16.5.13

Kansankirkko vai Kristuksen kirkko?

Nykyään kuluu harvoin yli viikkoa niin, ettei kirkko tai joku sen toimija ole mediassa näkyvästi esillä. Joskus asialla ovat ulkopuoliset, jotka arvostelevat kirkkoa kovin sanoin jostain asiasta, ja välillä pinnalla ovat kirkon sisäiset väärinkäytökset. Suurin osa negatiivisesta julkisuudesta tuntuu kuitenkin liittyvän organisaation sisäiseen teologiseen kiistelyyn. Kansankirkko natisee liitoksissaan.

Kommunismi oli rakennelma, joka eli aikansa, mutta sortui lopulta. Siinä oli niin sanottuja valuvikoja, jotka varmistivat sen, että sinällään hienolla ideologisella järjestelmällä on rajallinen elinikä. Suomalainen kansankirkko on rakennelmana elänyt huomattavasti kommunismia pitempään, mutta myös siinä on omat valuvikansa. Historian saatossa on valtion ja kirkon yhteyden legitimoinniksi tehty teologisia virhelinjauksia, jotka lopulta koituvat kirkon kohtaloksi.

Kirkon pääongelma on se, että se ei voi olla sekä kansan kirkko että Kristuksen kirkko. Molempia herroja ei voi palvella ja miellyttää yhtä aikaa. Kun yhdelle kumartaa, niin toiselle pyllistää. Kristus on kyllä pitkämielinen, mutta jossain vaiheessa hänkin kyllästyy tuijottamaan samaa ahteria vuosikymmenestä toiseen.

Ikävä kyllä kirkon hajoamisessa tuntuu olevan melkoista hitausmomenttia (josta voi vain haaveilla silloin, kun kirkon johtajat ajavat sisään uusia teologisia ja käytännöllisiä linjauksia). Moni elinvoimainen ryhmittymä kirkon sisällä olisi teoriassa kykenevä itsenäistymään, mutta haluaa kuitenkin viimeiseen saakka riippua kiinni uppoavassa kirkkolaivassa. Osaa nimittäin kismittää se, että lähtijät eivät voi ottaa rakennuksia ja muuta omaisuutta mukaansa. Toiset taas ovat aidosti huolissaan siitä, että voivat saada skismaatikon leiman otsaansa - unohtaen tietysti sen, että koko luterilainen kirkko itsessään on kirkkohistorian valossa skismaattinen ryhmä, jota sen oma emäkirkko ei edes tunnusta kirkoksi.

Kirkon ovi kuitenkin käy koko ajan ja jossain vaiheessa siitä tulee astumaan ulos yksilöiden lisäksi myös kirkon sisällä pysyneitä liikkeitä. Luterilaiset näyttävät sietävän kirkkonsa johdolta melkein mitä vain, mutta tuskinpa hekään pystyvät loputtomiin kuulumaan yhteisöön, jonka jumalaa muokataan jatkuvasti kansan omaksi kuvaksi. Luterilaisen kirkon jumala näyttää siunaavan ja hyväksyvän kaiken mahdollisen, mutta Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala tunnetaan siitä, että hän aina välillä pitää kiinni oikean ja väärän välisistä rajoista.

Sitä on vaikea sanoa, tuleeko Suomen evankelis-luterilainen kirkko jossain vaiheessa katoamaan kokonaan - ihmiset kun ovat perusluonteeltaan yllättävän uskonnollisia olentoja. Jonkinlainen kulttuurikristityille palveluja tarjoava uskontovirasto tulee siis varmaan pysymään vielä pitkään. Moni nimittäin haluaa elämäänsä pikkuriikkisen kristillistä mystiikkaa ja korkeampaa voimaa, kunhan se ei vaadi liikoja ja sitä voi itse säädellä.

Kristuksen kirkko ei koskaan häviä, mutta nykymuotoiselle Suomen evankelis-luterilaiselle kansankirkolle käy vielä kalpaten.

0 kommentti(a):