Ilmaista mainosta

Vapaa-ajattelijain liitto pääsi vihdoin aloittamaan jo paljon julkisuutta saaneen ateistibussikampanjansa. Kristittyjen kannattaa iloita tästä kampanjasta, monestakin syystä.

Ensiksikin kampanja auttaa näyttämään maailmalle sen, että kristityt suhtautuvat oikeanlaiseen sananvapauteen eri tavalla kuin monet muut uskonnot ja kiihkomieliset ryhmät. Bussikampanjan myötä ei synny mellakoita, autoja ei polteta kaduilla, kukaan ei saa tappouhkauksia eikä maassa ala pyhä sota eri mieltä olevia vastaan. Kristinuskon nimissä suoritetut - liian usein jopa aitojenkin kristittyjen masinoimat - vääryydet ovat historiaa, eivätkä tule toistumaan. Kristinusko kestää kritiikkiä ja arvostelua, ja se pystyy vastaamaan vapaa-ajattelijoidenkin heittämiin haasteisiin. Hävettävää sillä on vain silloin, kun se ei ole valmis kuuntelemaan niitä, jotka ovat eri mieltä.

Toiseksi on hienoa, että vapaa-ajattelijat nostavat keskusteluun asioita, joista puhutaan aivan liian vähän. Vaikka Suomi on tilastojen valossa kristillistä kansaa, tosiasiassa Jumalasta puhuminen on usein tabu. Suurin osa kansasta pitää uskoa - jos sellaista yleensä on - yksityisasiana, josta ei paljon hiiskuta muille. Sama ongelma vaivaa myös monia uskovia. On naurettavaa ajatella, että joku uskova luopuisi uskostaan bussin kyljessä olevan mainoksen perusteella, mutta on hyvin mahdollista, että kampanja pysäyttää monen uskosta osattoman miettimään Jumalaa ja tämän elämän ainutlaatuisuutta. Onkin ironista, että uskovien vaietessa ateistit ottavat Jumalan puheeksi näin näkyvällä ja vaikuttavalla tavalla.

Kolmas hyvä syy kiittää ateistibussikampanjaa on se, että sen myötä kansa näkee yhä paremmin, kuinka epäloogista ja fundamentalistista porukkaa vapaa-ajattelijat ovat. (Tosin alle 2000 henkilön jäsenmäärä viittaa siihen, että asia on jo laajalti tiedossa joka tapauksessa.) Liikkeessä kun ei ole kyse mistään vapaasta ajattelusta - kuten yhdistyksen nimi harhaanjohtavasti antaa ymmärtää - vaan tiettyyn asiaan uskomisesta ja saman uskon tuputtamisesta muillekin. Into, jolla omaa evankeliumia ("Jumalaa ei ole, voit siis huokaista helpotuksesta ja olla tuntematta tunnontuskia synneistäsi") viedään eteenpäin, vetää helposti vertoja fundamentalisteille tai palavimmille kristityille saarnamiehille. Enää puuttuu vain täydelle olympiastadionille puhuva ateismin voideltu evankelista Dawkins ja tunteisiin voimakkaasti vetoavan saarnan jälkeen esitettävä alttarikutsu.

Ateistit ampuvat itseään säännöllisesti nilkkaan, mutta harvoin näin näyttävällä tavalla. Toivotetaan siis vapaa-ajattelijoiden ateistibussikampanja tervetulleeksi ja käytetään tilaisuutta hyväksemme.

[Päivitys 29.6.: Tätä ilmaista mainosta hyödynnetään näköjään ainakin Suomen Raamattuopiston "Jumala on" -kampanjassa.
Päivitys 6.7.: Huomasin vasta, että Pasi Turunen oli ollut - niin kuin monta kertaa aikaisemminkin - osittain samalla asialla, mutta muutamia päiviä aikaisemmin.]

Lue lisää...

Lähteä vai jäädä?

Kansankirkossamme on taas kerran menossa se vaihe, missä monet Raamatulle uskolliset tahot uhkailevat kirkon jättämisellä. Fiksuimmat ovat onneksi ymmärtäneet, että jatkuva uhkailu ilman käytännön toimia menettää pian tehonsa, mutta osalle ratkaisun tekeminen näyttää edelleen tuottavan vaikeuksia. Lähteä vai jäädä?

Vastaus riippuu monesta seikasta. Teoriassa asia on Jumalan Sanaa kunnioittavalle Jeesuksen opetuslapselle yksinkertainen, eli Raamattu ratkaisee. Käytännössä asiaan kuitenkin vaikuttaa moni muukin asia, vaikka usein perin inhimilliset vaikuttimet halutaankin pukea hengellisempään kaapuun. Jotkut esimerkiksi sanovat, että eivät ole saaneet Jumalalta erityistä kehotusta lähteä kirkosta. Toisten mielestä taas on itsensä pettämistä jäädä odottelemaan jotain henkilökohtaista erikoisilmestystä, jos kerran kirkon meininki poikkeaa selkeän räikeästi Raamatusta.

Riviuskovilla (kirkon työntekijöistä enemmän toisessa kirjoituksessa) asiaan vaikuttavat monesti pelko, perinteet ja puutteellinen teologia. Ajatellaan, että ehkä luterilaisen kirkon ulkopuolella ei oikeasti ole pelastusta tai todellista hengellistä elämää. Kirkko eittämättä on harhassa, mutta eivätkö kaikki muut kristilliset liikkeet ja niissä mukana olevat kristityt ole vielä enemmän harhassa? Näinhän meille monille on annettu rivien välistä ymmärtää, vaikka piispojen virallinen linja muuta olisikin.

Entä kuinka voi jättää kirkon, jossa kaikki omat esi-isät ovat olleet jäseninä? Eikö se ole suvun perinteiden ja jo edesmenneiden pyhien uskon pettämistä? Eikö itse Martti Luther käänny murheellisena haudassaan? Ja mitä sanovat kirkkoon vielä sitoutuneet ystävät ja sukulaiset? Nämä ovat niitä kysymyksiä, jotka vaikuttavat lähtö- tai jäämispäätökseen huomattavasti enemmän kuin äkkipäätään uskoisi.

Monille lähdön esteenä on yksinkertaisesti se, että he ovat koko uskonelämänsä eläneet tyytyväisinä kirkollisen järjestelmän muodostamassa häkissä, jossa joku on heitä ruokkinut ja muutenkin määrännyt tahdin kaikessa. Siirtyminen elinikäisestä vankeudesta luonnolliseen elinympäristöön ei yleensä onnistu villieläimille, koska ne joko joutuvat petojen saaliiksi tai kuolevat nälkään. Sama pelko voi iskeä kirkon jättämistä harkitseville. Joudunko mukaan johonkin harhaoppiseen lahkoon? Kuinka eletään kristittynä ilman pyhien toimitusten suorittamiseen vihittyä pappia? Selviänkö ilman häkkiä?

Joskus jäämistä on perusteltu Raamatulle uskollisten piirissäkin sillä, että kirkko tarjoaa erilaisia palveluita (häät, hautajaiset, kaste, kummeus), joista jää paitsi, jos ei kuulu kirkkoon. Häiden ja hautajaisten kohdalla tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, lapsensa saa kastettua muuallakin eikä kummiksi pääseminenkään ole loppupelissä ongelma, mikäli jostain syystä haluaa virallisen kummin asemaan (vaikka tämä onkin hieman kummillinen perinne). Kirkko tekee myös paljon hyvää ja yleishyödyllistä työtä, mutta sitä voi rahoittaa muutenkin kuin kirkollisveron kautta. Suoraan antamalla voi lisäksi tukea vain niitä asioita, jotka katsoo oikeaksi, eli sateenkaaripappien palkkaamiseen ei ole pakko osallistua.

Jos erityistä ilmoitusta asiasta ei tule, eikä Raamatunkaan tarjoama vastaus riitä, niin silloin paras kriteeri lähtemiselle tai jäämiselle lienee uskovien väliset ihmissuhteet. Opetuslapseus on nimittäin yhteisöllinen projekti: olemme Jeesuksen seuraajia yhdessä muiden kanssa. Uskovien todellinen yhteys on tärkeä, tapahtuipa se missä kontekstissa tahansa. Jos kirkon sisällä toteutuu elävä uskovien yhteys, jossa rukoillaan yhdessä, tutkitaan Raamattua, ylistetään Herraa, ja muillakin tavoilla eletään yhteistä uskoa todeksi, niin sitä ei kannata hyljätä vain siksi, että piispat vievät kirkkoa väärään suuntaan. Toisaalta ev.lut. kirkon jäsenyys ei tietenkään ole edellytyksenä uskovien yhteydelle, eli ihmissuhteet ja osallistuminen ovat mahdollista ilman kirkon jäsenyyttäkin. Samoin on täysin mahdollista - ja joskus jopa helpompaa - uskoa luterilaisen opin mukaan ilman, että kuuluu kirkkoon.

Olipa päätös mikä tahansa, kannattaa turha uhittelu jättää. Se kun on yhtä tehokasta kuin Suomen valitukset naapurin ilmatilanloukkauksista.

Lue lisää...