Ehtoollisongelma
Vammalan seurakunnan kappalainen Jari Rankinen kirjoittaa tuoreessa blogauksessaan siitä, kuinka Karkun evankeliselta opistolta aiotaan viedä sillä tähän asti ollut ehtoollisenvietto-oikeus. Blogiin tulleiden kommenttien perusteella Karkku ei ole ainoa paikka, jossa ehtoollisruuvia aiotaan kiristää. Osalle kirkkokansaa olot käyvät näin entistä vaikeammiksi.
Sympatiani ovat jälleen kerran Rankisen ja kumppaneiden puolella. Samalla myös jälleen kerran ihmettelen, miksi Rankinen ja muut Raamatusta tiukasti kiinni pitävät tahot tuntuvat kuitenkin aika ajoin hellittävän otteensa. Kuten eräs kommentoijista oikei huomauttikin, Raamattu ei määrittele sitä, missä ehtoollisen vieton tulisi tapahtua. Jos UT:ssa on yleensäkään paikan suhteen havaittavissa joku malli, niin se on se, että ehtoollista vietetään kodeissa. (Ehtoollisen "jakamista" ei myöskään yhdessäkään Raamatun tekstissä määritellä pappien - tai edes miesten - tehtäväksi. Jeesus, Paavali & kumpp. tuntuvat unohtaneen paljon oleellista.)
Nyt voisivat kaikki Raamattua ylimpänä auktoriteettinaan pitävät kristityt nousta barrikadeille ja protestoida sen puolesta, että ehtoollisessa vallitsisi vapaus paikan suhteen. Jos taas ajatus ei tunnu mukavalta, niin sitten pitää katsoa peiliin ja kysyä itseltään: "Miksi minun Raamattu-uskollisuuteni poimii vain rusinat pullasta?"
2 kommentti(a):
Tämä on hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun ev.lut kirkko kuvittelee olevansa Jumalan Valtakunta.
Minua vain jaksaa nämä tämmöiset ehtoolliskiellot yms ihmetyttää. Raamattu käskee meitä viettämään ehtoollista ja kirkko sitten kieltää sen.
Muutenkin minusta tuntuu, että varsinkin ehtoollinen -kasteen lisäksi- ovat niitä asioita, jossa reformaatio jäi luterilaiselta kirkolta tekemättä. Näihin tuntuu sisältyvän kauheasti jotain sellaista, jonka voisi melkein tulkita jonkin asteiseksi animismiksi ja taikauskoksi.
Kieltämättä joskus häiritsee tuo ev.lut.kirkon ja "Kristuksen kirkon" väliin oletettu yhtäsuuruusmerkki. Virallisestihan sitä ei tietenkään ole, mutta välillä saa lukea kannanottoja ja tulkintoja, joissa se kuitenkin näyttäisi olevan.
Mitä tulee Lutheriin, niin hänet täytyy tietysti nähdä oman aikansa kontekstissa. Esim. oppiriidat olivat niin pinnalla, että tietyt tulkinnat (ja niistä seuraavat käytännöt) oli Lutherin ja hänen seuraajiensa ikään kuin pakko hakata liikkeen peruskiviin. Nämä saattoivat ihan kirjaimellisesti olla elämän ja kuoleman kysymyksiä.
Tuota "animismia" ja "taikauskoa" voidaan kirkkohistoriassa nähdä jo paljon ennen reformaatiotakin - erityisesti kirkon ensimmäiset vuosisadat ovat täynnä monia mielenkiintoisia tulkintoja (joskin joukossa on myös oikeita teologisia helmiäkin). Luther teki aikamoisen pesäeron emäkirkkonsa kanssa, mutta on kohtuutonta odottaa, että hän olisi pystynyt yhdellä istumalla täysin irtautumaan satojen vuosien aikana kerääntyneestä kirkollisesta painolastista.
Minusta tänä päivänä tulisi tunnustaa se hyvä, mitä Luther sai aikaan, mutta samalla jatkaa sellaista jatkuvan reformaation periaatetta, jossa Raamattu (eikä esim. kirkkolaki tai tunnustuskirjat) on kristillisen kirkon lopullinen auktoriteetti, jota vastaan kaikkia oppeja ja käytäntöjä on jatkuvasti peilattava. Ne ongelmat, joiden kanssa esim. Suomen ev.lut. kirkko kamppailee, ovat orgaaninen osa sitä hedelmää, jonka siemen kylvettiin liikkeen syntyvaiheissa. Ilman lajikkeen jalostusta ei myöskään sen pitkän tähtäimen hedelmä voi muuttua.
Lähetä kommentti