Kutsumus hukassa?

Timo Koivisto kirjoittaa blogissaan siitä, kuinka oman kutsumuksen löytäminen on "eräs uskovan ihmisen elämän tärkeimpiä juttuja". Olen tästä Timon kanssa täysin samaa mieltä. Ideana ei tietenkään ole "me, myself and I" -kristillisyys, jossa oma napa on tärkein. Päinvastoin, mitä enemmän uskovat löytävät lahjansa, paikkansa ja kutsumuksensa, sen parempi tilanne on koko maailmanlaajuiselle seurakunnalle ja Jumalan valtakunnan kasvulle. (Ja kivana plussana on se, että harva asia maailmassa tuo ihmiselle yhtä suurta tyydytystä kuin se, että saa olla Jumalan käytössä omalla paikallaan ja omilla lahjoillaan.)

Timo mainitsee oman kutsunsa yhtenä osana "veneen keikuttamisen". Kärsin itse vähän samasta ongelmasta. En halua keikuttaa venettä vain siksi, että keikuttaisin venettä, mutta joskus on tarve asettaa kyseenalaiseksi se, miten seurakunnat toimivat.

Paavalin mukaan (Ef. 4) Kristus antoi seurakunnalle lahjoja: apostoleja, profeettoja, evankelistoja, paimenia ja opettajia (j. 11), joiden tehtävänä on tehdä "pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön" (RK 38; RK 92: "varustaa kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön"). Mutta missä ovat nämä lahjat ja kuinka he hyvin he hoitavat sitä tehtävää, joka heille on annettu? Kuinka moni suomalainen tavallisessa seurakunnassa (luterilainen tai ei) tietää kutsumuksensa, on löytänyt lahjansa ja palvelee paikallaan? Oletko sinä? Jos et - ja kuitenkin haluaisit - on jossain jotain vikaa... vikaa... vikaa... vikaa...

Kaikkea ei tietysti voi pistää seurakunnan paimenten (apostolit ja profeetathan ovat kadonneet, evankelistat ovat usein yksinäisiä susia omien "ministriensä" kanssa, eikä opettajiakaan juurikaan näy) piikkiin, vaan toki yksilöuskovallakin on oma vastuunsa. Mutta silti voidaan kysyä, kuinka tärkeä ja tietoinen sija "pyhien varustamisella" ja oman paikan ja kutsumuksen löytämisellä on seurakunnan toiminnassa tai virallisessa ohjelmassa. Jos tähän asiaan ei paneuduta ja panosteta - jos Kristuksen seurakunnalle antamat "lahjat" menevät syystä tai toisesta hukkaan - niin sitten jonkun täytyy kyllä keikuttaa venettä.

Siunausta Timolle ja muille rohkeille, jotka uskaltavat herätellä meitä ruususenunesta ja suhtautuvat pyhällä tyytymättömyydellä vallitseviin epäkohtiin.