1.12.07

Yli ymmärryksen

Maailma seuraa jälleen ihmeissään Venäjän lähestyviä vaaleja ja Putinin otteita oman aseman varmistamiseksi. Poliittisilla toimittajilla on vaikeuksia ymmärtää, miten maan johto voi toimia niin härskisti kuin se toimii. Vielä yllättävämpää on se, että monet tavalliset kansalaiset hyväksyvät tämän venäläisen "demokratian".

Minä seuraan vähintään yhtä ihmeissäni kirkon sisällä käytävää keskustelua ja sitä, miten se toimii, mihin se on menossa, ja millaista sen "raamatullisuus" on.

Tuoretta ihmettelyn aihetta (homokeskustelu ei ihmetytä lainkaan, vaan sitä on jo odotettu monta vuotta) antoi viime viikolla julkaistu Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimus, joka analysoi suomalaisten suhtautumista uskontoon.

Tutkimuksen mielenkiintoisimpia tuloksia olivat suomalaisten suhtautuminen uskonnollisten oppien totuuteen ja suomalaisten käsitys omasta uskonnollisuudestaan.

  • 37% oli sitä mieltä, että uskontojen totuudellisuutta ei voi vertailla, eli ei ole mahdollista sanoa, onko esim. kristinuskossa enemmän totta tai oikeaa kuin islamissa.

  • 23% piti kaikkia uskontoja yhtä tosina, eli kaikki opettavat pohjimmiltaan samaa asiaa.

  • 15% oli sitä mieltä, että kaikki uskonnot perustuvat epätosiin uskomuksiin, mutta niistä voi silti löytyä tärkeitä inhimillisiä arvoja.

  • 4% oli sitä mieltä, kaikki uskonnot perustuvat epätosiin uskomuksiin, mutta ovat sen lisäksi vielä ihmisille haitallisia.

Siis 79% suomalaisista - eli vähintään 75% kirkon jäsenistä - ei pidä kristinuskoa sen oikeampana tai todempana kuin muitakaan uskontoja.

Loput jakautuvat kahteen ryhmään: 15% piti yhtä uskontoa (ei siis välttämättä kristinuskoa) muita parempana, vaikka muissakin on jossain määrin totuutta, ja 6% piti vain yhtä uskontoa totuudelle perustuvana. Kun vielä muistetaan, että Suomessa on muitakin vakaumuksellisia uskonnonharjoittajia kuin luterilaiset, niin todelliset luvut ovat kirkon jäsenten osalta vieläkin pienempiä.

Entä mitä tutkimus kertoo suomalaisten uskonnollisesta identiteetistä? 68% näkee itsensä kristittynä - ja sehän on hyvä asia, eikö niin? Valitettavasti ei, mikäli lukua verrataan muihin tarjolla olleisiin vaihtoehtoihin. Esim. vain 6% kertoi olevansa uudestisyntyneitä kristittyjä. Vastaavasti 78% tiesi, että ei ole uudestisyntynyt, ja loput olivat epävarmoja siitä, ovatko uskossa vai ei. Luvut korreloivat yllättävän hyvin sen kanssa, miten uskontoon suhtaudutaan.

Tutkimuksen tulokset eivät yllättäneet. Sen sijaan täysin käsittämätöntä on, kuinka evankelis-luterilaisen kirkon johdolle on tärkeämpää yhteiskunnallinen salonkikelpoisuus ja verorahat kuin se, että vain pieni osa kirkon jäsenistä uskoo siihen, mitä varten kirkko yleensä on olemassa.

Lähes yhtä käsittämätöntä on, että Raamatun vakavasti ottavat, uudestisyntyneet luterilaiset kuvittelevat, että kirkko jotenkin jatkossa muuttaisi suuntaansa ja palaisi noudattamaan sitä Raamattua, jonka sanomasta ja opetuksista se on jo aikaa sitten irtaantunut.

Kirkon linjanvetoja ja sen johdon toimintaa seuratessa rajan itäpuolen hulluudet alkavat äkkiä näyttää hyvinkin mielekkäiltä. Saavutetusta valta-asemasta ja kansan suosiosta täytyy pitää kiinni, vaikka kovallakin kädellä. Jo ylipappi Kaifas ymmärsi, että on parempi raivata muutama toisinajattelija pois tieltä kuin että koko kansa hukkuu. Kristuksen todellinen kirkko ei tietenkään tähän kaadu, mutta kuinka käy Suomen luterilaiselle kirkkoveneelle, jossa alkaa olla vettä enemmän sisä- kuin ulkopuolella?

3 kommentti(a):

Viher-Tuomo 2.12.2007 12.02  

Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Jäin miettimään, oletko itse sillä kannalla, että kirkosta kannattaisi em. faktojen vuoksi erota vai sillä, että hukkuvaa laivaa ei jätetä (ainakaan niin kauan kuin vielä virallisesti / teoriassa - mutta ei käytännössä - Raamattu on kirkon ylin ohje)? Jälkimmäistä suhtautumistapaahan noudattavat mm. ne pastorit, jotka eivät toimita messua naispappien kanssa sekä hyvin monet vastaavalla tavalla ajattelevat maallikot ja luthersäätiöläiset ylipäätään.

Itse olen asiaa miettinyt paljon ihan omien kirkkomusiikin opintojen, vanhempien saman ammatin, toimeentulon ja sitä myöten myös kanttorien palkankorotusten tähden. Ei tekisi mieli erota kirkosta, joka voisi työllistää hommaan, jolla tulee toimeen - kunhan ei tarvitse mennä kanttoriksi tulevaisuudessa homoparien vihkimyksiin - ja jossa työssä voisi kuitenkin parhaansa mukaan yrittää kutsumustaan noudattaa tekemällä sitä, mitä osaa eli soittamalla urkumusiikkia, virsiä sun muuta, laulamalla ja todennäköisesti myöhemmin myös johtamalla kuoroa/kuoroja.

Joka tapauksessa oikein siunattua adventtia!

vesa 2.12.2007 16.38  

Jaa-a, tuo kirkossa pysyminen tai siitä eroaminen on sellainen henkilökohtainen juttu, että Herra voi johtaa yhden tekemään yhtä ja toisen toista.

Jos ei oikein tiedä, mitä Herra asiasta sanoo, kannattaa ainakin miettiä omia motiivejaan. Minusta rahan, vallan tai statuksen tavoitteleminen ovat aina huonoja motiiveja. Toisaalta tiedän esimerkiksi pappeja, jotka ovat kirkossa vain siksi, että kirkko tarjoaa resurssit, joilla he voivat sitten pyörittää kirkkoa kirkossa, eli pienempää uskovien yhteisöä virallisen kirkon sisällä.

Kai kysymys on loppujen lopuksi siitä, minkälaista yhteisöä haluaa olla rakentamassa ja millaisessa haluaa itse olla mukana.

Sen, jonka jää kirkkoon, tulisi kuitenkin muistaa, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei ole sama kuin Kristuksen kirkko, eli elämää on (usein jopa paljon enemmän) muissakin kirkoissa, eikä lähtijöitä pidä syyllistää. Toisaalta sen, joka lähtee, ei tulisi tuomita niitä, jotka jäävät, sillä he ovat Herransa edessä syystä tai toisesta kokeneet, että heidän paikkansa on syystä tai toisesta vielä kirkossa, olipa se uppoamassa tai ei.

Ehkäpä tiivistäisin nuo ajatukseni niin, että tärkeintä ei ole lähteminen tai jääminen, vaan se, mikä on motiivina tai mitä Herra asiasta kullekin sanoo.

Siunattua adventtia sinullekin, Tuomo!

Viher-Tuomo 3.12.2007 10.49  

On totta, että tällaisissa asioissa päätös on aina henkilökohtainen eikä yhtä ja ainoaa totuutta ole niin helppo löytää. Tuntuu siltä, että monessa muussakin asiassa on samoin. Jotkut hyvinkin hengellisesti vahvoilta vaikuttavat saarnaajat (esim. Matti Vuolanne) ja toisaalta taas ainakin suurin osa vanhoillislestadiolaisista tekee alttariyhteistyötä naispappien kanssa, ja mielestäni se on ihan oikein, samoin kuin Jari Rankisen ja muiden vastaavien henkilöiden toiminta.

Sen toki tiedan, että kaikki motiivini mainitussa asiassa eivät ole parhaat mahdolliset. Itsekin haluaisin, että voisin olla joskus kanttorina sellaisessa ev.lut. seurakunnassa, jossa Raamattu vielä on arvossaan eli käytännössä varmaankin jossain vaiheessa kyse olisi "kirkko kirkossa".

Ja jos kirkkoon jää, tosiaan hyvä olisi, että ei peitä omaa suuntautumistaan vaan tulee "rohkeasti ulos kaapista" ainakin silloin, kun oma vakaumus on vaarassa mutta varmaan mieluummin jo aiemmin..?

Ja erityisesti se, että asian kokee Herran edessä oikeaksi. Sitä saa rukoilla.

Kiitos ja edelleen sitä samaa sekä hyvää Suomen 90-vuotisjuhlaa (vaikka kotimaamme ei enää niin itsenäinen olekaan)!