Loukkaava Raamattu

Taas on pappi herättänyt pahennusta kirkkokansassa. Tällä kertaa kyseessä on Peter Silfverberg Kokkolan ruotsinkielisestä seurakunnasta. Hän oli erehtynyt toteamaan, että Paavalin sanat homoseksuaalisuuden harjoittamisesta ja Jumalan valtakunnan perimisestä (1 Kor. 6:9-10) pitävät paikkansa vielä tänäänkin. Tämä oli liikaa joillekin seurakuntalaisille, jotka - Paavalia paremmin asiasta perillä olevina tahoina - kantelivat asiasta piispalle ja tuomikapitulille.

On ymmärrettävää, että ihmisillä on erilaisia näkemyksiä siitä, kuinka homoseksuaalisuuteen ja sen aktiiviseen harjoittamiseen tulisi suhtautua. Näitä eri tavalla ajattelevia ihmisiä eksyy välillä kirkkoonkin - ja se on hyvä, sillä ei Jeesuskaan tullut parantamaan terveitä vaan sairaita. Raamatussa ei kuitenkaan ole mitään epäselvyyttä sen suhteen, miteä aiheesta tulisi ajatella. Tekstejä ei ole montaa, mutta niiden todistus on hyvin yksimielinen.

Sodoman ja Gomorran tapauksessa vääristynyt seksuaalisuus näyttää olevan vain jäävuoren huippu. Genesiksessä sen osuus toki korostuu (1 Moos. 19:1-29; vrt. Juuda 7), mutta myöhemmin Hesekiel nostaa toisia ongelmia päällimmäiseksi (Hes. 16:49).

Kolmannessa Mooseksen kirjassa sukupuolisuhde samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa todetaan "kauhistukseksi", josta rangaistus on kuolema (3 Moos. 18:22, 20:13). Tässä tekstissä ei puhuta mitään aktiin syyllistyvien motiiveista tai tunteista, ainoastaan itse aktista, ja niinpä myöhemmässäkin juutalaisuudessa on homoseksuaalisuuteen suhtauduttu aina negatiivisesti.

Uuden Testamentin puolella Paavali mainitsee "miesten kanssa makaajat" kolmessa eri tekstissä. Silfverbergin viittaamassa tekstissä (1 Kor. 6:9-11) todetaan, että homoseksuaalisuuttaan toteuttavilla ei ole asiaa taivaaseen. Toivoa heillä kuitenkin on, sillä "tällaisia jotkut teistä olivat ennen, mutta nyt teidät on pesty puhtaiksi ja tehty pyhiksi ja vanhurskaiksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Jumalamme Hengen voimasta." Jumalan voima voi tehdä sen, mikä ihmiselle on mahdotonta.

Ensimmäisessä Timoteuskirjeessä Paavalin asenne ei ole sen positiivisempi: "Eihän lakia ole säädetty kunnon ihmisten takia, vaan lain ja järjestyksen rikkojien, jumalattomien ja syntisten, rienaajien ja pyhänhäpäisijöiden, isän- ja äidinmurhaajien, tappajien, siveettömien, miesten kanssa makaavien miesten, ihmisten sieppaajien, valehtelijoiden, valapattojen ja ylipäänsä kaikkien sellaisten takia, jotka toimivat vastoin tervettä oppia" (1 Tim. 1:9-10).

Viimeinen ja kriittisin asiaa käsittelevä UT:n teksti löytyy Roomalaiskirjeen ensimmäisestä luvusta (18-32). Hieman yllättäen Paavali ei esitäkään homoseksuaalisuutta asiana, josta seuraa Jumalan viha (kuten tänä päivänä joissain piireissä saatetaan esittää). Asia on pikemminkin päinvastoin: "luonnollisten" (eli mies naisen kanssa) seksisuhteiden vaihtuminen "luonnottomiin" (eli samaa sukupuolta olevien väliseksi) onkin teologisesti seurausta - ja jopa rangaistus - siitä, että ihmiskunta on hylännyt Jumalan.

Paavalin teologisen argumentin mukaan ihminen ei siis välttämättä voi vapaasti valita "suuntautumistaan". Tämä vetää maton sen usein esitetyn väitteen alta, että homoseksuaalisuus olisi jotenkin moraalisesti neutraalia siksi, että se ei (aina) ole oman valinnan tulos. Paavalille homoseksuaalinen akti on luomistyön vastainen vääristymä - perversio joka näkyvällä tavalla ilmentää totuuden valheeseen vaihtaneen ihmiskunnan syvimpiä ongelmia. (Aktin harjoittajien välisellä rakkaudella tai sen puutteella ei ikävä kyllä ole mitään tekemistä asian kanssa).

Näin siis Raamattu. Silfverberg oli epäonnekseen saarnassaan samaa mieltä Jumalan Sanan kanssa ja näin loukkasi homoseksuaaleja. Joku voisi ajatella, että kyseessä on teologinen no-brainer, mutta viime vuodet ovat opettaneet, että kirkon tuomiokapituleilta voi odottaa mitä tahansa. Siinä toivossa ilmeisesti kantelukin on tehty. Mikäpä olisikaan irvokkaampaa maailman silmissä kuin se, että kirkko kieltää itseltään synnin kutsumisen synniksi.

Lue lisää...

Erosta ja eroista

Kotimaa-lehden verkkosivuilla uutisoitiin, että kirkosta eroajien määrä on kääntynyt laskuun. Tämä näkyy siinä, että vuoden kahden ensimmäisen kuukauden aikana kirkosta erosi vapaa-ajattelijoiden verkkopalvelun kautta vain 5800 henkeä, kuin vuotta aikaisemmin eroajia oli 800 enemmän. Syytä juhlaan?

Ei ehkä aivan vielä. Tälläkin vauhdilla eroja tulee tänä vuonna n. 35000, mikä on kirkolle nolo asia, vaikka se epäilemättä vuoden lopussa tullaankin tulkitsemaan torjuntavoitoksi. Mutta erolukuja tuijotettaessa jää huomaamatta se, että pitemmällä aikavälillä väki vähenee muistakin syistä. Tilastojen mukaan kirkkoon ja sen oppiin vahvimmin sitoutuneet alkavat olla jo niin vanhoja, että viikatemies tulee harventelemaan rivejä enenevään tahtiin. Kun lisäksi kirkkoon kuulumattomien riveissä on merkittävä osa lapsentekoiässä, niin kastettavien eli uusien jäsenien määrä ei lisäänny samaa tahtia kuin ennen. Tätä vielä toistaiseksi paikkaa kulttuuri-instituution asemaan päässyt rippileiri, mutta ennen pitkään kirkkoon sen takia liittyvienkin määrä tulee kääntymään laskuun.

Mitä sitten on tehtävissä? Virikkeitä löytyy samaisen Kotimaa-lehden muista artikkeleista:

Arkkipiispa Jukka Paarma vaatii, että valtion tulisi nostaa kirkon yhteisöveron osuutta, koska kirkko hoitaa yhteiskunnallisia tehtäviä. Tämä olisi tietenkin oikein ja kohtuullista, mutta eikö kirkon kannattaisi tässä asiassa tehdä eroa valtioon luovuttamalla osittainen väestökirjanpito sekä hautausmaiden ja joidenkin vanhojen rakennusten ylläpito valtion hoidettavaksi? Eihän näistä mikään liity millään tavalla mihinkään siihen, mikä Raamatun mukaan on kirkon tehtävä, joten näistä luopumisen ei pitäisi ainakaan olla teologisesti tai opillisesti ongelmallista.

Kirkon ja valtion välisen rahaliikenteen kaikkia yksityiskohtia tuntemattomana tulee kiusaus ajatella, että jos kirkko jää näissä yhteiskunnallisissa tehtävissään tappiolle, niin olisi kirkon etu päästä niistä eroon. Toisaalta jos kirkko jää niissä voitolle, niin herää kysymys, miksi valtio tukisi yhtä kristillistä kirkkokuntaa? Se ei ole ainoastaan väärin (paitsi tietysti niiden mielestä, jotka tätä rahaa saavat), vaan aiheuttaa myös "kenen leipää syöt, sen lauluja laulat" -ongelman, joka entisestään syö kirkon teologista uskottavuutta. Kirkon kannattaisi jättää nämä sivubisnekset vähemmälle ja panostaa enemmän päätehtäväänsä, mikäli se aikoo jollain tavalla pysäyttää jäsenmääränsä vähenemisen.

Toinen kirkon ja valtion side, mikä olisi hyvä katkaista, on esillä Olli Seppälän pääkirjoituksessa. Tässä lainaus kaikkein oleellisemmasta:

Teologisten tiedekuntien dekaanit ja luterilaisen kirkon piispat pitivät tämän kuun alkupuolella neuvonpidon, jossa yhtenä aiheena oli uusi yliopistolaki. Kirkon puolella on syytäkin olla kiinnostunut lain mukanaan tuomista muutoksista, sillä korkeasti koulutettu teologi- ja kanttorikunta on keskeinen osa kirkon itseymmärrystä ja luotettavuutta. Teologiset tiedekunnat ja osastot tarvitsevat tulevaisuudessa kirkolta henkistä tukea ja lobbaustakin - sen sijaan varsinaista tutkimusrahaa kirkolta tuskin on odotettavissa.

Uusi yliopistolaki ei näillä näkymin uhkaa vapaata ja kriittistä teologista tutkimusta. Ja laadukas koulutus ja tutkimus takaavat, että näin on myös tulevaisuudessa.

Ev.lut. kirkko ja valtio ovat jossain historian mutkassa päätyneet sellaiseen yhteistyökuvioon, että yhden kristillisen kirkkokunnan työntekijät saavat valtion yliopistoissa monivuotisen koulutuksen veronmaksajien rahoilla, kun taas muiden kirkkokuntien työntekijät maksavat yleensä kalliisti koulutuksestaan. Tai tietysti kuka tahansa voi osallistua Seppälän mainitsemaan "laadukkaaseen" koulutukseen tai tutkimukseen, mutta vain luterilainen kirkko on nähnyt hyväksi vaatia, että sen työntekijöiden tulee saada [uskosta] "vapaata" ja [Raamattu-]"kriittistä" teologista koulutusta.

Järjestely on talodellisesti mukava, mutta teologian ja kirkon uskon kannalta lähinnä katastrofaalinen, ainakin mitä tulee opiskelijoiden ymmärrykseen Raamatusta ja sen tulkinnasta. Mutta niin kauan kuin kirkon virkoihin pätevöityy käytännössä vain valtiomme yliopistojen kautta, jatkuu kirkon ja sen työntekijöiden teologisten eväiden mureneminen.

Vai onko niin, että tämä on tietoinen valinta? Koska enemmistö kirkon jäsenistä on kiinnostunut kirkosta aivan muista kuin teologisista syistä, niin uskon ja teologian sotkeminen kuvaan saattaisi vain entisestään pahentaa jäsenkatoa. Ja ehkäpä yhteiskunnallisten tehtävien hoitaminenkin antaa kirkolle kansan silmissä sellaista legitimiteettiä, mitä pelkkä ristiinnaulitun Kristuksen saarnaaminen ei voi koskaan antaa?

Tähän Jukka ja muut piispat vastasivat: "Ennemmin tulee totella ihmisiä kuin Jumalaa." (Piispojen teot 5:29)

Lue lisää...