Kaikuja Kotimaasta
Kotimaa-lehti tarjoaa useimmiten aika ristiriitaisen lukukokemuksen (kristillisen kentän Helsingin Sanomat?). Jotkut jutut ovat oikein hyviä, mutta välillä ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Tosin näissäkään tapauksissa ei vastuu aina lankea jutun tekijän harteille, sillä kaikkia haastateltavia ei paraskaan toimittaminen välttämättä pelasta. Toisaalta lehti avaa näkymiä suomalaisen kirkollisuuden koko kirjoon. Loman kunniaksi poimin parhaita paloja tämän kuun numeroista:
Numerossa 27 sivulla 3 kauhistellaan riparitöppäyksillä. Kaikki töppäykset eivät tietenkään ole oikeasti samanarvoisia, vaikka lööppeihin päätyvätkin (esim. väkivaltainen käytös on Raamatun valossa hieman eri luokan töppäys kuin kielilläpuhuminen). Nyt on puhuttanut The Passion of the Christ-elokuva ja abortista kertovan videon näyttäminen. Harva on huolestunut siitä, että K-11 elokuvissa (K-15 elokuvista puhumattakaan) saattaa olla paljon enemmän väkivaltaa ja kyseenalaista materiaalia kuin Gibsonin Kristus-passiossa. Sen sijaan jaksetaan päivitellä sitä, että vanhempien luvalla lapsille on näytetty, mitä Jeesus joutui kärsimään meidän tähtemme. Syystäkin ollaan kirkkohallituksessa kauhistuneita.
Toimittaja on huolissaan myös aborttivideolla shokeeraamisesta, sillä voihan leirillä on sellaisiakin, joilla on lapsen tappamisesta omaa kokemusta. Luonnollista olisikin jättää myös esim. 10 käskyn opetteleminen kokonaan pois ripareilta, sillä monella voi olla kipeitä kokemuksia synnistä. Tällainen konfrontaatio voi nimittäin "lamauttaa tärkeän asian käsittelemisen tyystin" eikä kokemus omasta syntisyydestä ole kenenkään etu (tämähän opetettiin jo Paholaisen kirjeopiston peruskurssilla).
Saman numeron sivulla 6 raportoidaan vanhoillislestadiolaisten Suviseuroista ja siitä, kuinka siellä "kerrattiin muuttumaton oppi". Ei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka kirkko suvaitsee keskuudessaan valtavaa joukkoa kristittyjä, joiden mukaan ainoastaan vanhoillislestadiolaiset pelastuvat. Näihin verrattuna esim. tuomiokapitulien ja piispojen jahtaamat Rankinen ja Koivisto ovat suorastaan esimerkillisiä opillisesti. Vai onko niin, että kirkolle kelpaavat opista (tai sen puutteesta) riippumatta kaikki kirkollisveron maksajat, kunhan he eivät vaan keikuta venettä?
Numeron 28 pääkirjoituksessa Olav S. Melin iloitsee, että "kirkko pitää siis pintansa, vaikka väki vähenee". Ilmeisesti Melin on samalla lääkityksellä kuin nekin kirkon päättäjät ja johtajat, jotka hehkuttelevat kirkon yhteiskunnallisella asemalla ja suomalaisten uskonnollisuudella, vaikka kirkosta eroaa väkeä yhä enenevällä vauhdilla (tätäkin kirjoittaessa 5-10 henkeä erosi). Tai ehkä Melin tarkoitti, että pinta pidetään loppuun asti kiiltävänä ja hyvännäköisenä, vaikka sisus olisi kuinka tyhjä tai rapautunut tahansa?
Kolme aukeamaa myöhemmin Sari Roman-Lagerspetz valittelee Mielipide-sivulla sitä, että kirkko sallii opetusta, jonka mukaan mies ja nainen ovat tasa-arvoisia mutta erilaisia. Näissä faktoissa ei vielä sinänsä ole ongelmia, mutta jos samalla annetaan ymmärtää, että mies on "perheen pää", niin se on ristiriidassa kirkon naispappeuskannan kanssa. Tai kääntäen: se, että naispappeus on kirkossamme hyväksytty, tarkoittaa sitä, että luterilaisten piirissä ei ole luvallista opettaa tai uskoa, että mies olisi perheen pää.
Koska Roman-Lagerspetz on näin tarkka siitä, että kirkossa toimitaan virallisten päätösten mukaan, niin odotan hänen seuraavaksi tekevän valituksen siitä, että kirkossa on kirkon työntekijä kirkon tiloissa siunannut samaa sukupuolta olevan parin ilman, että kirkko on antanut tähän luvan tai tehnyt asiasta päätöstä. Ja kunhan tämä asia on selvitetty, kirkon virallisesta kannasta huolestunut Roman-Lagerspetz käynee vanhoillislestadiolaisten opin ja opetuksen kimppuun. Se toivottavasti pitänee hänet kiireisenä muutamia vuosia.
Välillä vähän positiivisempi huomio: numerossa 29 sivulla 6 on Heli Karhumäeltä jälleen hyvä kirjoitus. Tällä kertaa hän kirjoittaa höpöhöpö-hoidoista ja -uskomuksista ja iskee suoraan asian ytimeen. "Peruskysymys on: uskooko kirkko kaikkien gurujen, astrologien ja energiakonsulttien tarjonnan keskellä, että Jeesus Kristus on tosi Jumala? Jos uskoo, mikä estää sitä julistamasta uskoaan avoimesti?" Niinpä.
Ja sitten paluu normaaliin ohjelmaan. Maailmallakin jonkin verran mainetta niittänyt VT:n eksegetiikan professori Martti Nissinen tarjoilee sivuilla 18 ja 19 mielipiteitään. Esim. Jumala on Nissisen mukaan VT:ssa sellainen kuin hänen "ei missään tapauksessa pitäisi olla" (kuulenko Markionin iloitsevan haudassaan?). Vastenmielistä professorille on erityisesti se, että Jumalaa piti tyydyttää eläinten - ja loppupelissä ihmisen - veriuhreilla.
Teologiassa on aina puhuttu siitä, kuinka ihminen ei voi koskaan täysin ymmärtää tai tuntea, millainen salattu Jumala on, mutta jos haluaa tietää, minkälainen Jumalan pitäisi olla, niin kannattaa käydä kysymässä Nissiseltä.
Numerossa 30 sivuilla 4 ja 5 haastatellaan Tampereen vapaa-ajattelijoiden edustajia, Petri Karismaa ja Heikki Orsilaa. Kaverit ovat toki huomattavasti fundamentalistisempia ja uskonnollisempia kuin ne, joita vastaan he hyökkäävät, mutta se ei onneksi ole varsinainen ongelmia Suomen kaltaisessa sivistyneessä yhteiskunnassa. Tästä huolimatta väittäisin, että kaverit ovat olleet suureksi avuksi kirkolle. Ketään oikeasti Jeesuksen ja luterilaisuuteen uskovaa ei www.eroakirkosta.fi nimittäin tietenkään hätkäytä, ja kirkosta ja uskosta kiinnostumattomat saavat erotakin. Jos sellaisillekin uskoville, jotka haluavat kirkossa pysyä, ovat piispat valmiina ehdottelemaan eroa ja uuden kirkon perustamista tai toiseen liikkeeseen liittymistä, niin on aikamoista ulkokultaisuutta voivotella uudestisyntymättömien ei-uskovien lähtöä. Ellei sitten ainoina kriteereinä ole talouden maksimointi ja toisin(ääneen)ajattelevien eliminointi, niin kuin pahoin pelkään.
Viimeinen poiminta on saman lehden sivuilta 18-19, jossa haastatellaan kirkkohistorian emeritus-professori Jouko Martikaista. Hänen teesinsä on, että alkuperäisen/varhaisen kristinuskon oppeihin tai käytäntöihin ei voi palata "historian ohi". Tämä on hyviä uutisia sellaiselle kristillisyydelle, jonka edustaja ja puolestapuhuja Martikainen on: Raamattuun perustuva kristillisyys on mahdotonta, joten voimme aivan yhtä hyvin tyytyä 1500-luvun kristillisyyteen, jota toki pitää muokata yhteiskunnan muuttumisen myötä.
No, onneksi suomalaiset ovat korkeasti koulutettuja ja ihmiset ymmärtävät, että kaikkeen painettuun sanaan ei kannata luottaa... Antoisia lukukokemuksia Kotimaan parissa!
6 kommentti(a):
Hei Vesa.
Olen ollut samoilla linjoilla abortin suhteen, eli siitä olisi mielestäni puhuttava suoraan ja avoimesti, faktoihin perustuen. Olen kuitenkin tajunnut erään ystäväni kautta, miten sekin, että aihetta lähestytään varovasti on tarpeen. Kristitty ystäväni on syyllistynyt "lapsen tappoon", kuten asian ilmaiset, ja kokee asiasta valtavaa syyllisyyttä. Mutta koska vastavirtaan uivat teologit, jotka voisivat häntä parhaiten auttaa ymmärtämään mahdollisuuden anteeksisaamiseen puhuvat ja kirjoittavat aiheesta vain kärkevästi, ei hän ole kyennyt siitä puhumaan kenellekään. Muualla kirkossa taas hänelle kernaasti julistetaan synnit anteeksi, mutta hän tuntee omantuntonsa ja tietää, että jotain muutakin tarvitaan kuin toteamus, että tämä on "varmasti vaikeaa" ja "sinun oma asiasi"... "Jumala kyllä ymmärtää" jne.
Koska synti ajaa helposti pois Jumalan luota, on tämä ystävänikin ajautunut tilanteeseen, jossa hän elää syvän masennuksen vallassa ja kokee olevansa "vastavirtaan" uivan kirkkokansan ulkopuolella, yksin syntinsä kanssa. Vaikka hän itse tietää "tappaneensa lapsensa" ei tämän toteaminen häntä auta. Kyllähän hänen pitää tietää, mikä on syntiä ja väärin, mutta samalla olisi yhtä kirkkaasti kuulutettava se, että tämä on synti muiden joukossa ja että me kaikki olemme aivan samassa tilassa suhteessamme Jumalaan. Abortista on helppo puhua, kuten esim. prostituutiosta, ikään kuin ne eivät koskettaisi meitä "vastavirtaan" Suomen kirkossa uivia kristittyjä. Näin ei kuitenkaan ole. Jotenkin meidän olisi osattava kohdata nämä asiat siten, että syntinsä kanssa kamppaileva ja kipuileva saisi kokea kaikesta huolimatta olevansa muiden vertainen ja nimenomaan tähän joukkoon tervetullut ihminen, jota varten on olemassa syntien täysi anteeksiantamus.
On hyvä, että abortista puhutaan ja varoitetaan ja että nuorille näytetään sen todelliset kasvot, mutta totta on sekin, että aihetta on osattava lähestyä siten, että se nuori, joka on ehkä "lapsensa tappanut" ei joudu pakenemaan tätä tekoaan ja siten etäänny Jumalasta entisestään.
Kiitos kommentistasi! Ymmärrän toki näkökantasi tässä asiassa. Näkisin, että ystäväsi tapauksessa on kysymys nimenomaan pastoraalisesta ongelmasta. Hän selvästi kaipaa kokemusta siitä, että hänenkin syntinsä on hänelle anteeksi annettu ja että hänet hyväksytään riippumatta siitä, mitä menneisyydessä on tapahtunut. Tämä on evankeliumia.
On kuitenkin eri asia puhua asiasta isolle joukolle kanssa ja kertoa heille, mistä on kyse, kuin keskustella sielunhoidollisesti asiasta yhden ihmisen kanssa, jolla on aiheesta omakohtaista kokemusta. Synti pitää julistaa synniksi, mutta (varsinkin katuvaa) syntistä tulee rakastaa.
Toki, mutta kun ystäväni kaltaiset kuulijat tuossa isossa joukossa törmäävät sanoihin "lapsen tappaja tms. ei tällaisten ihmisten ole helppo hakea pastoraalista apua. Siksi minusta olisi aina puhuttava asioista siten, että sekä synnistä että sitä seuraavasta mahdollisesta anteeksiantamisesta puhutaan rinnakkain. Ehkä kirkossa nämä asiat jotenkin sotketaan - yritetään silotella synti, jotta se ei tuntuisi niin pahalta. Se ei onnistu. Mutta erityisesti niissä kristillisissä liikkeissä, joissa näistä asioista oikeasti välitetään, puhutaan tietyistä asioista (abortti, homoseksualismi, jne.)helposti niin hurjin sanankääntein, että näiden syntien kanssa kamppailevan on vaikea tuoda syntejään esille. Helpompi on sellaisen, joka on "retkahtanut" synteihin, joista ei saarnata yhtä vahvoin sanoin (esim. pahan puhuminen, "valkoiset valheet", ns. pikkuvilppi tms.).
Minusta nimenomaan näistä asioista pitäisi puhua tavalla, joka avaa oven ihmisten sydämeen. Tiedämmehän, että kaikki ovat tehneet pahaa ja vailla Jumalan kirkkautta - kaikki ovat langenneet. Abortti on hirveä asia, mutta helposti tulee sellainen vaikutelma, että ne, jotka ovat abortin tehneet eivät ole muuta kuin lapsensa tappajia. Näin on ja kuitenkaan se ei ole koko totuus. Siksi abortin vastaiset kampanjat (ja myös homoseksuaalisuudesta puhuminen) myös isoille joukoille olisi mielestäni hedelmällisempää, jos lähtökohta olisi Jumalan rakkaus kaikkia ihmisiä kohtaan ja halu antaa synnit anteeksi. Ja myös taju siitä, että on valtavasti ihmisiä, jotka todella kipuilevat näiden asioiden kanssa ja jotka siis tarvitsevat apua. Näille ihmisille pitäisi kohdistaa ne laajoille joukoille tarkoitetut puheet ennemmin kuin heille, jotka tietoisesti tekevät päätöksen abortoida lapsensa tms. Vai olenko aivan väärässä?
Olen kanssasi ehdottamasti samaa mieltä siitä, että sanansa pitää valita hyvin ja että esim. abortin tehnyttä ei missään nimessä kannata kutsua "lapsen tappajaksi" (erityisesti jos tekijää asia kaduttaa). Toisaalta Raamatusta näemme, että kovatkin sanat ovat joskus paikallaan. Vaatii siis aikamoista viisautta tietää, koska "te kyykäärmeitten sikiöt!" sopii ja koska ei.
Olen myös samaa mieltä kanssasi siitä, että kaikki synti on syntiä ja siten erottaa ihmistä Jumalasta. Eri synneillä voi kuitenkin olla erilaiset seuraukset. Samalla tavalla eri rikoksista tulee maallisen lain edessä erilainen tuomio, (ainakin teoriassa) rikoksen vakavuuden mukaan.
Mutta jos palataan alkuperäiseen aiheeseen, niin minusta on ristiriitaista, että alle 18-vuotiaan sallitaan kyllä tehdä abortti, mutta hänen ei sallita tietää, mitä siinä tapahtuu kohdussa olevalle lapselle. Kyllähän tätä kaksinaismoralismia Suomessa riittää :-(
Se on ihan totta. Olen ehdottomasti videon näyttämisen kannalla. Pelkään vain ystäväni puolesta, sitä, että hän on ajautumassa täysin irralleen Jumalasta. Tällaiset ihmiset ovat niitä, jotka kovettuvat ja lopulta eivät enää salli minkään asian moraalista tuomitsemista. Osaksi sen vuoksi, etteivät ole saaneet apua, tukea ja oikeata, "parantavaa" opetusta asian suhteen.
Siksi oli hankala lukea käyttämääsi termiä "lapsensa tappajia" teksitssäsi.
Mutta ehdottomasti olisi juuri näytettävä abortin todelliset kasvot, keskusteltava nuorten ja aikuisten kanssa siitä, mistä on kysymys ja myös siitä, mitkä seuraukset tällaisella teolla on. Tällaista keskustelua juuri kaivataan, siksi tännekin kirjoitan. Usein keskustelu vain siirtyy hetimiten kauheaksi sormien osoitteluksi, joka on hedelmätöntä. Ne, jotka voivat osoitella, eivät ole asian kanssa olleet tekemisissä. Ne, joita osoitellaan ajautuvat helposti vain kauemmaksi syntiinsä. Eräs pappi oli ystävälleni sanonut: "Muista, että kenelläkään ei ole oikeutta elämään." Tarkoituksena oli lohduttaa ystävääni, vakuuttaa, että tällä sikiöllä ei oikeastaan ollut oikeutta elää, joten ystäväni sai uskoa kaiken anteeksi. "Elämä on aina lahja." Ystävälläni siis oli mahdollisuus ottaa tämä lahja lapseltaan pois? Niin hän ymmärsi ja niin pappi antoi ymmärtää.
Kiitos kuitenkin, että ryhdyit "keskusteluun" kanssani täällä blgosissasi!
Ok, ymmärrän nyt vieläkin paremmin sinua. Pahoittelen omaa sananvalintaani!
Puolustukseni on, että kyseessä on foorumi, jolle on tarkoitus kirjoittaa iskevästi, karrikoidusti ja provosoivasti (ja jossa ei voi käsitellä asian kaikkia puolia juurta jaksain, paitsi ehkä näin kommenteissa). Opetus- ja/tai keskustelutilanteessa käyttäisin toki toisenlaisia sanoja, menetelmiä ja lähestysmistapoja, yleisöstä riippuen.
Noin muuten kuulostaa kyllä kauhealta, että joku pappi yrittää lohduttaa kertomalla, että ihmisellä on mahdollisuus - tai jopa lupa - ottaa toiselta ihmiseltä elämän lahja pois. Mahtaa pappi olla suosittu lohduttelija vaikkapa kouluammuskelijoiden uhrien vanhempien joukossa, joiden lapsilta on joku juuri ottanut elämän lahjan pois :-(
Lähetä kommentti