31.1.08

Kadonneiden lampaiden metsästys

Nettiä selaillessa tuli vastaan verkko-Aamulehdessä joitakin päiviä sitten julkaistu Aamulehden pääkirjoitus. Toisin kuin tietyissä muissa valtalehdissä samaa aihepiiriä käsittelevät pääkirjoitukset, Aamulehden kirjoittaja osuu aika hyvin asian ytimeen.

Tässä muutama katkelma niille, jotka eivät jaksa lukea koko kirjoitusta:

Koska kirkko ei oikein voi muokata sanomaansa eikä määritellä julistuksellista perustehtäväänsä uudestaan, sen on uudistettava toiminnallista tarjontaansa. Onhan se vähän outoa, että lapsityö ja rippikoulut vetävät, mutta sen jälkeen konstit loppuvat.
Suurten kaupunkiseurakuntien Tuomas-messut ja Markku Koiviston Nokia Missio osoittavat, että nuoret aikuiset ja muut työikäiset kaipaavat vähän muutakin kuin sunnuntain jumalanpalveluksia, lähetyspiirejä ja kirkkokuorossa laulamista.
Kirkon työntekijöiltä vaaditaan nyt ennen kaikkea itseluottamusta ja aitoa uskoa asiaansa. Ihmiset kaipaavat elämyksiä, mutta sirkustempuilla heitä on turha houkutella kirkon helmaan. Sen lajin kaupallinen viihdebisnes hoitaa kumminkin paremmin.
Kirkosta eroaminen on kiihtynyt, eikä loppua näy. Entä sitten? Eihän suuri jäsenmäärä voi olla sille itseisarvo. Ehkä kirkon voima onkin tulevaisuudessa siinä, että sen jäsenet ovat nykyistä sitoutuneempia kirkon oppiin ja myös yrittävät elää sen mukaan.
Moni kirkon päättäjä taitaa olla enemmän Helsingin Sanomien linjoilla, mutta toivottavasti ainakin Tampereen hiippakunnan uusi piispa saa vaikutteita myös Aamulehdeltä...

Lue lisää...

18.1.08

Viikon reaktioita

Viimeisen parin viikon aikana sekä kristillinen että sekulaari media ovat tarjoilleet varsinaisia herkkupaloja kirkon asioista kiinnostuneille. Viimeisin Kotimaa-lehti lopulta provosoi jakamaan muutaman ajatuksen kahdesta viime viikkojen suosikkiaiheesta: tapaus Tuomioja ja Tampereen hiippakunnan piispanvaali.

Tuomiojan kommentit ovat kirvoittaneet runsaasti kritiikkiä eri tahoilta. Yhtä suuntausta edustaa hyvin entisen piispan Ilkka Kantolan mielipidekirjoitus uusimmassa Kotimaassa. Kantolan mukaan kirkon yhteys valtioon mm. hillitsee "yhteiskunnan kannalta tuhoisaa fundamentalismia".

Kuten kaikki tietävät, "fundamentalisti" on yleensä sellainen retoris-fiktiivinen henkilö, joka suhtautuu johonkin asiaan konservatiivisemmin kuin puhuja/kirjoittaja itse. Kantola ei erittele, ketkä ev.lut. kirkossa hänen mielestään ovat näitä "pienissä teologisissa ääriryhmissä" olevia fundamentalisteja. Hän antaa kuitenkin ymmärtää, että siinä missä esim. kirkon omat pappisseminaarit voisivat ruokkia tällaista ääriainesta, opiskelu teologisessa tiedekunnassa takaa, että kirkko säilyy riittävän "haaleana".

On vaikea sanoa varmuudella, minkälaisia luterilaisia ääriryhmiä Kantola (ja muut samassa hengessä kirjoittaneet) pelkäävät, mutta jos jotain pitäisi veikata, niin tällä listalla ovat ainakin SLEY, Luther-säätiö, karismaatikot, homoliittojen vastustajat ja yleensäkin kaikki Raamatun vakavasti ottavat luterilaiset. Tuomiojan ei siis tarvitse olla huolissaan, koska yliopistollinen teologia tehokkaasti neutralisoi näiden "uskonnollista väkivaltaa" harjoittavien fundamentalistien vaikutusta.

Samanlaisia kommentteja on näkynyt muissakin kirjoituksissa: "Tuomioja pelkää suotta, sillä yliopisto ei ole pappisseminaari eikä edes anna valmiuksia papin työhön", vaan opettaa ihan toisenlaisia asioita ja antaa toisenlaisia valmiuksia. Edelleen ihmettelen (ja muutamissa viikon varrella luetuissa kommenteissa muutkin ovat ihmetelleet), kuinka tämä voi olla "kirkon etu" ja sen päättäjien tahto?


Huomattavasti hauskempaa luettavaa ovat olleet lausunnot ja mielipiteet Tampereen hiippakunnan piispanvaalista. Kuluneen viikon varrelta on jäänyt mieleen erityisesti kaksi tapausta.

Ensimmäinen liittyy Kotimaa-lehden äänestykseen siitä, kuka olisi paras henkilö piispaksi. Äänestyksen voitti ylivoimaisesti Markku Koivisto. Koska Koivisto ei tietenkään voi olla paras ehdokas piispaksi - tämänhän fiksuimmat tiesivät jo ennen kuin muiden mielipidettä oli edes kysytty - on tulos pistetty vaalivilpin piikkiin. Jos joku muu olisi voittanut äänestyksen, ei kukaan olisi reagoinut mitenkään, mutta Koiviston voiton seurauksena on päätelty, että joidenkin on täytynyt osallistua nettiäänestykseen monta kertaa päivässä eri koneilta. Onhan selvää - kuten fiksuimmat tietävät äänestämättäkin - että vuosikausien ajan ympäri Suomea puhumassa kiertänyt Koivisto ei mitenkään voi olla maanlaajuisessa äänestyksessä suositumpi kuin muutama paikallinen pappi, joista suurin osa kirkkomme jäsenistä ei ole koskaan kuullutkaan.

Toinen mieleen jäänyt juttu on jossain lehdessä ollut haastattelu, jossa arkkipiispa Paarma valitteli siitä, että yksi ehdokkaista on ryhtynyt - vastoin pitkää kirkollista perinnettä - vaalikampanjaan tullakseen valituksi. Paarma ei itse suoraan mainitse tämän (selvästi epäkelvon) ehdokkaan nimeä, mutta tässä muutama vihje tunnistamisen helpottamiseksi: ehdokasta on haastateltu mediassa ja hänen valitsijayhdistyksellään on omat kampanjasivut. Ihan hyvä, että itse arkkipiispa kommentoi näinkin härskiä kampanjointia.

Lue lisää...

13.1.08

Pulssin mittaus

Tampereen hiippakunnalle ollaan valitsemassa uutta piispaa. Ehdokkaita on asetettu kuusi ja valitsijahenkilöinä toimii noin 500 pappia ja 500 maallikkoa. Tulee olemaan hyvin mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan nämä päättäjät haluavat kirkkoa viedä.

Jokaisella ehdokkaalla on omat nettisivunsa, joista saa jonkinlaisen käsityksen siitä, millainen ehdokas on ja miten hän suhtautuu tiettyihin kirkkoa puhuttaviin haasteisiin. Tarjolla on monenlaisia näkemyksiä ja monenlaisia visioita.

Yksi haluaisi kirkkoon lisää moniäänisyyttä ja moniarvoisuutta, toinen haluaisi kirkon palaavan Raamatun opetuksiin. Joku torjuu naispappeuden vastustajat suoralta kädeltä, toinen olisi valmis etsimään ratkaisuja, jotka mahdollistavat myös erilaisen virkanäkemyksen omaavien pappien toiminnan kirkossa. Yksi on valmis suoralta kädeltä hyväksymään homoliitot ja homopapit suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon nimissä, toinen sanoo yhtä suoraan, että se ei ole Raamatun mukaista. Yksi vaikuttaa kovin korkeakirkolliselta, toinen tuntuu olevan kaikkea muuta. Jollekin luterilaisuus ajaa ohi Raamatun, toiselle on tärkeää tulkita luterilaisuutta raamatullisella tavalla. Yksi haluaa olla koko kansan piispa, toinen olisi selvästi enemmän kotonaan nimenomaan uskovien piispana. Joku tunnetaan karismaatikkona, toinen on niittänyt mainetta karismaattisuuden vastustajana. Jopa piispan tehtävä ymmärretään kovin eri tavoin (mikä ei sinänsä ole ihme, sillä järjestelmä ei perustu Raamattuun, vaan myöhemmälle kirkkohistorialliselle kehitykselle).

Jos asiaa kysyttäisiin tavallisilta uskoaan todeksi eläviltä aktiivikristityiltä, niin suurimman äänisaaliin saisi varmasti Markku Koivisto. Hänellä tuntuu olevan erityinen kyky tavoittaa sanomallaan tavallisia luterilaisia riviseurakuntalaisia. Hänen vahvuutensa eli raamatullisuus ja "arjen uskon" korostaminen vetoavat erityisesti konservatiiveihin.

Sen sijaan pappiskollegoiden ja muiden päättäjien joukossa Koivisto ei näytä olevan lainkaan yhtä suosittu kuin muut ehdokkaat, joiden tukijalistat vilisevät pappeja ja teologisia silmäätekeviä. Jos kyseessä ei ole vain optinen harha, niin on todettava että syystä tai toisesta papit eivät mielellään näkisi Koivistoa esimiehenään. Edelleen olisi kiinnostava tietää, johtuuko tämä Koiviston ihmissuhdekyvyistä vai onko vain niin, että kirkon työntekijöille ovat tärkeämpiä muut asiat kuin ne, joita Koivisto korostaa.

Todennäköistä lieneekin, että vaalin voittaa joku "hyvänä tyyppinä" riittävän laajasti tunnettu henkilö, jonka lausunnot ja näkemykset ovat tarpeeksi diplomaattisia ja ympäripyöreitä. Tämä mahdollistaa sen, että jokainen voi lukea niihin omat toiveensa ja kuvitella, että tämän henkilön valitseminen edistää juuri niitä asioita, joiden takana itsekin haluaisi seisoa.

Kävi miten kävi, kevään piispanvaali toimii hyvänä indikaattorina siitä, mitä Tampereen hiippakunnan tärkeimmät kirkolliset vaikuttajat ajattelevat ja minkälaisen kirkon he haluaisivat nähdä. Suomen suurimpana hiippakuntana se myös heijastelee kirkon tämän hetken sykettä laajemmaltikin. Nyt kannattaa varmaan rukoilla parasta ja pelätä pahinta.

Lue lisää...

5.1.08

Tuomioja tapetilla

Verkko- ja paperilehdet ovat ovat viime päivinä uutisoineet Erkki Tuomiojan joulukuussa esittämiä kommentteja uskonnosta, kirkosta ja teologian opiskelusta. Keskustelua ovat herättäneet erityisesti ateistiksi tunnustautuneen Tuomiojan vaatimukset kirkon ja valtion erosta, ehdotus teologian opiskelun siirtämisestä pois valtion ylläpitämistä yliopistoista ja näkemys siitä, että uskon(no)n välittäminen lapselle myrkyttää tämän mielen.

Kuvittelin Tuomiojan olevan fiksu mies, mutta ilmeisesti usko Jumalan olemassaolemattomuuteen on tehnyt aivoille samanlaista hallaa kuin usko Jumalan olemassaoloon monien ateistien mielestä tekee. On oppineelta mieheltä aika naiivia ajatella, että ateismi olisi jotenkin neutraali, arvovapaa ja luonnollinen tila, kun taas ei-ateistinen kasvatus vaikeuttaisi maailman hahmottamisessa oikealla tavalla. Epäilen myös, että Tuomioja ei oikeasti tiedä, minkälaista yhteiskuntaa hän peräänkuuluttaa. Tai ehkäpä hän ihan oikeasti haikailee esimerkiksi entiseen Neuvostoliittoon, Albaniaan tai Romaniaan, missä maailma hahmotettiin oikealla tavalla?

Vaatimus valtion ja kirkon erosta on jo järkevämpi. Todellinen uskontojen tasavertaisuus ei kuitenkaan toteudu vielä vähään aikaan edes kristillisten kirkkojen välillä, saati sitten kaikkien uskonnollisten yhdyskuntien kesken. Toisaalta sisäministeriön keskiviikkona julkistetun vision mukaan Suomesta aiotaan viidessä vuodessa tehdä "Euroopan moniarvoisin maa", joten ehkäpä valtion ja ev.lut. kirkon siteet ohenevat nopeammin kuin mitä kirkon jäsenmäärän lasku antaa olettaa.

Kaikkein ymmärrettävin kommentti Tuomiojalta koski valtion tarjoamaa, yliopistojen teologisen koulutuksen muotoon puettua ilmaista tulonsiirtoa ev.lut. kirkolle. Toisin kuin kansanedustaja Tuomioja kuvittelee, ongelma ei silti ole siinä, että yliopistoissa tehtävä teologia olisi huuhaata (korkeakouluissa on paljon muitakin vähintään yhtä suurta huuhaata olevia aineita, opiskelulinjoja ja suuntautumisvaihtoehtoja). Ongelma on pikemminkin siinä, että joillakin laitoksilla teologian tekeminen on aika kaukana kirkon uskosta ja tarpeista (ja näin Tuomiojan pelko on turha), kun taas toisilla laitoksilla se on vahvasti tunnustuksellista ja yhteen kirkkokuntaan sidottua.

On ymmärrettävää, että kirkko ei halua luopua ilmaisesta rahasta eivätkä yliopistojen teologiset tiedekunnat omasta monopolistaan, mutta pitkällä tähtäimellä molemmat saattaisivat olla viisaita ratkaisuja.

Kirkolla voisi olla oma (tai mieluummin vielä kaikkien kristittyjen yhteinen) teologinen oppilaitos, jossa opiskelun se voisi kustantaa niille, jotka se kutsuu virkoihinsa. Tällaisen oppilaitoksen tarjonta olisi helposti muokattavissa sellaiseksi, että se palvelee huomattavasti nykyistä paremmin kirkon ja sen tulevien työntekijöiden tarpeita (ilman, että kristinuskon perusasiat asetetaan kyseenalaisiksi).

Teologisten tiedekuntien näkemys siitä, että vain niissä voidaan tehdä "objektiivista" ja "rehellistä" teologista tutkimusta on kupla, joka on voinut kestää näinkin pitkään vain Suomen kaltaisessa teologisessa ghetossa. Tuo(kin) kupla puhkeaa ennen pitkää - ja mitä pikemmin, sen parempi. Eri tutkimusalojen terävimmät teologit maailmalla eivät läheskään kaikki tee tutkimustaan valtion ylläpitämissä yliopistoissa. Suomessa on jossain vaiheessa on mennyt jotain pahasti pieleen, jos kirkonmiesten ja teologien esiolettamus on, että ainoastaan sekulaareissa yliopistoissa sekulaarilta pohjalta nouseva teologinen tutkimus on hyvää.

Tuomioja jakoi näkemyksiään teologisesta koulutuksesta ilman, että välttämättä ymmärsi asiasta paljoakaan. Mielestäni teologisen koulutuksen vapauttaminen valtiollisesta monopolista ei kuitenkaan ole uhka, vaan mahdollisuus. Miksei rikas kirkkomme käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja varmistaisi, että saa Raamattunsa osaavia ja Jumalaan uskovia, hyvin koulutettuja ja tuleviin tehtäviinsä varustettuja työntekijöitä palvelukseensa?

Lue lisää...

1.1.08

Vuosi 2008

Ennustaminen on vaikea laji, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen. Trendien analysointiin ei sen sijaan paljoa vaadita. Jos nykyinen kehitys jatkuu samanlaisena, niin mitä tulemme tulevana vuonna Suomen Siionissa näkemään? Tässä muutamia veikkauksia:

Ev.lut. kirkko: Naispappeuskiistaa puidaan vielä jonkun aikaa, mutta Jari Rankinen ja muut samalla tavalla ajattelevat papit savustetaan lopulta ulos. Keskustelu homoliittojen siunauksesta ja homoliitossa elävien kirkon työntekijöiden asemasta nousee tärkeämpään osaan. Kirkosta eroaminen jatkuu suunnilleen samaa vauhtia kuin tähänkin asti. Suurin osa eroajista on edelleen uskosta osattomia, mutta myös konservatiivien rivit alkavat rakoilla. Monelle Raamatun opetuksista kiinni pitäminen on niin tärkeää, että he joko muodostavat erillisiä kirkon sisäisiä jumalanpalvelusyhteisöjä tai sitten eroavat kokonaan. Useimmat siirtyvät olemassaoleviin yhteisöihin mutta myös uusia yhteisöjä syntynee. Kirkosta eroaa myös edellisiä vuosia enemmän niitä, jotka ovat aikaisemmin olleet virallisesti luterilaisia mutta ovat tosiasiassa helluntailaisia.

Nokia Missio: Liike jatkaa oman identiteettinsä etsimistä. Syksyn kastelinjauksen jälkeen on vaikea palata kirkon helmaan ja jäädä sen herätysliikkeeksi. Suomen luterilaisen kirkon tiukan ehtoollislinjauksen myötä myös paineet yhteisen ehtoollisen viettämiseksi kasvavat. Nykyinen tilanne kelpaa luterilaisesta taustasta tulleille, mutta muut kaikkoavat pikkuhiljaa, ellei jotain ratkaisua (esim. uuden kirkkokunnan perustaminen) keksitä. Taloudellisista vaikeuksista huolimatta valovoimaisten puhujien tuontia Suomeen jatketaan. Olisi myös yllättävää, ellei liike tai joku sen vastuunkantajista herättäisi kohua ja/tai pahennusta mediassa vuoden aikana.

Suomen hengellinen kenttä yleensä: Perinteiset vapaakristilliset seurakunnat jatkavat kirkollistumiskehitystään ja muuttuvat samalla suvaitsevammiksi monessakin mielessä. Yhteiskristillisyyttä ei enää koeta niin pahaksi asiaksi kuin aikaisemmin, ehtoolliskäytännöt muuttuvat avoimempaan suuntaan ja naispuolisten työntekijöiden määrä kasvaa. Teologiseen koulutukseen ei enää suhtauduta niin varauksellisesti ja yliopistoissa opiskelee ennätysmäärä tulevia vapaakristillisiä maistereita ja tohtoreita. Tätä kehitystä kammoksuvat vanhoilliset perustavat omia seurakuntiaan ja yhteisöjään, mutta ne jäävät pieniksi. Todellista yhteiskristillisyyttä koetaan erityisesti nuorten parissa, jotka ovat kyllästyneet oppikiistoihin ja seurakuntien välisiin raja-aitoihin. Nuorempien sukupolvien myötä myös uusien, pienempien (koti)seurakuntien määrä kasvaa. Venäjällä tapahtuvan kehityksen myötä "Venäjä valtaa Suomen, ellet(te)..." -tyyliset profetiat tekevät paluutaan.

Yhteiskunta: Maahanmuuttajien määrä lisääntyy selvästi. Koska kirkon jäsenmäärä samalla pienenee, lisääntyy yhteiskunnan moniarvoisuus hitaasti mutta varmasti. Tänä vuonna lauletaan vielä useimmissa kevät- ja joulujuhlissa tuttuja virsiä, mutta keskusteluja juhlien - ja yleensä yhteiskunnan - kristillisyydestä tullaan käymään enenevässä määrin. Yhä useampi kyseenalaistaa hyvinvointiyhteiskunnan ja kristinuskon välisen yhteyden.

Vuoden lopussa katsomme, kuinka hyvin ennusteet pitivät paikkansa - ja mitä yllätyksiä Herralla oli hihassaan...

Hyvää alkanutta vuotta!

Lue lisää...