Lopunaikojen alkamisen muistopäivä

On tullut taas se aika vuodesta, jolloin maamme hiljentyy kristikunnan toiseksi tärkeimmän juhlan viettoon. Hiljentyminen onkin paikallaan, sillä joulua edeltävinä päivinä ihmiset ovat tyypillisesti kiireisempiä ja stressaantuneempia kuin koskaan, osallistuen mammonanpalvonnan uhrimenoihin kulutusjuhlan temppeleissä, jotka ovat - kiitos Mammonan! - nyt auki joka päivä. Sitä paitsi on hyvä kerätä muutama päivä voimia, ennen kuin alennusmyynnit alkavat ja kiihkeimpien kuluttajien palvonta saa vieläkin ekstaattisempia muotoja.

Kaikessa tässä humussa kristinuskon perussanoma unohtuu - sikäli kuin siitä ollaan koskaan laajemmalti edes oltu tietoisia. Pieni Jeesus-lapsi seimessä ei ole koko tarina, vaan ainoastaan sen alku. Tai vielä tarkemmin: oikeastaan kyseessä on maailman suurimman kertomuksen huipentuman alku.

Kertomuksessa on kyse siitä, kuinka hyvän Jumalan hyväksi luoma maailma lähti väärille raiteille, kun sen hoitajaksi asetetut ihmiset eivät tyytyneet Jumalan viisauteen, vaan etsivät viisautta muilla keinoilla ja nousivat näin Luojaansa vastaan. Edenissä alkanut maailmanlaajuinen kapina jatkuu edelleen.

Jumala ei kuitenkaan hylännyt ihmisiä ja luomakuntaansa, vaan päätti tehdä asialle jotain. Tämän prosessin huipentuman alku oli se, että 2000 vuotta sitten hän tuli itse ihmisenä ihmisten keskelle ja kärsi ristillä sen rangaistuksen, joka on varattu kaikille kapinaan osallistuneille. Sovinto yksilön ja Jumalan välillä ei kuitenkaan ole automaattinen, vaan se täytyy vastaanottaa uskossa, jotta sen seurauksia voi elää todeksi.

Raamatun mukaan "viimeiset päivät" tai "lopunajat" alkoivat Jeesuksen syntymän myötä. Joulu kannattaisikin mieltää lopunaikojen alkamisen muistopäiväksi. Samalla pysyisi paremmin mielessä se, että tarina ei ole vielä ohi, vaan sille on odotettavissa loistelias huipentuma. Sijoiltaan mennyt luomakunta tullaan asettamaan ennalleen, Jeesuksen seuraajat saavat elää hänen kanssaan ikuisesti - ja paha saa lopulta sen palkan, jonka se ansaitseekin.

Niidenkin, joille joulu on lähinnä taru ristin Herrasta, kannattaisi siis muistaa, että Kuninkaan paluu on vielä edessä. Tämä joulu voi olla se viimeinen, joten nyt kannattaa todellakin hiljentyä Jeesuksen kanssa ja varmistaa, että suhde kuninkaiden Kuninkaaseen ja herrain Herraan on kunnossa.

Hyvää ja rauhallista joulua!

Lue lisää...

5 teesiä kirkosta

Kirkon propagandaosasto käynnisti syyskuussa sivuston 10 väitettä kirkosta, jonka tarkoituksena on toimia keskustelufoorumina sellaisten väitteiden suhteen, joita ulkopuoliset usein esittävät kirkosta. Tämän inspiroimana ajattelin esittää vielä ylimääräiset 5 teesiä kirkosta, mutta tällä kertaa sisäpiiriläisen silmin.

Ensimmäinen teesi: kirkon pappiskoulutus ei toimi. Kirkko on ahneudessaan antanut pappiensa koulutuksen sekulaarien yliopistojen tehtäväksi ja jälki on sen mukaista. On toki edullista, että kirkon työntekijät koulutetaan yhteiskunnan varoilla, mutta opetuksen sisältö murentaa pohjan Raamatun auktoriteetilta. Siitä tulee vain yksi kirja muiden joukossa, josta poimitaan vain se aines, mikä kulloinkin kansan enemmistön moraalitajuun sopii. Muutenkin suurin osa papeiksi valmistuneista kokee, että ei ole koulutuksessa saanut riittäviä eväitä siihen työhön, johon seurakunnassa joutuvat.

Toinen teesi: kirkon paimenet ovat koukussa valtaan. Kaikki Raamattunsa lukeneet tietävät, että sieltä ei löydy samanlaista hierarkiaa, jota kirkko organisaationa toteuttaa. Samoin siellä ei ole asetettu minkäänlaisia rajoja esimerkiksi sille, ketkä saavat jakaa ehtoollista tai kastaa, monesta vähäpätöisemmästä asiasta puhumattakaan. Ongelmana on se, että raamatullisen vapauden näissä asioissa voivat Jeesuksen seuraajille tuoda vain seurakunnan johtajat tuoda. Mutta juuri heillä ei kuitenkaan ole mitään intressejä tähän, koska kauniista puheista huolimatta vihkimys ja sen mukanaan tuoma uskonnollinen asema antaa heille sellaisia kiksejä, ettei niistä voi luopua. Pappisinstituutiolla on paljon enemmän tekemistä ihmisen psyyken kuin Raamatun kanssa.

Kolmas teesi: kirkon perinteet estävät elämän. Tämä seuraa pitkälti edellisestä teesistä. Kaikki uskovat on kutsuttu palvelemaan Jumalaa ja toisiaan omilla lahjoillaan, mutta kirkko on tiukasti rajannut sen, kuka voi palvella, miten voi palvella ja missä voi palvella. Papit kamppailevat kasuaalitoimitusten ja kissanristiäisten aiheuttaman uupumuksen kanssa ja uudestisyntyneet uskovat tuskastuvat penkinlämmittäjän rooliin kerran viikossa. Tämän seurauksena ihmiset joko etäätyvät kirkosta privaattiin hengellisyyteen tai päätyvät erilaisiin pikku piireihin yms. toimintoihin, jotka eivät ole sidottuja perinteisiin (eivätkä aina kovin luterilaisiakaan). Tämä toisaalta auttaa ihmisiä pysymään kirkon jäseninä, sillä pelkän päätapahtumansa eli epäsuositun sunnuntaimessunsa varassa kirkko kupsahtaisi hyvin nopeasti.

Neljäs teesi: kirkon missioksi on muodostunut uskonnollisten palvelujen myynti. Koska kirkko on yhä irrelevantimpi sekä tavalliselle kansalle että uudestisyntyneille uskoville, täytyy kirkon perustella olemassaolonsa ja erityisasemansa lain edessä jotenkin. Kirkon varsinaista missiota eli Jeesuksen käskemää suomalaisten evankelioimista ja opetuslapseuttamista eivät papit ehdi tekemään eikä muita ole siihen varustettu/vapautettu, joten mission paikan on ottanut markkinatalouteen paremmin sopiva toiminta. Kirkko onkin tärkeä lähinnä siksi, että se valittaa uskonnollisia palveluja uskonnollisille ihmisille: kasteita, häitä ja hautajaisia.

Viides teesi: kirkon jäsenistön enemmistö on matkalla ikuiseen kadotukseen. Tämä on lopputulos siitä, että väärät ja/tai väärällä tavalla varustetut henkilöt päätyvät kirkon paimeniksi, ihmiset pidetään passiivisina kuluttajina, ja kirkon missio on hämärtänyt. On ironista, että yli 80% kansasta on kirkon jäseniä, mutta alle 10% tunnustaa Jeesuksen herrakseen. Ne kelvottomat paimenet, jotka antavat lampaidensa tulla autuaaksi omalla uskollaan eivätkä edes yritä herätellä heitä helvettiin vievällä tiellä, joutuvat jokainen kerran tekemään tiliä tekemisistään Herralle.

Herra meitä auttakoon!

Lue lisää...

Lainsäätäjien logiikkaa

Johdonmukaisten lakien säätäminen on erittäin vaikeaa puuhaa, joten täytyy ihan nostaa hattua niinä harvoina kertoina, kun siinä onnistutaan. Joskus lain väsääminen on ihan puhdasta matematiikkaa, mutta usein on kysymys arvovalinnoista, jolloin lopputuloksen laadusta ei välttämättä ole takeita. Tässä muutama esimerkki tapauksista, jotka eivät kaikkien maalaisjärkeen istu:

1) Tupakointia ollaan kieltämässä autoissa silloin, kun kyydissä on lapsia. Tämä on teoriassa hienoa, mutta lain rikkomisesta ei seuraa rangaistusta, joten mikään tuskin muuttuu. Lisäksi lasten hengitysilman myrkyttäminen on edelleen sallittu lapsen omassa kodissa. Samoin laki sallii raskaana olevan äidin aiheuttaa lapselleen pysyviä vaurioita esim. päihteiden käytöllä - puhumattakaan lapsen tappamisesta ennen tämän syntymää. Sen sijaan vaikkapa luunapin käyttäminen tottelemattoman lapsen kasvatuksessa voi viedä vanhemman käräjille, vaikka suurin osa suomalaisista pitää lasten ruumiillista kuritusta tietyissä olosuhteissa tarpeellisena ja oikeutettuna.

2) Aikuinen ei voi koskea lapseen (paitsi ehkä raiskata hänet ja selvitä silti lievemmällä rangaistuksella kuin lapsen ruumiilliseen kuritukseen turvautunut vanhempi), mutta voi aina pyytää jotakuta alaikäistä tekemään sen puolestaan. Suurin osa koulukiusatuista pystynee todistamaan, että on paljon pahempaa saada turpiin samanikäisellä (tai pari vuotta vanhemmalta) kaverilta koulussa tai pihapiirissä kuin saada isältä tai äidiltä ansaittua kuritusta pahanteon jälkeen. Lasta tai nuorta oikeasti pelottava väkivalta onkin siis käytännössä sallittua - kuinka moni koulukiusaaja päätyy oikeuteen tai saa sakkoja? - mutta vanhempien kasvatustoimet eivät.

Lasten suojeleminen on hyvä ja kannatettava tavoite, ja todellisen väkivallan vähentämiseksi ja estämiseksi tulisi tehdä kaikki mahdollinen. Ongelmana on nyt kuitenkin se, että fyysinen kuritus on onnistuttu samastamaan väkivaltaan, eli haitallisten ääri-ilmiöiden torjumiseksi kielletään kaikki mahdollinen asiaan liittyvä.

Jos tätä logiikkaa sovellettaisiin johdonmukaisesti, niin samalla periaatteella pitäisi kieltää mm. alkoholi kokonaan, sillä sen nauttimiseen liittyvät ääri-ilmiöt ovat paljon haitallisempia ja vaarallisempia - sekä aikuisille että lapsille - kuin ruumiillinen kuritus. Myös aseet tulisi kokonaan kieltää, sillä niillä tapetaan paljon ihmisiä. Samoin autoilla ajetaan runsaasti kuolonkolareita - varsinkin nuorten toimesta, kuten viime päivinä on jälleen nähty - joten kaikki autoilu täytyisi väärinkäytösten pelossa kieltää (ja ympäristökin kiittäisi). Näissä kaikissa asioissa on kuitenkin huomattu, että laki ei suinkaan poista ääri-ilmiöitä, mutta tekee asiallisesta/oikeasta/kohtuullisesta käytöstä rikollista.

Oma asiansa ovat sitten sellaiset jutut, jotka ovat pääsääntöisesti yksinomaan haitallisia. Tässä kategoriassa yksi maailman tappavimmista asioista eli tupakka painii aivan omassa sarjassaan. Siitä ei ole kuin pelkkää haittaa kaikille muille osapuolille paitsi tupakkateollisuudelle, mutta tästä riippuvuudesta kärsii vielä niin moni päättäjä, että täyskielto on edelleen aika kaukana. Tabu on myöskin muista kuin terveydellisistä syistä tehty abortti maassa, jossa vastustetaan ankarasti kuolemanrangaistusta. Syyllistä murhaajaa elätetään laitoksissa vuosikymmenet yhteiskunnan kustannuksella, mutta viaton lapsi voidaan tappaa, jos äiti ei ole valmis kantamaan vastuutaan edes syntymään saakka.

O tempora, o mores!

Lue lisää...

Pyhä kuilu

Olisitko valmis seurakuntasi kanssa pitämään jumalanpalveluksia uudessa Pyhän Yrjön kirkossa, joka on rakennettu Irakin sodassa kuolleen Yhdysvaltain päämiehen, George W. Bushin muistolle? Entä jos vaihdetaan Yhdysvallat Norjaan, lisätään kirkolle hieman ikää, otetaan Irakin sodan tilalle pakanoiden pakkokäännyttäminen (sekä sota kruunun anastamiseksi), ja muutetaan Yrjö Olaviksi? Niinpä niin, kenenkään mielestä Pyhän Olavin kirkossa ei ole mitään ihmeellistä. Aika kultaa muistot - ja pyhittää pahikset.

Tämän kirjoituksen varsinaisena aiheena ei ole hiljattain YLEnkin pääuutislähetyksessä esitelty Tyrvään Pyhän Olavin kirkko, vaan kysymys siitä, mitä tai kenet ymmärrämme "pyhäksi". Kadulla pysäytetty Matti tai Maija Meikäläinen nimittäin ymmärtää pyhän hyvin eri tavalla kuin miten se Raamatussa esitetään. Ja harmittavan usein uskonnollinen koneisto ylläpitää ja tukee näitä harhakäsityksiä, koska sellainen palvelee sen omia etuja.

Kirko(i)ssa muistellaan usein aikaisemmin eläneitä "pyhiä", joista osa on saattanut olla hyvinkin jumalisia ihmisiä mutta joista ainakin osa on ollut aikalaistensa silmissä kaikkea muuta kuin pyhiä. Tämä "pyhistä" puhuminen ylläpitää sellaista vaikutelmaa, että uskovien joukossa on kahdenlaisia ihmisiä, erityisiä pyhiä (substantiivi, saints, ei siis adjektiivi, holy) ja tavallisia syntisiä (substantiivi, sinners, ei siis adjektiivi, sinful).

Raamatussa sen sijaan kaikki Kristuksen omat ovat pyhiä₁ vaikka eivät olekaan välttämättä pyhiä₂ vaellukseltaan, koska "pyhät₁" on Jumalan kansaan viittaava eskatologinen termi. Vastaavasti "syntiset₁" eivät (pääsääntöisesti) ole niitä, jotka tekevät syntejä (eli ovat syntisiä₂), vaan niitä, joiden määränpää on päinvastainen kuin pyhillä₁. Pyhät₁ eivät siis koskaan voi olla syntisiä₁. Niinpä onkin ironista, että suomalaisten kristittyjen pääidentiteetti on "syntinen", ja "pyhiä" ovat vain jotkut kuolleet superkristityt (tai vaikkapa miekalla muita käännyttäneet kuningas Olavin kaltaiset sotilaalliset johtajat).

Tätä pyhän eliitin ja tavallisten syntisten välistä kuilua on lisäksi kasvattamassa se, että maamme pääkirkkolaitos (ja omalla tavallaan myös moni ns. vapaakristillinen kirkkokunta) on rakentanut jumalanpalvelustoimintansa osittain vanhatestamentillisen mallin mukaan, joilloin pyhänä päivänä pyhässä paikassa suoritettävien pyhien toimitusten toimittajaksi käyvät vain pyhät, asiaan erityisellä vihkimyksellä vihityt henkilöt. Sen sijaan Uudesta testamentista ei tällaista erottelua pyhän ja profaanin välillä löydy, vaan ainoastaan joukko Jeesuksen seuraajia, joilla on erilaisia kutsumuksia ja armoituksia, ja jotka yhdessä elävät Kristus-keskeistä elämää todeksi.

Historia osoittaa, että tämä jaottelu kahden kerroksen väkeen, uskonnolliseen eliittiin ja tavallisiin tallaajiin, ei äkkiä häviä minnekään. Ongelma on toisaalta siinä, että VT:n Israelin tavoin rahvas kaipaa aina itselleen "kuningasta", jota seurata ja totella. Toisaalta ongelma on myöskin siinä, että juuri johtajien pitäisi vapauttaa kansa, mutta samalla se merkitsisi oman statuksen ja privilegion menetystä. Kun itse on kerran pappisvihkimyksen saanut, niin äkkiä löytyy paljon selityksiä sille, miksi vallitseva tilanne onkin hyvä ja raamatullinen. Pappeus on itseään pönkittävä traditio.

Jostain jonkun teologisen tunnustuksen pienellä präntätystä osuudesta löytynee kohta, jossa todetaan, että yllä esitetyn kaltaista kuilua eri uskovien välillä ei oikeasti ole, ja että vanhatestamentalliseksi mainitsemani instituutio on sekin todellisuudessa hyvin uusitestamentallinen. Ehkä niin, mutta kieli, symbolit ja traditiot muokkaavat (tässäkin asiassa) todellisuutta hyvin vahvasti. Pyhät rakennukset, pyhät puvut, pyhät henkilöt ja pyhät toimitukset ovat iskostuneet vahvasti suomalaiseen, Raamatusta vieraantuneeseen alitajuntaan. Tässä olisi paljon ihmettelemistä niillä alkukristityillä, jotka ilman pappeja päivittäin kokoontuivat koteihinsa rukouksen, opetuksen ja yhteisen [ehtoollis]aterian merkeissä.

Lue lisää...

Uskalla sinäkin

Mediassa on viime päivinä vilahdellut EU:n rahoittama, neljän suomalaisnuoren masinoima Uskalla-kampanja, jonka tarkoituksena on tuoda homoseksuaalisuus keskustelunaiheeksi pelikentillekin. Urheilupiireissähän on toistaiseksi keskitytty lähinnä urheiluun, mutta nyt pitäisi nostaa esille myös se, kummasta sukupuolesta (vai molemmista) nuoret urheilijat tykkäävät. Pitemmän tähtäimen tavoitteena lienee valjastaa urheiluseuratkin homoseksuaalisen elämäntavan puolestapuhujiksi (kirkossahan ollaan tässä asiassa jo edellä, kuten SETAn varapuheenjohtaja tiesi kuluvalla viikolla YLEn pääuutislähetyksessä kertoa).

Tässä projektissa on taas muutama oppintunti meille kristityille. Ensimmäinen on se, kuinka hyvinkin pieni ryhmä voi oikealla retoriikalla ja sopivalla julkisuudella saada asioita muuttumaan. Esimerkiksi vielä alkuviikosta Helsingin ja Vantaan kaupunkien urheilutoimet olivat sitä mieltä, että homomyönteisyyden edistäminen ja markkinointi eivät kuulu heidän agendaansa, mutta ei tarvittu kuin sopiva pätkä valtakunnan pääuutislähetyksessä ja pieni murahdus ministeri Wallinilta, niin johan muuttui ääni kellossa. Näin pienikin vähemmistö voi pistää enemmistön tanssimaan pillinsä mukaan ja ne, joille soundi ei kelpaa, voidaan leimata ahdasmielisiksi, homofobiasta kärsiviksi luonnonoikuiksi.

Mistä löytyisi se kourallinen kristittyjä, jotka pistäisivät vastaavasti tuulemaan jonkun hyvän asian puolesta?

Toinen oppitunti liittyy siihen, kuinka tärkeä asia homoseksuaalisuus kaikesta päätellen on niille, jotka sitä harjoittavat. Se ei ole vain yksi lokero omassa elämässä, vaan se tulee - tai sen pitäisi tulla - lävitse elämän kaikilla osa-alueilla, mukaanlukien urheiluharrastus. Oman seksuaalisen suuntautumisen kynttilää ei tule pitää vakan alla, vaan sen täytyy loistaa kaikille huoneessa oleville. Tämä luonnonvastainen perversio on iloinen, juhlimisen arvoinen asia.

Vaan miten on meidän kristittyjen laita? Miksi monet meistä ovat joutuneet tilanteeseen, jossa piilottelemme häpeillen omaa uskoamme ja pelkäämme kaapista ulos tulemista? Miksi jokaisen ihmisen uskoa pidetään yksityisasiana, mutta seksuaalista suuntautumista tulee julistaa vuoren huipulta - vaikka sitten EU:n rahoilla ja kaupungin urheilutoimen avustuksella, jos ei muuten? Miksei mediassa puhuta kristofobiasta ja fideofobiasta?

Mitähän tapahtuisi, jos jokainen itsensä uudestisyntyneeksi laskeva suomalainen - n. 9% kansasta - uskaltaisi rohkeasti tunnustaa uskonsa omassa lähipiirissään? Veikkaisin, että syntyvien keskustelujen seurauksena aika moni suomalainen kuulisi todellisen evankeliumin ensimmäistä kertaa elämässään.

Minä ajattelin uskaltaa olla avoimesti kristitty tällä tulevalla viikolla - uskalla sinäkin.


PS. En usko, että mitään valtavaa pro-homo -liikettä urheilupiireissä loppujen lopuksi syntyy. Se on toisaalta sääli, sillä olisi ollut kieltämättä mielenkiintoista kuulla "vanhan liiton miesten" eli Alpo Suhosen ja Juhani Tammisen kommentoivan suomen pelaajien seksuaalisia preferenssejä jääkiekko-ottelun erätauolla kisastudiossa Vancouverin olympialaisissa.

Lue lisää...