24.12.07

Joulun sanoma

Kaikki tietävät, koska joulua vietetään, ja useimmat tietävät vielä senkin, että se liittyy (teoriassa) jotenkin Jeesukseen - kaikesta kaupallisuudesta ja pakanallista perua olevista tavoista huolimatta. Kristityt osannevat kertoa senkin, että jouluna juhlitaan Jeesuksen syntymää. Tämä juhla olisi kuitenkin merkityksetön ilman Jeesuksen kuolemaa ja sen seurauksia. Liian harva pysähtyy miettimään sitä, että nämä kaksi liittyvät oleellisesti yhteen.

Jouluevankeliumissa toivotetaan rauhaa maahan niille ihmisille, joita kohtaan Jumalalla on hyvä tahto (ks. aikaisemmat ko. tekstiin liittyvät kommenttini). Jumalan ja ihmisten välillä - ja loppupelissä myös ihmisten kesken - voi olla rauha vain sen tähden, mitä Jeesus on tehnyt puolestamme. Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa paha saa palkkansa ja synniltä ja jopa kuolemalta viedään pahin terä pois. Jeesuksen työn tähden Jumala voi antaa meille anteeksi meidän pahat tekomme.

Monissa uskonnoissa uskotaan "silmä silmästä ja hammas hampaasta" -jumalaan. Anteeksiantamusta pidetään heikkouden osoituksena, jolloin ei suhtauduta tarpeeksi reilusti ja oikeudenmukaisesti pahuuteen. Onkin vaikea kuvitella, että esim. Lähi-Idän kriisin osapuolet tekisivät muuta kuin vastaavat väkivallalla väkivaltaan (joidenkin kristittyjen noustessa jopa barrikadeille sen puolesta, että pitää pystyä maksamaan potut pottuina ja mahdollisesti vielä korkojen kera).

Kristinuskon Jumala sen sijaan suhtautuu anteeksiantamiseen vakavasti. Jeesuksen välittämä kuva rakastavasta Isästään ärsytti suunnattomasti fariseuksia, joiden jumalakuvaan armo ja anteeksiantamus ei oikein sopinut, eikä tuo asetelma ole 2000 vuodessa juuri muuttunut.

Anteeksiantamus on aivan uskomme ytimessä. Sen takia saamme syntimme anteeksi. Sen tähden meillä on rauha Jumalan kanssa. Sitä rukoillaan Isä Meidän -rukouksessa. Se on itse asiassa niin vakava asia, että ilman sen osoittamista toisille ei ole asiaa taivaaseen (Matt. 6:14-15; 18:21-35).

Mutta mikä parasta - ja tässä on joulun sanoma - Taivaallinen Isämme tarjoaa sitä lahjana tänäkin jouluna jokaiselle, joka sen haluaa vastaanottaa.

Hyvää joulua!

Lue lisää...

1.12.07

Yli ymmärryksen

Maailma seuraa jälleen ihmeissään Venäjän lähestyviä vaaleja ja Putinin otteita oman aseman varmistamiseksi. Poliittisilla toimittajilla on vaikeuksia ymmärtää, miten maan johto voi toimia niin härskisti kuin se toimii. Vielä yllättävämpää on se, että monet tavalliset kansalaiset hyväksyvät tämän venäläisen "demokratian".

Minä seuraan vähintään yhtä ihmeissäni kirkon sisällä käytävää keskustelua ja sitä, miten se toimii, mihin se on menossa, ja millaista sen "raamatullisuus" on.

Tuoretta ihmettelyn aihetta (homokeskustelu ei ihmetytä lainkaan, vaan sitä on jo odotettu monta vuotta) antoi viime viikolla julkaistu Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimus, joka analysoi suomalaisten suhtautumista uskontoon.

Tutkimuksen mielenkiintoisimpia tuloksia olivat suomalaisten suhtautuminen uskonnollisten oppien totuuteen ja suomalaisten käsitys omasta uskonnollisuudestaan.

  • 37% oli sitä mieltä, että uskontojen totuudellisuutta ei voi vertailla, eli ei ole mahdollista sanoa, onko esim. kristinuskossa enemmän totta tai oikeaa kuin islamissa.

  • 23% piti kaikkia uskontoja yhtä tosina, eli kaikki opettavat pohjimmiltaan samaa asiaa.

  • 15% oli sitä mieltä, että kaikki uskonnot perustuvat epätosiin uskomuksiin, mutta niistä voi silti löytyä tärkeitä inhimillisiä arvoja.

  • 4% oli sitä mieltä, kaikki uskonnot perustuvat epätosiin uskomuksiin, mutta ovat sen lisäksi vielä ihmisille haitallisia.

Siis 79% suomalaisista - eli vähintään 75% kirkon jäsenistä - ei pidä kristinuskoa sen oikeampana tai todempana kuin muitakaan uskontoja.

Loput jakautuvat kahteen ryhmään: 15% piti yhtä uskontoa (ei siis välttämättä kristinuskoa) muita parempana, vaikka muissakin on jossain määrin totuutta, ja 6% piti vain yhtä uskontoa totuudelle perustuvana. Kun vielä muistetaan, että Suomessa on muitakin vakaumuksellisia uskonnonharjoittajia kuin luterilaiset, niin todelliset luvut ovat kirkon jäsenten osalta vieläkin pienempiä.

Entä mitä tutkimus kertoo suomalaisten uskonnollisesta identiteetistä? 68% näkee itsensä kristittynä - ja sehän on hyvä asia, eikö niin? Valitettavasti ei, mikäli lukua verrataan muihin tarjolla olleisiin vaihtoehtoihin. Esim. vain 6% kertoi olevansa uudestisyntyneitä kristittyjä. Vastaavasti 78% tiesi, että ei ole uudestisyntynyt, ja loput olivat epävarmoja siitä, ovatko uskossa vai ei. Luvut korreloivat yllättävän hyvin sen kanssa, miten uskontoon suhtaudutaan.

Tutkimuksen tulokset eivät yllättäneet. Sen sijaan täysin käsittämätöntä on, kuinka evankelis-luterilaisen kirkon johdolle on tärkeämpää yhteiskunnallinen salonkikelpoisuus ja verorahat kuin se, että vain pieni osa kirkon jäsenistä uskoo siihen, mitä varten kirkko yleensä on olemassa.

Lähes yhtä käsittämätöntä on, että Raamatun vakavasti ottavat, uudestisyntyneet luterilaiset kuvittelevat, että kirkko jotenkin jatkossa muuttaisi suuntaansa ja palaisi noudattamaan sitä Raamattua, jonka sanomasta ja opetuksista se on jo aikaa sitten irtaantunut.

Kirkon linjanvetoja ja sen johdon toimintaa seuratessa rajan itäpuolen hulluudet alkavat äkkiä näyttää hyvinkin mielekkäiltä. Saavutetusta valta-asemasta ja kansan suosiosta täytyy pitää kiinni, vaikka kovallakin kädellä. Jo ylipappi Kaifas ymmärsi, että on parempi raivata muutama toisinajattelija pois tieltä kuin että koko kansa hukkuu. Kristuksen todellinen kirkko ei tietenkään tähän kaadu, mutta kuinka käy Suomen luterilaiselle kirkkoveneelle, jossa alkaa olla vettä enemmän sisä- kuin ulkopuolella?

Lue lisää...

30.11.07

Miksi seurata Jeesusta?

Christianity Todayn lokakuun numerossa oli juttu siitä, miksi muslimit seuraavat Jeesusta. Kirjoituksen pohjana on aineisto, jossa 750 kristinuskoon kääntynyttä muslimia 30 eri maasta kertoo, miksi kääntyi kristinuskoon. Mahtaisiko meillä suomalaisilla kristityillä olla jotain opittavaa tämän tutkimuksen löydoksistä?

Tärkein muslimien kääntymiseen vaikuttanut kokemus oli se, että kristittyjen käytös ja elämäntapa erosivat edukseen muusta yhteiskunnasta ja tekivät näin vaikutuksen. Suomessa sen sijaan uskotaan vahvasti Jumalan lasten syntisyyteen. Niinpä usein Jumalan mielen mukaisella tavalla muista erottautumista jopa varotaan, ettei vain syyllistyttäisi omavanhurskauteen tai jouduttaisi kuulemaan "mikä hurskastelija sinä oikein luulet olevasi" -kommentteja. Tämän tästä tapaa kristittyjä, jotka suorastaan kerskailevat sillä, että ovat "ihan tavallisia ihmisiä" eivätkä mitenkään erotu muista ihmisistä. Tämänkö sitten pitäisi tehdä kristinusko houkuttelevammaksi?

Toinen muslimien kääntymiseen vaikuttanut asia on Jumalan voiman kokeminen rukousvastausten, paranemisten ja demonien vallasta vapautumisten myötä. Tälläkin alueella taidamme me suomalaiset uskovat jäädä todistuksessamme aika heikoille. Koska viimeksi naapurisi koki Jumalan voiman kun rukoilit hänen puolestaan? Koska vimeksi työkaverisi parani kun laskit kätesi hänen päällensä Jeesuksen nimessä? Koska viimeksi kaupungilla kohtaamasi pahojen voimien vallassa oleva henkilö vapautui kun henget pakenivat sitä voimaa ja auktoriteettia, jonka Jeesus seuraajilleen antoi?

Onneksi sentään maa on täynnä teologeja, jotka osaavat luoda teologisia konstruktioita, jotka legitimoivat hengellisesti aneemisen elämämme ja muuttavat status quon hyveeksi.

Lue lisää...

27.11.07

Askel oikeaan suuntaan

Nokia Missiolta ilmestyi reilu viikko sitten julkilausuma, jossa se tiedottaa uudesta linjastaan suomalaisia uskovia pitkään jakaneen kaste-kysymyksen suhteen. Uusi linja on toisaalta hieman yllättävä, toisaalta aimo askel oikeaan suuntaan.

Julkilausuman ydinsisältö on se, että kastekysymyksen suhteen Nokia Missiossa vallitsee täysi omantunnonvapaus eikä ketään pyritä käännyttämään asian suhteen. Tärkeintä on keskinäinen rakkaus ja yhteys. "Tarkoituksenamme ei ole sen enempää luterilaistua kuin tulla helluntailaisiksikaan. Tahdomme vain olla yhtä Kristuksessa, todistuksena tälle maalle."

Mission uusi linja on hieno veto maassa, missä opilliset raja-aidat ovat liian pitkään erottaneet Jumalan omia. Hattua pitää nostaa erityisesti Markku Koivistolle ja Timo Aro-Heinilälle, jotka luterilaisina pappeina ovat aiemmin olleet hyvinkin tiukkalinjaisia kasteasiassa. Esimerkiksi vielä helmikuussa Helsingissä järjestetyssä teologipäivässä Koiviston kommentit kastekysymyksestä olivat vielä kaikkea muuta kuin yhteyttä rakentavia.

Uusi linja herättää myös pari kysymystä. Toinen on se, kuinka tämä linjanmuutos vaikuttaa Koiviston ja Tampereen tuomiokapitulin (ja laajemmalti koko luterilaisen kirkon) suhteisiin. Vaikka Koivisto on teoriassa vain yksi Nokia Mission johtajista, on häntä aikaisemminkin pidetty (pää)vastuullisena Mission tai sen jäsenten toiminnasta.

Mielenkiintoisempi kysymys on sen sijaan se, kuinka Missio aikoo tämän jälkeen toimia ehtoolliskysymyksen kanssa. Tampereellahan missiolaisten osallistuminen Tuomiokirkon ehtoolliseen päättyi ikävästi kun ei-luterilaisille ei tarjoiltu. Aikooko Missio jatkaa luterilaista linjaa ja pidättäytyä edelleen kokonaan yhteisestä ehtoollisesta? Tämä on mahdollista, mutta samalla myös kovin epäjohdonmukaista, koska uskovien yhteyden kannalta ehtoollinen on sekä teologisesti että käytännössä paljon keskeisempi ja merkittävämpi kysymys kuin kysymys kastenäkemyksestä.

Toisena vaihtoehtona olisi tietenkin vierailla silloin tällöin luterilaisen kirkon ehtoollisjumalanpalveluksessa, mutta ei-luterilaisten jättäminen ilman leipää ja viiniä on tuskin omiaan edistämään missiolaisten keskinäistä yhteyttä.

Kolmantena ja johdonmukaisimpana vaihtoehtona on ottaa vielä toinenkin askel oikeaan suuntaan ja avata kaikille missiolaisille - kaikille uskoville taustasta riippumatta - yhteinen ehtoollispöytä. Vaan onko Koivisto jo oikeasti valmis astumaan uskonpuhdistajan saappaisiin vai vieläkö arkaillaan sitä, mitä paavi ja äitikirkko mahtavat ajatella?

Lue lisää...

8.11.07

Tarkoituksetonta sattumaa

Elämä on vain tarkoituksetonta sattumaa... pitkän evolutiivisen kehityksen ja monien syiden ja tekijöiden tulosta.
Näin ajatteli Pekka-Eric Auvinen ja lopulta myös toimi sen mukaisesti.

Odotan mielenkiinnolla, mitkä ovat Richard Dawkinsin ensimmäiset kommentit Jokelan koulun tragediasta. Jos elämä on sattumalta syntynyttä eikä Jumalaa ole, niin ei ole myöskään mitään absoluuttisia arvoja. Loppupelissä Auvisen valinta hyökätä kouluun ei siis ole sen kummempi kuin minun valintani pistää aamulla kravatti kaulaan.

Toivotaan kuitenkin, että Dawkins ja muut Jumalan sijasta evoluutioon uskovat henkilöt eivät laajemmalti innostu miettimään asioita ja viemään omia uskomuksiaan niiden loogiseen loppupäätökseen.

Jos oman vakaumuksen syvällisempi pohdinta tuntuu haasteelliselta, niin tässäkin voi hyödyntää muiden ajatuksia. Jo kauan aikaa sitten Saarnaaja pohdiskeli elämän mielekkyyttä ilman Jumalaa: "Turhuuksien turhuus... kaikki on turhuutta." Joten "[t]ässä on lopputulos kaikesta, mitä nyt on kuultu: pelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä. Tämä koskee jokaista ihmistä. Jumala vaatii tuomiolle kaikista salatuistakin teoista, niin hyvistä kuin pahoista" (Saarn. 12:8, 13-14).

Jumala on antanut meille vapauden joko uskoa tai olla uskomatta häneen. Jokelan koulusurmien valossa Jumalan olemassaolo vaikuttaa selvästi mielekkäämmältä hypoteesilta.

Lue lisää...

3.11.07

Älä tapa - paitsi jos käsketään

Silmiini osui eilen Jari Rankisen tuore blogikirjoitus, "Älä tapa". Rauhanturvatehtävissä toimivana sotilaana hän ottaa kantaa siihen, voiko uskova tappaa eli kuinka sotilaan tulisi ymmärtää esim. viides käsky, "älä tapa".

Rankisen oma näkemys Raamatun sanomasta on, että yksilönä ei saa tappaa, mutta järjestäytyneen yhteiskunnan luvalla ja edustajana saa. Perusteluna on se, että silloin se tapahtuu yhteiskunnan hyväksi ja kansalaisten suojelemiseksi. Sotaan ja tappamiseen voidaan siis turvautua oletetun suuremman pahan välttämiseksi.

Tällainen Raamatun luku herättää paljon mielenkiintoisia kysymyksiä ja ajatuksia. Suomessa abortti on sallittu, samoin kansan vihollisten tappaminen. Miksei siis myös kuolemanrangaistus ole käytössä? Toivottavasti joku kirkonmies on riittävän johdonmukainen aloittaakseen ankaran lobbauksen kuolemanrangaistuksen palauttamiseksi.

Viime vuosisadalla nähtiin moneen kertaan mitä seurauksia on sillä, että sotilaat vain noudattavat ylempiensä (eli loppupelissä esivallan) käskyjä. Natseistakin oikeasti pahoja oli vain muutama - tai yksi ainoa - loput ainoastaan tottelivat esivaltaa. On kätevää, että yksilö voi näin paeta vastuutaan yhteiskunnan selän taakse. Kristuksen tuomioistuimen edessä sitten punnitaan, oliko tällainen retorinen siirto pätevä vai onko yksilö loppupelissä kuitenkin vastuussa omista teoistaan.

Näissä "oikeutettu sota" -kehitelmissä lähdetään yleensä siitä, että "me" olemme hyviä ja "ne" ovat pahoja, jolloin "meillä" on oikeus yhteiskunnan nimissä tappaa "niitä". Harvemmin kiinnitetään huomiota siihen, että sama retoriikka toimii molemmilla puolilla. Niissä sodissa, joissa molemmilla puolilla on ollut kristittyjä, molempien maiden papit ovat olleet yhtä lailla siunaamassa rintamalle lähtijöitä. Parhaassa tapauksessa ollaankin tilanteessa, jossa kaksi eri puolilla olevaa uskovaa yrittää parhaansa mukaan saada toisensa hengiltä - vanhan vihtahousun nauraessa hurskaille teologiselle rakennelmille, jotka legitimoivat tällaisen mielettömyyden.

UT ei ikävä kyllä anna meille listaa kaikista niistä ammateista, jotka eivät ole uskoville soveliaita. Sen sijaan se antaa meille periaatteita ja yleisiä linjoja, antaen meidän tehdä omat johtopäätöksemme. Apostolien mukaan "enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä", vaan liekö tappaminen poikkeus? On ihmisen luontainen reaktio vastata pahaan pahalla, mutta näinkö Herramme opetti?

Ymmärrän, että on poliittisesti epäkorrektia asettaa sotiminen kyseenalaiseksi maassa, jossa monet uskovatkin ovat kuolleet rintamalla. Jonkun kellon pitäisi kuitenkin aina alkaa soida, kun hengenmiehet legitimoivat yhteiskunnan nimissä ja sen eduksi tapahtuvaa tappamista. Vai liekö tässäkin voimassa kaksoisstandardi: jenkkien sotia paheksutaan, mutta suomalaisena ollaan valmiita rintamalle, jos käsky käy?

Lue lisää...

30.10.07

Saatanan hyökkäys

Luterilaisen kirkon piirissä toimivan herätysliikkeen Nokia Mission taloudellinen tilanne on viime aikoina ollut esillä monessakin lehdessä. Liikkeen menot ovat selvästi suuremmat kuin tulot, minkä Markku Koivisto tulkitsee "Saatanan hyökkäykseksi" liikkeen toimintaa kohtaan. Mitä tästä pitäisi ajatella?

Heti aluksi täytyy todeta, että Nokia Missio on pärjännyt hyvin maassa, missä on totuttu siihen, että kirkko on rikas ja että kirkkorakennuksia ja pappien palkkoja eivät maksa seurakuntalaiset omasta pussistaan. Vapailla suunnilla on toki pitkä kokemus vastuullisesta taloudenhoidosta ja oman toiminnan rahoittamisesta kolehtivaroin, mutta uudeksi liikkeeksi Missio on kuitenkin selvinnyt aika hyvin.

Toisaalta satunnainen tarkkailija on voinut ihmetellä sitä, kuinka löysässä missiolaisten kukkaronnyörien täytyy olla. Onhan lyhyessä ajassa valloitettu kaupunki toisensa jälkeen näyttävillä suurtapahtumilla, kuskattu maahan iso joukko kansainvälisesti tunnettuja suurpuhujia, satsattu moneen ulkomaiseen projektiin, pidetty erilaisia konferensseja ja seminaareja, jne. Koko ajan ollaan menty kohti suurempaa ja kauniimpaa. Jos meno jatkuu tällaisena, niin viime vuodenvaihteen Hartwall-areenalla järjestetty suurtapahtuma lienee tänä vuonna Globen-hallissa ja viimeistään ensi vuonna Wembleyllä, jossa stadion ja areena yhdessä nipinnapin riittävät.

Taloudellisesti uskon varassa eläminen on rankkaa puuhaa. Jos Markku Koivisto on saanut Jumalalta mandaatin tehdä kaikki mahdollisimman näyttävästi ja suurissa puitteissa, se on ihan ok. Kyllä Herralla rahaa riittää. Jos taas raha loppuu, niin se lienee jonkinlainen merkki siitä, että Herra ei ollutkaan tukemassa rahanpuutteeseen kaatunutta projektia taloudellisesti. Toisaalta rahan riittäminenkään ei välttämättä ole merkki siitä, että Jumala on hankkeen takana. Aina on se vaara, että menojen kasvu tuloja suuremmaksi ei olekaan seuraus Jumalan äänen kuulemisesta (tai Saatanan hyökkäyksestä), vaan yksinkertaisesta virhearvioinnista omien resurssien suhteen.

Massatapahtumat ja median käyttö ovat tarpeen silloin, kun yksi puhuja pitää saada riittämään mahdollisimman monelle kuulijalle. Mutta entäpä jos Missio olisi ottanut hieman uusitestamentillisemman lähestymistavan Jumalan valtakunnan levittämiseen? Kansa ei juoksisi massatilaisuuksissa kuuntelemassa yhtä voideltua puhujaa, vaan jokainen olisi aktiivinen ja (myöskin taloudellisesti) sitoutunut omassa pienemmässä yhteisössään, joka ei välttämättä edes tarvitse omaa kirkkorakennusta tai palkattuja työntekijöitä.

Inhimillisesti ajatellen tuntuu hyvältä ajatukselta panostaa mieluummin massiivisiin ja vaikuttaviin norsuihin kuin pieniin ja huomaamattomiin kaneihin. Näillä kahdella eläimellä on kuitenkin hyvin erilaiset tarpeet, toimintatavat - ja lisääntymistiheys. Siinä missä ihanneolosuhteissa norsuja saattaa syntyä kolmessa vuodessa 2-3 kpl, kaneja voi syntyä jopa 476 miljoonaa. Norsuja on kiva katsella sirkuksessa tai eläintarhassa, mutta kestää pitkään, ennen kuin ne täyttävät maan.

Aika näyttää, mikä "norsujen" vaikutus Suomessa tulee olemaan. Se on kuitenkin varmaa, että jos suomalaiset aiotaan tavoittaa evankeliumilla, tarvitaan selkeää panostusta "kaneihin". Näin rahaa säästyisi enemmän sellaiseen toimintaan, mikä on todella välttämätöntä ja vaatii rahaa. Ehkä Nokia Missiollakin on nyt hyvä tilaisuus pysähtyä miettimään, mihin oikeasti tulisi panostaa.

Lue lisää...

18.10.07

Kirkon etu?

Pari viikkoa sitten ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä oli eläkkeelle jääneen Raija Sollamon haastattelu, joka on puhuttanut jo Sana-lehdessä ja parillakin blogilla. Tässä ei ole tarpeen toistaa jo muiden tekemiä hyviä huomioita, mutta jotain ajattelin samasta artikkelista vielä minäkin sanoa.

Sollamo antaa ymmärtää, että "on lopulta kirkon etu", mikäli eksegetiikan opetus säilyy teologisilla tiedekunnilla (eli käytännössä Helsingin teologisen tiedekunnan eksegeeteillä). Niiden rinnalla Suomen Teologinen Instituutti ja muut vastaavat yritykset haastaa valtaa pitävän joukon eksegeettinen monopoli ovat vaarallisia, koska "jotkut opiskelijat eivät opi ajattelemaan" joistain asioista (esim. naispappeus tai homoseksuaalisuus) samalla tavalla kuin Sollamo ja kumppanit.

Artikkeliin sisältyy paljonkin kommentoimisen arvoista, mutta mielenkiintoista on jälleen se, kuinka vankasti suomalainen eksegeetti uskoo omaan osaamiseensa. Suomessa voi turvallisesti uskotella olevansa teologisen osaamisen ja tutkimuksen kärjessä, vaikka maailmalla suomalaista UT:n ja VT:n tutkimusta pidetään - jos siitä yleensä on kuultu - lähinnä ajastaan jäljessä olevana historiallis-kriittisenä kuriositeettina. Kun vaihtoehtoiset teologiset lähestymistavat, metodit ja instituutiot on maasta joko eliminoitu tai demonisoitu, ei ole ketään, joka katsoisi bluffin. Jäljellä on vain omia poikia ja tyttöjä, jotka laulavat sen laitoksen lauluja jonka leipää syövät.

Akateeminen ja oikealla tavalla kriittinen Raamatun tutkiminen on tervetullutta ja varmasti kirkollekin eduksi, mutta Sollamon edustaman "kriittisen raamatuntutkimuksen" hedelmä on jo kirkossa nähty ja (toivottavasti) huonoksi havaittu. Nyt olisi jo aika jonkun dekonstruoida tämä teologinen valtarakennelma.

Lue lisää...

7.10.07

Käytännön ekumeniaa?

Ev.lut. kirkon syyskuun piispainkokouksessa käsiteltiin mm. sellaista asiaa kuin ehtoollisvieraanvaraisuus. Siinä missä lähes kaikissa luterilaisissa kirkoissa ympäri maailman ovat ehtoolliselle tervetulleita kaikki kastetut kirkkokunnasta riippumatta, pidetään Suomessa vielä pöytä virallisesti suljettuina niille, jotka eivät kuulu opillisesti samalla tavalla tavalla ajattelevaan kirkkokuntaan.

Tämä on tietysti Raamatun valossa aika härskiä - eivätkä Suomen luterilaiset toki ole ainoita tähän syyllistyviä. Mutta kun vuosisatojen ajan on totuttu, että ehtoollinen pikemminkin erottaa kuin yhdistää uskovia, niin suunnan muutos ei tietenkään voi tapahtua kovin nopeasti. Mutta on silti hyvä, että kirkon kaikkien muutospaineiden joukossa on tällaisia esimerkkejä positiivisestakin kehityksestä.

Virallisen linjan valossa on joka tapauksessa melko mielenkiintoista, että Nokia Missio aikoo Tampereella mennä nauttimaan ehtoollista luterilaiseen kirkkoon. Mission luterilaisten jäsenten suhteen asia ei tietenkään ole mikään ongelma, mutta monet päävastuunkantajista ja useat rivijäsenet kuuluvat ainakin paperilla sellaisiin kirkkokuntiin ja liikkeisiin, joiden jäseniltä on pääsy luterilaisen kirkon ehtoolliselle evätty.

Tampere on viime vuosina niittänyt mainetta kaupunkina, jossa luterilaista oppia tulkitaan tiukimman mukaan. Siksi onkin syytä ajatella, että ulkopuolisten kutsuminen luterilaiselle ehtoolliselle on ainakin tässä tapauksessa jonkin porsaanreiän tai säännöksen pohjalta perusteltavissa. Ajojahtia virallisesta linjasta poikkeaminen ei siis aiheuta, korkeintaan kulmien kurtistelua.

Tilanne kirkon sisällä on kuitenkin mielenkiintoinen. Toisessa laidassa ovat papit, jotka eivät jaa ehtoollista edes oman kirkon piispalle. Toisessa laidassa taas ollaan valmiita päästämään ehtoolliselle kastettuja uskovia riippumatta siitä, mihin kirkkokuntaan he kuuluvat. Toivottavasti jälkimmäinen trendi on näistä kahdesta se, joka jää eloon.

Lue lisää...

29.9.07

Kuka on minun lähimmäiseni?

Kotimaa-lehti kirjoitti numerossa 37 (13.9.2007) World Values -arvokartoituksen tuloksista otsikolla "Suomalaisten uskonnollisuus näkyy suvaitsevaisuudessa". Samasta aiheesta löytyy myös Kirkon tiedotuskeskuksen uutinen. Muiden tutkimustulosten tapaan tässäkin tutkimuksessa on mielenkiintoista se, mitä raportoidaan ja mitä ei raportoida, mutta löytyypä raportoiduista "faktoistakin" jotain silmiinpistävää.

World Values -tutkimusten data on tarjolla netissä, mutta se ei valitettavasti vielä sisällä viimeisimmän "aallon" lukuja. Edellisten vuosien data toki kertoo paljon kaikenlaista mukavaa ja antaa samalla viitteitä siitä, kuinka luotettavia vertailut esim. luterilaisten ja ei-luterilaisten välillä ovat.

Yllättäviin tuloksiin ei kuulu esim. se, että usko yhteen j/Jumalaan on vähentynyt - nyt vain 47% koko kansasta uskoo yhteen j/Jumalaan, olipa kyseessä mikä tahansa j/Jumala. (Ja kun kirkkoon kuitenkin kuuluu 82% kansasta, niin jokainen voi itse tehdä omat johtopäätöksensä.)

Yllättävää ei ollut sekään, että kaikista suomalaisista uskonnollisiin tilaisuuksiin vähintään kerran kuussa osallistuu vain 14%. (Olisi ollut kiva nähdä, mistä uskonnollisista yhdyskunnista nuo 14% tulevat, mutta jostain syystä tämänkaltaisia tietoja harvemmin kerrotaan suurelle yleisölle.)

Sen sijaan yllättävää oli se, että muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin kuin ev.lut. kirkkoon kuulumattomat ovat kaikkein haluttomimpia saamaan naapureikseen juuri senkaltaisia ihmisiä, joiden parissa Jeesus eniten liikkui ja jotka kaikkein kipeimmin tiesivät tarvitsevansa evankeliumia: narkkarit, alkoholistit, maahanmuuttajat, homoseksuaalit, avoparit, eri rotuun/kieleen/uskontoon kuuluvat ihmiset, yms. yhteiskunnalliset marginaaliryhmät.

Tarkemmat tiedot otoksesta tulevat varmaan jossain vaiheessa nettiinkin näkyville, mutta toivon totisesti, että tuossa joukossa on uudestisyntyneiden uskovien määrä todella pieni. Suomalaisten uskonnollisuuden tulisi ainakin kristittyjen kohdalla näkyä ihan muussa kuin suvaitsemattomuudessa (pace Nahkurin orsi).

Lue lisää...

16.9.07

Liennytystä ilmassa

Eilen illalla pidettiin Tampereella Nokia Mission tiloissa "suuri kastekeskustelu", johon oli kutsuttu panelisteiksi David Pawson, Valtter Luoto, Klaus Korhonen, Timo Aro-Heinilä ja Antti Laato. Kolme tuntia kestänyt keskustelu oli mielenkiintoinen, vaikka ei mennytkään aivan niin kuin aikaisemmassa postauksessa olin kuvitellut.

Varsinaiset teologiset argumentit noudattivat linjaa, joka on tullut tutuksi jo alan kirjallisuudesta. Luterilaiset pyrkivät tuomaan esille sekä VT:a ja sen liittoajattelua, että kirkkohistoriallisia argumentteja. Vapaiden suuntien edustajat puolestaan yrittivät rummuttaa, että kasteopin pitäisi nousta siitä, mitä UT:ssa näemme, jolloin esim. liiton jäseneksi tullaan henkilökohtaisen uskon kautta eikä luonnollisen syntymän kautta. Kaiken kaikkiaan panelistien argumentoinnista jäi sellainen kuva, että baptistinen kastenäkemys nousee eksegeesistä, kun taas luterilainen kastenäkemys lepää enemmänkin systemaattisen teologian varassa.

Loppujen lopuksi paneelin aikana ei päästy (tai ei haluttu joutua?) kovinkaan syvälliseen tai yksityiskohtaiseen argumentointiin. Osasyynä tähän saattoi olla keskustelun puheenjohtajan eli Hannu Vuorisen toiminta, mutta osaltaan varmaan vaikutti sekin, että kummallakaan puolella ei keskustelemassa ollut henkilöitä, jotka ovat (akateemisen oikeasti) perehtyneet aiheeseen. Esim. kirkkohistoriallista kehitystä tarkasteltaessa toinen puoli siteerasi vakioargumentteja, jotka tarkempi varhaisten dokumenttien tutkiminen osoittaisi hyvin hauraiksi, mutta toisen puolen tietämys ei riittänyt edes perustason vasta-argumenttien esittämiseen.

Keskustelun akateemisesti alhaisesta tasosta huolimatta yleisölle tarjoiltiin runsaasti erilaisia herkkupaloja. Esim. David Pawson esitti useamman kerran näkemyksiä, jotka eivät sopineet oikein mihinkään perinteisiin raameihin. Jotkut näistä olivat ihan hyviä oivalluksia, mutta (ainakin Pawsonin kirjallisesta tuotannosta päätellen) osa lepää hiukan heikommalla eksegeettiselä pohjalla.

Antti Laato yllätti monet kertomalla, että käytti omien lastensa kastekaavana kirkon vanhaa kaavaa, missä lapset (kummiensa suilla) sanoutuvat irti perkeleestä ja kaikista perkeleen pahoista teoista, jne. Kysymykseen siitä, ovatko kastamattomat mutta Jeesusta silti rakastavat lapset perkeleen vallassa, hän ei suoraan vastannut.

Timo Aro-Heinilä korosti, että luterilaistenkin kastenäkemys nousee Raamatusta (UT:sta?). Häneltä pääsi kuitenkin pieni (freudilainen?) lipsahdus kun hän mainitsi, että kirkkohistoria voi ainoastaan tukea Raamatusta noussutta näkemystä, tai kumota sen. (Tästä jälkimmäisestähän vapaat suunnat usein syyttävät luterilaisia.)

Sekä Laato että Aro-Heinilä moittivat osaltaan sitä kansankirkkomme käytäntöä, että lapsia kastetaan ilman, että kenelläkään paikallaolijoista välttämättä on henkilökohtaista uskoa. Kirkon virallisen opin mukaan tämä on ok (vaikkakaan ei toivottavaa), mutta ymmärrettävistä syistä herätyskristillisille luterilaisille asia on ongelmallinen.

Osapuolet tuntuivat olevan yhtä mieltä siitä, että kastekysymys on vain näkyvä osa suuremmasta kokonaisuudesta, jossa vapaiden kristittyjen ja luterilaisten välillä on eroja. Kysymys on siitä, miten ja milloin ihminen uudestisyntyy - Sanan ja sakramentin vaikutuksesta kasteessa, vai evankeliumin kuulemisen ja vastaanottamisen myötä.

Tämän valossa mielenkiintoista keskustelussa olikin se, mistä ei puhuttu. Moni olisi halunnut kuulla Aro-Heinilältä ja Laatolta, mitä he ajattelevat kirkon virallisesta opista eli siitä, että kirkon ja vanhempien/kummien uskon vaikutuksesta lapsi saa kasteessa Pyhän Hengen ja oman uskon ja näin uudestisyntyy. Tätä näkemystä eivät läheskään kaikki herätyskristilliset luterilaiset nimittäin allekirjoita ja kuitenkin se on erottamaton osa luterilaista kasteoppia.

Joillekin oli varmaan yllätys, kuinka paljon yhteistä luterilaisella ja baptistisella kastenäkemyksellä loppujen lopuksi on. Klaus Korhonen ja Valtter Luoto toivat monessa yhteydessä esille (mm. helluntaikirkon virallisia asiakirjoja siteeraten) sen, kuinka pelastus on Jumalan armoteko eikä millään lailla ihmisen oma suoritus. Samalla he sanoutuivat myös selväsanaisesti irti omavanhurskaudesta yms. leimoista, joita luterilaiset ovat baptistiseen kastenäkemykseen aikojen kuluessa liittäneet. Tämä oli hienoa kuulla, vaikka viralliseen luterilaiseen tulkintaan uskovien kasteesta sillä ei luonnollisesti ole mitään vaikutusta.

Liennytystä oli myös siinä, kun Korhonen ja Luoto vakuuttivat, että heidän silmissään uudestisyntyneet luterilaiset ovat "rakkaita veljiä ja sisaria" siitä huolimatta, että kastenäkemyksissä on eroa, ja että he ovat yhtä lailla pelastettuja. Samoin he pyysivät anteeksi mahdollisia ylilyöntejä ja mahdollista yksittäisten luterilaisten painostusta kastekysymyksessä. Sekä he että Pawson korostivat, että tärkeintä on toimia sen mukaan, mitä Herra asiasta sanoo.

On mielenkiintoista jäädä kuuntelemaan, millaisia signaaleja kentältä tämän jälkeen kuuluu. Keskustelu käytiin hyvässä hengessä eikä samanlaista vastakkainasettelua päässyt syntymään kuin helatorstain tilaisuudessa. Sympatiapisteet menivät ehkä tällä kertaa helluntailaisille, mutta ovet tuskin tulevat käymään normaalia vilkkaammin kummassakaan kirkkokunnassa. Sen sijaan Nokia Mission sisällä sopu kasteasiassa on varmasti tämän paneelin jälkeen helpommin löydettävissä - ja omien rauhoittelu lieneekin ollut yksi Koiviston päämotiiveista paneelikeskustelun järjestämiselle.

Päivitys 22.9.:
Alustavista reaktioista päätellen keskustelua on tulkittu molemmissa leireissä oman ryhmän voitoksi. Helluntailaisten RV-lehti ylistää David Pawsonia ja sitä, kuinka hänen mukaansa Uuden testamentin selkeä opetus on ratkaiseva. Toisaalta luterilainen Kotimaa-lehti vetää vähintään yhtä tiukasti kotiinpäin viitatessaan "kirkkohistorian tosiasioihin", joista professori Laaton mukaan "tiedetään, että lapsikaste oli ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana vallitseva käytäntö". Liekö tässä siis esimerkki ns. win-win -tilanteesta? :-)

Lue lisää...

17.8.07

Maassa rauha ihmisten kesken?

Yksi jakeista, jotka jäivät jo pienenä mieleen, löytyy Luukkaan jouluevankeliumista: "Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto" (2:14). En tiedä, oliko kyseessä vain oma positiivinen ajatteluni vai mikä, mutta ymmärsin tuon jakeen jotenkin liittyvän siihen, että toivottiin tai julistettiin rauhaa maailman ihmisille, koska Jumala rakastaa heitä.

Tuo ajatus saa tukea myös vuoden -92 käännöksestä: "Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa." Tämä tosin kuulostaa vähemmän toivomukselta kuin tosiasian toteamiselta: maan päällä vallitsee rauha ihmisillä, joita Jumala rakastaa.

Vaikka unohtaisimme kyseisen jakeen tekstikriittiset kysymykset, on valittu käännöstapa minusta silti ongelmallinen. Toisaalta BDAGin mukaan kreikan ανθωποις ευδοκιας "would be people to whom (God) shows good will or whom (God) favors". Toisaalta myöskin teologisesti (sekä VT:n että UT:n pohjalta) voidaan sanoa, että vaikka Jumala haluaisikin kaikkien pelastuvan, hänen suosionsa lepää vain niiden yllä, jotka ovat oikeassa suhteessa häneen.

Olisi siis teologisesti vastuullisempaa kääntää esim. "... maan päällä rauha niiden ihmisten kesken, joihin Jumala on mieltynyt" tms. (josta mm. Luukkaalla on heti seuraavassa luvussa tarjottavana esimerkki par excellance, 3:22). Rauha Jumalan kanssa - ja todellinen rauha ihmisten kesken - tulee vain ristin kautta (Ef. 2:15; Kol. 1:20).

Lue lisää...

26.7.07

Ovensuukyselyiden tuloksia

Kaikki tietävät, että ev.lut. kirkon jäsenmäärä laskee joka vuosi. Samoin lienee selvää, että suurin osa eronneista ei koskaan ole kuulunut aktiivisiin kirkossakävijöihin, vaan on ollut seurakunnan jäsenenä vain paperilla. Mutta osa lähtijöistä on ehkä vuosien ajan käynyt säännöllisesti kirkossa. Mikä saa tällaiset ihmiset lähtemään - opilliset näkemyserot, ihmissuhdeongelmat, uskosta luopuminen vai jokin muu syy?

En tiedä, onko Suomessa koskaan suoritettu mitään kattavia ovensuukyselyitä niiden parissa, jotka lähtevät yhdestä kirkosta eivätkä liity mihinkään toiseen kirkkoon. Voisi kuitenkin kuvitella, että aiheesta on väännetty ainakin muutama gradu, sillä sen verran tärkeää tietoa noilla lähtijöillä on eittämättä annettavana. Eri asia sitten on, haluavatko seurakuntien paimenet kuulla, miksi heidän lampaansa halusivat jättää heidät.

Anglosaksisessa maailmassa asiasta on tehty useita tutkimuksia. Tutustuin muutaman 90-luvulla tehdyn tutkimuksen tuloksiin, jotka olivat yllättävän mielenkiintoisia. Uuden-Seelannin, USAn tai vaikkapa Englannin tulokset eivät tietenkään ole sellaisinaan siirrettävissä Suomeen, mutta epäilen, että samanlaisia löydöksiä tulisi kotimaisissakin tutkimuksissa. Osa alla olevista havainnoista tuntuu sopivan erityisesti luterilaiseen kontekstiin, kun osasta olisi vapaiden suuntienkin edustajilla opittavaa:

  • Yhden tutkimuksen mukaan suurimmat syyt kirkon (suurin osa vastanneista oli kuulunut ns. perinteisiin kirkkokuntiin, mutta mukana oli muitakin) jättämiseen olivat se, että se koettiin täysin irrelevantiksi jokapäiväisen elämän suhteen (34% vastanneista), sekä se, että kirkkoa (=jumalanpalvelukset?) pidettiin tylsänä (34% vastanneista).

  • Toisen tutkimuksen mukaan kirkon jättäneistä aktiivisista kristityistä 43% oli kokenut, että he paloivat loppuun erilaisten vastuiden, velvollisuuksien ja toimintamuotojen kuluttamina.

  • Yhtenä tärkeänä syynä lähtemiseen esitettiin se, että seurakunta ei ollut mitenkään lämmin tai vastaanottavainen ja että lähtijä koki itsensä seurakunnassa ulkopuoliseksi tai joukkoon kuulumattomaksi (toisessa tutkimuksessa 29% haastatelluista, toisessa 46%).
Yllättävää oli se, mitä löytyi harvinaisimpien lähtösyiden joukosta:
  • 7% koki syystä tai toisesta pettyneensä Jumalaan.
  • 4% oli sitä mieltä, että muut kirkossakävijät ovat tekopyhiä.
  • 3% oli menettänyt uskonsa.
  • 2% ei pitänyt seurakunnan senhetkisestä jumalanpalvelus/ylistystyylistä.
  • Vain muutama vastaaja koki, että syynä kirkosta lähtemiseen oli se, että kirkon oppi oli muuttunut tai että heillä oli älyllisiä/teologisia vaikeuksia Raamatun tai kirkon opin kanssa.
Näissä luvuissa ei siis ole huomioitu niitä, jotka syystä tai toisesta vaihtoivat toiseen kirkko/seurakuntaan, joten niiden pohjalta on huono tehdä ennusteita jonkun yksittäisen seurakunnan suhteen. Toisaalta ne antavat viitteitä siitä, mikä on koko organisoidun kristillisyyden kannalta pahinta, mitä kirkossakävijälle voi tarjota: tylsä ja/tai jokapäiväisen elämän suhteen irrelevantti seurakunnan jumalanpalvelus/kokoontuminen; kylmä tai sisäänlämpiävä seurakunta; ja aktiivisten vastuunkantajien polttaminen loppuun.

On myös hyvä nähdä, että esim. opilliset kiistat harvemmin ajavat ketään pois Jeesuksen yhteydestä, vaikka seurakunta saattaakin vaihtua. Tämä on hyviä uutisia kaikille niille, jotka ovat enemmän kiinnostuneita Jumalan valtakunnasta kuin jonkun yksittäisen kirkkokunnan valtakunnasta.

Lue lisää...

7.7.07

Loppu on lähellä!

Tässä muutama linkkivinkki niille, joita kiinnostavat maailmanloppu, Ilmestyskirja, uskovien tempaus, eskatologiset profetiat ja kaikki muut samoihin sfääreihin liittyvät asiat:

A Brief History of the Apocalypse

Frontline: Apocalypse!

It's the End of the World As We Know It... Again

The Millennium and End-of-the-World Prophecies

The Rapture Index

Ja sokerina pohjalla: "Lappeenrannan profeetta" Harri Veijonen.

Sivustojen arviointi jätetään lukijan omalle vastuulle...!

Lue lisää...

1.7.07

Kolme kärpästä yhdellä iskulla

Yllättävät uutiset Nokia Mission tiimoilta eivät näytä loppuvan. Viimeisin lienee se, että helatorstain Iloa Tulvii -tapahtumassa paljon kohua herättänyt David Pawson on kutsuttu uudestaan Tampereelle, tällä kertaa osallistumaan Break Forth -konferenssin aikana käytävään "suureen kastekeskusteluun". Kaipaako Koivisto pappisoikeuksien palauttamisen jälkeen uusia vaikeuksia vai mistä on kysymys?

Jos asiaa pysähtyy hetkeksi ajattelemaan niin huomaa, kuinka nerokas veto Pawsonin kutsuminen takaisin itse asiassa on:

Ensimmäiseksi tulee mieleen, että Pawson ja suuri kastekeskustelu ovat sisäänvetotuotteita, joilla avitetaan uuden konferenssin rantautumista Suomeen. Vaikka kolmetuntiseksi kaavailtu keskustelu itsessään onkin avoin kaikille, se tuo viikonlopulle varmasti lisäarvoa erityisesti niiden mielissä, jotka tulevat paikalle kauempaa.

Toiseksi keskustelu ja Pawsonin paluu rikospaikalle vastaavat niille liikkeen piirissä oleville ja/tai sitä seuraaville, joiden mielestä Pawsonin sana Missiolle oli todellakin Herran antama, vaikka Koivisto halpamaisesti tyrmäsi sen ja kielsi äänitteiden myynnin. Koivisto haluaa näin osoittaa, että ei hyljeksi liikkeen helluntaisiipeä, vaan on valmis avoimeen ja julkiseen keskusteluun tästä suomalaisille niin kipeästä aiheesta.

Sokerina pohjalla Koivistolle ja kaikille luterilaisille on tietysti se, että Pawsonilla ja Korhosella ei ole ainakaan eksegeetin silmissä mitään mahdollisuuksia vastaväittelijöitään eli Laatoa ja Aro-Heinilää vastaan. Sulavapuheinen ammattiteologi puhuu nimittäin aina nojatuoliteologin suohon täysin riippumatta siitä, kumpi on oikeasti oikeassa. Pawson on kyllä terävä, mutta painii ainakin kirjallisen tuotantonsa perusteella täysin eri sarjassa eksegeettisen ja teologisen argumentoinnin suhteen kuin Laato. Sitä on tietysti vaikea tietää etukäteen, millä tasolla keskustelun argumentaatio tulee liikkumaan ja kuinka hyvin yleisö tuntee Raamattunsa, mutta eiköhän lapsikasteen ystäville ole luvassa muhkea hyvitys helatorstain henkisistä kärsimyksistä.

Lue lisää...

27.6.07

Kirkko myllerryksessä

Hiljattain ilmestyneessä Kodin Kuvalehdessä oli arkkipiispa Jukka Paarman haastattelu otsikolla "Kirkko myllerryksessä". Paarma ei ole hassumpi mies arkkipiispaksi, mutta en voi vastustaa kiusausta kommentoida muutamaa piispan lausuntoa.

Ensinnäkään Paarma ei pidä korkeita vuosittaisia kirkostaeroamislukuja (lähes 34 000 viime vuonna) "dramaattisen suurena". Yhtenä perusteluna tähän on se, että ev.lut. kirkkoon kuuluvien osuus on Suomessa suurempi kuin naapurimaissa. Kauas on tultu niistä ajoista, jolloin yksi laumasta eksynyt lammas oli tärkeämpi kuin ne yhdeksänkymmentäyhdeksän hyvässä tallessa ollutta. Lisäksi luterilaisen opin mukaan nuo kymmenettuhannet ovat kaikki uudestisyntyneitä Kristuksen ruumiin jäseniä, joten voisi kuvitella, että paimenet tekisivät kaikkensa heidän hyvinvointinsa eteen.

Toiseksi Paarma toteaa, että papin keskeisimmät tehtävät ovat jumalanpalveluksen pyörittäminen ja ehtoollisen jako. Kummallista, että UT antaa kyllä siellä täällä kaikenlaisia ohjeita seurakunnan paimenille, mutta on unohtanut täysin mainita nämä tärkeimmät tehtävät.

Kolmanneksi arkkipiispa odottelee ensimmäistä naispiispaa tällä vuosikymmenellä, tai viimeistään ensi vuosikymmenellä. Tämä epäilemättä toteutuukin, mutta syiksi näin pitkään odotukseen hän mainitsee sen, että naisilla ei tähän asti ole ollut tarpeeksi kokemusta hallinto- ja johtotehtävistä tai miehiin verrattavaa opillista pätevyyttä. En nyt puutu siihen, että nämäkin vaatimukset ovat outoja Raamatun valossa (mutta eipä sieltä toisaalta löydy koko piispajärjestelmääkään), mutta voisin kuvitella, että väitteet naisteologien alemmista opillisista kyvyistä eivät ole kaikkien mieleen.

Neljänneksi kiinnitin huomiota siihen, että Paarma vastustaa henkilöseurakuntia, koska silloin voi syntyä "samoin ajattelevien yhteisöjä". Toisaalta hän kuitenkin haluaa, että kirkolla on tarjota erilaisia juttuja erilaisille ihmisille - "katto korkealla... seinät leveällä ja ovet auki erilaisille suunnille". Miksei henkilöseurakuntia voi siis tarjota niitä kaipaaville? Vai onko niin, että on helpompi hallita yhteisöjä, joissa 99% jäsenistä käy kirkossa vain kolme kertaa elämässään, kun taas omasta tahdostaan (eikä asuinpaikan perusteella) jonkun yhteisön jäseneksi liittyneet voivat muodostaa potentiaalisesti vaarallisen voimatekijän? Divide et impera toimii tehokkaasti tänäänkin.

Viimeisenä silmiini osui se, kuinka kuinka Paarma muotoili sanansa varovaisesti Markku Koivistoa kommentoidessaan, mutta antoi kuitenkin ymmärtää, että "amerikkalaiset vaikutteet" ovat olleet Nokia Missiolle haitallisia. Kuinka ollakaan, samassa lehdessä on heti arkkipiispan haastattelun jälkeen juttu nimeltä "Hurmoksissa", jossa puhutaan mm. Seppo Juntusen ja Pirkko Jalovaaran kokouksista. Jutussa mainitaan mm. se, kuinka Jalovaaran toiminta sai alkunsa siitä, että ulkomailla pidetyssä kokouksessa hänen puolestaan rukoili "amerikkalainen pappi" (John Wimber varmaan kääntyisi haudassaan). Harvemmin kuitenkaan näkee ketään piispaa valittamassa siitä, että Jalovaaran toiminnan juuret ovat amerikkalaisessa Vineyard-liikkeessä, vaikka tällaista "guilty by association" -logiikkaa esim. juuri Koiviston kohdalla usein harrastetaan. (Kukaan ei myöskään tiettävästi ole vielä puuttunut Juntusen "Jumala parantaa" -mainoksiin tai hänen sivustollaan oleviin väitteisiin tuhansien ihmisten paranemisesta.)

Näin siis ajattelee arkkipiispamme. Kaikkia ei voi millään miellyttää - minkä lienee Paarma jo itsekin havainnut.

Lue lisää...

14.6.07

Maallikot vs. papisto

Olen jo aikaisemmin todennut muutamaan kertaan, että eräässä kirkkomme piirissä käytävässä ajankohtaisessa keskustelussa on vaikea löytää oikeita vastauksia, koska itse kysymys on väärä. Tässä yksi lainaus, joka ei käsittele ko. aihetta mutta joka toisaalta iskee sen paljon tärkeämmän asian ytimeen:

Historically the church seems to have fallen into a model that eventually developed a sharp distinction between the people themselves (laity) and the professional ministry (clergy), reaching its sharpest expression in the Roman Catholic communion, but finding its way into almost every form of Protestantism as well. The net result has been a church in which the clergy all to often exist apart from the people, for whom there is a different set of rules and different expectations, and a church in which the "gifts" and "ministry", not to mention significance, power structures, and decision making, are the special province of the professionals. Being "ordained" to this profession, the later tend to like the aura that it provides, and having such ordained professionals allows the laity to pay them to do the work of the ministry and thus excuse themselves from their biblical calling. ...

The problem for most moderns, of course, in coming to the biblical texts, is that we tend to presuppose our resultant form of church to be theirs; we therefore carry both different agenda and a different experience of the church back to the documents. But history and tradition have had their innings. Even though it is arguable that we have genuine continuity with the New Testament church in many ways - especially our experience of grace and the Spirit - our experience of the church itself is so far different from theirs that seemingly ne'er the twain shall meet.
- Gordon Fee kirjassaan Listening to the Spirit in the Text

Oleellinen kysymys on, hyväksymmekö seurakuntamalli(e)n ja seurakuntaelämän jatkuvan muuttumisen ja kehittymisen kulttuurien muuttumisen ja ajan myötä, vai onko meillä UT:ssa jotain sellaista, jota kohti pyrkiä. Jos haluamme seurata UT:a, niin kyllähän sieltä esim. papisto selvästi löytyy. Sen sijaan maallikoita ei esim. Paavalin perustamista seurakunnisa löydy ja siksi minäkin haluaisin päästä niistä kokonaan eroon.

Lue lisää...

Yllättävä käänne

Eilen iltapäivällä Nokia Mission www-sivustolle ilmestyi tiedote, jonka mukaan Markku Koivisto ja Tampereen tuomiokapituli ovat päässeet senasteiseen yhteisymmärrykseen että Koiviston virastapidätys voidaan päättää. Tämä on kaikille prosessia kauempaa seuranneille aikamoinen yllätys, varsinkin kun edellisen kohtaamisen jälkeen odoteltiin lähinnä uuden kirkkokunnan syntymäpäivää.

Mitä tästä yllättävästä käänteestä pitäisi ajatella, varsinkin kun julkisuuteen vuotaneet tiedot ovat olleet kovin vähäisiä ja sekä tuomiokapituli että Koivisto ovat kieltäytyneet antamasta asiaa koskevia lausuntoja? Tässä muutama mieleen tullut ajatus:

Yllättäen löytynyt sopu on luterilaiselle kirkolle erittäin hyvä asia. Se, että Pihkala ja Koivisto pystyivät molemmat nöyrtymään siihen, että toinen ei ollutkaan niin väärässä kuin julkisuudessa oli annettu ymmärtää, kertoo siitä, että loppupelissä kirkkoa ei haluttu uhrata oman egon alttarilla.

Toisaalta se, että lausuntoja ei anneta ja että Pihkalaa ja Koivistoa ei ole nähty paiskaamassa kättä tai toisistaan muutenkaan hyvää puhumassa, viestii siitä, että kyseessä voi olla enemmänkin välirauha kuin todellinen yhteys ja yhteisymmärrys. Kaiken mediassa esitetyn jälkeen on nimittäin vaikea kuvitella, että kumpikaan perääntyisi piiruakaan. Jääkin arvailujen varaan, miten ja miksi sovinto on saavutettu. Uskooko Koivisto sittenkin pystyvänsä keräämään niin ison kriittisen massan, että saa muutettua kirkon sisältäpäin? Eikö Pihkala kuitenkaan halunnut jäädä historiaan miehenä, joka ajaa kirkon dynaamisimman ja eniten uskosta osattomia saavuttavan liikkeen ulos kirkosta?

Mielenkiintoista olisi myös tietää, miten Mission toiminta muuttuu nyt, kun Koivisto on sitoutunut tuomiokapitulin ohjaukseen ja ohjeisiin - vai muuttuuko se mitenkään? Aikooko joku valvoa, että Mission tilaisuuksissa ei enää rohkaista ihmisiä tulemaan uskoon? Entä mitä tekee Mission helluntaisiipi, joka sai runsaasti vettä myllyynsä David Pawsonin vierailun myötä? Miten liike reagoi siihen opetukseen, joka sekä Pawsonin että Koiviston omien, ennen puhetta lausuttuen kommenttien mukaan oli "ajankohtainen ja tärkeä sana suoraan Herralta Missiolle"?

Oli miten oli, toivotamme sekö Koivistolle että Pihkalalle hyvää kesää. Toivottavasti he pääsevät ikävältä näyttävän keskinäisen nahistelun sijasta keskittymään kaikella tarmollaan siihen, mikä on oleellista. Ehkäpä jonain päivänä maailma vielä katsoo uskovien keskinäistä rakkautta - ja pysähtyy kuuntelemaan, mitä heillä on kerrottavana.

Lue lisää...

7.6.07

Kaksi kertomusta

Tasan neljäkymmentä vuotta sitten Kuuden päivän sota oli juuri saavuttanut puolivälinsä. Sodan lopputuloksesta ei ole epäselvyyttä, mutta sen perimmäisistä syistä kiistellään yhä. Tässä kaksi eri näkökulmaa siihen, mistä on kysymys (kiitos jjmarkalle vihjeestä):

Once upon a time there was a lady who rejoiced in a large family. Her husband was rich and well respected. His family used to live in a fine stately home in the country; impecunious ancestors had given it up several centuries ago, but the family still thought of it as theirs. One day, burglars broke into their current home. They shot the husband, raped and murdered the daughters, cut the throats of all the sons, and stole everything they possessed. The lady and one child miraculously escaped. Desperately seeking to make a new life, they discovered that the old family home seemed to be available. With help from a few friends, who felt guilty that no-one had heard the family’s cries for help in their hour of need, they moved in, assuming that the few people living on the estate were servants. The lady married again, and in a short time had a new and flourishing family. However, to her dismay and alarm, some of the tenants on the estate seemed to resent her arrival, and were plotting to get rid of her. Why, she wondered, does the whole world seem to have it in for me? What have I done to deserve this? Why can’t I just be left to live in peace after all I’ve suffered?

Now let’s tell the story the other way round. Once upon a time there was a family who had lived in a great old house for so long that they’d almost forgotten they hadn’t built it themselves. They loved the house and its grounds dearly; they knew every room, every nook and cranny, every stick and stone on the property. They had suffered much because of violent and abusive neighbours, and were reduced in circumstances to the point where some of the fine rooms in the house were shut up, and some fields left uncultivated. One day, to their alarm, a woman swept up the drive in a car, announced that she was in charge now, and proceeded to throw some of the family off the estate altogether, herding many of the rest into little encampments, while she took over the best parts of the house and grounds. When they protested, she called up her powerful friends, who gave her money to see her through. Now, a generation later, the family have grown used to her, but many, particularly the younger generation, are asking why they have to put up with this intolerable situation a moment longer.
- Tom Wright artikkelissa "The Holy Land Today"

Lue lisää...

30.5.07

Mistä muutos lähtee?

Pieni vilkaisu suomalaisten tilaan osoittaa, että emme ainakaan toistaiseksi ole onnistuneet Jeesuksen meille antamassa missiossa eli koko kansan opetuslapseuttamisessa. Uskonnoltaan kristityiksi laskettavien määrä on laskussa eikä uudestisyntyneidenkään joukko näyttäisi olevan missään selvässä nousussa. Jos emme ole fatalisteja - tai peräti valmiit syyttämään Herraa tästä asioiden tilasta - niin nyt olisi aika katsoa peiliin.

Mikä on seurakunnan suurin ongelma Suomessa? Tätä kysymystä voidaan varmasti lähestyä monin eri tavoin, mutta ainakin yksi ongelma on se, että Ef. 4:11-16 mainittua pyhien varustamista ei tapahdu. Liian usein ne, joiden pitäisi olla varustamassa muita, ovatkin niitä, jotka tekevät kaiken "palveluksen työn" (j. 12).

Paavalin mukaan Jeesus antoi apostolit, profeetat, evankelistat, paimenet ja opettajat lahjaksi seurakunnalle, jotta Kristuksen ruumis tulisi rakennetuksi ja kypsyisi kaikin tavoin. Ikävä kyllä historian saatossa näistä viidestä palveluvirasta kaksi viimeistä ovat pelanneet korttinsa niin hyvin, että kahdesta ensimmäisestä on päästy eroon teologisilla verukkeilla, eikä evankelistojakaan aina katsota hyvällä (vrt. esim. tapaus Markku Koivisto, jonka palvelutyön kautta on tullut Suomessa enemmän ihmisiä uskoon kuin kenenkään muun kautta pitkiin aikoihin).

Voidaanko näitä seurakunnille annettuja lahjoja saada takaisin niin, että koko ruumis pääsee kasvamaan ja kehittymään sillä tavalla, kuin on alunperin tarkoitettukin? Ehkä, mutta helppoa se ei ole, sillä tänä päivänä seurakuntia johtavat useimmiten ne, joilla on kaikkein eniten menetettävää, mikäli Jumalan kansa rupeaa oikeasti toimimaan UT:n mallin ja opetusten mukaisesti. Nykyinen jako maallikoihin ja papistoon on tehokkaasti lamaannuttanut suurimman osan uskovista eivätkä papisto ja teologinen oppineisto luovu helpolla siitä asemasta, mikä niillä on.

Jos muutos ei lähde johtajista, niin kenestä sitten? Uskossaan nuorilla on useimmiten alussa paljon tulta ja näkyä Jumalan valtakunnan eteenpäin viemisestä, mutta johtajat ja vanhemmat uskovat yleensä onnistuvat heittämään märkiä pyyhkeitä näiden uhkaavien palonalkujen päälle. Viimeistään viiden tai kymmenen uskossaolovuoden jälkeen akkulturaatio on tehnyt tehtävänsä ja uusi uskova vihdoin ymmärtää, kuinka vallitseva olotila onkin itseasiassa raamatullinen ja teologisesti kaikin tavoin hyvin perusteltavissa.

Einstein on kuulemma joskus todennut, että "the kind of thinking that will solve the world's problems will be of a different order to the kind of thinking that created those problems in the first place." Samaa voisi soveltaa myös tämän päivän seurakuntiin: Suomi ei koskaan tule opetuslapseutetuksi sillä, että seurakunnat tekevät pelkästään enemmän samaa kuin tälläkin hetkellä.

Vaan mistä löytyvät ne henkilöt, jotka
... uskaltavat ajatella laatikon ulkopuolella ja kuitenkin pysyvät raamatullisina?
... poikkeavat ihmisten traditioista ja tekevät asioita eri tavalla?
... herättävät pyhää tyytymättömyyttä, kysyvät hankalia kysymyksiä ja ottavat riskejä?
... jotka pelkäävät enemmän Jumalaa kuin ihmistä?

Entä missä ovat ne vanhemmat uskovat, jotka eivät ehkä enää itse pääse ulos mukavuusvyöhykkeeltään, mutta jotka ovat siunaamassa, rohkaisemassa ja voimauttamassa niitä, joita Henki kutsuu haastamaan olemassaolevat rakenteet omalla elämällään ja toiminnallaan?

Jos et voi olla daavid, niin ole ainakin jonatan. Saulin päivät eivät kestä ikuisesti.

Lue lisää...

20.5.07

Jos hanhet osaisivat puhua...

Søren Kierkegaardista voidaan olla montaa mieltä, mutta aina välillä hänen pohdintansa osuvat hyvin kohdalleen. Tässä yksi sellainen - vertaus kesyistä hanhista:

Imagine what it would be like if geese could talk - then they surely would have ordered their affairs so that they too had their divine service, their worship of God. They would gather every Sunday and listen to the ganders sermon. The gander would dwell on the high destiny of geese, the high goal for which the Creator had destined them - and each time His name was mentioned the lady-geese would curtsey and the ganders would bow their heads. Their wings would carry them away to distant regions, blissful regions, where they truly belonged, for on earth they were like strangers in a foreign land.

Thus every Sunday, when the service was over the congregation would rise and the geese waddle home. And again next Sunday they would attend divine service - and go home - and that would be that. They would thrive and grow fat, become plump and tasty, and eventually they would be eaten on St. Martin's Eve - and that would be that. Yes, that would be that. For while listening to resounding sermons on Sundays, on Mondays the geese would have a lot to tell each other, among other things what happened to a goose who tried in earnest to use the wings the Creator had given it, destined for the high goal set before it; yes, what happened to it, the
horrors it had to endure. The geese, among themselves, knew all about it. But of course it did not behoove them to speak of it on Sundays, for, as they said, then it would become obvious that our worship actually is a mockery of God and of ourselves.

There were also among the geese a few who began to look peaked and were losing weight. Of those the other geese said, "Well, now we certainly see where it leads, this wanting to fly in earnest. For because they constantly have this idea of flying on their minds they lose weight, don't thrive, don't enjoy God's grace like ourselves, which is why we grow plump, fat, and tasty - for God's grace makes one plump, fat, and tasty."

And again next Sunday they would go to church, and the older gander would preach about the high goal for which the Creator (here the lady-geese curtsied and the ganders bowed their heads) had destined them, the goal for which they had been given their wings.

Thus it is with the worship of God in Christianity. Man too has wings; he has imagination. It is meant to help him really to soar - but all we do is play, we let imagination entertain us in a quiet hour, in a Sunday reverie, and for the rest we stay as we were; and then on Monday we regard it as God's grace that we grow plump, fat, tasty and put on an extra layer of yellow fat, save money, acquire prestige in the world, beget many children and are successful - all this we regard as proof of God's grace. But all those who really get involved with God and who therefore - it cannot be otherwise and according to the New Testament it isn't - suffer and look worried, have trouble, toil and affliction - of those we say, "There, it is quite obvious that they don't enjoy the grace of God."

Then when someone reads this he will say, "How fine, how very fine." And that is that - then he waddles home and strives with all his might to become plump, tasty, and fat - but on Sunday the parson delivers a sermon and he listens to it - just like the geese.

Lue lisää...

19.5.07

Sohaisu ja sen seuraukset

Nokia Mission helatorstain Iloa Tulvii -tapahtumassa oli pääpuhujana suomalaisillekin TV7:n kautta tutuksi tullut englantilainen Raamatun opettaja David Pawson. Räväköistä kirjoistaankin tunnettu baptistisaarnaaja ei Tampereellakaan jättänyt ketään kylmäksi, vaan sohaisi kastekommenteillaan suoraan ampiaispesään.

Osa yleisöstä kehui Pawsonia siitä, että hän uskalsi puhua asioista, joista ei yleensä puhuta, kun taas osa oli sitä mieltä, että Pawsonin kommentit vain repivät rikki sitä vielä kovin ohutta yhteyttä, joka Nokia Missiossa eri taustoista tulleiden kesken on ehtinyt muodostua. Myös Koivisto kiirehti antamaan lausunnon, jonka mukaan "Pawson ei kasteesta puhuessaan opettanut Nokia Mission linjan mukaisesti... joka tunnustaa lapsikasteen raamatulliseksi kasteeksi".

Pawsonin puhe ja sen jälkimainingit herättävät muutamia ajatuksia sekä Nokia Mission että koko Suomen suhteen.

Ensimmäiseksi tulee mieleen, että taitaa olla Mission helluntailaissiiven vaikutus liikkeen viralliseen linjaan paljon vähäisempi kuin mitä Tampereen tuomiokapituli pelkää, kun kerran lapsikastetta pidetään raamatullisena kasteena. Liike siis pitää (ainakin julkisuudessa) kiinni luterilaisesta identiteetistään. Tämä puolestaan antanee viitteitä siitä, mistä mahdollisesti perustettava uusi kirkkokunta olettaa jäsentensä pääasiallisesti tulevan.

Mielenkiintoisempi kysymys sen sijaan on, voiko Nokia Missiossa - tai jopa koko Suomessa - muodostua oikeaa yhteyttä sellaisten uskovien välille, jotka ajattelevat kasteesta eri tavoin. Lutherin opetus kasteesta Isossa katekismuksessa on nimittäin aivan selvä: uskovien kasteen kannattajat ovat Perkeleen johdossa toimivia harhaoppisia lahkolaisia. Jos tästä näkemyksestä luovutaan, eikö samalla luovuta jostain Lutherille ja luterilaisuudelle olennaisesta piirteestä?

Nykypäivän tilanne on se, että luterilaiset näkevät lapsikasteen raamatullisena toimenpiteenä, joka hyvin kuvaa Jumalan suurta armoa ihmistä kohtaan: kasteessa pieni lapsi uudestisyntyy ja saa Pyhän Hengen kirkon ja vanhempien uskon vaikutuksesta, veden ja siihen yhdistyneen sanan kautta. Uskovien kasteen kannattajat näkevät myös uskon ja kasteen yhteyden, mutta tulevat Uuden testamentin perusteella siihen tulokseen, että Sanan kuuleminen ja sen vastaanottaminen edeltävät kastetta. Niinpä se, mikä yhdelle on suuri salaisuus ja Jumalan ihme, on toisen silmissä vaarallista taikauskoa ja magiaa.

Kuinka tällaisesta tilanteesta voitaisiin päästä eteenpäin? Jos pitäydytään Lutherissa, niin ei mitenkään, sillä sen verran pysyvästi hän merkitsi rajan paikan. Toisella puolella on tosi kirkko, toisella puolella harhaoppiset lahkolaiset ja hurmahenget.

Mutta jos tingitään hieman, niin eikö seuraavanlainen lähestymistapa olisi mahdollinen:

Luterilainen tunnustaa, että Raamatun opetus lapsikasteesta ei ole aivan niin selkeä kuin Luther antoi ymmärtää ja että erilaiseen kastenäkemykseen päätynyt henkilö ei välttämättä pidä armoa halpana tai ole jollain muulla hyvin ratkaisevalla tavalla harhaoppinen, vaan pyrkii sydämestään palvelemaan samaa Jumalaa kuin lapsikasteen saanut luterilainenkin.

Ei-luterilainen puolestaan tunnustaa, että luterilaistenkin parissa voi olla aidosti uudestisyntyneitä ja palavia kristittyjä; kunnioittaa luterilaisen kastevakaumusta, josta tämä on itse vastuussa omalle Herralleen; ja jättää kasteen suhteen käännyttämisen ja "oikeaan oppiin" johdattamisen Pyhän Hengen tehtäväksi.

Ev.lut. kirkon virallinen oppi ei tietenkään anna näihin myönnytyksiin mahdollisuutta, mutta ruohonjuuritasolla tämä voisi toimia esim. juuri Nokia Missiossa, joka korostaa henkilökohtaista uskoontuloa (tai kasteessa saatuun uskoon palaamista, näkökulmasta riippuen).

Jos vielä kaiken lisäksi luterilaiset voisivat pyytää anteeksi historian saatossa Suomessakin esiintyneitä "lahkolaisten" vainoja ja sanoutua niistä irti, ja toisaalta nuo "lahkolaiset" voisivat pyytää anteeksi hengellistä ylpeyttään ja luterilaisia halveksivia asenteitaan, niin ehkä jonkinlainen hengellinen läpimurto ja uskovien välisten raja-aitojen todellinen kaatuminen voisi jonain päivänä tapahtua Suomessakin.

Lue lisää...

4.5.07

Viaton piispa

Veikkailin noin viikko sitten, kuinka Tampereen hiippakunnan piispa Juha Pihkala tullaan julkisuudessa esittämään viattomana uskon puolustajana ja Markku Koivisto vastaavasti tiensä valinneena ja omasta tahdostaan kirkosta lähteneenä pahiksena. Kauaa ei tarvinnut odotella, sillä ennustukseni sai ensimmäisen laajempilevikkisen toteutumansa tämän viikon Kotimaa-lehdessä.

Verkkolehden artikkelissa kissan hännän nostaa kissa eli piispa itse. Tämä ei toisaalta ole yllättävää, sillä muita potentiaalisia nostajia on kovin vähän. Muut julkisuudessa lausuntojaan antaneet raskaan sarjan tekivät kun ovat olleet Koiviston tulkinnan puolella.

Jutussa piispa kiertää kysymyksen siitä, onko kyseessä pääasiassa henkilökemiallinen ongelma hänen ja Koiviston välillä ja tarjoaa sen sijaan vastaukseksi oman paimenvelvollisuutensa noudattamista. Onko siis niin, että yksityishenkilönä Pihkalalla ei ole mitään Koivistoa tai Nokia Missiota vastaan, mutta virkansa puolesta hänen on kuitenkin pakko "kantaa ristinsä" - Pihkala hallitsee retoriikan siinä missä Koivistokin - ja puolustaa luterilaisen opin oikeaa tulkintaa (joka tässä tapauksessa sattuu olemaan hänen omaa käsialaansa)?

Pihkala ottaa myös kantaa Nokia Mission asemaan luterilaisena herätysliikkeenä ja toteaa, että se on pikemminkin rinnastettavissa amerikkalaiseen uuskarismaattisuuteen. Jää kuitenkin epäselväksi, miten yhtymäkohdat tällaiseen "amerikkalaiseen uuskarismaattisuuteen" tekevät Mission vähemmän luterilaiseksi. Luterilaisuushan ei ole suomalaista alkuperää, puhumattakaan monista kirkon sisällä vaikuttaneista (ja edelleen vaikuttavista) liikkeistä, joille löytyy kyllä rinnasteisia ilmiöitä muista maista.

Samassa yhteydessä Pihkala nostaa esiin sen, että osalla Nokia Mission pastoritiimistä on helluntailainen tausta. Hän kuitenkin unohtaa, että liikettä pyöritettiin aivan luterilaisin voimin kunnes se ajettiin - osittain hänen itsensä toimesta - ulos Nokian kirkosta. Ulkopuolisen silmin näyttää kyllä siltä, että Nokia Missio on nimenomaan luterilainen liike, jonka toiminnasta ja teologisista kannanotoista päättää lähinnä kaksi luterilaista pappia.

Artikkelin lopussa piispa ottaa vielä kantaa mahdollisen uuden kirkkokunnan syntyyn ja toteaa, että sitä on liikkeen sisällä selvästi valmisteltu jo neljän vuoden ajan. Näin Koivisto siis leimataan etukäteen päätöksensä tehneeksi skismaatikoksi. Samalla piispa pesee kätensä päätöksestä, jossa kirkon dynaamisin ja eniten uskosta osattomia tavoittava herätysliike ja sen johtaja ajetaan kirkosta ulos. On parempi uhrata yksi henkilö tai liike kuin "laimentaa uskon tunnustuksellinen sisältö".

Irvokasta puhetta mieheltä, jonka edustamassa kirkossa pappeina voivat vapaasti toimia sellaiset henkilöt, jotka avoimesti kieltävät ylösnousemuksen ja muita kristinuskon perusoppeja.

Lue lisää...

27.4.07

Kirje Smyrnasta

Moni meistä on saattanut kuulla, että Turkissa on hiljattain tapettu kolme kristittyä. Aiheesta on kirjoiteltu jonkin verran blogeilla ja lehdissä, mutta tällä kertaa ei kannata tyytyä pelkkään tiivistelmään vaan lukea tarkemmin siitä, mitä Jeesuksen seuraaminen äärimmillään merkitsee:

A letter to the Global Church from The Protestant Church of Smyrna

Dear friends,

This past week has been filled with much sorrow. Many of you have heard by now of our devastating loss here in an event that took place in Malatya, a Turkish province 300 miles northeast of Antioch, the city where believers were first called Christians (Acts 11:26).

On Wednesday morning, April 18, 2007, 46 year old German missionary and father of three Tilman Geske prepared to go to his office, kissing his wife goodbye taking a moment to hug his son and give him the priceless memory, "Goodbye, son. I love you."

Tilman rented an office space from Zirve Publishing where he was preparing notes for the new Turkish Study Bible. Zirve was also the location of the Malatya Evangelist Church office. A ministry of the church, Zirve prints and distributes Christian literature to Malatya and nearby cities in Eastern Turkey. In another area of town, 35 year old Pastor Necati Aydin, father of two, said goodbye to his wife, leaving for the office as well. They had a morning Bible Study and prayer meeting that some other believers in town would also be attending. Ugur Yuksel likewise made his way to the Bible study.

None of these three men knew that what awaited them at the Bible study was the ultimate testing and application of their faith, which would conclude with their entrance into glory to receive their crown of righteousness from Christ and honor from all the saints awaiting them in the Lord's presence.

On the other side of town, ten young men all under 20 years old put into place final arrangements for their ultimate act of faith, living out their love for Allah and hatred of infidels who they felt undermined Islam.

On Resurrection Sunday, five of these men had been to a by-invitation-only evangelistic service that Pastor Necati and his men had arranged at a hotel conference room in the city. The men were known to the believers as "seekers." No one knows what happened in the hearts of those men as they listened to the gospel. Were they touched by the Holy Spirit? Were they convicted of sin? Did they hear the gospel in their heart of hearts? Today we only have the beginning of their story.

These young men, one of whom is the son of a mayor in the Province of Malatya, are part of a tarikat, or a group of "faithful believers" in Islam. Tarikat membership is highly respected here; it's like a fraternity membership. In fact, it is said that no one can get into public office without membership in a tarikat. These young men all lived in the same dorm, all preparing for university entrance exams.

The young men got guns, bread knives, ropes and towels ready for their final act of service to Allah. They knew there would be a lot of blood. They arrived in time for the Bible Study, around 10 o'clock.

They arrived, and apparently the Bible Study began. Reportedly, after Necati read a chapter from the Bible the assault began. The boys tied Ugur, Necati, and Tilman's hands and feet to chairs and as they videoed their work on their cellphones, they tortured our brothers for almost three hours*

[Details of the torture--
* Tilman was stabbed 156 times, Necati 99 times and Ugur's stabs were too numerous to count. They were disemboweled, and their intestines sliced up in front of their eyes. They were emasculated and watched as those body parts were destroyed. Fingers were chopped off, their noses and mouths and anuses were sliced open. Possibly the worst part was watching as their brothers were likewise tortured. Finally, their throats were sliced from ear to ear, heads practically decapitated.]

Neighbors in workplaces near the print house said later they had heard yelling, but assumed the owners were having a domestic argument so they did not respond.

Meanwhile, another believer Gokhan and his wife had a leisurely morning. He slept in till 10, ate a long breakfast and finally around 12:30 he and his wife arrived at the office. The door was locked from the inside, and his key would not work. He phoned and though it had connection on his end he did not hear the phone ringing inside. He called cell phones of his brothers and finally Ugur answered his phone. "We are not at the office. Go to the hotel meeting. We are there. We will come there," he said cryptically. As Ugur spoke Gokhan heard in the telephone's background weeping and a strange snarling sound.

He phoned the police, and the nearest officer arrived in about five minutes. He pounded on the door, "Police, open up!" Initially the officer thought it was a domestic disturbance. At that point they heard another snarl and a gurgling moan. The police understood that sound as human suffering, prepared the clip in his gun and tried over and over again to burst through the door. One of the frightened assailants unlocked the door for the policeman, who entered to find a grisly scene.

Tilman and Necati had been slaughtered, practically decapitated with their necks slit from ear to ear. Ugur's throat was likewise slit and he was barely alive.

Three assailants in front of the policeman dropped their weapons.

Meanwhile Gokhan heard a sound of yelling in the street. Someone had fallen from their third story office. Running down, he found a man on the ground, whom he later recognized, named Emre Gunaydin. He had massive head trauma and, strangely, was snarling. He had tried to climb down the drainpipe to escape, and losing his balance had plummeted to the ground. It seems that he was the main leader of the attackers. Another assailant was found hiding on a lower balcony.

To untangle the web we need to back up six years. In April 2001, the National Security Council of Turkey (Milli Guvenlik Kurulu) began to consider evangelical Christians as a threat to national security, on equal footing as Al Quaida and PKK terrorism. Statements made in the press by political leaders, columnists and commentators have fueled a hatred against missionaries who they claim bribe young people to change their religion.

After that decision in 2001, attacks and threats on churches, pastors and Christians began. Bombings, physical attacks, verbal and written abuse are only some of the ways Christians are being targeted. Most significant is the use of media propaganda.

From December 2005, after having a long meeting regarding the Christian threat, the wife of Former Prime Minister Ecevit, historian Ilber Ortayli, Professor Hasan Unsal, Politician Ahmet Tan and writer/propogandist Aytunc Altindal, each in their own profession began a campaign to bring the public's attention to the looming threat of Christians who sought to "buy their children's souls". Hidden cameras in churches have taken church service footage and used it sensationally to promote fear and antagonism toward Christianity.

In an official televised response from Ankara, the Interior Minister of Turkey smirked as he spoke of the attacks on our brothers. Amid public outrage and protests against the event and in favor of freedom of religion and freedom of thought, media and official comments ring with the same message, "We hope you have learned your lesson. We do not want Christians here."

It appears that this was an organized attack initiated by an unknown adult tarikat leader. As in the Hrant Dink murder in January 2007, and a Catholic priest Andrea Santoro in February 2006, minors are being used to commit religious murders because public sympathy for youth is strong and they face lower penalties than an adult convicted of the same crime. Even the parents of these children are in favor of the acts. The mother of the 16 year old boy who killed the Catholic priest Andrea Santoro looked at the cameras as her son was going to prison and said, "He will serve time for Allah."

The young men involved in the killing are currently in custody. Today news reported that they would be tried as terrorists, so their age would not affect the strict penalty. Assailant Emre Gunaydin is still in intensive care. The investigation centers around him and his contacts and they say will fall apart if he does not recover.

The Church in Turkey responded in a way that honored God as hundreds of believers and dozens of pastors flew in as fast as they could to stand by the small church of Malatya and encourage the believers, take care of legal issues, and represent Christians to the media.

When Susanne Tilman expressed her wish to bury her husband in Malatya, the Governor tried to stop it, and when he realized he could not stop it, a rumor was spread that "it is a sin to dig a grave for a Christian." In the end, in an undertaking that should be remembered in Christian history forever, the men from the church in Adana (near Tarsus), grabbed shovels and dug a grave for their slain brother in an un-tended hundred year old Armenian graveyard.

Ugur was buried by his family in an Alevi Muslim ceremony in his hometown of Elazig, his believing fiancé watching from the shadows as his family and friends refused to accept in death the faith Ugur had so long professed and died for.

Necati's funeral took place in his hometown of Izmir, the city where he came to faith. The darkness does not understand the light. Though the churches expressed their forgiveness for the event, Christians were not to be trusted. Before they would load the coffin onto the plane from Malatya, it went through two separate xray exams to make sure it was not loaded with explosives. This is not a usual procedure for Muslim coffins.

Necati's funeral was a beautiful event. Like a glimpse of heaven, thousands of Turkish Christians and missionaries came to show their love for Christ, and their honor for this man chosen to die for Christ. Necati's wife Shemsa told the world, "His death was full of meaning, because he died for Christ and he lived for Christ. Necati was a gift from God. I feel honored that he was in my life, I feel crowned with honor. I want to be worthy of that honor."

Boldly the believers took their stand at Necati's funeral, facing the risks of being seen publicly and likewise becoming targets. As expected, the anti-terror police attended and videotaped everyone attending the funeral for their future use. The service took place outside at Buca Baptist church, and he was buried in a small Christian graveyard in the outskirts of Izmir.

Two assistant Governors of Izmir were there solemnly watching the event from the front row. Dozens of news agencies were there documenting the events with live news and photographs. Who knows the impact the funeral had on those watching? This is the beginning of their story as well. Pray for them.

In an act that hit front pages in the largest newspapers in Turkey, Susanne Tilman in a television interview expressed her forgiveness. She did not want revenge, she told reporters. "Oh God, forgive them for they know not what they do," she said, wholeheartedly agreeing with the words of Christ on Calvary (Luke 23:34).

In a country where blood-for-blood revenge is as normal as breathing, many many reports have come to the attention of the church of how this comment of Susanne Tilman has changed lives. One columnist wrote of her comment, "She said in one sentence what 1000 missionaries in 1000 years could never do."

The missionaries in Malatya will most likely move out, as their families and children have become publicly identified as targets to the hostile city. The remaining 10 believers are in hiding. What will happen to this church, this light in the darkness? Most likely it will go underground. Pray for wisdom, that Turkish brothers from other cities will go to lead the leaderless church. Should we not be concerned for that great city of Malatya, a city that does not know what it is doing? (Jonah 4:11)

When our Pastor Fikret Bocek went with a brother to give a statement to the Security Directorate on Monday they were ushered into the Anti-Terror Department. On the wall was a huge chart covering the whole wall listing all the terrorist cells in Izmir, categorized. In one prominent column were listed all the evangelical churches in Izmir. The darkness does not understand the light. "These that have turned the world upside down are come hither also." (Acts 17:6)

Please pray for the Church in Turkey. "Don't pray against persecution, pray for perseverance," urges Pastor Fikret Bocek.

The Church is better having lost our brothers; the fruit in our lives, the renewed faith, the burning desire to spread the gospel to quench more darkness in Malatya .all these are not to be regretted. Pray that we stand strong against external opposition and especially pray that we stand strong against internal struggles with sin, our true debilitating weakness.

This we know. Christ Jesus was there when our brothers were giving their lives for Him. He was there, like He was when Stephen was being stoned in the sight of Saul of Tarsus.

Someday the video of the deaths of our brothers may reveal more to us about the strength that we know Christ gave them to endure their last cross, about the peace the Spirit of God endowed them with to suffer for their beloved Savior. But we know He did not leave their side. We know their minds were full of Scripture strengthening them to endure, as darkness tried to subdue the un-subduable Light of the Gospel. We know, in whatever way they were able, with a look or a word, they encouraged one another to stand strong. We know they knew they would soon be with Christ.

We don't know the details. We don't know the kind of justice that will or will not be served on this earth.

But we pray-- and urge you to pray-- that someday at least one of those five boys will come to faith because of the testimony in death of Tilman Geske, who gave his life as a missionary to his beloved Turks, and the testimonies in death of Necati Aydin and Ugur Yuksel, the first martyrs for Christ out of the Turkish Church.

Reported by Darlene N. Bocek (24 April 2007)

izmirprotestan@gmail.com // http://www.izmirprotestan.org


Ylläolevaa lukiessa tuli mieleen mm. nämä kaksi ajatusta: (1) Ilmestyskirjan sanoma on tänäänkin ajankohtainen, ja (2) Turkistako EU:n jäsen?

Lue lisää...

26.4.07

Verkko kiristyy

Elämä Suomen ev.lut. kirkon sisällä on muutaman vuosikymmenen aikana muuttunut monelle uskovalle paljon vaikeammaksi kuin mitä se on ollut pitkään aikaan. Toki kirkosta on aina hengellisen uudistumisen myötä siirtynyt ihmisiä muihin tunnustuskuntiin, mutta nyt meneillään oleva, piispojen johtama "ryhtiliike" on herättänyt tavallista enemmän keskustelua. Tähtäimessä on tällä kertaa joukko pappeja, jotka yrittävät toimia enemmän Raamatun kuin tämänhetkisen virallisen piispojen viitoittaman luterilaisuuden tulkinnan mukaan.

Naispappeudesta ja siihen liittyvistä kysymyksistä olen kirjoitellut viime aikoina useammankin kerran, joten nyt on jälleen karismaattisuuden vuoro. Tapaus Markku Koivisto nytkähti nimittäin eilen Tampereen tuomiokapitulin käsittelyssä jälleen yhden askeleen eteenpäin. Kapitulin päätöksen mukaan Koivisto pidätetään pappisviran toimittamisesta kuuden kuukauden ajaksi. Jos Koivisto ei tuona aikana osoita haluaan pysyä kirkon tunnustuksessa tai hae eroa, tuomiokapituli erottaa Koiviston.

Tässä kysymyksessä ei tietenkään ole kyse siitä, että kirkko savustaisi Koiviston ulos. Loppukädessä on kyse siitä, että muutama henkilö haluaa hänen eroavan. Päätöksen teologiset perusteet - joista ei voi valittaa - ovat piispa Pihkalan käsialaa. Toisaalta päätös hyväksyttiin kapitulissa äänin 4-3, eli tulkinta Koiviston luterilaisuudesta on käytännössä 1-4 hengen masinoima juttu.

Sen sijaan sillä, että joukko teologisten tiedekuntien proffia - kirkon karismaattisesta siivestä puhumattakaan - on Koiviston tulkinnan puolella, ei ole mitään merkitystä tuomiokapitulin toimintaan tai päätöksiin. Mahdollisista luterilaisuuden tulkinnoista on siis valittu yksi ja muita kehotetaan perustamaan oma kirkko. Samoja ehdotuksia ovat piispat esittäneet myös niille, jotka vastustavat naispappeutta. Kaikki siis mahtuvat luterilaiseen kirkkoon ja ateistikin voi olla pappina, mutta voi sellaista, joka ottaa Raamatun vakavasti tai tulkitsee sitä tavalla, joka ei kansan maallistunutta enemmistöä miellytä!

Koivisto ehti jo julkisuudessa ilmoittaa, että uusi kirkkokunta - Missiokirkko? - syntyy piakkoin. Jos hän olisi odottanut vielä kuusi kuukautta, olisi hänet jouduttu erottamaan. Nyt hän ilmeisesti eronnee itse, jolloin hänet voidaan kirkon sisällä leimata skismaattiseksi yhteyden rikkojaksi, joka lähti ovet paukkuen ja erosi omasta tahdostaan. Piispa ja tuomiokapituli sen sijaan esitetään viattomina todellisen uskon puolustajina, jotka yrittivät viimeiseen asti pitää kaikki ovet avoimina.

Mielenkiintoista on nähdä, miten uskovat kirkon sisällä reagoivat uuden kirkkokunnan syntyyn. Lisääntyykö kirkosta eroaminen selvästi vai jatkuuko vanha suomalainen käytäntö siinä, että paperit pidetään ev.lut. kirkossa, mutta hengellinen koti on jossain ihan muualla? Vai uskaltavatko ihmiset sittenkin äänestää jaloillaan ja erota laitoksesta, jonka teologiaan ja toimintaan he eivät enää voi sydämestään yhtyä?

Joka tapauksessa näyttää siltä, että kirkon maallistuneiden jäsenten suhteellinen määrä tulee koko ajan lisääntymään. Se puolestaan näkyy siinä, millaisia päätöksiä piispat tekevät, mikä taas heijastuu kirkon jäseniin, jne. Onneksi rahaa kuitenkin vielä riittää. Niin kauan kuin kirkolla on tarjota turvallisia virkoja, statusta, tiloja yms. uskovien käyttöön, moni tekee mieluummin kompromissin teologiansa kanssa kuin jättää vauraan instituution. Ulkopuolella kun on pakko elää uskon varassa ja sen todeksi eläminen on ihan eri asia kuin siitä saarnapöntössä puhuminen.

Lue lisää...

20.4.07

WWJD?

Anglosaksisessa maailmassa useimmat kristityt tuntevat suositun akronyymin WWJD, joka tulee lauseesta What Would Jesus Do? Suomessa vastaava slogaani - MJt? - ei ymmärrettävistä syistä ole yleistynyt; onhan kaikenlainen hengellinen tekeminen epäilyttävää ja voidaan pahimmillaan jopa tulkita yritykseksi ansaita pelastus.

On aina helpompi kirota pimeyttä kuin sytyttää kynttilä. Tähän olen itsekin usein tällä blogilla syyllistynyt, ja varmaan tulen vastakin syyllistymään. Mutta mitä Jeesus tekisi? On totta, että hänkin aina välillä kirosi aikansa uskonnollisten ihmisten pimeyttä, mutta useimmiten hän vaikutti sytyttämällä sen kynttilän. Saman ohjeen hän antoi myös vuorisaarnassaan (Matt. 5:14-16):

Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa."
Varsin ongelmallista puhetta suomalaiselle kristitylle! Vaan jatko ei ole sen helpompaa (Matt. 5:17-20 vanhasta käännöksestä; nykyisen kirkkoraamatun kääntäjillä on mennyt pupu täysin pöksyyn tässä kohdassa):
Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan; en minä ole tullut kumoamaan, vaan täyttämään. Sillä totisesti minä sanon teille: kunnes taivas ja maa katoavat, ei laista katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto, ennenkuin kaikki on tapahtunut. Sentähden, joka purkaa yhdenkään näistä pienimmistä käskyistä ja sillä tavalla opettaa ihmisiä, se pitää pienimmäksi taivasten valtakunnassa kutsuttaman; mutta joka niitä noudattaa ja niin opettaa, se pitää kutsuttaman suureksi taivasten valtakunnassa. Sillä minä sanon teille: ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa suurempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, niin te ette pääse taivasten valtakuntaan.
Mitä Jeesus tässä sanoo? Viittaako ilmaisu "näistä pienimmistä käskyistä" tässä kontekstissa taaksepäin, eli jakeissa 17 ja 18 mainittuun lakiin ja sitä kautta esim. johonkin VT:n seremonialaeissa löytyvään käskyyn? Jeesus ja alkuseurakunta eivät näyttäneet pitävän näitä tärkeinä, mutta onko tässä nyt poikkeus? Pitääkö niitä sittenkin opettaa ja noudattaa?

Vai viittaako kreikan sana ουτος tässä eteenpäin - mikä on kielen ja syntaksin puolesta täysin mahdollista - Jeesuksen jakeesta 21 alkaen antamiin käskyihin? Pitäisikö vuorisaarna sittenkin nähdä VT:ssa luvattuna eskatologisena Siionin toorana, joka tulee uutena aikana ja jonka oli määrä lähteä vuorelta?

Vuorisaarnan synnyttämään kysymykseen on tarjolla monia vastauksia. Yksi niistä on se Suomessa usein kuultu selitys, että Jeesuksen esittämien käskyjen tarkoituksena oli saada meidät tuntemaan itsemme vieläkin surkeammiksi ja kyvyttömimmiksi täyttämään lain vaatimuksia, jotta voisimme sitten kunnolla arvostaa armoa. Jeesus täytti lain eikä meidän tarvitse (eikä pidäkään) enää mitään tehdä.

On totta, että Jeesus puhuu vuorisaarnassaan kovia sanoja. Varsinkin uskosta osattomalle Jeesuksen käskyt ovat mahdottomia toteuttaa. Mutta Pyhän Hengenkin kanssa tekee välillä tiukkaa. Syynä ei kuitenkaan ole se, että Jeesus pyytää mahdottomia, vaan useimmiten se, että meidän hengellinen elämämme ei yleensä ole siinä kunnossa, että voisimme tehdä, mitä Jeesus teki.

Se, mitä Jeesus ihmisenä teki, perustui moneen asiaan. Raamattu antaa meille välähdyksiä kurinalaisesta rukouselämästä, hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä vietetystä ajasta, hyvästä Sanan tuntemisesta, läheisestä suhteesta Jumalaan, Pyhän Hengen täyteydestä, jne. Nämä ovat sitä treenausta, jonka turvin Jeesus pystyi tositilanteessa toimimaan ja reagoimaan tavalla, joka heijasti Isän luonnetta.

Kaikilla Jumalan omilla on sama kutsu heijastaa Isän luonnetta. Meiltä kuitenkin yleensä puuttuu tuo pitkäjänteinen hengellinen harjoittelu ja kun sitten emme tositilanteessa pystykään samanlaisiin suorituksiin kuin Jeesus, niin päättelemme, että karsintaraja oli vedetty liian tiukalle. Eikä tämä edes vielä riitä, vaan olemme tehneet hengellisten harjoitusten puutteesta suorastaan hyveen: autuaita ovat ne, jotka eivät yritäkään viettää kurinalaista hengellistä elämää, sillä yritykseen syyllistyvät pitävät armoa halpana.

Olisiko nyt jo aika unohtaa ne teologiset rakennelmat, jotka tekevät hengellisestä voimattumuudesta ja aneemisuudesta tavoiteltavia päämääriä ja keskittyä sen sijaan noudattamaan kaikkea sitä, mitä Jeesus opetti?

Lue lisää...

14.4.07

Lottovoitto

Keskustelu naispappeudesta jatkuu kiivaana Jari Rankisen blogin kommenteissa. Taistelun tiimellyksessä muutama keskustelija on yrittänyt kysellä, että mistä tietää, kenen tulkinta Raamatusta on oikea. Tämä onkin erittäin hyvä kysymys.

Suomessa on ymmärrettävistä syistä kiusaus ajatella, että vaikka vilkasta keskustelua oikeasta tulkinnasta käydäänkin eri ryhmien välillä, totuus löytyy joka tapauksessa kuitenkin jostain ev.lut. kirkon sisältä. Naispappeuskeskustelussakin näyttää useammalla olevan se käsitys, että luterilaisen kirkon ylin ohje ja auktoriteetti on Raamattu (jota tosin pitää tulkita Tunnustuskirjojen kautta, jotta se oikealla tavalla avautuisi). Olipa sellaistakin ajattelua, että kirkon traditiot (mm. virkakäsitys ja se, että miespapit jakavat ehtoollista) ovat kuin suoraan UT:n sivuilta.

Mutta entäpä jos otamme hieman laajemman perspektiivin? Kaivelin hieman tilastoja (luvut vuosilta 2000-2007) siitä, mistä kirkkokunnista löytyvät maailman pari miljardia itseään kristityksi kutsuvaa ihmistä. Katolisia on n. 943 miljoonaa, ortodokseja 211 miljoonaa, helluntailaisia 120 miljoonaa, baptisteja 110 miljoonaa, metodisteja 75 miljoonaa, anglikaaneja 73 miljoonaa ja luterilaisia 70 miljoonaa. Loput 328 miljoonaa kuuluvat muihin kirkkokuntiin.

Näiden tilastojen valossa on selvää, että on teologinen lottovoitto syntyä suomalaiseksi, luterilaiseksi kristityksi, jonka oppi ja käytäntö tulevat suoraan Uudesta testamentista. Voin jopa sieluni silmin nähdä esim. Paavalin hiljattain perustaman seurakunnan, jossa papit pitkiin kaapuihin pukeutuneena toimittavat messun parisataapäiselle, parhaimpiinsa pukeutuneelle seurakunnalle, joka kirkonkellojen kutsumana on aikaisin sunnuntaiaamuna kokoontunut jumalanpalvelukseen paikkakunnan korkeimmalla paikalla sijaitsevaan kirkkoon. Papit (joista yksi on vain kuukausi aikaisemmin valmistunut läheisestä yliopistosta teologian maisteriksi), lehtorit ja muut kirkon kokopäiväiset työntekijät odottavat tilaisuuden alkua innoissaan - kanttorikin on harjoitellut uutta urkusooloa tavallista tarmokkaammin - koska Paavalin lisäksi paikalla on tällä kertaa sekä hiippakunnan piispa että itse arkkipiispa. Jne.

On hienoa, että tämä UT:n seurakuntamalli on säilynyt liki muuttumattona ihan näihin päiviin asti. Raamatulle muuten kaikessa uskollinen luterilainen kirkkomme onkin toiminnassaan poikennut tuosta alkuperäisestä mallista vain siinä, että nykyään messun voi toimittaa myös naispappi. Mutta koska tuo on ainoa asia, jossa kirkkomme oppi ja toiminta eroavat siitä, mitä löydämme Uudessa testamentissa, niin rivikristityllä ei ole syytä hätääntyä. Yhden virheen takia ei kannata ainoasta oikeasta kirkosta lähteä tai isien uskosta luopua - varsinkin kuin loput n. kaksi miljardia kristittyä ovat paljon pahemmin harhassa. On lottovoitto olla suomalainen.

Lue lisää...

6.4.07

Unohdettu pääsiäisrukous

Pääsiäisen aikaan ympäri kristikuntaa vietetään ehtoollista muistellen sitä, mitä Jeesus teki puolestamme. Suomessa kilpailun tärkeimmästä "juhlapyhästä" ovat voittaneet Mammonan palvontaan keskittynyt joulu ja pakanallinen juhannus, mutta joissain muissa maissa pääsiäinen on vielä aidosti tärkeä juhla eikä ainoastaan kirkkokalenterin teoreettisesti tärkein tapahtuma.

Ikävä kyllä, tämä tärkeä juhla muistuttaa meitä kaikkia ympäri maailmaa myös siitä, kuinka rikkinäinen Kristuksen ruumis on. Jo pelkästään pääsiäisen ajankohta on näytellyt merkittävää osaa yhdessä kirkon monista hajaannuksista. Tänä vuonna maailman ortodoksit juhlivat samana päivänä lännen kirkkojen kanssa, mutta tämäkin ilo osuu kohdalle vain joka kolmas vuosi.

Toinen asia, joka korostuu viimeisen (vai ensimmäisen?) ehtoollisen muistoateriassa on se, että siihen eivät saa osallistua esimerkiksi ne kanssakilvoittelijat ja Jeesuksen opetuslapset, jotka ymmärtävät sen merkityksen eri tavoin. (Ks. edellinen postaukseni sekä aiheesta käymäni keskustelu toisessa blogissa.)

Käytännössä tämä tilanne ilmenee esim. ev.lut. kirkossa niin, että pahimmillaan ehtoollista voi messussa olla ateistille jakamassa toinen ateisti, mutta uskovalla toisesta kirkosta ei ole asiaa samalle yhteyden aterialle. Raamatullisia perusteluja kyseltäessä kovastikin Raamattuun (esim. naispappeuskysymyksessä) vetoava teologi yllättäen lakkaakin vetoamasta siihen ja tyytyy vain valittelemaan tilannetta. Tämä on hyvä esimerkki siitä valikoivasta tulkinnasta, jota tietyissä piireissä valitettavasti esiintyy.

Paavali kyllä puhuu siitä, että kaikkien veljiksi tai sisariksi kutsuttujen kanssa ei tule olla edes ateriayhteydessä, jos he elävät synnissä (1 Kor. 5:11). Jotenkin kirkossa on kuitenkin päädytty siihen, että se, mitä Raamattu opettaa selvästi (seurakuntakuri), on korvattu sellaisella, mitä Raamatusta ei lainkaan löydy (oikeassa suhteessa Herraan oleva eri tunnustuskunnan uskova ei ole tervetullut ehtoollisyhteyteen). Jumalan synnyttämää Hengen yhteyttä tärkeämpi on ihmisten kehittämä opillinen yhteys.

Pääsiäisenä muistelemme sitä, mitä Jeesus teki puolestamme. Ehkäpä nyt olisi aika ruveta muistelemaan myös sitä, mitä hän rukoili puolestamme. Viimeisellä aterialla Jeesus rukoili Isäänsä, että kaikki ne, jotka tulevat uskomaan häneen, voisivat olla yhtä, "jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut" (Joh. 17:21). Olemme kuitenkin kunnostautuneet pistämällä nimenomaan ateriayhteyden poikki - eikä maailma ole jostain kumman syystä uskonut Jeesukseen.

Ne tahot, jotka ovat elämällään ja opillaan sitoutuneet uskovien hajaannukseen, mielellään ajattelevat - ja opettavat muitakin - että tuo Jeesuksen toive on kyllä ihan kaunis, mutta toteutuu vasta taivaassa (niiden oikeaoppisten kanssa, jotka sinne pääsevät). Koska ehtoollisyhteyden puutetta ei voi perustella Raamatulla, perustellaan sitä sitten erilaisilla teologisilla rakennelmilla ja isien perinnäissäännöillä. Samalla ilmeisesti toivotaan, että Jeesuksen suhtautuminen näihin on muuttunut 2000 vuoden aikana hieman suopeammaksi.

Itse kuulun niihin, jotka uskovat Jeesuksen rukousten voimaan. Jos Jeesus on rukoillut, että olisin yhtä veljieni ja sisarteni kanssa, ja Paavalikin kehottaa säilyttämään Hengen luoman yhdyssiteen, niin mikä minä olen kieltämään heitä osallistumasta samalle ehtoolliselle vain siksi, että ymmärrämme sen sisällön eri tavoin? Antakoon Herra meille rohkeutta totella enemmän Jumalaa kuin ihmistä.

Hyvää pääsiäistä kaikille!

Lue lisää...

4.4.07

Saatanan juonet

Maailmalla on paljon kristillistä populaarikirjallisuutta, jossa käsitellään hengellistä sodankäyntiä, demonologiaa, yms. Usein perusteena näihin asioihin keskittymiselle on se, että "meidän tulee tuntea viholliset juonet ja menetelmät", joihin jo Paavalikin toisessa kirjeessään Korinttilaiselle vetoaa (2:11).

Valitettavasti Paavali ei anna ohjeita siitä, kuinka alueelliset henkivallat pitää voittaa ennen kuin evankeliumia voi kertoa. Hän ei myöskään kerro yksityiskohtaisesti siitä, kuinka tärkeää on tietää langenneiden enkeleiden tarkka hierarkia, tai miksi jokaisen uskovan esim. pitäisi olla riittävästi perillä noituudesta, tms. Juonet, joihin Paavali kirjeessään viittaa, ovat paljon yksinkertaisempia.

Pahimpia Saatanan metkuja ovat Paavalin mielestä ne, jotka rikkovat uskovien keskinäisen yhteyden. Esimerkiksi anteeksiantamattomuus on syntilistan pahimmasta päästä. (Tässä Paavali toki vain seuraa Jeesuksen opetusta siitä, että taivaaseen ei ole asiaa, ellei ole antanut sydämestään anteeksi kaikille "velallisilleen".) Muitakin mahdollisuuksia yhteyden rikkomiseen toki on. Myös tämänhetkistä naispappeuskeskustelua seuratessa tuntuu ajoittain siltä, että Saatanan juonien oleellisin sisältö on joiltakin vaarassa unohtua.

Toinen ehdoton no-no Paavalilla on kaikki se, mikä tulee uskovien keskinäisen ateriayhteyden esteeksi, kuten Galatalaiskirjeestä käy selvästi ilmi. Ympärileikkaus, käsien pesut yms. ovat toimintoina ok niin kauan, kun niistä ei tehdä rajapyykkejä sen suhteen, kenen kanssa voi olla samassa pöydässä.

Se, että kristillisillä kirkkokunnilla on vuosikymmenten ja jopa vuosisatojen ajan ollut tapana sulkea ehtoollisyhteydestään ulkopuolisia - mutta silti uudestisyntyneitä uskovia - on mitä irvokkainta kommentaaria siitä, kuinka vähän välitämme siitä, mikä oli Jeesukselle ja aposteleille tärkeää. Tältä osin olemme kuin Israel pahimmillaan Vanhassa testamentissa: muotomenot ovat kyllä kohdallaan, mutta vanhurskautemme on Herran silmissä "saastaista kuin kuukautisveri".

Oma lukunsa on sitten se, että saman kirkkokunnan sisällä - jossa ehtoollispöydän molemmilta puolilta voi parhaimmillaan (tai pahimmillaan) löytää ateisteja - yksi uskova on valmis kieltämään ateriayhteyden toiselta uskovalta siksi, että ollaan jostain teologisesta kysymyksestä eri mieltä.

"Samoin on ilo helvetissä suurempi yhdestä vanhurskaasta, jonka yhteys toisiin rikkoutuu, kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä syntisestä, joiden suhteet eivät rikkomista enää tarvitse." Vanha visukinttu korkannee jälleen pullollisen kuohujuomaa juhlan kunniaksi.

Lue lisää...

28.3.07

Ympärileikkaus ja puuttuvat suomalaiset

Nahkurin orsi kirjoitti hiljattain 300.000 puuttuvasta suomalaisesta. Samoihin aikoihin lehdissä ja blogeissa oli runsaasti kirjoittelua siitä, kuinka ympärileikkaus on lailla kiellettävä, koska se on lapsen koskemattomuutta loukkaava. Vanhemmilla ei näiden (osin raivokkaidenkin) kirjoitusten mukaan pitäisi olla mitään oikeutta päättää lapsensa ruumiista.

Tunnustan, että minun on vaikea ymmärtää nuorten tyttöjen ympärileikkausta (tai silpomista, miten siitä nyt sitten halutaankaan puhua). Sen sijaan suomalaisten yhtäkkinen hätä ympärileikattavien poikien puolesta tuntuu oudolta - ovathan juutalaiset ympärileikanneet poikansa jo tuhansien vuosien ajan, ja Suomessakin niin pitkään kuin ovat maassa olleet. Missä ovat siis kaikkien näiden vuosikymmenten aikana olleet ne ympärileikkauksesta huolestuneet ihmiset, jotka vasta muslimien määrän lisääntyessä maassamme ovat avanneet sanaisen arkkunsa? Vai onko niin, että taustalla vaikuttaa enemmän rasismi kuin oikea huoli poikien pippeleistä?

Mutta palataanpa noihin Nahkurin orren mainitsemiin puuttuviin suomalaisiin. Jotenkin maalaisjärjellä ajateltuna voisi kuvitella, että jos ympärileikkauksen vastustajat ovat oikeasti kovin huolissaan lasten koskemattomuudesta ja siitä, että vanhempien vallan ei tulisi ulottua heidän lastensa ruumiiseen, niin samaiset henkilöt lienevät monin verroin huolestuneempia noista 10.000 lapsesta, jotka lain turvin joka vuosi tapetaan Suomessa. (Samaan suurilukuiseen porukkaan kuulunevat myös kaikki ne, jotka samoin perusteluin vastustavat lasten ruumiillista kuritusta.)

Odottelenkin, koska kaikki nämä lasten ruumiillisesta koskemattomuudesta ja hyvinvoinnista erittäin huolestuneet tahot johdonmukaisina kokoavat voimansa yhteen ja tekevät jotain sille, että laki sallii vuosittain tuhansien lasten tappamisen ilman minkäänlaisia terveydellisiä syitä. Lainmuutoksen myötä ratkeaisi sekin ongelma, että tuhannet suomalaiset parit joutuvat odottamaan vuosia saadakseen adoptiolapsen ulkomailta, koska Suomessa ne mieluummin tapetaan kuin annetaan adoptoitavaksi.

Voi teitä, lainsäätäjät ja fariseukset! Te teeskentelijät! ... Te sokeat oppaat! Hyttysen te siivilöitte, mutta nielaisette kamelin!

Lue lisää...