9.2.10

Valinnan paikka

Arkkipiispaehdokas Miikka Ruokanen on blogissaan pohtinut mm. sitä, millaista uudistusta kirkkomme tarvitsee. Pitäisikö kirkon siirtyä kohti kääntymystä ja parannuksentekoa korostavaa herätyskristillisyyttä, vai pyrkiä yhä enemmän olemaan kansankirkollinen instituutio, jonka sisään kaikki mahtuvat?

Ruokanen osuu kysymyksellään suoraan asian ytimeen. Kirkon suurin ongelma on nimittäin se, että sen identiteetti on hukassa. Toisaalta kirkossa on paljon niitä, jotka toivoisivat kirkon olevan uskollinen Raamatulle ja kristillisen kirkon päälle eli Kristukselle. Toisaalta kirkossa on vieläkin enemmän niitä, jotka syystä tai toisesta kokevat uskon korostamisen tai Raamatun opetuksista kiinni pitämisen ahdistavaksi ja jotka mieluummin näkisivät kirkon laitoksena, joka tarjoaa tiettyjä yhteiskunnallis-kulttuurillisia palveluja mutta jossa kukin saa uskoa tavallaan (kunhan maksaa kirkollisveronsa).

Näiden kahden ääripään välinen jännite on ilmeinen ja vaikka kirkon johto onkin pitkään yrittänyt miellyttää molempia ryhmiä, yhteiselo alkaa käydä siinä määrin hankalaksi, että vettä pahasti hörpänneestä kirkkolaivasta pakenee väkeä molemmilta laidoilta. Viimeistään nyt aletaan toivottavasti ymmärtää se, että Raamatulle uskollinen, mutta samalla koko kansan kirkko on kaunis mutta mahdoton ideaali (joka on Suomessakin toiminut oikeastaan vain silloin, kun laki siihen käytännössä pakotti).

Minkä suunnan kirkko aikoo valita? Jos se haluaa edelleen pysytellä kansankirkkomaisena, suomalaisuuteen olennaisena osana kuuluvana instituutiona, joka ei häiritse ketään mutta palvelee kaikkia, jatkanee sen jäsenmäärä siitä huolimatta hidasta mutta tasaista laskuaan. Raamattuun vakavimmin suhtautuvat ryhmät lähtenevät kirkosta nopeassa tahdissa ja muodostavat omia, uusia yhteisöjään (ja pitkällä aikavälillä todennäköisesti vain toistavat emoyhteisönsä virheet). Uskovien eksoduksen myötä kirkosta tulee selkeästi diakoniaan ja muuhun avustustyöhön keskittynyt järjestö, joka voisi hyvin fuusioitua Punaisen ristin kanssa.

Jos kirkko sen sijaan haluaa palata juurilleen sellaisena kuin ne Raamatusta löytyvät, niin se merkitsee käytännössä nisunjyvän maahan putoamista ja kuolemista. Kun saarnoihin tulee suolaa, julkiset kannanotot eivät enää myötäile turvallisesti kansan enemmistön näkemyksiä ja henkilökohtainen usko Jeesukseen Kristukseen nousee jälleen kristityn tunnusmerkiksi, niin jäsenmäärä kokee ainakin alussa kovia kolauksia. Rahavirran supistuessa monia asioita pitää miettiä uudestaan. Mutta samalla on toivoa siitä, että nisunjyvä alkaa kantaa hedelmää. Kirkko voi jälleen löytää alkuperäisen missionsa eli uskosta osattomien tavoittamisen ja niiden opetuslapseuttamisen, jotka haluavat seurata sitä Herraa, joka kuoli heidän puolestaan ristillä.

Ruokasen ratkaisu kirkon ongelmiin on "paluu uusitestamentilliseen spiritualiteettiin". Toivottavasti mahdollisimman moni arkkipiispanvaalin äänioikeutetuista on halukkaita pyrkimään kohti samaa päämäärää.

0 kommentti(a):