Pyhä kuilu

Olisitko valmis seurakuntasi kanssa pitämään jumalanpalveluksia uudessa Pyhän Yrjön kirkossa, joka on rakennettu Irakin sodassa kuolleen Yhdysvaltain päämiehen, George W. Bushin muistolle? Entä jos vaihdetaan Yhdysvallat Norjaan, lisätään kirkolle hieman ikää, otetaan Irakin sodan tilalle pakanoiden pakkokäännyttäminen (sekä sota kruunun anastamiseksi), ja muutetaan Yrjö Olaviksi? Niinpä niin, kenenkään mielestä Pyhän Olavin kirkossa ei ole mitään ihmeellistä. Aika kultaa muistot - ja pyhittää pahikset.

Tämän kirjoituksen varsinaisena aiheena ei ole hiljattain YLEnkin pääuutislähetyksessä esitelty Tyrvään Pyhän Olavin kirkko, vaan kysymys siitä, mitä tai kenet ymmärrämme "pyhäksi". Kadulla pysäytetty Matti tai Maija Meikäläinen nimittäin ymmärtää pyhän hyvin eri tavalla kuin miten se Raamatussa esitetään. Ja harmittavan usein uskonnollinen koneisto ylläpitää ja tukee näitä harhakäsityksiä, koska sellainen palvelee sen omia etuja.

Kirko(i)ssa muistellaan usein aikaisemmin eläneitä "pyhiä", joista osa on saattanut olla hyvinkin jumalisia ihmisiä mutta joista ainakin osa on ollut aikalaistensa silmissä kaikkea muuta kuin pyhiä. Tämä "pyhistä" puhuminen ylläpitää sellaista vaikutelmaa, että uskovien joukossa on kahdenlaisia ihmisiä, erityisiä pyhiä (substantiivi, saints, ei siis adjektiivi, holy) ja tavallisia syntisiä (substantiivi, sinners, ei siis adjektiivi, sinful).

Raamatussa sen sijaan kaikki Kristuksen omat ovat pyhiä₁ vaikka eivät olekaan välttämättä pyhiä₂ vaellukseltaan, koska "pyhät₁" on Jumalan kansaan viittaava eskatologinen termi. Vastaavasti "syntiset₁" eivät (pääsääntöisesti) ole niitä, jotka tekevät syntejä (eli ovat syntisiä₂), vaan niitä, joiden määränpää on päinvastainen kuin pyhillä₁. Pyhät₁ eivät siis koskaan voi olla syntisiä₁. Niinpä onkin ironista, että suomalaisten kristittyjen pääidentiteetti on "syntinen", ja "pyhiä" ovat vain jotkut kuolleet superkristityt (tai vaikkapa miekalla muita käännyttäneet kuningas Olavin kaltaiset sotilaalliset johtajat).

Tätä pyhän eliitin ja tavallisten syntisten välistä kuilua on lisäksi kasvattamassa se, että maamme pääkirkkolaitos (ja omalla tavallaan myös moni ns. vapaakristillinen kirkkokunta) on rakentanut jumalanpalvelustoimintansa osittain vanhatestamentillisen mallin mukaan, joilloin pyhänä päivänä pyhässä paikassa suoritettävien pyhien toimitusten toimittajaksi käyvät vain pyhät, asiaan erityisellä vihkimyksellä vihityt henkilöt. Sen sijaan Uudesta testamentista ei tällaista erottelua pyhän ja profaanin välillä löydy, vaan ainoastaan joukko Jeesuksen seuraajia, joilla on erilaisia kutsumuksia ja armoituksia, ja jotka yhdessä elävät Kristus-keskeistä elämää todeksi.

Historia osoittaa, että tämä jaottelu kahden kerroksen väkeen, uskonnolliseen eliittiin ja tavallisiin tallaajiin, ei äkkiä häviä minnekään. Ongelma on toisaalta siinä, että VT:n Israelin tavoin rahvas kaipaa aina itselleen "kuningasta", jota seurata ja totella. Toisaalta ongelma on myöskin siinä, että juuri johtajien pitäisi vapauttaa kansa, mutta samalla se merkitsisi oman statuksen ja privilegion menetystä. Kun itse on kerran pappisvihkimyksen saanut, niin äkkiä löytyy paljon selityksiä sille, miksi vallitseva tilanne onkin hyvä ja raamatullinen. Pappeus on itseään pönkittävä traditio.

Jostain jonkun teologisen tunnustuksen pienellä präntätystä osuudesta löytynee kohta, jossa todetaan, että yllä esitetyn kaltaista kuilua eri uskovien välillä ei oikeasti ole, ja että vanhatestamentalliseksi mainitsemani instituutio on sekin todellisuudessa hyvin uusitestamentallinen. Ehkä niin, mutta kieli, symbolit ja traditiot muokkaavat (tässäkin asiassa) todellisuutta hyvin vahvasti. Pyhät rakennukset, pyhät puvut, pyhät henkilöt ja pyhät toimitukset ovat iskostuneet vahvasti suomalaiseen, Raamatusta vieraantuneeseen alitajuntaan. Tässä olisi paljon ihmettelemistä niillä alkukristityillä, jotka ilman pappeja päivittäin kokoontuivat koteihinsa rukouksen, opetuksen ja yhteisen [ehtoollis]aterian merkeissä.