Paine kasvaa

Rakas kansankirkkomme on monenlaisten muutosten kourissa. Toisaalta sitä uhkaavat ulkopuoliset muutospaineet, mutta toisaalta myös instituution sisällä olevien ryhmittymien paineet alkavat purkautua kirkon johdon kannalta ei-toivotuissa muodoissa. Tulevaisuuden suuret linjat näyttävät selviltä, mutta yksityiskohdat ja aikataulu ovat vielä avoimia.

Syksyn aikana nähtiin, mitä ulkopuolinen paine saa aikaan. Media vei ja kirkko vikisi - tuloksena kirkon historian tähän asti suurin eropiikki. Raamatusta ja kirkon 2000-vuotisesta perinteestä kiinni pitävät uskovat leimattiin ahdasmielisiksi kiihkoilijoiksi ja anti-kristillinen vihapuhe sai Suomessa aivan uusia ulottuvuuksia. Kansanjoukkojen tyynnyttelemiseksi jopa muutama piispa kiirehti sanoutumaan irti kirkon tähänastisesta virallisesta avioliittokannasta.

Paine kirkossa ei ole suinkaan vielä hellittänyt, vaikka ulkoinen kuohunta tuntuukin hetkeksi tyyntyneen. Maailma ei luovuta, ennen kuin kirkko muuttuu sen kaltaiseksi, joten uusia myönnytyksiä on kirkon johdon taholta varmasti tulossa. Lisäksi moni pappi on lähivuosina eläköitymässä eikä kirkollisveronmaksajia ole varaa menettää tällä vauhdilla.

Mutta myös kirkon sisällä kuohuu. Leif Nummelan esittämä piispaboikotti on vain jäävuoren huippu. Raamatulle uskollisia tahoja on jo pitempään yritetty tavalla tai toisella saada lähtemään kirkosta, mutta useimmat eivät halua luopua niistä eduista (lue: rahoista ja rakennuksista), joita kirkkoon kuuluminen tuo tullessaan. Yhtenä ratkaisuna ongelmalliseen tilanteeseen ovat ns. jumalanpalvelusyhteisöt, joita on ruvennut syntymään virallisen kirkon sisälle eri puolelle Suomea.

[Toim. huom.: "Jumalanpalvelusyhteisö" on organismi, joka pyrkii toimimaan kuin Raamatun seurakunta - toisin kuin kirkon "seurakunta"-nimikkeellä varustetut väestökirjanpidolliset yksiköt - mutta jota ei voi (vielä) kutsua seurakunnaksi, jottei kirkon johto ei hermostu eikä teologeilta mene sormi suuhun.]

Tällaisessa toiminnassa on luonnollisesti omat etunsa. Se auttaa ylläpitämään Pyhän Hengen synnyttämää elämää ilman, että tarvitsee luopua niistä perinteistä, jotka koetaan rakkaiksi. Toisaalta tässä piiree myös omat vaaransa. Esim. Kansanlähetyksen lähetysjohtaja Timo Rämä mm. varoittelee, että kodeissa ei saa yhdessä murtaa leipää "ilman minkään virallisen tahon lupaa". Näitä impulsseja elää Uuden testamentin mukaista elämää (vrt. Ap.t. 2:46) on liikkeen historiassa ollut aikaisemminkin, joten siinä mielessä varoitus on paikallaan. Joskus voi nimittäin käydä niin, että Raamattu tulee perinnettä tärkeämmäksi.

Näiden paineiden valossa olisi melkoinen ihme, jos kirkon jäsenkato pysähtyisi tai yksikään kirkon sisäinen yhteisö ei lopulta päätyisi tekemään niitä ratkaisuja, joihin kirkon johto niitä rohkaisee. Kansanlähetys harkitsee tilannettaan 2015, mutta muutama muu varmasti jo aikaisemmin. Jäämme odottelemaan, ketkä ensimmäisenä joutuvat valitsemaan ihmisten ja Jumalan miellyttämisen välillä.

Lue lisää...

Pyhä kuilu

Olisitko valmis seurakuntasi kanssa pitämään jumalanpalveluksia uudessa Pyhän Yrjön kirkossa, joka on rakennettu Irakin sodassa kuolleen Yhdysvaltain päämiehen, George W. Bushin muistolle? Entä jos vaihdetaan Yhdysvallat Norjaan, lisätään kirkolle hieman ikää, otetaan Irakin sodan tilalle pakanoiden pakkokäännyttäminen (sekä sota kruunun anastamiseksi), ja muutetaan Yrjö Olaviksi? Niinpä niin, kenenkään mielestä Pyhän Olavin kirkossa ei ole mitään ihmeellistä. Aika kultaa muistot - ja pyhittää pahikset.

Tämän kirjoituksen varsinaisena aiheena ei ole hiljattain YLEnkin pääuutislähetyksessä esitelty Tyrvään Pyhän Olavin kirkko, vaan kysymys siitä, mitä tai kenet ymmärrämme "pyhäksi". Kadulla pysäytetty Matti tai Maija Meikäläinen nimittäin ymmärtää pyhän hyvin eri tavalla kuin miten se Raamatussa esitetään. Ja harmittavan usein uskonnollinen koneisto ylläpitää ja tukee näitä harhakäsityksiä, koska sellainen palvelee sen omia etuja.

Kirko(i)ssa muistellaan usein aikaisemmin eläneitä "pyhiä", joista osa on saattanut olla hyvinkin jumalisia ihmisiä mutta joista ainakin osa on ollut aikalaistensa silmissä kaikkea muuta kuin pyhiä. Tämä "pyhistä" puhuminen ylläpitää sellaista vaikutelmaa, että uskovien joukossa on kahdenlaisia ihmisiä, erityisiä pyhiä (substantiivi, saints, ei siis adjektiivi, holy) ja tavallisia syntisiä (substantiivi, sinners, ei siis adjektiivi, sinful).

Raamatussa sen sijaan kaikki Kristuksen omat ovat pyhiä₁ vaikka eivät olekaan välttämättä pyhiä₂ vaellukseltaan, koska "pyhät₁" on Jumalan kansaan viittaava eskatologinen termi. Vastaavasti "syntiset₁" eivät (pääsääntöisesti) ole niitä, jotka tekevät syntejä (eli ovat syntisiä₂), vaan niitä, joiden määränpää on päinvastainen kuin pyhillä₁. Pyhät₁ eivät siis koskaan voi olla syntisiä₁. Niinpä onkin ironista, että suomalaisten kristittyjen pääidentiteetti on "syntinen", ja "pyhiä" ovat vain jotkut kuolleet superkristityt (tai vaikkapa miekalla muita käännyttäneet kuningas Olavin kaltaiset sotilaalliset johtajat).

Tätä pyhän eliitin ja tavallisten syntisten välistä kuilua on lisäksi kasvattamassa se, että maamme pääkirkkolaitos (ja omalla tavallaan myös moni ns. vapaakristillinen kirkkokunta) on rakentanut jumalanpalvelustoimintansa osittain vanhatestamentillisen mallin mukaan, joilloin pyhänä päivänä pyhässä paikassa suoritettävien pyhien toimitusten toimittajaksi käyvät vain pyhät, asiaan erityisellä vihkimyksellä vihityt henkilöt. Sen sijaan Uudesta testamentista ei tällaista erottelua pyhän ja profaanin välillä löydy, vaan ainoastaan joukko Jeesuksen seuraajia, joilla on erilaisia kutsumuksia ja armoituksia, ja jotka yhdessä elävät Kristus-keskeistä elämää todeksi.

Historia osoittaa, että tämä jaottelu kahden kerroksen väkeen, uskonnolliseen eliittiin ja tavallisiin tallaajiin, ei äkkiä häviä minnekään. Ongelma on toisaalta siinä, että VT:n Israelin tavoin rahvas kaipaa aina itselleen "kuningasta", jota seurata ja totella. Toisaalta ongelma on myöskin siinä, että juuri johtajien pitäisi vapauttaa kansa, mutta samalla se merkitsisi oman statuksen ja privilegion menetystä. Kun itse on kerran pappisvihkimyksen saanut, niin äkkiä löytyy paljon selityksiä sille, miksi vallitseva tilanne onkin hyvä ja raamatullinen. Pappeus on itseään pönkittävä traditio.

Jostain jonkun teologisen tunnustuksen pienellä präntätystä osuudesta löytynee kohta, jossa todetaan, että yllä esitetyn kaltaista kuilua eri uskovien välillä ei oikeasti ole, ja että vanhatestamentalliseksi mainitsemani instituutio on sekin todellisuudessa hyvin uusitestamentallinen. Ehkä niin, mutta kieli, symbolit ja traditiot muokkaavat (tässäkin asiassa) todellisuutta hyvin vahvasti. Pyhät rakennukset, pyhät puvut, pyhät henkilöt ja pyhät toimitukset ovat iskostuneet vahvasti suomalaiseen, Raamatusta vieraantuneeseen alitajuntaan. Tässä olisi paljon ihmettelemistä niillä alkukristityillä, jotka ilman pappeja päivittäin kokoontuivat koteihinsa rukouksen, opetuksen ja yhteisen [ehtoollis]aterian merkeissä.

Lue lisää...

Emansipaatio

Satunnaisella surffausreissulla törmäsin sivustoon, jonka keskustelupalstan eräässä ketjussa kyseltiin, pitäisikö aikoinaan käytössä ollut konventikkeliplakaatti saattaa jälleen voimaan. Ketjun aloittaja, itsensä Ahabiin rinnastanut kirjoittaja lienee ainoastaan halunnut heittää vähän normaalia rankempaa herjaa (tai sitten ei tunne Raamattuaan), mutta muiden reaktiot paljastivat sen pelottavan tosiasian, että jotkut kannattavat vielä tänäkin päivänä uskovien tiukkaa hengellistä valvontaa.

Konventikkeliplakaatti oli vuonna 1726 säädetty laki, jolla kiellettiin hengelliset kokoontumiset kodeissa ilman papin läsnäoloa. Tarkoituksena oli estää erityisesti herätysten leviäminen, mutta samalla myös kaikki muukin kirkon virallisesta linjasta poikkeava ajattelu. Laki kumottiin vuonna 1869 mutta vielä senkin jälkeen rikoslaki velvoitti pyytämään kirkkoherralta luvan kotona tapahtuvaan kokoontumiseen.

Uskonnonvapauslaki ja kansan sivistystason nousu ovat saaneet aikaan sen, että pieni eliitti ei enää voi miekan uhalla kontrolloida kristittyjen (tai muihinkaan uskontoihin kuuluvien) ihmisten kodeissa tapahtuvaa hartauselämää. Toki kirkon sisällä ruodusta poikkeavien osittainen kontrolli on edelleen mahdollista, mutta se ottaa nykyisin muita muotoja (vrt. Vammalan ehtoolliskiista ja Luther-säätiön piirissä suoritetut kasteet).

Siinä missä pappeja varten on vielä olemassa omat sanktionsa, alkaa maallikoiden hallinta olla entistä vaikeampaa. Kaikki eivät välttämättä edelleenkään tunne Raamattuaan, mutta tänä päivänä yhä useampi lukee sitä ja huomaa, ettei kaikki olekaan niin kuin kirkkokansalle on kerrottu. Joissain asioissa kirkko on selvästi liberaalimpi kuin Jumalan Sana antaisi myöten, kun taas toisissa asioissa myöhempien vuosisatojen tiukat perinnäissäänöt ovat sumentaneet Raamatun selkeät toimintamallit.

Tässä yhteydessä pitää taas nostaa hattua uudelle Missiokirkolle, joka luterilaisesta pohjastaan huolimatta aikoo sallia ehtoollisen vieton kodeissa ilman kirkon viralliseksi työntekijäksi vihityn henkilön läsnäoloa. Myös muutamassa muussa asiassa Nokia Missio on emokirkkoaan selkeästi lähempänä sitä, mitä Raamatussa opetetaan. Ajan kuluessa nämä valinnat tulevat varmasti vaikuttamaan koko Suomen kristilliseen kenttään.

Uskovien laajamittaista vapautumista hidastaa hieman se, että teologinen koulutus on pitkälti niiden käsissä, joiden etujen mukaista on pitää kansa edelleen tiukassa talutusnuorassa. Toisessa ääripäässä ovat ne dogmaatikot, jotka sovittelevat Raamatun tekstejä kirkon viralliseen tunnustukseen tavalla, joka saa eksegeetit lähinnä raivon ja/tai epätoivon partaalle. Toisessa ääripäässä ovat Räisänen ja muut näitä dogmaatikkoja (oikeutetusti) kritisoivat eksegeetit, jotka ovat kuitenkin heittäneet lapsen pesuveden mukana ja samalla menettäneet uskottavuutensa uudestisyntyneiden kristittyjen silmissä. Kumpikaan linja ei auta niitä, jotka haluavat totella enemmän Jumalaa kuin ihmistä.

Kirkkohistoriasta opimme onneksi sen, että vaikka aina voi osan ajasta viilata osaa porukasta linssiin, on tavattoman vaikeaa viedä koko ajan koko porukkaa kuin pässiä narussa. Jumala toimii ja vaikuttaa, ja elävä vesi etsii aina uomansa. Toki kristittyjen kotikokoontumiskiellot saattavat vielä olla arkipäivää jossain Kiinan kaltaisessa diktatuurissa, mutta Suomessa ne ovat auttamattomasti ohi. Ei toivottavasti kestä enää kauaa, että uskovat huomaavat häkin oven olevan auki.

Lue lisää...

Oikea seurakunta

Yhdeksi syyksi uuden kirkkokunnan perustamiseksi Nokia Mission johtajat mainitsevat sen, että he voivat siten nauttia ehtoollista ja kastaa niitä, jotka ovat tulleet uskoon. Itse päämäärä on hyvä ja raamatullinen, mutta lähettääkö liike tässä samalla signaalin, joka tulisi juuri Raamatun valossa kyseenalaistaa?

Mikä tekee seurakunnasta todellisen seurakunnan? Se, että siellä saarnataan Sanaa ja oikein toimitetaan sakramentteja? Se, että se on osa kirkkokuntaa? Se, että sen paimenet toimivat piispan alaisuudessa ja johdossa? Se, että sillä on oma kirkkorakennus, palkattuja kokopäiväisiä työntekijöitä, omia lähettejä, laaja diakoniatyö ja oma edustaja ekumeenisissa neuvotteluissa?

Näinhän me usein ajattelemme. Raamatusta näitä vaatimuksia ei kuitenkaan tällaisenaan löydy, vaikka tiettyjä yhtymäkohtia yllä mainittuihin "oikean seurakunnan" kriteereihin onkin olemassa.

UT:n valossa näyttäisi esimerkiksi siltä, että Jeesuksen kuoleman muistoateriaa vietettiin melko säännöllisesti. Tutkijat ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että kyseessä ei ollut symbolinen leivänmuru tai öylätti joka huuhdeltiin kitalaesta irti ruokalusikallisella viiniä, vaan todellinen ateria, aivan kuten Jeesuksenkin nauttima illallinen - ehtoollinen - oli todellinen ateria.

Samoin näyttäisi siltä, että jokaisella seurakunnalla oli paimenia, jotka tavalla tai toisella valittiin tai asetettiin tehtäväänsä ennen pitkää, mutta ei vielä välttämättä seurakunnan syntyessä. Heidän tehtävistäänkään ei ole kovin tarkkaa tietoa, sillä esim. Paavali on paljon kiinnostuneempi siitä, että paimenet ovat nöyriä ja (varsinkin kansan silmissä) moitteettomia Kristuksen seuraajia, jotka omalla elämällään näyttävät hyvää esimerkkiä laumansa lampaille. Siitä, kenellä oli lupa kastaa tai murtaa leipää, ei UT sano mitään. Kaikki kuitenkin viittaa siihen, että näitä toimintoja ei ollut mitenkään rajattu vain johtajien tehtäviksi.

"Oikea seurakunta" -klubin sisäänpääsyvaatimuksissa ei yleensä mainita sellaisia asioita, jotka alkuseurakunnissa tuntuivat olevan itsestäänselvyyksiä. Tutkijat vahvistavat esimerkiksi sen, minkä satunnainenkin lukija äkkiä huomaa: ensimmäisen vuosisadan seurakunnat kokoontuivat kodeissa. Se tapa, jota tämän päivän Suomessa pidetään vaarallisena perversiona, oli siis alkuseurakunnassa normi. (Nykypäivän normin kannattajat tosin hakevat henkistä selkänojaa sekä Apostolien teoissa temppelissäkäyntiä jatkaneista juutalaisista että Paavalin kaksi vuotta jatkuneista päivittäisistä keskusteluista Tyrannuksen luentosalissa.)

Samoin on mielenkiintoista, kuinka tietyt erityisesti mainitut, seurakuntaa ja sen olemusta koskevat ohjeet ja määrittelyt on kätevästi unohdettu: seurakunnan muodostavat Jeesukseen uskovat ja hänet Herrakseen tunnustavat yhteen kokoontuneet ihmiset; seurakunnan jäsenet eivät saa sietää keskuudessaan siveettömästi eläviä; seurakuntalaisten ei tule haastaa toisiaan maalliseen oikeuteen; seurakunnan kokoontuessa kaikilla on jotain annettavaa ja jokainen voi vuorotellen käyttää lahjojaan; jne.

Jos siis katsomme Raamatusta kriteerejä sille, milloin tietyt ihmiset muodostavat oikeasti seurakunnan, niin pelkäänpä, että aika harva itsensä seurakunnaksi mieltävä ryhmä on oikeasti sellainen. Juuri siksi suuren enemmistön onkin pakko rummuttaa oman kriteerikokoelmansa puolesta. Ensiksikin se vie huomion pois epämiellyttävistä tosiasioista. Toiseksi kokemus näyttää viittaavan siihen, että valheesta tulee monelle totuus, kunhan sitä toistetaan tarpeeksi usein ja tarpeeksi voimakkaasti.

On ihan ok, että Missio haluaa selkeyttää linjaansa ja perustaa uuden kirkkokunnan. Toivottavasti kukaan ei kuitenkaan kuvittele, että tarvitaan patentti- ja rekisterihallituksen päätös ennen kuin seurakunta voi olla seurakunta. Raamatusta meille selviää todellisen seurakunnan reunaehdot - jotka ovat kovin erilaiset kuin yleisesti uskotaan. Ehkäpä piispankin tehtäväksi sopisi ennemminkin kirkon raamatullisuuden kuin kirkon ykseyden vaalinta?

Lue lisää...

Ehtoollisongelma

Vammalan seurakunnan kappalainen Jari Rankinen kirjoittaa tuoreessa blogauksessaan siitä, kuinka Karkun evankeliselta opistolta aiotaan viedä sillä tähän asti ollut ehtoollisenvietto-oikeus. Blogiin tulleiden kommenttien perusteella Karkku ei ole ainoa paikka, jossa ehtoollisruuvia aiotaan kiristää. Osalle kirkkokansaa olot käyvät näin entistä vaikeammiksi.

Sympatiani ovat jälleen kerran Rankisen ja kumppaneiden puolella. Samalla myös jälleen kerran ihmettelen, miksi Rankinen ja muut Raamatusta tiukasti kiinni pitävät tahot tuntuvat kuitenkin aika ajoin hellittävän otteensa. Kuten eräs kommentoijista oikei huomauttikin, Raamattu ei määrittele sitä, missä ehtoollisen vieton tulisi tapahtua. Jos UT:ssa on yleensäkään paikan suhteen havaittavissa joku malli, niin se on se, että ehtoollista vietetään kodeissa. (Ehtoollisen "jakamista" ei myöskään yhdessäkään Raamatun tekstissä määritellä pappien - tai edes miesten - tehtäväksi. Jeesus, Paavali & kumpp. tuntuvat unohtaneen paljon oleellista.)

Nyt voisivat kaikki Raamattua ylimpänä auktoriteettinaan pitävät kristityt nousta barrikadeille ja protestoida sen puolesta, että ehtoollisessa vallitsisi vapaus paikan suhteen. Jos taas ajatus ei tunnu mukavalta, niin sitten pitää katsoa peiliin ja kysyä itseltään: "Miksi minun Raamattu-uskollisuuteni poimii vain rusinat pullasta?"

Lue lisää...

Vuosi 2008

Ennustaminen on vaikea laji, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen. Trendien analysointiin ei sen sijaan paljoa vaadita. Jos nykyinen kehitys jatkuu samanlaisena, niin mitä tulemme tulevana vuonna Suomen Siionissa näkemään? Tässä muutamia veikkauksia:

Ev.lut. kirkko: Naispappeuskiistaa puidaan vielä jonkun aikaa, mutta Jari Rankinen ja muut samalla tavalla ajattelevat papit savustetaan lopulta ulos. Keskustelu homoliittojen siunauksesta ja homoliitossa elävien kirkon työntekijöiden asemasta nousee tärkeämpään osaan. Kirkosta eroaminen jatkuu suunnilleen samaa vauhtia kuin tähänkin asti. Suurin osa eroajista on edelleen uskosta osattomia, mutta myös konservatiivien rivit alkavat rakoilla. Monelle Raamatun opetuksista kiinni pitäminen on niin tärkeää, että he joko muodostavat erillisiä kirkon sisäisiä jumalanpalvelusyhteisöjä tai sitten eroavat kokonaan. Useimmat siirtyvät olemassaoleviin yhteisöihin mutta myös uusia yhteisöjä syntynee. Kirkosta eroaa myös edellisiä vuosia enemmän niitä, jotka ovat aikaisemmin olleet virallisesti luterilaisia mutta ovat tosiasiassa helluntailaisia.

Nokia Missio: Liike jatkaa oman identiteettinsä etsimistä. Syksyn kastelinjauksen jälkeen on vaikea palata kirkon helmaan ja jäädä sen herätysliikkeeksi. Suomen luterilaisen kirkon tiukan ehtoollislinjauksen myötä myös paineet yhteisen ehtoollisen viettämiseksi kasvavat. Nykyinen tilanne kelpaa luterilaisesta taustasta tulleille, mutta muut kaikkoavat pikkuhiljaa, ellei jotain ratkaisua (esim. uuden kirkkokunnan perustaminen) keksitä. Taloudellisista vaikeuksista huolimatta valovoimaisten puhujien tuontia Suomeen jatketaan. Olisi myös yllättävää, ellei liike tai joku sen vastuunkantajista herättäisi kohua ja/tai pahennusta mediassa vuoden aikana.

Suomen hengellinen kenttä yleensä: Perinteiset vapaakristilliset seurakunnat jatkavat kirkollistumiskehitystään ja muuttuvat samalla suvaitsevammiksi monessakin mielessä. Yhteiskristillisyyttä ei enää koeta niin pahaksi asiaksi kuin aikaisemmin, ehtoolliskäytännöt muuttuvat avoimempaan suuntaan ja naispuolisten työntekijöiden määrä kasvaa. Teologiseen koulutukseen ei enää suhtauduta niin varauksellisesti ja yliopistoissa opiskelee ennätysmäärä tulevia vapaakristillisiä maistereita ja tohtoreita. Tätä kehitystä kammoksuvat vanhoilliset perustavat omia seurakuntiaan ja yhteisöjään, mutta ne jäävät pieniksi. Todellista yhteiskristillisyyttä koetaan erityisesti nuorten parissa, jotka ovat kyllästyneet oppikiistoihin ja seurakuntien välisiin raja-aitoihin. Nuorempien sukupolvien myötä myös uusien, pienempien (koti)seurakuntien määrä kasvaa. Venäjällä tapahtuvan kehityksen myötä "Venäjä valtaa Suomen, ellet(te)..." -tyyliset profetiat tekevät paluutaan.

Yhteiskunta: Maahanmuuttajien määrä lisääntyy selvästi. Koska kirkon jäsenmäärä samalla pienenee, lisääntyy yhteiskunnan moniarvoisuus hitaasti mutta varmasti. Tänä vuonna lauletaan vielä useimmissa kevät- ja joulujuhlissa tuttuja virsiä, mutta keskusteluja juhlien - ja yleensä yhteiskunnan - kristillisyydestä tullaan käymään enenevässä määrin. Yhä useampi kyseenalaistaa hyvinvointiyhteiskunnan ja kristinuskon välisen yhteyden.

Vuoden lopussa katsomme, kuinka hyvin ennusteet pitivät paikkansa - ja mitä yllätyksiä Herralla oli hihassaan...

Hyvää alkanutta vuotta!

Lue lisää...

Askel oikeaan suuntaan

Nokia Missiolta ilmestyi reilu viikko sitten julkilausuma, jossa se tiedottaa uudesta linjastaan suomalaisia uskovia pitkään jakaneen kaste-kysymyksen suhteen. Uusi linja on toisaalta hieman yllättävä, toisaalta aimo askel oikeaan suuntaan.

Julkilausuman ydinsisältö on se, että kastekysymyksen suhteen Nokia Missiossa vallitsee täysi omantunnonvapaus eikä ketään pyritä käännyttämään asian suhteen. Tärkeintä on keskinäinen rakkaus ja yhteys. "Tarkoituksenamme ei ole sen enempää luterilaistua kuin tulla helluntailaisiksikaan. Tahdomme vain olla yhtä Kristuksessa, todistuksena tälle maalle."

Mission uusi linja on hieno veto maassa, missä opilliset raja-aidat ovat liian pitkään erottaneet Jumalan omia. Hattua pitää nostaa erityisesti Markku Koivistolle ja Timo Aro-Heinilälle, jotka luterilaisina pappeina ovat aiemmin olleet hyvinkin tiukkalinjaisia kasteasiassa. Esimerkiksi vielä helmikuussa Helsingissä järjestetyssä teologipäivässä Koiviston kommentit kastekysymyksestä olivat vielä kaikkea muuta kuin yhteyttä rakentavia.

Uusi linja herättää myös pari kysymystä. Toinen on se, kuinka tämä linjanmuutos vaikuttaa Koiviston ja Tampereen tuomiokapitulin (ja laajemmalti koko luterilaisen kirkon) suhteisiin. Vaikka Koivisto on teoriassa vain yksi Nokia Mission johtajista, on häntä aikaisemminkin pidetty (pää)vastuullisena Mission tai sen jäsenten toiminnasta.

Mielenkiintoisempi kysymys on sen sijaan se, kuinka Missio aikoo tämän jälkeen toimia ehtoolliskysymyksen kanssa. Tampereellahan missiolaisten osallistuminen Tuomiokirkon ehtoolliseen päättyi ikävästi kun ei-luterilaisille ei tarjoiltu. Aikooko Missio jatkaa luterilaista linjaa ja pidättäytyä edelleen kokonaan yhteisestä ehtoollisesta? Tämä on mahdollista, mutta samalla myös kovin epäjohdonmukaista, koska uskovien yhteyden kannalta ehtoollinen on sekä teologisesti että käytännössä paljon keskeisempi ja merkittävämpi kysymys kuin kysymys kastenäkemyksestä.

Toisena vaihtoehtona olisi tietenkin vierailla silloin tällöin luterilaisen kirkon ehtoollisjumalanpalveluksessa, mutta ei-luterilaisten jättäminen ilman leipää ja viiniä on tuskin omiaan edistämään missiolaisten keskinäistä yhteyttä.

Kolmantena ja johdonmukaisimpana vaihtoehtona on ottaa vielä toinenkin askel oikeaan suuntaan ja avata kaikille missiolaisille - kaikille uskoville taustasta riippumatta - yhteinen ehtoollispöytä. Vaan onko Koivisto jo oikeasti valmis astumaan uskonpuhdistajan saappaisiin vai vieläkö arkaillaan sitä, mitä paavi ja äitikirkko mahtavat ajatella?

Lue lisää...

Käytännön ekumeniaa?

Ev.lut. kirkon syyskuun piispainkokouksessa käsiteltiin mm. sellaista asiaa kuin ehtoollisvieraanvaraisuus. Siinä missä lähes kaikissa luterilaisissa kirkoissa ympäri maailman ovat ehtoolliselle tervetulleita kaikki kastetut kirkkokunnasta riippumatta, pidetään Suomessa vielä pöytä virallisesti suljettuina niille, jotka eivät kuulu opillisesti samalla tavalla tavalla ajattelevaan kirkkokuntaan.

Tämä on tietysti Raamatun valossa aika härskiä - eivätkä Suomen luterilaiset toki ole ainoita tähän syyllistyviä. Mutta kun vuosisatojen ajan on totuttu, että ehtoollinen pikemminkin erottaa kuin yhdistää uskovia, niin suunnan muutos ei tietenkään voi tapahtua kovin nopeasti. Mutta on silti hyvä, että kirkon kaikkien muutospaineiden joukossa on tällaisia esimerkkejä positiivisestakin kehityksestä.

Virallisen linjan valossa on joka tapauksessa melko mielenkiintoista, että Nokia Missio aikoo Tampereella mennä nauttimaan ehtoollista luterilaiseen kirkkoon. Mission luterilaisten jäsenten suhteen asia ei tietenkään ole mikään ongelma, mutta monet päävastuunkantajista ja useat rivijäsenet kuuluvat ainakin paperilla sellaisiin kirkkokuntiin ja liikkeisiin, joiden jäseniltä on pääsy luterilaisen kirkon ehtoolliselle evätty.

Tampere on viime vuosina niittänyt mainetta kaupunkina, jossa luterilaista oppia tulkitaan tiukimman mukaan. Siksi onkin syytä ajatella, että ulkopuolisten kutsuminen luterilaiselle ehtoolliselle on ainakin tässä tapauksessa jonkin porsaanreiän tai säännöksen pohjalta perusteltavissa. Ajojahtia virallisesta linjasta poikkeaminen ei siis aiheuta, korkeintaan kulmien kurtistelua.

Tilanne kirkon sisällä on kuitenkin mielenkiintoinen. Toisessa laidassa ovat papit, jotka eivät jaa ehtoollista edes oman kirkon piispalle. Toisessa laidassa taas ollaan valmiita päästämään ehtoolliselle kastettuja uskovia riippumatta siitä, mihin kirkkokuntaan he kuuluvat. Toivottavasti jälkimmäinen trendi on näistä kahdesta se, joka jää eloon.

Lue lisää...

Unohdettu pääsiäisrukous

Pääsiäisen aikaan ympäri kristikuntaa vietetään ehtoollista muistellen sitä, mitä Jeesus teki puolestamme. Suomessa kilpailun tärkeimmästä "juhlapyhästä" ovat voittaneet Mammonan palvontaan keskittynyt joulu ja pakanallinen juhannus, mutta joissain muissa maissa pääsiäinen on vielä aidosti tärkeä juhla eikä ainoastaan kirkkokalenterin teoreettisesti tärkein tapahtuma.

Ikävä kyllä, tämä tärkeä juhla muistuttaa meitä kaikkia ympäri maailmaa myös siitä, kuinka rikkinäinen Kristuksen ruumis on. Jo pelkästään pääsiäisen ajankohta on näytellyt merkittävää osaa yhdessä kirkon monista hajaannuksista. Tänä vuonna maailman ortodoksit juhlivat samana päivänä lännen kirkkojen kanssa, mutta tämäkin ilo osuu kohdalle vain joka kolmas vuosi.

Toinen asia, joka korostuu viimeisen (vai ensimmäisen?) ehtoollisen muistoateriassa on se, että siihen eivät saa osallistua esimerkiksi ne kanssakilvoittelijat ja Jeesuksen opetuslapset, jotka ymmärtävät sen merkityksen eri tavoin. (Ks. edellinen postaukseni sekä aiheesta käymäni keskustelu toisessa blogissa.)

Käytännössä tämä tilanne ilmenee esim. ev.lut. kirkossa niin, että pahimmillaan ehtoollista voi messussa olla ateistille jakamassa toinen ateisti, mutta uskovalla toisesta kirkosta ei ole asiaa samalle yhteyden aterialle. Raamatullisia perusteluja kyseltäessä kovastikin Raamattuun (esim. naispappeuskysymyksessä) vetoava teologi yllättäen lakkaakin vetoamasta siihen ja tyytyy vain valittelemaan tilannetta. Tämä on hyvä esimerkki siitä valikoivasta tulkinnasta, jota tietyissä piireissä valitettavasti esiintyy.

Paavali kyllä puhuu siitä, että kaikkien veljiksi tai sisariksi kutsuttujen kanssa ei tule olla edes ateriayhteydessä, jos he elävät synnissä (1 Kor. 5:11). Jotenkin kirkossa on kuitenkin päädytty siihen, että se, mitä Raamattu opettaa selvästi (seurakuntakuri), on korvattu sellaisella, mitä Raamatusta ei lainkaan löydy (oikeassa suhteessa Herraan oleva eri tunnustuskunnan uskova ei ole tervetullut ehtoollisyhteyteen). Jumalan synnyttämää Hengen yhteyttä tärkeämpi on ihmisten kehittämä opillinen yhteys.

Pääsiäisenä muistelemme sitä, mitä Jeesus teki puolestamme. Ehkäpä nyt olisi aika ruveta muistelemaan myös sitä, mitä hän rukoili puolestamme. Viimeisellä aterialla Jeesus rukoili Isäänsä, että kaikki ne, jotka tulevat uskomaan häneen, voisivat olla yhtä, "jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut" (Joh. 17:21). Olemme kuitenkin kunnostautuneet pistämällä nimenomaan ateriayhteyden poikki - eikä maailma ole jostain kumman syystä uskonut Jeesukseen.

Ne tahot, jotka ovat elämällään ja opillaan sitoutuneet uskovien hajaannukseen, mielellään ajattelevat - ja opettavat muitakin - että tuo Jeesuksen toive on kyllä ihan kaunis, mutta toteutuu vasta taivaassa (niiden oikeaoppisten kanssa, jotka sinne pääsevät). Koska ehtoollisyhteyden puutetta ei voi perustella Raamatulla, perustellaan sitä sitten erilaisilla teologisilla rakennelmilla ja isien perinnäissäännöillä. Samalla ilmeisesti toivotaan, että Jeesuksen suhtautuminen näihin on muuttunut 2000 vuoden aikana hieman suopeammaksi.

Itse kuulun niihin, jotka uskovat Jeesuksen rukousten voimaan. Jos Jeesus on rukoillut, että olisin yhtä veljieni ja sisarteni kanssa, ja Paavalikin kehottaa säilyttämään Hengen luoman yhdyssiteen, niin mikä minä olen kieltämään heitä osallistumasta samalle ehtoolliselle vain siksi, että ymmärrämme sen sisällön eri tavoin? Antakoon Herra meille rohkeutta totella enemmän Jumalaa kuin ihmistä.

Hyvää pääsiäistä kaikille!

Lue lisää...

Saatanan juonet

Maailmalla on paljon kristillistä populaarikirjallisuutta, jossa käsitellään hengellistä sodankäyntiä, demonologiaa, yms. Usein perusteena näihin asioihin keskittymiselle on se, että "meidän tulee tuntea viholliset juonet ja menetelmät", joihin jo Paavalikin toisessa kirjeessään Korinttilaiselle vetoaa (2:11).

Valitettavasti Paavali ei anna ohjeita siitä, kuinka alueelliset henkivallat pitää voittaa ennen kuin evankeliumia voi kertoa. Hän ei myöskään kerro yksityiskohtaisesti siitä, kuinka tärkeää on tietää langenneiden enkeleiden tarkka hierarkia, tai miksi jokaisen uskovan esim. pitäisi olla riittävästi perillä noituudesta, tms. Juonet, joihin Paavali kirjeessään viittaa, ovat paljon yksinkertaisempia.

Pahimpia Saatanan metkuja ovat Paavalin mielestä ne, jotka rikkovat uskovien keskinäisen yhteyden. Esimerkiksi anteeksiantamattomuus on syntilistan pahimmasta päästä. (Tässä Paavali toki vain seuraa Jeesuksen opetusta siitä, että taivaaseen ei ole asiaa, ellei ole antanut sydämestään anteeksi kaikille "velallisilleen".) Muitakin mahdollisuuksia yhteyden rikkomiseen toki on. Myös tämänhetkistä naispappeuskeskustelua seuratessa tuntuu ajoittain siltä, että Saatanan juonien oleellisin sisältö on joiltakin vaarassa unohtua.

Toinen ehdoton no-no Paavalilla on kaikki se, mikä tulee uskovien keskinäisen ateriayhteyden esteeksi, kuten Galatalaiskirjeestä käy selvästi ilmi. Ympärileikkaus, käsien pesut yms. ovat toimintoina ok niin kauan, kun niistä ei tehdä rajapyykkejä sen suhteen, kenen kanssa voi olla samassa pöydässä.

Se, että kristillisillä kirkkokunnilla on vuosikymmenten ja jopa vuosisatojen ajan ollut tapana sulkea ehtoollisyhteydestään ulkopuolisia - mutta silti uudestisyntyneitä uskovia - on mitä irvokkainta kommentaaria siitä, kuinka vähän välitämme siitä, mikä oli Jeesukselle ja aposteleille tärkeää. Tältä osin olemme kuin Israel pahimmillaan Vanhassa testamentissa: muotomenot ovat kyllä kohdallaan, mutta vanhurskautemme on Herran silmissä "saastaista kuin kuukautisveri".

Oma lukunsa on sitten se, että saman kirkkokunnan sisällä - jossa ehtoollispöydän molemmilta puolilta voi parhaimmillaan (tai pahimmillaan) löytää ateisteja - yksi uskova on valmis kieltämään ateriayhteyden toiselta uskovalta siksi, että ollaan jostain teologisesta kysymyksestä eri mieltä.

"Samoin on ilo helvetissä suurempi yhdestä vanhurskaasta, jonka yhteys toisiin rikkoutuu, kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä syntisestä, joiden suhteet eivät rikkomista enää tarvitse." Vanha visukinttu korkannee jälleen pullollisen kuohujuomaa juhlan kunniaksi.

Lue lisää...

Valikoivaa tulkintaa

Jari Rankisen ympärillä kiehuu ja kuohuu. Ajoittain vilkastakin keskustelua Rankisesta ja naispappeudesta käydään lehdissä ja eri blogeilla. Yksi näistä on Jarin oma blogi, jossa kommentteja riittää puolin ja toisin. Piristävä lisuke kommenttien joukossa oli linkki Erkki Koskenniemen kirjoitukseen "Kirkon virka - muutamia raamatunkohtia lyhyesti kommentoituna", jossa argumentoitiin Raamatun tekstistä eikä enemmistön mielipiteestä käsin.

Koskenniemen kirjoituksella on monia ansioita, mutta samalla herää myös muutamia kysymyksiä. Ensimmäinen (ja vähemmän oleellinen) on se, että mahtaako Koskenniemi virasta puhuessaan jotenkin lukea tämän päivän ev.lut. kirkon virat UT:n sivuille? Tai peräti vain paimenen=papin/pastorin viran?

Kuten Koskenniemi kirjoituksissaan mainitsee, on osa tutkijoista on kehittänyt teorian, jonka mukaan alussa seurakunnissa oli vain karismaattisia tehtäviä ja vasta myöhemmin syntyi jäykkä hierarkkinen organisaatio, joka esim. verrattain myöhäisistä pastoraalikirjeistä heijastuu. Tämä evoluutioteoria on kätevä selittämään monia puutteita tämän päivän seurakuntien organisaatiorakenteissa ja viroissa. Se ei kuitenkaan valitettavasti pidä paikkaansa sen enempää alussa vallinneen täysin vapaan karismaattisuuden kuin lopussa vallinneen jäykän, hierarkkisen virkakoneistonkaan suhteen. Toisaalta mielikuvitusta kyllä vaaditaan siihenkin, että nähdään ev.lut. kirkon virat ja UT:n "virat" jotenkin yhtenevinä paitsi hyvin kapealta osalta.

Mutta paljon mielenkiintoisempiakin kysymyksiä nousee Koskenniemen Raamattuun nojautuvien perustelujen myötä. Jos pappi/pastori on yhtä kuin UT:n vanhin = paimen = seurakunnan kaitsija (engl. mm. bishop eli piispa), niin missä Raamatussa ovat perustelut esim. piispoille ja arkkipiispoille? Tai kirkon hierarkkiselle valtarakenteelle? Entä missä kerrotaan, kuka saa jakaa ehtoollista? Missä sanotaan, että ehtoollista saa jakaa vain tietyissä rakennuksissa? Entä mistä Raamatun kirjasta löytyvät ehdot sille, kuka saa kastaa? Jne.

Vaikka olenkin Koskenniemen kanssa pitkälti samoilla linjoilla tiettyjen tulkintojen suhteen, on vaikea välttyä ajatukselta, että Raamattua käytetään tässä kovin valikoiden ja tarkoitushakuisesti. Omantunnonvapaus toki sallitaan - tosin vain piispojen suostumuksella - mutta eikö Raamatulla naispappeutta vastustavien tulisi olla barrikadeilla myös monen muun sellaisen asian suhteen, missä kirkkomme on päätynyt kauas Raamatun sanasta?

Vai ovatko naispappeuden puolestapuhujat kuitenkin loppupelissä oikeassa siinä, että tosiassa kyseessä on vain muutosvastarinta? Se, mikä kirpaisee, ei olekaan se, että virkarakennelma ei kokonaisuudessaan nouse Raamatusta vaan se, että muihin historian kulussa tapahtuneisiin poikkeamiin ollaan jo totuttu, mutta nyt osui (jälleen) yksi muutos omalle kohdalle.

On vaikea nähdä, miten Raamattuun vetoaminen voi pitkällä aikavälillä toimia kirkossa, jossa sola scriptura on uskonpuhdistuksesta huolimatta vain kaunis latinankielinen fraasi, joka on jo syntyessään uhrattiin partim scriptura, partim traditio:n alttarilla. Siinäpä riittää aineksia kirkon sisäiseen kahinointiin eri ryhmien välillä vielä pitkäksi aikaa.

Lue lisää...

Kreetan hiippakunnan piispanvaali

Jätin sinut Kreetaan sitä varten, että järjestäisit siellä kaiken, mikä vielä oli järjestämättä, ja asettaisit jokaiseen kaupunkiin vanhimmat niiden ohjeiden mukaan, jotka annoin sinulle. Seurakunnan vanhimman tulee olla nuhteeton ja yhden vaimon mies, ja hänen lastensa tulee olla uskovia, ei hillittömän eikä kurittoman maineessa. Seurakunnan kaitsijan täytyy näet olla nuhteeton, koska hän hoitaa Jumalan hänelle uskomaa tehtävää. Hän ei saa olla ylimielinen eikä äkkipikainen, ei juomiseen taipuvainen, väkivaltainen eikä oman edun tavoittelija, vaan hänen on oltava vieraanvarainen, hyväntahtoinen, harkitseva, oikeamielinen, hurskas ja itsensä hillitsevä. (Tit 1:5-8)

Näin ohjeisti Paavali työtoveriaan Titusta piispojen valinnan suhteen 2000 vuotta sitten. Hiippakunta on Raamatulle tuntematon käsite, mutta piispa (kr. επισκοπος; suom. "seurakunnan kaitsija"; engl. usein joko overseer, guardian tai bishop) löytyy mm. ylläolevasta tekstikatkelmasta.

Nykyään piispat valitaan hieman eri tavalla ja erilaisin perustein. Viimeisin tulokas on Porvoon hiippakunnan uusi piispa, Gustav Björkstrand, joka päihitti selvin numeroin vaalin toisella kierroksella konservatiivisemman vastaehdokkaansa Henrik Perretin. Vaalin myötä nousi pinnalle jälleen kerran myös kysymys naispappeudesta. Björkstrand on naispappeuden puolella, Perret sitä vastaan. Kumpi on oikeassa?

Dogmaatikot todennäköisesti taittavat peistä tästä(kin) asiasta vielä jonkin aikaa. Sen sijaan eksegeetin näkökulmasta katsoen ongelma on siinä, että koko kysymys on väärä. Mitä Raamattu puhuu naispapeista? Ei mitään. Entä miespapeista? Aika paljonkin, mutta vain sellaisista, joilta oli napsittu esinahka pois kahdeksan päivän ikäisenä. Pappeudesta puhutaan kyllä UT:nkin puolella, mutta ideana on aina se, että kaikki uudestisyntyneet ovat pappeja, muodostaen Jumalan pyhän papiston, jonka tehtävänä on julistaa hänen suuria tekojaan (1 Piet 2:9).

Entä kuka saa Raamatun mukaan kastaa? Raamattu ei kerro. Kuka saa jakaa ehtoollista? Raamattu ei kerro. Kuka saa vihkiä tai haudata? Raamattu ei edes mainitse näitä asioita osana seurakunnan toimintaa. Jne. Jos siis Raamattu ei puhu mitään erityisestä kristittyjen luokasta, papeista, saati sitten kerro, mitkä erityiset tehtävät kuuluvat vain ja ainoastaan heille, niin miksi ihmeessä tapellaan siitä, voivatko - Raamatun valossa - nämä papit olla naisia?

Paljon oleellisempaa olisi keskustella siitä, onko monen kirkkokunnan - mukaanlukien oma kansankirkkomme - käsitys papin virasta ja tehtävistä ylipäätäänkään millään lailla perusteltavissa Raamatulla. Jos todetaan, että pappeus yms. perustuvat hyvin varhaiseen mutta silti vasta UT:n jälkeiseen kehitykseen, niin sitten naispappeuden vastustajilla ei oikein ole, mihin vedota. Jos taas halutaan pitäytyä Raamatussa, niin sitten seurakunnan toiminnan ja johtajuuden suhteen on paljon tärkeämpiäkin asioita ratkottavana kuin papin sukupuoli. Nyt kaivattaisiinkin samanlaista asennetta kuin eräällä jo edesmenneellä kirkonmiehellä aikoinaan:

Jollei minua osoiteta vääräksi Raamatun todistuksilla ja selvillä järkiperusteilla, niin olen omatunnossani sidottu niillä raamatunkohdilla, joihin kirjoissani viittaan, ja olen Jumalan Sanan sitoma. Sillä en usko paaviin enkä kirkolliskokouksiin yksin, koska on ilmeistä, että ne usein ovat erehtyneet ja puhuneet itseään vastaan. Sen takia en tahdo enkä voi mitään peruuttaa. Sillä ei ole hyvä toimia omaatuntoaan vastaan. Tässä seison enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon. Amen.

Siunausta ja viisautta Björkstrandille uudessa tehtävässä!

Lue lisää...