Kasteen pätevyys

On ollut mielenkiintoista seurata keskustelua, jota käydään Ruotsissa vihittyjen Luther-säätiön pappien toimittamista kasteista. Kaikki eivät säätiön toiminnasta tykkää, mutta ongelmana on ollut löytää joku perustelu, jolla kasteiden pätevyys voitaisiin asettaa kyseenalaiseksi. Viimeisin yrittäjä on professori Risto Saarinen, joka Kotimaa-lehdessä selvittää, miksi kasteet ovat kyseenalaisia.

Ongelmana Saarisen mukaan on kasteen intentio, sillä on "ekumeenisesti laajalti hyväksyttyä", että kasteen pitää liittää kastettava paikallisseurakunnan jäseneksi, mutta "LS-kasteessa" tämä ei toteudu. Saarinen lisäksi tietää, että "ainoa poikkeus asiassa ovat kenties eräät aikuis- tai uskovien kastetta noudattaat kirkot" sekä lähetyskentillä tapahtuneet kasteet, joissa saattaa olla vaarallista liittyä virallisesti kirkon jäseneksi.

En haluaisi epäillä Saarisen ekumeenisten asioiden tuntemusta, mutta kieltämättä nousi mieleen kysymys, että mahtaako hän todella tietää noin tarkasti, mitä maailman yli 25000 - nollia on kolme - kirkkokunnassa ajatellaan tästä asiasta? Tai jos otetaan vaikkapa vain maailman suurin protestanttisten kristittyjen ryhmä eli helluntailiike, niin tietojeni mukaan heillä ei yhtenäistä virallista oppia tästä aiheesta ole. Sama pätee ymmärtääkseni myös n. 110 miljoonaan baptistiin, puhumattakaan voimakkaasti leviävistä karismaattisista uusista seurakunnista ja liikkeistä ympäri maailmaa. Saarisen "ekumeeninen konsensus" ei siis välttämättä protestanttisen kristinuskon valtavirtoja, saati sitten enemmistöä kirkkokunnista.

Ajatuksia herättää myös tämä Saarisen lausunto: "Allekirjoittamatta jätetyt dokumentit ovat todistuskappale siitä, että pyrkimys on ollut virheellinen. Koska kastaja ei allekirjoita kaavaketta, hän silloin luopuu oikeasta intentiosta. Se asettaa kasteen pätevyyden kyseenalaiseksi. Tässä on suuri kasteteologinen ongelma."

Siis sakramentti on väärin toimitettu ja kasteteologisesti ongelmallinen, jos joku tietty kaavake on jäänyt täyttämättä? Eksegeettinä on jo tottunut siihen, että dogmaatikoilta voi odottaa vaikka mitä, mutta tällainen argumentointi on kyllä eksynyt jo aika kauas Raamatusta, jonka luterilainen kirkkokin tunnustaa uskonsa perustaksi. Sääliksi käy etiopilaista hoviherraa ja kaikkia muita UT:ssa (ja kautta kirkkohistorian) kastettuja, joiden kastajien intentio täytyy näin asettaa kyseenalaiseksi.

Saarisen avauksesta huolimatta näyttää siltä, että oikeita ja/tai sopivia argumentteja kasteen kyseenalaistamiseksi ei ole vielä löydetty. En usko, että niitä tullaan koskaan löytämäänkään - tai vaikka tultaisiinkin, niin asialla ei tule olemaan mitään käytännön merkitystä. Luterilainen kirkko tuskin haluaa lähteä harrastamaan uudelleenkastamista. Sillä saattaisi nimittäin olla omat implikaationsa niihin ekumeenisiin keskusteluihin, joita se käy niiden kirkkokuntien kanssa, joiden pahimpia syntejä on ollut juuri uudelleenkastaminen.

Lue lisää...

Sitoutuminen kirkkoon ja sen uskoon

Viimeisimmässä Kotimaa-lehdessä (31.1.2008) on jälleen yksi piispaehdokkaiden haastattelu. Otsikko "Piispaehdokkaat erottaa yksi vastaus" tiivistää hyvin haastattelun sisällön. Erottavana kysymyksenä on tietenkin se, vihkisikö piispaehdokas avoimesti homoseksuaalin kandidaatin papiksi.

Aikaisemmin lukemieni haastattelujen perusteella ei ollut yllätys, että ainoa, joka oli selkeästi valmis vihkimään homoja papiksi, oli Tampereen tuomiorovasti Olli Hallikainen. Sen sijaan ensimmäistä kertaa pysähdyin ajattelemaan hänen perustelujaan. Hallikaisen mielestä ("muun sopivuuden" lisäksi) tärkeintä on, että pappiskandidaatti on "sitoutunut kirkkoon ja sen uskoon" - homoseksuaalisen taipumuksen aktiivinen harjoittaminen on toissijaista eikä ole esteenä pappina toimimiselle.

Hallikaiselle siis oikea oppi ja "sitoutuminen kirkkoon" on tärkeämpää kuin oikea toiminta. Raamattua lukiessa tulee kuitenkin toisenlainen vaikutelma: oikeaa käytöstä ei voi erottaa oikeasta opista. Paholainenkin uskoo Jumalan olemassaoloon - ja paljon vankemmin kuin suurin osa kirkon jäsenistä - mutta se ei silti tee hänestä hyvää kristittyä.

VT:ssa etiikka ja usko kulkevat käsi kädessä, tai ainakin niiden oletetaan kulkevan. Toki on paljon esimerkkejä siitäkin, että hoidettiin Jahven temppelimenot ja rituaalit virallisen kaavan mukaan, mutta käytännössä ei kuitenkaan eletty Herran lain mukaan. Tämä oli yksi syy siihen, miksi viholliset ahdistivat Israelia ja miksi kansa lopulta joutui pakkosiirtolaisuuteen.

UT:ssa tilanne ei ollut mitenkään erilainen. Q-evankeliumin Isä Meidän -rukouksesta väitelleenä Hallikaiselle lienee rakkainta Jeesuksen opetukset ja se, että hän ei hyljeksinyt ketään. Mutta hänen luulisi myös tietävän, että Paavali ja muut UT:n kirjoittajat jatkavat kuitenkin selkeästi VT:n viitoittamaa linjaa: usko ja etiikka kulkevat käsi kädessä. Jos jälkimmäinen ei ole Kirjoitusten mukaista, on edellinenkin syytä asettaa kyseenalaiseksi.

Kuinka siis voi yhtä aikaa olla sekä "sitoutunut kirkkoon ja sen uskoon" että elää tavalla, jonka Raamattu selvästi tuomitsee ja jota on kahden tuhannen vuoden ajan pidetty maailmanlaajuisessa kristillisessä kirkossa syntinä? Jos tämä käy, niin miksei papiksi voisi samalla logiikalla vihkiä siveettömyyden harjoittajia, epäjumalan palvelijoita, avionrikkojia, varkaita, juomareita, jne. (ks. 1 Kor. 6:9-10), jotka avoimesti harjoittavat näitä "taipumuksiaan"? Näistähän moni asia on Suomessa vielä yleisesti hyväksytty, joten kukaan tuskin eroaisi kirkostakaan tällaisen papin takia.

Toisaalta voidaan ajatella, että Hallikainen on vain loogisempi kuin muut piispaehdokkaat. Voihan Suomessa olla pappina - ja siten sitoutuneena kirkkoon ja sen uskoon - ateistikin, joten miksi ei siis aktiivisesti homoseksuaalisia taipumuksiaan toteuttava henkilö, varsinkin jos hän sattuu vielä uskomaan Jumalan olemassaoloon?

Kristillinen kirkko on aina uskonut, että Jumalan tahto on ilmaistu Hänen Sanassaan eli Raamatussa. Olisikohan Hallikaisen - ja monen muunkin kirkollisen vaikuttajan - hyvä palautella mieliin, mitä siellä Isä Meidän -rukouksessa sanottiinkaan: Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa. Kristilliseen kirkkoon ja kristilliseen uskoon sitoutumisen pitäisi merkitä nimenomaan sitä, että omalla elämällämme pyrimme tuota päämäärää kohti.

Lue lisää...