Kuningas Työ

Hiljattain netissä levisi artikkeli, jossa saattohoidon ammattilainen listasi asioita, joita ihmiset eniten katuvat kuolinvuoteellaan. Sen mukaan jokainen mies katui sitä, että oli tehnyt elämässään liian paljon töitä ja jättänyt liian vähän aikaa tärkeämmille asioille. Tämä on hyvä muistaa tänä aikana, jolloin lääkkeeksi maailman(talouden) raiteilleen saattamiseksi tarjotaan työurien pidentämistä.

Työ on kaksipiippuinen juttu. Toisaalta se voi olla siunaus tekijälleen ja tuoda mielekkyyttä elämään. Ilman palkkatyötä tai muuta järkevää tekemistä ihminen on vaarassa syrjäytyä ja ajautua monenlaisiin ongelmiin. Toisaalta ihmisen suhde työhön on usein tavalla tai toisella vääristynyt. Joillekin työ on huumetta, johon ollaan koukussa samalla tavalla kuin päihteisiinkin. Toisilla oma identiteetti on kiinni työnteossa, jolloin eläkkeelle jäämisen myötä elämän täyttää tyhjyys - ja usein ratkaisua etsitään pullosta.

Edellä olevia esimerkkejä tuskin kukaan kiistää. Hälyttävää sen sijaan on, kuinka harvoin asetetaan kyseenalaiseksi sitä, että lisääntyvä työnteko pelastaa maailmamme kaikelta pahalta. Joka päivä kansalle kerrotaan kaikkien medioiden kautta, kuinka ihmisten hyvinvointi vaatii jatkuvaa taloudellista kasvua. Jatkuva talouskasvu vaatii jatkuvaa kulutuksen kasvua. Ja jatkuva kulutuksen kasvu vaatii lisääntyvä työntekoa - sekä kulutettavien hyödykkeiden ja palveluiden tuottamiseksi että rahan ansaitsemiseksi kulutusta varten. Ihminen on siis valjastettava maksimaaliseen hyötykäyttöön, jotta systeemi pyörisi. Ero Matrixiin on lähinnä se, että kaiken takana eivät ole koneet vaan Mammona.

Sen vielä ymmärtää, että uskosta osattomat ihmiset ovat täysin rinnoin mukana tässä oravanpyörässä, jossa pienelle osalle ihmiskuntaa ylläpidetään elintasoa, jota maapallon kiihtyvällä vauhdilla hupenevat resurssit voivat tarjota vain pienelle vähemmistölle. Mutta myös uskovien joukossa on runsaasti niitä, joiden perimmäiset motiivit työnteossa eivät todellisuudessa eroa lainkaan enemmistön motiiveista. Suomalaisen unelman tavoittelemiseksi otetaan riittävästi lainaa ja sen myötä varmistetaan, että taloudelliset tekijät säätelevät elämän parhaita vuosia ja niiden aikana tehtyjä ratkaisuja. Joskus mielen perukoilla tosin viipyilee ajatus, että olisi mukava olla kokosydämisempi kristitty ja hieman aktiivisempi omassa uskossaan, mutta siihen ei yksinkertaisesti ole aikaa. Ehkäpä sitten, kun uralla on päästy tarpeeksi pitkälle, lainat on kaikki maksettu ja lapset ovat vihdoin lentäneet pesästä. Kun omaa elämää on ensin Mammonan talutusnuorassa turvattu 30-40 vuotta, niin ehkäpä siitä - hyvässä lykyssä - ehtii sen jälkeen antamaan muutaman vuoden Herrallekin.

Taitaa saattohoidassa elämäänsä katuvia riittää vastakin.

Lue lisää...

Pohjakosketus

Nokia Missiossa tapahtui nyt se, mitä osa odotti, moni pelkäsi - ja jotkut jopa toivoivat: sen pitkäaikainen keulahahmo Markku Koivisto karahti lopulta karille. Hengellisen johtajan kolmesta perinteisestä kiusauksesta - raha, valta ja seksi - kohtalokkaaksi muodostui jälleen kerran trion kolmas jäsen.

Tähänastiset julkisuuteen annetut tiedot ongelman tarkasta laadusta ovat niukkoja ("seksuaalisten rajojen rikkomista"), mutta jotain niiden pohjalta voi kuitenkin jo sanoa. Tässä muutamia ajatuksia aiheen tiimoilta:

• Kun mennään tarpeeksi pitkään tarpeeksi lujaa, vauhtisokeus iskee ja on vaarana ajaa mutkassa ulos. Mitä laajempi ja julkisempi palvelustyö, sitä tärkeämpää on, että on kunnossa se perustus, mikä rakennetaan Herran kanssa piilossa muilta.
  
  
• Vahvinkaan voitelu ei takaa julistajan kuuliaisuutta tai oikeaa teologiaa. Daavid lankesi valtansa huipulla aviorikokseen, jota hän yritti peitellä murhalla. On vaarallista pitää itseään tai jotakuta toista erehtymättömänä vain siksi, että Jumala toimii voimallisesti oman tai jonkun toisen palvelutyön kautta.
  
  
• Kyky vastaanottaa kritiikkiä on tärkeää. Tämä on ollut Koivistolle ja Nokia Missiolle ainakin menneisyydessä ajoittain vaikeaa, mutta toivottavasti siihen suhtaudutaan tulevaisuudessa riittävällä vakavuudella.
  
  
• Johtajan lankeaminen ei kerro vain johtajasta yksilönä, vaan usein myös siitä yhteisöstä, jossa johtaja toimii. Jos joku nostetaan jalustalle yli muiden eikä elä avointa, tilivelvollista elämää suhteessa toisiin, ei yhteisön johtamis- ja toimintamalli ole terve.
  
  
• Kaikki tekevät syntiä, mutta kaikkien syntejä ei repostella lehtien palstoilla. Kaikkien äkillisestä moraalisesta ylemmyydentunteesta kärsivien kannattaakin käydä lähimmän peilin luona ja sen jälkeen kiittää Jumalaa siitä, että vain hänen armonsa varassa on itse toistaiseksi selvinnyt.
  
  
• On hyvä muistaa, että Nokia Mission kaltaisessa herätysliikkeessä moraalinen rima on paljon korkeammalla kuin kansankirkossa. Se, mikä tuo Missiosta potkut, ei välttämättä aiheuttaisi mitään toimenpiteitä kirkossa, missä pedofilia alkaa olla viimeisiä seksuaalisen alueen syntejä, jotka vielä herättävät pahennusta.

Miten tästä eteenpäin? Jos Mission nykyinen johto toimi proaktiivisesti Koiviston kanssa, tulee sille nostaa hattua. Jos sen sijaan tässä ainoastaan tehtiin välttämättömyydestä hyve, eli tuotiin asia julkisuuteen vasta sen jälkeen, kun liian moni tiesi, ei reaktio ollut aivan yhtä kiitettävä.

Kaikesta huolimatta on pakko muistaa, että evankeliumi on hyviä uutisia erityisesti niille, jotka ovat elämässään epäonnistuneet, eikä Koivisto ole poikkeus. Hänellä voi vielä olla paljon annettavaa Kristuksen ruumiille, mikäli hän tekee parannuksen. Luottamuksen palautuminen vie toki aikansa, mutta tämäkään synti ei ole niin suuri, etteikö Jeesus antaisi sitä anteeksi. Toivottavasti hänen seuraajansa ovat yhtä armollisia.

Lue lisää...

Älä alistu!

Mediassa kuohuu jälleen. Tällä kertaa aiheena on muutamien kristillisten järjestöjen tukema Älä alistu! -kampanja. Kampanjan keskiössä on kymmenminuuttinen video, jossa 20-vuotias "Sanni" kertoo, kuinka Jeesus vapautti hänet tupakasta. Pahinta monelle on ollut Sannin varomaton vertaus: Jos kerran joku alkoholisti voi tehdä parannuksen, niin miksei joku tupakoijakin? Ei ihme, että tämän nuoren naisen kokemus on saanut tupakkateollisuuden varpailleen ja sen äänenkannattajat raivon partaalle.

Kuten kuvioon kuuluu, ensin alkoi kova kuhina eroakirkosta.fi-sivustolla ja seuraavaksi arkkipiispa riensi sanoutumaan irti kampanjasta. Myös yksittäiset seurakunnat ja seurakuntayhtymät ovat esittäneet vastalauseensa kampanjan johdosta. Jäsenkadosta huolestuneet kirkon johtajat korostavat, kuinka "tupakoijan identiteettiä on kunnioitettava" ja kuinka "tupakoiva henkilö ei ole rikollinen, sairas tai erityisellä tavalla syntinen".

Kampanjan vetäjät ovat tästä samaa mieltä, mutta haluavat tehdä eron tupakanhimon ja polttamisen välillä. Himo tupakkaan ei itsessään ole väärin tai vahingollista - se voi jopa joissain tapauksissa olla perinnöllistä - mutta polttaminen ei ole oikein. Heidän mielestään Sannin viesti on, että nuoren ei pitäisi aloittaa polttamista vain kaveripiirin painostuksen tai kasvavan tupakkamyönteisen ilmapiirin takia ja että tupakoinnin voi lopettaa. Toisaalta he myöntävät myös, että vaikka Sanni eheytyi ja pääsi kokonaan irti tupakanhimosta, jotkut saattavat joutua kokemaan vetoa tupakkaan koko elämänsä ajan. Kirkko haluaa tukea myös heitä heidän kipuilussaan, kampanjan johto muistuttaa.

Keskustelu tupakoinnista ja siitä, onko se haitallista tai onko tupakanhimo synnynnäistä, tulee varmasti jatkumaan kirkossamme vielä jonkin aikaa. Tämän kohun osalta herää kuitenkin kysymys siitä, onko tupakoijilla myös jokin piiloagenda. Harva nimittäin olisi edes kuullut koko - vain viikon mittaiseksi suunnitellusta - kampanjasta, elleivät sen vastustajat olisi tarttuneet siihen sillä raivolla, mikä on mediassa nähty. Väkisinkin tulee mieleen, että osaa asiasta uutisoivista tahoista motivoi antikristillisyys vähintäänkin yhtä voimakkaasti kuin tupakkamyönteisyys.

Tupakoinnin edistämiselle tuskin tekee hyvää viittaukset "kristilliseen äärimateriaaliin" ja "vahvasti röökifobiseen kampanjaan". Samoin on pakko kysyä, mihin kerta toisensa jälkeen katoaa se paljon puhuttu "suvaitsevaisuus", jonka perään tupakoijat jatkuvasti kuuluttavat. Jos joku vuosien sinnittelyn jälkeen pistää vihdoin palamaan, sitä juhlitaan avoimesti, mutta jos joku haluaa syystä tai toisesta tumpata viimeisen kerran, siitä kertomista pidetään "sairaana" ja ihmisten pahoinvointia lisäävänä. Kaikki kokemukset eivät selvästikään ole yhtä tärkeitä tai samanarvoisia.

Vielä toistaiseksi taitaa olla niin, että suurin osa suomalaisista ei polta ja pitää sauhuttelua lähinnä iljettävänä puuhana. Siksi on mielenkiintoista, että tästä huolimatta ainoaksi julkisuudessa sallituksi totuudeksi on noussut väite, että "tupakanpoltto on yhtä normaalia kuin polttamatta oleminenkin". Jos tupakkateollisuus on onnistunut saamaan agendansa näin tehokkaasti läpi yhteiskunnassa, on vain ajan kysymys, koska siitä tulee ainoa virallinen totuus myös kirkossamme. Ei ihme, että luterilainen kansankirkollisuus on uhanalainen laji.

Lue lisää...

Paine kasvaa

Rakas kansankirkkomme on monenlaisten muutosten kourissa. Toisaalta sitä uhkaavat ulkopuoliset muutospaineet, mutta toisaalta myös instituution sisällä olevien ryhmittymien paineet alkavat purkautua kirkon johdon kannalta ei-toivotuissa muodoissa. Tulevaisuuden suuret linjat näyttävät selviltä, mutta yksityiskohdat ja aikataulu ovat vielä avoimia.

Syksyn aikana nähtiin, mitä ulkopuolinen paine saa aikaan. Media vei ja kirkko vikisi - tuloksena kirkon historian tähän asti suurin eropiikki. Raamatusta ja kirkon 2000-vuotisesta perinteestä kiinni pitävät uskovat leimattiin ahdasmielisiksi kiihkoilijoiksi ja anti-kristillinen vihapuhe sai Suomessa aivan uusia ulottuvuuksia. Kansanjoukkojen tyynnyttelemiseksi jopa muutama piispa kiirehti sanoutumaan irti kirkon tähänastisesta virallisesta avioliittokannasta.

Paine kirkossa ei ole suinkaan vielä hellittänyt, vaikka ulkoinen kuohunta tuntuukin hetkeksi tyyntyneen. Maailma ei luovuta, ennen kuin kirkko muuttuu sen kaltaiseksi, joten uusia myönnytyksiä on kirkon johdon taholta varmasti tulossa. Lisäksi moni pappi on lähivuosina eläköitymässä eikä kirkollisveronmaksajia ole varaa menettää tällä vauhdilla.

Mutta myös kirkon sisällä kuohuu. Leif Nummelan esittämä piispaboikotti on vain jäävuoren huippu. Raamatulle uskollisia tahoja on jo pitempään yritetty tavalla tai toisella saada lähtemään kirkosta, mutta useimmat eivät halua luopua niistä eduista (lue: rahoista ja rakennuksista), joita kirkkoon kuuluminen tuo tullessaan. Yhtenä ratkaisuna ongelmalliseen tilanteeseen ovat ns. jumalanpalvelusyhteisöt, joita on ruvennut syntymään virallisen kirkon sisälle eri puolelle Suomea.

[Toim. huom.: "Jumalanpalvelusyhteisö" on organismi, joka pyrkii toimimaan kuin Raamatun seurakunta - toisin kuin kirkon "seurakunta"-nimikkeellä varustetut väestökirjanpidolliset yksiköt - mutta jota ei voi (vielä) kutsua seurakunnaksi, jottei kirkon johto ei hermostu eikä teologeilta mene sormi suuhun.]

Tällaisessa toiminnassa on luonnollisesti omat etunsa. Se auttaa ylläpitämään Pyhän Hengen synnyttämää elämää ilman, että tarvitsee luopua niistä perinteistä, jotka koetaan rakkaiksi. Toisaalta tässä piiree myös omat vaaransa. Esim. Kansanlähetyksen lähetysjohtaja Timo Rämä mm. varoittelee, että kodeissa ei saa yhdessä murtaa leipää "ilman minkään virallisen tahon lupaa". Näitä impulsseja elää Uuden testamentin mukaista elämää (vrt. Ap.t. 2:46) on liikkeen historiassa ollut aikaisemminkin, joten siinä mielessä varoitus on paikallaan. Joskus voi nimittäin käydä niin, että Raamattu tulee perinnettä tärkeämmäksi.

Näiden paineiden valossa olisi melkoinen ihme, jos kirkon jäsenkato pysähtyisi tai yksikään kirkon sisäinen yhteisö ei lopulta päätyisi tekemään niitä ratkaisuja, joihin kirkon johto niitä rohkaisee. Kansanlähetys harkitsee tilannettaan 2015, mutta muutama muu varmasti jo aikaisemmin. Jäämme odottelemaan, ketkä ensimmäisenä joutuvat valitsemaan ihmisten ja Jumalan miellyttämisen välillä.

Lue lisää...