Sodan ensimmäinen uhri

Luin tänään lehdestä Business Week -lehden kirjeenvaihtajan Richard Dunhamin kolumnia siitä, kuinka Euroopassa ja Yhdysvalloissa lähestytään Israelin ja Hizbollahin välistä konfliktia hyvin erilaisista näkökulmista:

Eurooppalaisissa kuvissa näkyi lähes pelkästään kuolleita libanonilaiia siviilejä, kirkuvia naisia ja pelokkaita lapsia. Sodan arvostelijat tuomitsivat haastatteluissa Israelin sotatoimet ja Yhdysvaltojen asekaupat Israelin kanssa. Yhdysvaltain lehdissä kerrotaan yllin kyllin Libanonissa vallitsevasta kaaoksesta, mutta paljon todennäköisempää on nähdä kuvauksia Israelin siviilien kärsimyksistä ja kauhusta.

Joku on joskus viisaasti todennut, että sodan ensimmäinen uhri on yleensä totuus. Lähi-idässä ei tarvita edes sotaa, vaan tasapainoista kuvaa Israelin ja palestiinalaisten konfliktista on yleensäkin vaikea saada. Muistan joskus Englannissa lukeneeni ensin päivän Timesin ja heti perään Guardianin ja molemmissa kerrottiin jostain tuoreesta yhteenotosta Gazan alueella tms. Jutut oli kuitenkin kerrottu niin eri perspektiiveistä, niin erilaisin termein ja niin erilaisilla kuvilla maustettuina, että minulta kesti hetken ennen kuin tajusin, että molemmat jutut pyrkivät olemaan tarkka kuvaus samasta tapahtumasta. Kuvitelmani sanomalehtien (mukaanlukien suomalaiset lehdet) puolueettomasta ja objektiivisesta raportoinnista olivat onneksi haihtuneet jo vuosia aikaisemmin.

Mistä sitten voisi saada luotettavaa tietoa Lähi-idän tilanteesta ja Israelin ongelmista naapuriensa kanssa? Joskus ajattelin, että tätä tietoa tarjoavat Suomessa kristilliset tahot, joiden antamat näkökulmat ja raportit o(li)vat usein hyvinkin erilaisia kuin lehdistön tarjoilemat. Sanoma oli selvä: Israel on vain nurkkaan ahdistettu pieni valtio, joka demokraattisesti ja oikeudenmukaisesti taistelee lukumäärältään ylivoimisia naapureita vastaan, jotka mitään keinoja kaihtamatta haluavat pyyhkäistä Israelin ja juutalaiset pois maailmankartalta. Sitä paitsi jo Raamatunkin mukaan itse Jumala on Israelin puolella, joten muidenkin on hyvä vain siunata (="puhua hyvää") Israelia. Ei siis ihme, jos Yhdysvalloissa ja muutamissa muissakin maissa evankelisten kristittyjen on helppo nähdä sodan tai konfliktin oikeutus ja valita puolensa. Kukapa nyt haluaisi asettua itse Jumalaa tai Raamatun Sanaa vastaan?

Uskoni kristittyjen Israelin ystävien tarjoamiin näkökulmiin alkoi kuitenkin horjua siinä vaiheessa kun tutustuin toisiin kristittyihin ja toisenlaisiin näkökulmiin: palestiinalaiskristittyihin teologeihin, palestiinalaisten parissa työskennelleisiin lähetystyöntekijöihin ja Israelin armeijassa palvelleisiin messiaanisiin juutalaisiin. Totuus osoittautui vieläkin vaikeammin tavoitettavaksi kuin olin kuvitellut. Siinä missä toiset kristityt olivat painottaneet Israelin ja israelilaisten kokemia kärsimyksiä ja epäoikeudenmukaisuutta, sain nyt vastavuoroisesti kuulla israelilaisten (lähinnä sotilaiden ja armeijan) harjoittamasta väkivallasta, alistamisesta ja rasismista. Näiden kohteena ovat usein viattomat, tavalliset ihmiset, jotka yrittävät jotenkin selvitä kahden sortajan välissä.

Tällä ei tietenkään ole mitään vaikutusta niihin kristittyihin, jotka näkevät asiassa vain yhden puolen. Jos Israelin naapureita alistetaan tai sorretaan Israelin taholta, on se tietysti heidän itsensä (tai Syyrian tai Iranin) vika, eikö niin? Tällaisessa ajattelussa minua ei niinkään vaivaa tietty poliittinen tulkinta Lähi-idän tilanteesta ja sen ongelmista, vaan se, että evankeliset kristityt ovat valmiita hyväksymään, selittelemään ja oikeuttamaan väkivaltaa ja rasismia. Muistaako kukaan enää nyt jo edesmennyttä paikallista vaikuttajaa, joka aikoinaan käski kääntämään toisenkin posken ja varoitti, että joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu?

En ole Israelia vastaan, enkä myöskään palestiinalaisia vastaan. Minulla on vain sellainen kutina, että se Jumala, joka usein VT:ssa esittelee itsensä erityisesti leskien, orpojen, kodittomien, vähäosaisten, sorrettujen ja alistettujen puolustajana, ei välttämättä pidä siitä, että olemme valmiita uhraamaan vanhurskauden omien teologisten tulkintojemme alttarilla.