Kirkko, kirkot ja lopunaika

Raamatussa on nähtävissä tiettyjä kuvioita tai tapahtumaketjuja, jotka toistuvat usein tai ainakin merkittävissä paikoissa. Joskus kuvio on helppo erottaa, joskus se taas vaatii lukijalta vähän enemmän tarkkaavaisuutta. Yksi tällainen kuvio on kansojen hajoittaminen ja yhdistyminen, jota käsitellään Raamatun tärkeissä käännekohdissa.

Vanhan Testamentin ensimmäisissä luvuissa näemme, kuinka Jumala joutui jakamaan ihmiskunnan eri kansoiksi ja kieliksi, koska se oli käynyt liian mahtavaksi ja kuvitteli itsestään liikoja. YYA-toiminta loppui hyvin tehokkaasti ja Babylonin rakennusurakka jäi kesken. Hajaannus ei kuitenkaan ole ikuinen ja lopullinen, vaan mm. Ilmestyskirjasta voimme lukea, kuinka kansat jälleen yhdistyvät. Ensin tulee yhdistyminen Pedon alaisuuteen tämän seuraajina - Babylonin rakennusurakka saa vihdoin huipentumansa - ja lopulta pahan kukistuttua kaikki (jäljelläolevat) kansat palvovat Herraa.

Tämän kansojen tarinan rinnalla Raamatussa kulkee toinenkin tarina, nimittäin sen yhteisön tarina, jonka Jumala kutsui kaikista kansoista omaksi pojakseen. Vanhassa Testamentissa tämä Jumalan kansan tarina päättyy hajaannukseen ja vieraan vallan alla elämiseen. Jeesuksen myötä tilanne kuitenkin muuttuu ja Apostolien teoissa Pyhän Hengen vuodatus ja sitä seuranneet tapahtumat esitetään ikään kuin kansojen ja kielten hajaannuksen tyhjäksi tekevänä tapahtumana ja jopa eräänlaisena uutena luomisena Hengen elävöittäessä opetuslapset. Jeesuksen juutalaiset seuraajat ovat kaikki yhtä, ylittävät erilaiset kielimuurit ja muutenkin kaikki näyttää lupaavalta, varsinkin kun evankeliumi alkaa levitä kaikille kansoille. Jumala on aloittanut uuden kansan luomisen, jossa ihmiset ovat yhtä iästä, sukupuolesta, rodusta tai kielestä riippumatta.

Näin siis teoriassa, eli Jumalan omien yhteyden ja ykseyden (moninaisuudesta huolimatta) tulisi toimia merkkinä kaikille niille, jotka ovat vielä hajaannuksessa ja vihaavat toisiaan - jos eivät aina veljeään, niin sitten viimeistään naapurimaan asukkaita. Mutta kuinka tässä suunnitelmassa kävikään?

Israelin isoimmat ongelmat VT:ssa lähtivät liikkeelle siitä, että heille ei kelvannut asema, jossa Jahve oli kansan kuningas, vaan he halusivat olla niin kuin muut kansat, joilla oli oma kuningas (ja kaikki siihen liittyvä byrokratia, hierarkia, valtapeli, taloudellinen riisto, jne. jne.). Kansa sai mitä halusi ja loppujen lopuksi se vajosi muiden kansojen tasolle ja epäonnistui tehtävässään toimia valona kansoille.

Kuinka ollakaan, kristillisyydessä alkoi jo varhain samansuuntainen kehitys, eli ruvettiin tavoittelemaan asemaa ja valtaa, ensin seurakuntien keskuudessa ja lopulta maailmassa. Kristityt, kaikista "kansoista" vähäisin ja alkuaan sorrettu yhteisö, nousi lopulta valtaan ja muuttui monella tapaa sorretusta sortajaksi. Kirkolle kävi siten yhtä surkeasti kuin Israelille, joka profeettojen muistutuksista huolimatta unohti lunastuksensa Egyptin orjuudesta ja sorrosta.

Tänä päivänä meillä on yhden kirkon sijasta (kymmeniä) tuhansia kirkkoja ja kirkkokuntia, jotka elävät hajaannuksessa sekä teologisesti että keskinäisen yhteyden ja rakkauden näkökulmasta katsoen. Siitä voidaan tietysti keskustella, onko tuo kirkkojen lukumäärä ja moninaisuus hyvä vai huono asia, mutta se on varmaa, että todellisen, paikallistasolla toteutuvan uskovien yhteyden ja keskinäisen rakkauden puute on Herramme silmissä aina syntiä ja Hänen tahtonsa vastainen tila.

Tähänkin ongelmaan on tarjolla kaksi ratkaisua. Ilmestyskirjan mukaan lopun aikana pedon tukena on väärä profeetta, joka kokoaa ja yhdistää kansat hengellisesti yhden sateenvarjon alle ja samalla pedon päämääriä palvelemaan. Toisaalta Jumala yhdistää keskenään ne, jotka loppupelissä seisovat keskenään samalla puolella. Niin kuin Ilmestyskirja aivan alkuluvuista lähtien antaa ymmärtää, osa seurakuntien jäsenistäkin on vaarassa huomata olevansa väärällä puolella tässä lopunajan taistelussa ihmisten mielistä ja sydämistä.

Tästä ei ehkä vielä kannata vetää sellaista johtopäätöstä, että pyrkimys ekumeniaan ja opilliseen yksimielisyyteen olisi pedon pussiin pelaamista. Toisaalta ei kannata myöskään kuvitella, että oppikeskustelut ja yhteiset lausumat ovat se tapa, jolla Jeesuksen rukous seuraajiensa yhteydestä ja keskinäisestä rakkaudesta saa lopulta vastauksensa. Turha on myöskään valitella yhteyden virallisia esteitä ja selitellä seurakuntalaisille, että yhteyden toteutumisen voi jättää taivaassa tapahtuvaksi.

Minkälaista tulevaisuutta me haluamme? Odotammeko ylhäältä tulevaa lupaa tai käskyä toteuttaaksemme yhteyttä käytännössä omassa elämässämme, ihmissuhteissamme, valinnoissamme ja toimissamme? Haaveilemmeko jälleen kirkon kulta-ajasta, jolloin pakanat ja eri tavoin ajattelevat uskovat pannaan lailla - ja tarvittaessa vaikka miekalla - järjestykseen? Kaipaammeko yhteiskunnallista uskottavuutta ja salonkikelpoisuutta? Vai kelpaako meille kirkko, jonka turva on Ikiaikojen Jumala, jonka pää on Jeesus Kristus, joka vaeltaa Pyhän Hengen täyteydessä? Kirkko, jonka voima on heikkoudessa, joka tunnetaan keskinäisestä yhteydestä ja rakkaudesta - ja jota maailma vihaa?

Huominen rakentuu tämän päivän valinnoista.