Näkyjä, näkymiä ja näkemyksiä
Kotimaa-lehden verkkosivuston mukaan monelle tuttu luterilaisen kirkon pastori ja Gospel Cafén toiminnanjohtaja Jari Kuismin eroaa papinvirastaan ja samalla myös kirkosta. Syyksi erolle hän mainitsee mm. sen, että Raamatun normatiivisuudesta luopunutta instituutiota ei voi enää kutsua kristilliseksi kirkoksi.
Kuisminin mukaan esim. kysymys homoliittojen siunaamisesta on vain yksi askel pitkällä tiellä, joka vie väärään suuntaan, yhä kauemmaksi Jumalan Sanasta. Hän kritisoi myös pappiskoulutusta, jossa papeilta ei edellytetä henkilökohtaista uskoa, vaan ainoastaan uskonnollisen kielen hallintaa. Koska pappinakaan hän ei katso voivansa mitenkään vaikuttaa kirkon tulevaisuuteen sen sisältä käsin, pitää hän eroamista "välttämättömänä ratkaisuna".
On helppo olla Kuisminin kanssa samaa mieltä siitä, että ratkaisevaa ei ole niinkään jokin yksittäinen päätös kuin kirkon yleinen suunta ja se tapa, millä täysin Raamatun vastainen toiminta ja opetus hyväksytään. Se, mikä vielä 30 vuotta sitten oli yhteiskunnan silmissä pöyristyttävä perversio, alkaa tänään olla arkipäivää kirkon sisällä.
Jos jäsenkato ei pelasta yhteiskunnan talutusnuorassa olevaa kirkkoa, se tullee aikanaan siunaamaan mm. nämä iljetykset: sukupuolineutraalia liittoa seurannee lukumääräneutraali liitto (miksei kolme toisiaan rakastavaa henkilöä voisi mennä keskenään naimisiin?), sitten tulee ikäneutraali liitto ("40-vuotias mies etsii 12-vuotiasta tyttöä tositarkoituksella"), seuraavaksi sukuneutraali liitto (kaikkien oidipus-kompleksisten unelma), ja lopuksi varmaan se jo otsikoihinkin noussut lajineutraali liitto (Tiina on niin onnellinen... mennessään naimisiin hauvelinsa kanssa - ei koskaan uskonut hän käyvän niin).
Kuisminin eropäätökseen vaikuttivat siis pääasiassa Raamattu ja (siitä kauaksi poikenneen) kirkon suunta. Tästä rohkeudesta täytyy nostaa hänelle hattua, sillä toisin kuin monet kanssavaeltajansa, Kuismin ei vain tyydy valittelemaan tilannetta ja uhkailemaan erolla, vaan seisoo sanojensa takana. Kuka tahansa voi erota kirkosta, mutta papiksi vihityt tietävät, että pappeudesta ei helpolla luovuta.
Kotimaa-lehden juttu päättyy Kuisminin toteamukseen, että "kaikkien Raamatulle uskollisten tulisi erota kirkosta" (ks. myös Kuisminin mielipidekirjoitus Etelä-Saimaa-lehden verkkosivustolla). Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty (vrt. aikaisempi kirjoitukseni aiheesta). Lisää aiheesta seuraavassa blogauksessa...
Turussa meneillään olevassa kirkolliskokouksen kevätistunnossa käsitellään mm. kummien lukumäärää. Pitäisikö kummien vähimmäismäärä laskea kahdesta yhteen? Tämä on mielenkiintoinen kysymys, johon kantaa voi ottaa monellakin tavalla.
Yksi näkökulma asiaan on se, että kutsu kummiuteen on kirkon jäsenmäärää eniten kasvattavia asioita. Esimerkiksi Tampereella lähes yksi viidesosa kirkkoon liittyneistä mainitsee syyksi kummiuden. Useampi kirkolliskokousedustaja olikin huolestunut siitä, että kummien määrän laskeminen tappaisi - tai ainakin rampauttaisi - hyvin munivan kanan.
Pääkaupunkiseudun seurakunnilla on toisenlainen huoli. Koska vaadittavaa kahta kummia ei aina välttämättä löydy, kastetta ei voida suorittaa ja siksi lapsi (tai joskus maahanmuuttaja-aikuinen) voi jäädä kastamatta. Näin ihmisten kehittämä traditio ja siihen kytketty mielivaltainen vähimmäislukumäärävaatimus estää Raamatun selkeän opetuksen toteutumisen. Filippokselta olisi jäänyt etiopilainen hoviherrakin kastamatta.
Kolmas perspektiivi aiheeseen onkin se, että koko kummi-instituutiota ei Raamatusta löydy. Se lienee saanut alkunsa joskus toisen vuosisadan lopulla, jolloin aikuisia tarvittiin vokalisoimaan kastettavien lasten usko ja toimimaan heidän hengellisen kasvatuksensa takuuhenkilöinä. Vielä Augustinoksen aikana oletettiin, että normaalioloissa kastettavan lapsen omat vanhemmat toimivat kummeina.
Aloite kummien määrän vähentämiseksi jäi kirkolliskokouksessa toistaiseksi pöydälle, sillä sen käsittely siirtyy seuraavaksi perustevaliokuntaan. Lopputulos riippunee siitä, kumpi vaakakupissa painaa enemmän: kirkon jäsenmäärä (eli vaikutusvalta ja verotulot) vai pyrkimys asettaa Raamattu perinteiden edelle.
Jos kirkon Raamattu-uskollisena itseään pitävät tahot olisivat johdonmukaisia, niin he vaatisivat kokonaan pykälien säätelemästä kummijärjestelmästä luopumista, mutta perinteisesti tämä johdonmukaisuus on ollut hyvin valikoivaa. Ehkäpä sopiva kompromissi olisikin se, että palataan tämän pitkän mutta ei-raamatullisen perinteen alkulähteille: sylivauvan kummeina toimisivat normaalioloissa hänen vanhempansa, kun taas kastettavat aikuiset eivät - Raamatun mallin mukaan - tarvitsisi kummeja lainkaan, koska pystyvät itse tunnustamaan oman uskonsa. Näin saataisiin tämä historian saatossa moneen kertaan muuttunut kummillinen perinne vähän fiksummille raiteille.
