Kaikuja Kotimaasta

Kotimaa-lehti tarjoaa useimmiten aika ristiriitaisen lukukokemuksen (kristillisen kentän Helsingin Sanomat?). Jotkut jutut ovat oikein hyviä, mutta välillä ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Tosin näissäkään tapauksissa ei vastuu aina lankea jutun tekijän harteille, sillä kaikkia haastateltavia ei paraskaan toimittaminen välttämättä pelasta. Toisaalta lehti avaa näkymiä suomalaisen kirkollisuuden koko kirjoon. Loman kunniaksi poimin parhaita paloja tämän kuun numeroista:

Numerossa 27 sivulla 3 kauhistellaan riparitöppäyksillä. Kaikki töppäykset eivät tietenkään ole oikeasti samanarvoisia, vaikka lööppeihin päätyvätkin (esim. väkivaltainen käytös on Raamatun valossa hieman eri luokan töppäys kuin kielilläpuhuminen). Nyt on puhuttanut The Passion of the Christ-elokuva ja abortista kertovan videon näyttäminen. Harva on huolestunut siitä, että K-11 elokuvissa (K-15 elokuvista puhumattakaan) saattaa olla paljon enemmän väkivaltaa ja kyseenalaista materiaalia kuin Gibsonin Kristus-passiossa. Sen sijaan jaksetaan päivitellä sitä, että vanhempien luvalla lapsille on näytetty, mitä Jeesus joutui kärsimään meidän tähtemme. Syystäkin ollaan kirkkohallituksessa kauhistuneita.

Toimittaja on huolissaan myös aborttivideolla shokeeraamisesta, sillä voihan leirillä on sellaisiakin, joilla on lapsen tappamisesta omaa kokemusta. Luonnollista olisikin jättää myös esim. 10 käskyn opetteleminen kokonaan pois ripareilta, sillä monella voi olla kipeitä kokemuksia synnistä. Tällainen konfrontaatio voi nimittäin "lamauttaa tärkeän asian käsittelemisen tyystin" eikä kokemus omasta syntisyydestä ole kenenkään etu (tämähän opetettiin jo Paholaisen kirjeopiston peruskurssilla).

Saman numeron sivulla 6 raportoidaan vanhoillislestadiolaisten Suviseuroista ja siitä, kuinka siellä "kerrattiin muuttumaton oppi". Ei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka kirkko suvaitsee keskuudessaan valtavaa joukkoa kristittyjä, joiden mukaan ainoastaan vanhoillislestadiolaiset pelastuvat. Näihin verrattuna esim. tuomiokapitulien ja piispojen jahtaamat Rankinen ja Koivisto ovat suorastaan esimerkillisiä opillisesti. Vai onko niin, että kirkolle kelpaavat opista (tai sen puutteesta) riippumatta kaikki kirkollisveron maksajat, kunhan he eivät vaan keikuta venettä?

Numeron 28 pääkirjoituksessa Olav S. Melin iloitsee, että "kirkko pitää siis pintansa, vaikka väki vähenee". Ilmeisesti Melin on samalla lääkityksellä kuin nekin kirkon päättäjät ja johtajat, jotka hehkuttelevat kirkon yhteiskunnallisella asemalla ja suomalaisten uskonnollisuudella, vaikka kirkosta eroaa väkeä yhä enenevällä vauhdilla (tätäkin kirjoittaessa 5-10 henkeä erosi). Tai ehkä Melin tarkoitti, että pinta pidetään loppuun asti kiiltävänä ja hyvännäköisenä, vaikka sisus olisi kuinka tyhjä tai rapautunut tahansa?

Kolme aukeamaa myöhemmin Sari Roman-Lagerspetz valittelee Mielipide-sivulla sitä, että kirkko sallii opetusta, jonka mukaan mies ja nainen ovat tasa-arvoisia mutta erilaisia. Näissä faktoissa ei vielä sinänsä ole ongelmia, mutta jos samalla annetaan ymmärtää, että mies on "perheen pää", niin se on ristiriidassa kirkon naispappeuskannan kanssa. Tai kääntäen: se, että naispappeus on kirkossamme hyväksytty, tarkoittaa sitä, että luterilaisten piirissä ei ole luvallista opettaa tai uskoa, että mies olisi perheen pää.

Koska Roman-Lagerspetz on näin tarkka siitä, että kirkossa toimitaan virallisten päätösten mukaan, niin odotan hänen seuraavaksi tekevän valituksen siitä, että kirkossa on kirkon työntekijä kirkon tiloissa siunannut samaa sukupuolta olevan parin ilman, että kirkko on antanut tähän luvan tai tehnyt asiasta päätöstä. Ja kunhan tämä asia on selvitetty, kirkon virallisesta kannasta huolestunut Roman-Lagerspetz käynee vanhoillislestadiolaisten opin ja opetuksen kimppuun. Se toivottavasti pitänee hänet kiireisenä muutamia vuosia.

Välillä vähän positiivisempi huomio: numerossa 29 sivulla 6 on Heli Karhumäeltä jälleen hyvä kirjoitus. Tällä kertaa hän kirjoittaa höpöhöpö-hoidoista ja -uskomuksista ja iskee suoraan asian ytimeen. "Peruskysymys on: uskooko kirkko kaikkien gurujen, astrologien ja energiakonsulttien tarjonnan keskellä, että Jeesus Kristus on tosi Jumala? Jos uskoo, mikä estää sitä julistamasta uskoaan avoimesti?" Niinpä.

Ja sitten paluu normaaliin ohjelmaan. Maailmallakin jonkin verran mainetta niittänyt VT:n eksegetiikan professori Martti Nissinen tarjoilee sivuilla 18 ja 19 mielipiteitään. Esim. Jumala on Nissisen mukaan VT:ssa sellainen kuin hänen "ei missään tapauksessa pitäisi olla" (kuulenko Markionin iloitsevan haudassaan?). Vastenmielistä professorille on erityisesti se, että Jumalaa piti tyydyttää eläinten - ja loppupelissä ihmisen - veriuhreilla.

Teologiassa on aina puhuttu siitä, kuinka ihminen ei voi koskaan täysin ymmärtää tai tuntea, millainen salattu Jumala on, mutta jos haluaa tietää, minkälainen Jumalan pitäisi olla, niin kannattaa käydä kysymässä Nissiseltä.

Numerossa 30 sivuilla 4 ja 5 haastatellaan Tampereen vapaa-ajattelijoiden edustajia, Petri Karismaa ja Heikki Orsilaa. Kaverit ovat toki huomattavasti fundamentalistisempia ja uskonnollisempia kuin ne, joita vastaan he hyökkäävät, mutta se ei onneksi ole varsinainen ongelmia Suomen kaltaisessa sivistyneessä yhteiskunnassa. Tästä huolimatta väittäisin, että kaverit ovat olleet suureksi avuksi kirkolle. Ketään oikeasti Jeesuksen ja luterilaisuuteen uskovaa ei www.eroakirkosta.fi nimittäin tietenkään hätkäytä, ja kirkosta ja uskosta kiinnostumattomat saavat erotakin. Jos sellaisillekin uskoville, jotka haluavat kirkossa pysyä, ovat piispat valmiina ehdottelemaan eroa ja uuden kirkon perustamista tai toiseen liikkeeseen liittymistä, niin on aikamoista ulkokultaisuutta voivotella uudestisyntymättömien ei-uskovien lähtöä. Ellei sitten ainoina kriteereinä ole talouden maksimointi ja toisin(ääneen)ajattelevien eliminointi, niin kuin pahoin pelkään.

Viimeinen poiminta on saman lehden sivuilta 18-19, jossa haastatellaan kirkkohistorian emeritus-professori Jouko Martikaista. Hänen teesinsä on, että alkuperäisen/varhaisen kristinuskon oppeihin tai käytäntöihin ei voi palata "historian ohi". Tämä on hyviä uutisia sellaiselle kristillisyydelle, jonka edustaja ja puolestapuhuja Martikainen on: Raamattuun perustuva kristillisyys on mahdotonta, joten voimme aivan yhtä hyvin tyytyä 1500-luvun kristillisyyteen, jota toki pitää muokata yhteiskunnan muuttumisen myötä.


No, onneksi suomalaiset ovat korkeasti koulutettuja ja ihmiset ymmärtävät, että kaikkeen painettuun sanaan ei kannata luottaa... Antoisia lukukokemuksia Kotimaan parissa!

Lue lisää...

Kirkko, kirkot ja lopunaika

Raamatussa on nähtävissä tiettyjä kuvioita tai tapahtumaketjuja, jotka toistuvat usein tai ainakin merkittävissä paikoissa. Joskus kuvio on helppo erottaa, joskus se taas vaatii lukijalta vähän enemmän tarkkaavaisuutta. Yksi tällainen kuvio on kansojen hajoittaminen ja yhdistyminen, jota käsitellään Raamatun tärkeissä käännekohdissa.

Vanhan Testamentin ensimmäisissä luvuissa näemme, kuinka Jumala joutui jakamaan ihmiskunnan eri kansoiksi ja kieliksi, koska se oli käynyt liian mahtavaksi ja kuvitteli itsestään liikoja. YYA-toiminta loppui hyvin tehokkaasti ja Babylonin rakennusurakka jäi kesken. Hajaannus ei kuitenkaan ole ikuinen ja lopullinen, vaan mm. Ilmestyskirjasta voimme lukea, kuinka kansat jälleen yhdistyvät. Ensin tulee yhdistyminen Pedon alaisuuteen tämän seuraajina - Babylonin rakennusurakka saa vihdoin huipentumansa - ja lopulta pahan kukistuttua kaikki (jäljelläolevat) kansat palvovat Herraa.

Tämän kansojen tarinan rinnalla Raamatussa kulkee toinenkin tarina, nimittäin sen yhteisön tarina, jonka Jumala kutsui kaikista kansoista omaksi pojakseen. Vanhassa Testamentissa tämä Jumalan kansan tarina päättyy hajaannukseen ja vieraan vallan alla elämiseen. Jeesuksen myötä tilanne kuitenkin muuttuu ja Apostolien teoissa Pyhän Hengen vuodatus ja sitä seuranneet tapahtumat esitetään ikään kuin kansojen ja kielten hajaannuksen tyhjäksi tekevänä tapahtumana ja jopa eräänlaisena uutena luomisena Hengen elävöittäessä opetuslapset. Jeesuksen juutalaiset seuraajat ovat kaikki yhtä, ylittävät erilaiset kielimuurit ja muutenkin kaikki näyttää lupaavalta, varsinkin kun evankeliumi alkaa levitä kaikille kansoille. Jumala on aloittanut uuden kansan luomisen, jossa ihmiset ovat yhtä iästä, sukupuolesta, rodusta tai kielestä riippumatta.

Näin siis teoriassa, eli Jumalan omien yhteyden ja ykseyden (moninaisuudesta huolimatta) tulisi toimia merkkinä kaikille niille, jotka ovat vielä hajaannuksessa ja vihaavat toisiaan - jos eivät aina veljeään, niin sitten viimeistään naapurimaan asukkaita. Mutta kuinka tässä suunnitelmassa kävikään?

Israelin isoimmat ongelmat VT:ssa lähtivät liikkeelle siitä, että heille ei kelvannut asema, jossa Jahve oli kansan kuningas, vaan he halusivat olla niin kuin muut kansat, joilla oli oma kuningas (ja kaikki siihen liittyvä byrokratia, hierarkia, valtapeli, taloudellinen riisto, jne. jne.). Kansa sai mitä halusi ja loppujen lopuksi se vajosi muiden kansojen tasolle ja epäonnistui tehtävässään toimia valona kansoille.

Kuinka ollakaan, kristillisyydessä alkoi jo varhain samansuuntainen kehitys, eli ruvettiin tavoittelemaan asemaa ja valtaa, ensin seurakuntien keskuudessa ja lopulta maailmassa. Kristityt, kaikista "kansoista" vähäisin ja alkuaan sorrettu yhteisö, nousi lopulta valtaan ja muuttui monella tapaa sorretusta sortajaksi. Kirkolle kävi siten yhtä surkeasti kuin Israelille, joka profeettojen muistutuksista huolimatta unohti lunastuksensa Egyptin orjuudesta ja sorrosta.

Tänä päivänä meillä on yhden kirkon sijasta (kymmeniä) tuhansia kirkkoja ja kirkkokuntia, jotka elävät hajaannuksessa sekä teologisesti että keskinäisen yhteyden ja rakkauden näkökulmasta katsoen. Siitä voidaan tietysti keskustella, onko tuo kirkkojen lukumäärä ja moninaisuus hyvä vai huono asia, mutta se on varmaa, että todellisen, paikallistasolla toteutuvan uskovien yhteyden ja keskinäisen rakkauden puute on Herramme silmissä aina syntiä ja Hänen tahtonsa vastainen tila.

Tähänkin ongelmaan on tarjolla kaksi ratkaisua. Ilmestyskirjan mukaan lopun aikana pedon tukena on väärä profeetta, joka kokoaa ja yhdistää kansat hengellisesti yhden sateenvarjon alle ja samalla pedon päämääriä palvelemaan. Toisaalta Jumala yhdistää keskenään ne, jotka loppupelissä seisovat keskenään samalla puolella. Niin kuin Ilmestyskirja aivan alkuluvuista lähtien antaa ymmärtää, osa seurakuntien jäsenistäkin on vaarassa huomata olevansa väärällä puolella tässä lopunajan taistelussa ihmisten mielistä ja sydämistä.

Tästä ei ehkä vielä kannata vetää sellaista johtopäätöstä, että pyrkimys ekumeniaan ja opilliseen yksimielisyyteen olisi pedon pussiin pelaamista. Toisaalta ei kannata myöskään kuvitella, että oppikeskustelut ja yhteiset lausumat ovat se tapa, jolla Jeesuksen rukous seuraajiensa yhteydestä ja keskinäisestä rakkaudesta saa lopulta vastauksensa. Turha on myöskään valitella yhteyden virallisia esteitä ja selitellä seurakuntalaisille, että yhteyden toteutumisen voi jättää taivaassa tapahtuvaksi.

Minkälaista tulevaisuutta me haluamme? Odotammeko ylhäältä tulevaa lupaa tai käskyä toteuttaaksemme yhteyttä käytännössä omassa elämässämme, ihmissuhteissamme, valinnoissamme ja toimissamme? Haaveilemmeko jälleen kirkon kulta-ajasta, jolloin pakanat ja eri tavoin ajattelevat uskovat pannaan lailla - ja tarvittaessa vaikka miekalla - järjestykseen? Kaipaammeko yhteiskunnallista uskottavuutta ja salonkikelpoisuutta? Vai kelpaako meille kirkko, jonka turva on Ikiaikojen Jumala, jonka pää on Jeesus Kristus, joka vaeltaa Pyhän Hengen täyteydessä? Kirkko, jonka voima on heikkoudessa, joka tunnetaan keskinäisestä yhteydestä ja rakkaudesta - ja jota maailma vihaa?

Huominen rakentuu tämän päivän valinnoista.

Lue lisää...