Kummillinen perinne
Turussa meneillään olevassa kirkolliskokouksen kevätistunnossa käsitellään mm. kummien lukumäärää. Pitäisikö kummien vähimmäismäärä laskea kahdesta yhteen? Tämä on mielenkiintoinen kysymys, johon kantaa voi ottaa monellakin tavalla.
Yksi näkökulma asiaan on se, että kutsu kummiuteen on kirkon jäsenmäärää eniten kasvattavia asioita. Esimerkiksi Tampereella lähes yksi viidesosa kirkkoon liittyneistä mainitsee syyksi kummiuden. Useampi kirkolliskokousedustaja olikin huolestunut siitä, että kummien määrän laskeminen tappaisi - tai ainakin rampauttaisi - hyvin munivan kanan.
Pääkaupunkiseudun seurakunnilla on toisenlainen huoli. Koska vaadittavaa kahta kummia ei aina välttämättä löydy, kastetta ei voida suorittaa ja siksi lapsi (tai joskus maahanmuuttaja-aikuinen) voi jäädä kastamatta. Näin ihmisten kehittämä traditio ja siihen kytketty mielivaltainen vähimmäislukumäärävaatimus estää Raamatun selkeän opetuksen toteutumisen. Filippokselta olisi jäänyt etiopilainen hoviherrakin kastamatta.
Kolmas perspektiivi aiheeseen onkin se, että koko kummi-instituutiota ei Raamatusta löydy. Se lienee saanut alkunsa joskus toisen vuosisadan lopulla, jolloin aikuisia tarvittiin vokalisoimaan kastettavien lasten usko ja toimimaan heidän hengellisen kasvatuksensa takuuhenkilöinä. Vielä Augustinoksen aikana oletettiin, että normaalioloissa kastettavan lapsen omat vanhemmat toimivat kummeina.
Aloite kummien määrän vähentämiseksi jäi kirkolliskokouksessa toistaiseksi pöydälle, sillä sen käsittely siirtyy seuraavaksi perustevaliokuntaan. Lopputulos riippunee siitä, kumpi vaakakupissa painaa enemmän: kirkon jäsenmäärä (eli vaikutusvalta ja verotulot) vai pyrkimys asettaa Raamattu perinteiden edelle.
Jos kirkon Raamattu-uskollisena itseään pitävät tahot olisivat johdonmukaisia, niin he vaatisivat kokonaan pykälien säätelemästä kummijärjestelmästä luopumista, mutta perinteisesti tämä johdonmukaisuus on ollut hyvin valikoivaa. Ehkäpä sopiva kompromissi olisikin se, että palataan tämän pitkän mutta ei-raamatullisen perinteen alkulähteille: sylivauvan kummeina toimisivat normaalioloissa hänen vanhempansa, kun taas kastettavat aikuiset eivät - Raamatun mallin mukaan - tarvitsisi kummeja lainkaan, koska pystyvät itse tunnustamaan oman uskonsa. Näin saataisiin tämä historian saatossa moneen kertaan muuttunut kummillinen perinne vähän fiksummille raiteille.
3 kommentti(a):
On asiassa sekin puoli, että aika useassa tilanteessa kummit aivan oikeasti ovat olleet lapsen ainoat kristilliset kasvattajat tämän lapsuudessa.
Tosin ei nykyäänkään kaikki kummitkaan kristinuskon perusteita tunne, tai ainakaan ole niitä omakohtaisesti sisäistäneet. Mutta sellaisessa tilanteessa, jossa lapsen vanhemmat eivät Jeesusta itse tunne, voi kummi-intituutiostakin kuitenkin olla lapsen kannalta apua. Edes joskus.
Olen kanssasi ihan samaa mieltä ja nostan hattua jokaiselle kummille, joka on hoitanut sen tehtävän mikä vanhemmille oikeasti kuuluu. Minusta ajatus lapsen hengellisestä "sponsorista" on siis sinällään ihan hyvä, mutta en vain tekisi siitä sellaista pakollista edellytystä kasteelle, kuin se tällä hetkellä on.
Jep..kyllä se kummius voi olla todella hyvä asia varsinkin silloin jos kummi on uskossa, mutta vanhemmat eivät tai jopa että kummi on ainoa uskova suvussa jos ollaan sukulaisia jotenkin keskenään!
Lähetä kommentti