Sitoutuminen kirkkoon ja sen uskoon

Viimeisimmässä Kotimaa-lehdessä (31.1.2008) on jälleen yksi piispaehdokkaiden haastattelu. Otsikko "Piispaehdokkaat erottaa yksi vastaus" tiivistää hyvin haastattelun sisällön. Erottavana kysymyksenä on tietenkin se, vihkisikö piispaehdokas avoimesti homoseksuaalin kandidaatin papiksi.

Aikaisemmin lukemieni haastattelujen perusteella ei ollut yllätys, että ainoa, joka oli selkeästi valmis vihkimään homoja papiksi, oli Tampereen tuomiorovasti Olli Hallikainen. Sen sijaan ensimmäistä kertaa pysähdyin ajattelemaan hänen perustelujaan. Hallikaisen mielestä ("muun sopivuuden" lisäksi) tärkeintä on, että pappiskandidaatti on "sitoutunut kirkkoon ja sen uskoon" - homoseksuaalisen taipumuksen aktiivinen harjoittaminen on toissijaista eikä ole esteenä pappina toimimiselle.

Hallikaiselle siis oikea oppi ja "sitoutuminen kirkkoon" on tärkeämpää kuin oikea toiminta. Raamattua lukiessa tulee kuitenkin toisenlainen vaikutelma: oikeaa käytöstä ei voi erottaa oikeasta opista. Paholainenkin uskoo Jumalan olemassaoloon - ja paljon vankemmin kuin suurin osa kirkon jäsenistä - mutta se ei silti tee hänestä hyvää kristittyä.

VT:ssa etiikka ja usko kulkevat käsi kädessä, tai ainakin niiden oletetaan kulkevan. Toki on paljon esimerkkejä siitäkin, että hoidettiin Jahven temppelimenot ja rituaalit virallisen kaavan mukaan, mutta käytännössä ei kuitenkaan eletty Herran lain mukaan. Tämä oli yksi syy siihen, miksi viholliset ahdistivat Israelia ja miksi kansa lopulta joutui pakkosiirtolaisuuteen.

UT:ssa tilanne ei ollut mitenkään erilainen. Q-evankeliumin Isä Meidän -rukouksesta väitelleenä Hallikaiselle lienee rakkainta Jeesuksen opetukset ja se, että hän ei hyljeksinyt ketään. Mutta hänen luulisi myös tietävän, että Paavali ja muut UT:n kirjoittajat jatkavat kuitenkin selkeästi VT:n viitoittamaa linjaa: usko ja etiikka kulkevat käsi kädessä. Jos jälkimmäinen ei ole Kirjoitusten mukaista, on edellinenkin syytä asettaa kyseenalaiseksi.

Kuinka siis voi yhtä aikaa olla sekä "sitoutunut kirkkoon ja sen uskoon" että elää tavalla, jonka Raamattu selvästi tuomitsee ja jota on kahden tuhannen vuoden ajan pidetty maailmanlaajuisessa kristillisessä kirkossa syntinä? Jos tämä käy, niin miksei papiksi voisi samalla logiikalla vihkiä siveettömyyden harjoittajia, epäjumalan palvelijoita, avionrikkojia, varkaita, juomareita, jne. (ks. 1 Kor. 6:9-10), jotka avoimesti harjoittavat näitä "taipumuksiaan"? Näistähän moni asia on Suomessa vielä yleisesti hyväksytty, joten kukaan tuskin eroaisi kirkostakaan tällaisen papin takia.

Toisaalta voidaan ajatella, että Hallikainen on vain loogisempi kuin muut piispaehdokkaat. Voihan Suomessa olla pappina - ja siten sitoutuneena kirkkoon ja sen uskoon - ateistikin, joten miksi ei siis aktiivisesti homoseksuaalisia taipumuksiaan toteuttava henkilö, varsinkin jos hän sattuu vielä uskomaan Jumalan olemassaoloon?

Kristillinen kirkko on aina uskonut, että Jumalan tahto on ilmaistu Hänen Sanassaan eli Raamatussa. Olisikohan Hallikaisen - ja monen muunkin kirkollisen vaikuttajan - hyvä palautella mieliin, mitä siellä Isä Meidän -rukouksessa sanottiinkaan: Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa. Kristilliseen kirkkoon ja kristilliseen uskoon sitoutumisen pitäisi merkitä nimenomaan sitä, että omalla elämällämme pyrimme tuota päämäärää kohti.