27.6.07

Kirkko myllerryksessä

Hiljattain ilmestyneessä Kodin Kuvalehdessä oli arkkipiispa Jukka Paarman haastattelu otsikolla "Kirkko myllerryksessä". Paarma ei ole hassumpi mies arkkipiispaksi, mutta en voi vastustaa kiusausta kommentoida muutamaa piispan lausuntoa.

Ensinnäkään Paarma ei pidä korkeita vuosittaisia kirkostaeroamislukuja (lähes 34 000 viime vuonna) "dramaattisen suurena". Yhtenä perusteluna tähän on se, että ev.lut. kirkkoon kuuluvien osuus on Suomessa suurempi kuin naapurimaissa. Kauas on tultu niistä ajoista, jolloin yksi laumasta eksynyt lammas oli tärkeämpi kuin ne yhdeksänkymmentäyhdeksän hyvässä tallessa ollutta. Lisäksi luterilaisen opin mukaan nuo kymmenettuhannet ovat kaikki uudestisyntyneitä Kristuksen ruumiin jäseniä, joten voisi kuvitella, että paimenet tekisivät kaikkensa heidän hyvinvointinsa eteen.

Toiseksi Paarma toteaa, että papin keskeisimmät tehtävät ovat jumalanpalveluksen pyörittäminen ja ehtoollisen jako. Kummallista, että UT antaa kyllä siellä täällä kaikenlaisia ohjeita seurakunnan paimenille, mutta on unohtanut täysin mainita nämä tärkeimmät tehtävät.

Kolmanneksi arkkipiispa odottelee ensimmäistä naispiispaa tällä vuosikymmenellä, tai viimeistään ensi vuosikymmenellä. Tämä epäilemättä toteutuukin, mutta syiksi näin pitkään odotukseen hän mainitsee sen, että naisilla ei tähän asti ole ollut tarpeeksi kokemusta hallinto- ja johtotehtävistä tai miehiin verrattavaa opillista pätevyyttä. En nyt puutu siihen, että nämäkin vaatimukset ovat outoja Raamatun valossa (mutta eipä sieltä toisaalta löydy koko piispajärjestelmääkään), mutta voisin kuvitella, että väitteet naisteologien alemmista opillisista kyvyistä eivät ole kaikkien mieleen.

Neljänneksi kiinnitin huomiota siihen, että Paarma vastustaa henkilöseurakuntia, koska silloin voi syntyä "samoin ajattelevien yhteisöjä". Toisaalta hän kuitenkin haluaa, että kirkolla on tarjota erilaisia juttuja erilaisille ihmisille - "katto korkealla... seinät leveällä ja ovet auki erilaisille suunnille". Miksei henkilöseurakuntia voi siis tarjota niitä kaipaaville? Vai onko niin, että on helpompi hallita yhteisöjä, joissa 99% jäsenistä käy kirkossa vain kolme kertaa elämässään, kun taas omasta tahdostaan (eikä asuinpaikan perusteella) jonkun yhteisön jäseneksi liittyneet voivat muodostaa potentiaalisesti vaarallisen voimatekijän? Divide et impera toimii tehokkaasti tänäänkin.

Viimeisenä silmiini osui se, kuinka kuinka Paarma muotoili sanansa varovaisesti Markku Koivistoa kommentoidessaan, mutta antoi kuitenkin ymmärtää, että "amerikkalaiset vaikutteet" ovat olleet Nokia Missiolle haitallisia. Kuinka ollakaan, samassa lehdessä on heti arkkipiispan haastattelun jälkeen juttu nimeltä "Hurmoksissa", jossa puhutaan mm. Seppo Juntusen ja Pirkko Jalovaaran kokouksista. Jutussa mainitaan mm. se, kuinka Jalovaaran toiminta sai alkunsa siitä, että ulkomailla pidetyssä kokouksessa hänen puolestaan rukoili "amerikkalainen pappi" (John Wimber varmaan kääntyisi haudassaan). Harvemmin kuitenkaan näkee ketään piispaa valittamassa siitä, että Jalovaaran toiminnan juuret ovat amerikkalaisessa Vineyard-liikkeessä, vaikka tällaista "guilty by association" -logiikkaa esim. juuri Koiviston kohdalla usein harrastetaan. (Kukaan ei myöskään tiettävästi ole vielä puuttunut Juntusen "Jumala parantaa" -mainoksiin tai hänen sivustollaan oleviin väitteisiin tuhansien ihmisten paranemisesta.)

Näin siis ajattelee arkkipiispamme. Kaikkia ei voi millään miellyttää - minkä lienee Paarma jo itsekin havainnut.

Lue lisää...

14.6.07

Maallikot vs. papisto

Olen jo aikaisemmin todennut muutamaan kertaan, että eräässä kirkkomme piirissä käytävässä ajankohtaisessa keskustelussa on vaikea löytää oikeita vastauksia, koska itse kysymys on väärä. Tässä yksi lainaus, joka ei käsittele ko. aihetta mutta joka toisaalta iskee sen paljon tärkeämmän asian ytimeen:

Historically the church seems to have fallen into a model that eventually developed a sharp distinction between the people themselves (laity) and the professional ministry (clergy), reaching its sharpest expression in the Roman Catholic communion, but finding its way into almost every form of Protestantism as well. The net result has been a church in which the clergy all to often exist apart from the people, for whom there is a different set of rules and different expectations, and a church in which the "gifts" and "ministry", not to mention significance, power structures, and decision making, are the special province of the professionals. Being "ordained" to this profession, the later tend to like the aura that it provides, and having such ordained professionals allows the laity to pay them to do the work of the ministry and thus excuse themselves from their biblical calling. ...

The problem for most moderns, of course, in coming to the biblical texts, is that we tend to presuppose our resultant form of church to be theirs; we therefore carry both different agenda and a different experience of the church back to the documents. But history and tradition have had their innings. Even though it is arguable that we have genuine continuity with the New Testament church in many ways - especially our experience of grace and the Spirit - our experience of the church itself is so far different from theirs that seemingly ne'er the twain shall meet.
- Gordon Fee kirjassaan Listening to the Spirit in the Text

Oleellinen kysymys on, hyväksymmekö seurakuntamalli(e)n ja seurakuntaelämän jatkuvan muuttumisen ja kehittymisen kulttuurien muuttumisen ja ajan myötä, vai onko meillä UT:ssa jotain sellaista, jota kohti pyrkiä. Jos haluamme seurata UT:a, niin kyllähän sieltä esim. papisto selvästi löytyy. Sen sijaan maallikoita ei esim. Paavalin perustamista seurakunnisa löydy ja siksi minäkin haluaisin päästä niistä kokonaan eroon.

Lue lisää...

Yllättävä käänne

Eilen iltapäivällä Nokia Mission www-sivustolle ilmestyi tiedote, jonka mukaan Markku Koivisto ja Tampereen tuomiokapituli ovat päässeet senasteiseen yhteisymmärrykseen että Koiviston virastapidätys voidaan päättää. Tämä on kaikille prosessia kauempaa seuranneille aikamoinen yllätys, varsinkin kun edellisen kohtaamisen jälkeen odoteltiin lähinnä uuden kirkkokunnan syntymäpäivää.

Mitä tästä yllättävästä käänteestä pitäisi ajatella, varsinkin kun julkisuuteen vuotaneet tiedot ovat olleet kovin vähäisiä ja sekä tuomiokapituli että Koivisto ovat kieltäytyneet antamasta asiaa koskevia lausuntoja? Tässä muutama mieleen tullut ajatus:

Yllättäen löytynyt sopu on luterilaiselle kirkolle erittäin hyvä asia. Se, että Pihkala ja Koivisto pystyivät molemmat nöyrtymään siihen, että toinen ei ollutkaan niin väärässä kuin julkisuudessa oli annettu ymmärtää, kertoo siitä, että loppupelissä kirkkoa ei haluttu uhrata oman egon alttarilla.

Toisaalta se, että lausuntoja ei anneta ja että Pihkalaa ja Koivistoa ei ole nähty paiskaamassa kättä tai toisistaan muutenkaan hyvää puhumassa, viestii siitä, että kyseessä voi olla enemmänkin välirauha kuin todellinen yhteys ja yhteisymmärrys. Kaiken mediassa esitetyn jälkeen on nimittäin vaikea kuvitella, että kumpikaan perääntyisi piiruakaan. Jääkin arvailujen varaan, miten ja miksi sovinto on saavutettu. Uskooko Koivisto sittenkin pystyvänsä keräämään niin ison kriittisen massan, että saa muutettua kirkon sisältäpäin? Eikö Pihkala kuitenkaan halunnut jäädä historiaan miehenä, joka ajaa kirkon dynaamisimman ja eniten uskosta osattomia saavuttavan liikkeen ulos kirkosta?

Mielenkiintoista olisi myös tietää, miten Mission toiminta muuttuu nyt, kun Koivisto on sitoutunut tuomiokapitulin ohjaukseen ja ohjeisiin - vai muuttuuko se mitenkään? Aikooko joku valvoa, että Mission tilaisuuksissa ei enää rohkaista ihmisiä tulemaan uskoon? Entä mitä tekee Mission helluntaisiipi, joka sai runsaasti vettä myllyynsä David Pawsonin vierailun myötä? Miten liike reagoi siihen opetukseen, joka sekä Pawsonin että Koiviston omien, ennen puhetta lausuttuen kommenttien mukaan oli "ajankohtainen ja tärkeä sana suoraan Herralta Missiolle"?

Oli miten oli, toivotamme sekö Koivistolle että Pihkalalle hyvää kesää. Toivottavasti he pääsevät ikävältä näyttävän keskinäisen nahistelun sijasta keskittymään kaikella tarmollaan siihen, mikä on oleellista. Ehkäpä jonain päivänä maailma vielä katsoo uskovien keskinäistä rakkautta - ja pysähtyy kuuntelemaan, mitä heillä on kerrottavana.

Lue lisää...

7.6.07

Kaksi kertomusta

Tasan neljäkymmentä vuotta sitten Kuuden päivän sota oli juuri saavuttanut puolivälinsä. Sodan lopputuloksesta ei ole epäselvyyttä, mutta sen perimmäisistä syistä kiistellään yhä. Tässä kaksi eri näkökulmaa siihen, mistä on kysymys (kiitos jjmarkalle vihjeestä):

Once upon a time there was a lady who rejoiced in a large family. Her husband was rich and well respected. His family used to live in a fine stately home in the country; impecunious ancestors had given it up several centuries ago, but the family still thought of it as theirs. One day, burglars broke into their current home. They shot the husband, raped and murdered the daughters, cut the throats of all the sons, and stole everything they possessed. The lady and one child miraculously escaped. Desperately seeking to make a new life, they discovered that the old family home seemed to be available. With help from a few friends, who felt guilty that no-one had heard the family’s cries for help in their hour of need, they moved in, assuming that the few people living on the estate were servants. The lady married again, and in a short time had a new and flourishing family. However, to her dismay and alarm, some of the tenants on the estate seemed to resent her arrival, and were plotting to get rid of her. Why, she wondered, does the whole world seem to have it in for me? What have I done to deserve this? Why can’t I just be left to live in peace after all I’ve suffered?

Now let’s tell the story the other way round. Once upon a time there was a family who had lived in a great old house for so long that they’d almost forgotten they hadn’t built it themselves. They loved the house and its grounds dearly; they knew every room, every nook and cranny, every stick and stone on the property. They had suffered much because of violent and abusive neighbours, and were reduced in circumstances to the point where some of the fine rooms in the house were shut up, and some fields left uncultivated. One day, to their alarm, a woman swept up the drive in a car, announced that she was in charge now, and proceeded to throw some of the family off the estate altogether, herding many of the rest into little encampments, while she took over the best parts of the house and grounds. When they protested, she called up her powerful friends, who gave her money to see her through. Now, a generation later, the family have grown used to her, but many, particularly the younger generation, are asking why they have to put up with this intolerable situation a moment longer.
- Tom Wright artikkelissa "The Holy Land Today"

Lue lisää...