"Houston, meillä on ongelma"

Naispappeuskysymys, homojen asema kirkossa, karismaattisuus, liberaalit teologiset kannanotot, Luther-säätiön ja Suokonaukion kasteet - siinä muutamia uutiskynnyksen ylittäneitä kysymyksiä, joiden kanssa evankelis-luterilainen kirkko tälläkin hetkellä painii. Tavalliselle, hengellisistä asioista etääntyneelle tallaajalle ei kirkosta ja kristinuskosta tällaisten aiheiden kautta muodostu kovinkaan houkuttelevaa kuvaa.

Taannoisessa Kotimaa-lehden haastattelussa piispa Pihkala povasi vaikeita aikoja uudelle Missiokirkolle. Rohkenen kuitenkin epäillä, että Koiviston ja kumppaneiden ongelmat tulevat olemaan aika pieniä verrattuna siihen, minkälaisia ongelmia kansankirkolla on - ja tulee vastakin olemaan.

Ensiksikin kaikki gallupit, tilastot ja tutkimukset (joita tässäkin blogissa on usein käsitelty) viittaavat vahvasti siihen, että vain murto-osa ev.lut. kirkon jäsenistä on (Raamatun mukaisessa) uskossa. Kirkon opin mukaan kaikki sen jäsenet ovat kuitenkin uudestisyntyneitä. Tästä voi vetää sen johtopäätöksen, että joko oppi on väärässä - mikä vetäisi maton koko luterilaisuuden alta - tai sitten kirkko epäonnistuu surkeasti päätehtävässään, koska uskovina elämänsä aloittaneista yli 90% joko (a) luopuu uskostaan tai (b) ei koskaan opi aiheesta riittävästi erottuakseen näkemyksiltään ja elämäntavoiltaan ateisteista, agnostikoista, pakanoista yms. ryhmistä. Riippumatta siitä, kumpi selitysmalli valitaan, on ongelma Raamatun valossa aikamoinen.

Toiseksi, kansankirkkomme papeiksi vihittyjen joukossa on ateisteja, leipäpappeja, panteisteja, yms. henkilöitä (toisin kuin esim. piispa Björkstrand taannoin television A-talk -ohjelmassa väitti). Toisaalta pappeina toimii myös paljon aidosti Jumalaa ja Raamattua rakastavia henkilöitä, jotka kaikessa etsivät ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa. Näiden kahden ääripään välillä tuntuu sitten olevan suuri joukko ihmisiä, joilla on halu tehdä hyvää tai palvella hengellisessä tehtävässä, mutta joilta ympäröivä yhteiskunta ja liberaali teologinen koulutus ovat riistäneet eväät ja sen myötä selkeän ymmärryksen siitä, mitä Raamattu monista asioista opettaa. Joku voisi pitää tätäkin tilannetta melko ongelmallisena.

Kolmanneksi, kirkossa näyttää olevan hyvin erilaisia käsityksiä siitä, mille sen toiminta ja oppi perustuu. Teologisissa kädenväännöissä käy yleensä äkkiä ilmi, että sola scriptura -periaatteesta tunnetussa kirkkokunnassa on ainakin kolme auktoriteettia, joiden perusteella asiat ratkotaan: ympäröivä yhteiskunta ("Enemmän tulee pelätä Jumalaa kuin ihmistä"?), tunnustuskirjat/kirkkolaki/kirkkojärjestys ("Näin te olette perinnäissäännöillänne tehneet tyhjäksi Jumalan sanan"?) ja Raamattu. Viimeiseen vetoavien joukossa on tosin paljon niitäkin, jotka ovat tarpeen vaatiessa valmiit unohtamaan Raamatun ja ottamaan aseeksi kirkkohistorian, mikäli jälkimmäinen on paremmin linjassa omien teologisten preferenssien kanssa. Sopua ja yhteistä näkemystä on vaikea löytää, koska eri auktoriteetit ovat usein ristiriidassa keskenään. Niinpä ainakin yhdeksi ratkaisuksi on otettu se, että vallassa olevat potkivat eri tavalla ajattelevat - ja sen julki tuovat - pois kirkon viroista.

Kirkon soppaa ovat hämmentämässä lisäksi seuraavat seikat:

• Syyt kirkkoon kuulumiselle ovat useimmiten kaikkea muuta kuin hengellisiä, eli "olla suomalainen" = "olla luterilainen".
  
• Kirkolla on paljon rahaa ja omaisuutta sekä erityisasema suhteessa valtioon - kukapa näistä eduista haluaisi vapaaehtoisesti luopua?
  
• Moni olisi valmis lähtemään kirkosta, mutta eroamiseen ja toiseen kristilliseen kirkkoon liittymiseen liittyy uskoville sekä teologisesti että yhteiskunnallisesti vielä niin suuri stigma, että moni jää mieluummin verorahoillaan tukemaan järjestelmää, joka etääntyy koko ajan yhä kauemmaksi Jumalasta ja hänen Sanastaan. Tämä puolestaan takaa sen, että riitoja, napinaa ja ongelmia riittää kirkossa vielä vuosiksi eteenpäin.
  

Ok, ongelmat on helppo tuoda esiin, vaan mistä niihin löytyisi ratkaisuja? Tässä muutamia ehdotuksia, jotka todennäköisesti pitemmällä tähtäimellä parantaisivat tilannetta kirkossa:

• Siirrytään monissa kirkoissa käytössä olevaan malliin, jossa seurakunta itse kutsuu omat työntekijänsä (mahdollisuuksien mukaan) omasta keskuudestaan. Näin esim. papeiksi päätyy henkilöitä, jotka ovat seurakunnalle tuttuja, joiden luonne ja palvelualttius on jo testattu, jne.
  
• Toteutetaan niiden herätyskristillisten pappien toive, jotka haluaisivat kastaa vain uskovien vanhempien lapsia. Kirkolta ei kastettujen lasten opetuslapseuttaminen näytä onnistuvan, mutta uskovilla vanhemmilla voisi olla hieman paremmat mahdollisuudet.
  
• Pyritään tavoittamaan jokainen seurakuntalainen huomattavasti useammin kuin kirkon strategiamietinnön ehdottamat viisi kertaa vuodessa. Jos kerran kirkon päätehtävä (Raamatun mukaan) on ihmisten tavoittaminen evankeliumilla ja uskooon tulleiden opetuslapseuttaminen, niin se ei varmasti voi toteutua viidellä tapaamisella, joista useimmat liittyvät kaiken lisäksi johonkin riittiin tai seremoniaan.
  
• Avataan tie kirkon papiksi muillekin kuin niille, jotka ovat suorittaneet opintonsa sekulaarin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.
  
• Siirretään konfirmaatio 10 vuotta myöhemäksi, tai otetaan käyttöön 2. konfirmaatio henkilön täyttäessä esim. 25 vuotta. Tuossa vaiheessa ei yleensä mennä enää muiden mukana tai toisteta konfirmaatiosanoja vain siksi, että saataisiin "naimalupa". (Koska Raamatussa ei puhuta mitään ensimmäisestäkään konfirmaatiosta, ei toisen konfirmaation käyttöönotolle pitäisi olla ainakaan teologisia esteitä.)
  
• Hyväksytään kummiksi vain sellaisia, jotka ovat kuuluneet pitkään johonkin kristilliseen kirkkoon (ev.lut. tai jokin muu). Näin ei kenellekään tule tarvetta liittyä kirkkoon vain siksi, että ei halua tuottaa pettymystä parhaalle kaverilleen, jonka lapsen kummiksi on pyydetty.
  
• Tarjotaan ihmisille helppo mahdollisuus tukea kirkon työtä kirkollisveron määrällä ilman, että on kirkon jäsen.
  
• Siirretään hautausmaat valtion hoidettaviksi niin, että kenenkään ei tarvitse liittyä kirkkoon halvan hautapaikan takia.
  
• Avataan kirkkohäät kaikille sitä haluaville (mies-naispareille) ilman, että on pakko liittyä kirkon jäseneksi. Jos joku ei-kristitty tai ei-luterilainen haluaa pyytää Jumalan siunausta liitolleen, niin se ei liene paha asia.
  
• Palautetaan kirkon perustehtävä - joka siis ei suinkaan ole sakramenttien jakaminen vaan ihmisten kutsuminen uskoon ja parannukseen - aivan uudella tavalla kunniaan.
  
• Ollaan enemmän huolestuneita laadusta kuin määrästä. Se, että yli 80% kansasta kuuluu kirkkoon voi olla hyvä juttu taloudellisesti, mutta sen, että suurin osa heistä on matkalla ikuiseen kadotukseen, tulisi myös painaa vaakakupissa jonkin verran.
  

Keksiikö joku vielä lisää ehdotuksia?