Erosta ja eroista

Kotimaa-lehden verkkosivuilla uutisoitiin, että kirkosta eroajien määrä on kääntynyt laskuun. Tämä näkyy siinä, että vuoden kahden ensimmäisen kuukauden aikana kirkosta erosi vapaa-ajattelijoiden verkkopalvelun kautta vain 5800 henkeä, kuin vuotta aikaisemmin eroajia oli 800 enemmän. Syytä juhlaan?

Ei ehkä aivan vielä. Tälläkin vauhdilla eroja tulee tänä vuonna n. 35000, mikä on kirkolle nolo asia, vaikka se epäilemättä vuoden lopussa tullaankin tulkitsemaan torjuntavoitoksi. Mutta erolukuja tuijotettaessa jää huomaamatta se, että pitemmällä aikavälillä väki vähenee muistakin syistä. Tilastojen mukaan kirkkoon ja sen oppiin vahvimmin sitoutuneet alkavat olla jo niin vanhoja, että viikatemies tulee harventelemaan rivejä enenevään tahtiin. Kun lisäksi kirkkoon kuulumattomien riveissä on merkittävä osa lapsentekoiässä, niin kastettavien eli uusien jäsenien määrä ei lisäänny samaa tahtia kuin ennen. Tätä vielä toistaiseksi paikkaa kulttuuri-instituution asemaan päässyt rippileiri, mutta ennen pitkään kirkkoon sen takia liittyvienkin määrä tulee kääntymään laskuun.

Mitä sitten on tehtävissä? Virikkeitä löytyy samaisen Kotimaa-lehden muista artikkeleista:

Arkkipiispa Jukka Paarma vaatii, että valtion tulisi nostaa kirkon yhteisöveron osuutta, koska kirkko hoitaa yhteiskunnallisia tehtäviä. Tämä olisi tietenkin oikein ja kohtuullista, mutta eikö kirkon kannattaisi tässä asiassa tehdä eroa valtioon luovuttamalla osittainen väestökirjanpito sekä hautausmaiden ja joidenkin vanhojen rakennusten ylläpito valtion hoidettavaksi? Eihän näistä mikään liity millään tavalla mihinkään siihen, mikä Raamatun mukaan on kirkon tehtävä, joten näistä luopumisen ei pitäisi ainakaan olla teologisesti tai opillisesti ongelmallista.

Kirkon ja valtion välisen rahaliikenteen kaikkia yksityiskohtia tuntemattomana tulee kiusaus ajatella, että jos kirkko jää näissä yhteiskunnallisissa tehtävissään tappiolle, niin olisi kirkon etu päästä niistä eroon. Toisaalta jos kirkko jää niissä voitolle, niin herää kysymys, miksi valtio tukisi yhtä kristillistä kirkkokuntaa? Se ei ole ainoastaan väärin (paitsi tietysti niiden mielestä, jotka tätä rahaa saavat), vaan aiheuttaa myös "kenen leipää syöt, sen lauluja laulat" -ongelman, joka entisestään syö kirkon teologista uskottavuutta. Kirkon kannattaisi jättää nämä sivubisnekset vähemmälle ja panostaa enemmän päätehtäväänsä, mikäli se aikoo jollain tavalla pysäyttää jäsenmääränsä vähenemisen.

Toinen kirkon ja valtion side, mikä olisi hyvä katkaista, on esillä Olli Seppälän pääkirjoituksessa. Tässä lainaus kaikkein oleellisemmasta:

Teologisten tiedekuntien dekaanit ja luterilaisen kirkon piispat pitivät tämän kuun alkupuolella neuvonpidon, jossa yhtenä aiheena oli uusi yliopistolaki. Kirkon puolella on syytäkin olla kiinnostunut lain mukanaan tuomista muutoksista, sillä korkeasti koulutettu teologi- ja kanttorikunta on keskeinen osa kirkon itseymmärrystä ja luotettavuutta. Teologiset tiedekunnat ja osastot tarvitsevat tulevaisuudessa kirkolta henkistä tukea ja lobbaustakin - sen sijaan varsinaista tutkimusrahaa kirkolta tuskin on odotettavissa.

Uusi yliopistolaki ei näillä näkymin uhkaa vapaata ja kriittistä teologista tutkimusta. Ja laadukas koulutus ja tutkimus takaavat, että näin on myös tulevaisuudessa.

Ev.lut. kirkko ja valtio ovat jossain historian mutkassa päätyneet sellaiseen yhteistyökuvioon, että yhden kristillisen kirkkokunnan työntekijät saavat valtion yliopistoissa monivuotisen koulutuksen veronmaksajien rahoilla, kun taas muiden kirkkokuntien työntekijät maksavat yleensä kalliisti koulutuksestaan. Tai tietysti kuka tahansa voi osallistua Seppälän mainitsemaan "laadukkaaseen" koulutukseen tai tutkimukseen, mutta vain luterilainen kirkko on nähnyt hyväksi vaatia, että sen työntekijöiden tulee saada [uskosta] "vapaata" ja [Raamattu-]"kriittistä" teologista koulutusta.

Järjestely on talodellisesti mukava, mutta teologian ja kirkon uskon kannalta lähinnä katastrofaalinen, ainakin mitä tulee opiskelijoiden ymmärrykseen Raamatusta ja sen tulkinnasta. Mutta niin kauan kuin kirkon virkoihin pätevöityy käytännössä vain valtiomme yliopistojen kautta, jatkuu kirkon ja sen työntekijöiden teologisten eväiden mureneminen.

Vai onko niin, että tämä on tietoinen valinta? Koska enemmistö kirkon jäsenistä on kiinnostunut kirkosta aivan muista kuin teologisista syistä, niin uskon ja teologian sotkeminen kuvaan saattaisi vain entisestään pahentaa jäsenkatoa. Ja ehkäpä yhteiskunnallisten tehtävien hoitaminenkin antaa kirkolle kansan silmissä sellaista legitimiteettiä, mitä pelkkä ristiinnaulitun Kristuksen saarnaaminen ei voi koskaan antaa?

Tähän Jukka ja muut piispat vastasivat: "Ennemmin tulee totella ihmisiä kuin Jumalaa." (Piispojen teot 5:29)