Kaksi virtaa

Eilen (13.10.2010) erosi kirkosta ennätysmäärä ihmisiä, yhteensä 2633 jäsentä. Syynä tilastolliseen piikkiin lienee tiistai-illan ohjelma A2 Teema: Homoilta. Kiista jakaa sekä kansaa että kansankirkkoa.

Ohjelmassa käydyn keskustelun ja siinä esitettyjen argumenttien taso vaihteli aika paljon, mutta piikistä päätellen ainakin yksi asia välittyi katsojille selkeästi: Raamatun mukaan Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi, ja avioliitto on mahdollista vain miehen ja naisen välillä (eikä silloinkaan aina, vaikka kuinka mieli tekisi). Monet niistä, jotka eivät Raamatun opetuksesta tässä(kään) kohdassa pidä, katsoivat parhaaksi lopettaa taloudellisen tukensa sellaiselle kirkolle, joka nojautuu (ainakin toistaiseksi) tässä asiassa Raamattuun. Ilta oli siis kirkon kannalta menestys, vaikka pitkällä tähtäimellä menetetäänkin jonkin verran verorahoja.

Kaikki eivät kuitenkaan pidä siitä, että kirkosta on muodostumassa Raamattua ohjenuoranaan pitävien, Jeesukseen uskovien ihmisten ryhmä. Erityisesti tämä tuntuu harmittavan monia pappeja ja jopa joitakin piispoja, jotka pyrkivät estämään tällaisen negatiivisen kehityksen. Niinpä olot ovat pikkuhiljaa käyneet vaikeammiksi niille, jotka eivät pidä kristinuskon tai Raamatun oppien vesittämisestä. Ketään ei tietenkään olla erottamassa - mikä olisi tietysti hieman ristiriitaista niin kauan kuin ateistit saavat pysyä pappisviroissaan - mutta oven suuntaan tuupitaan kyllä ahkerasti. Tärkeintä on saada pahat, fundamentalistiset ainekset lähtemään omasta tahdostaan, koska lähtijät ovat aina oletusarvoisesti väärässä (paitsi tietysti Raamatun homonäkemyksen takia lähteneet, joiden olisi ennemminkin kannattanut lähteä seurakuntavaaleihin ehdokkaiksi - Homoillassa esiintynyt Mr. Gay Finland Kenneth Liukkonenkin liittyi kirkkoon vain tästä syystä).

Kirkolle sen uudistetun opin ja vanhoillisten käytäntöjen takia lähtevät ihmiset ovat iso menetys. Erona paperijäsenten lähtöön on se, että nämä ihmiset ovat usein myös osallistuneet kirkon toimintaan ja ehkä toimineet hyvinkin aktiivisesti sen hyvinvoinnin eteen. Toisaalta heidän lähtönsä kertoo myös siitä, että myytti evankelis-luterilaisesta kirkosta Kristuksen kirkkona on pikkuhiljaa murtumassa. Osa edellisen jäsenistä kuuluu toki jälkimmäiseenkin, mutta jälkimmäinen on paljon laajempi kokonaisuus eikä se myötäile seurakuntien tai valtioiden rajoja. Hengellinen elämä kansankirkkomme ulkopuolella on kirkossa usein tarkoin varjeltu salaisuus.

Kirkon ovi tulee käymään jatkossakin, mutta ketkä siitä käyvät - ja mihin suuntaan? Nyt meneillään olevat seurakuntavaalit ovat osaltaan vaikuttamassa siihen, millaisen vastauksen tämä kysymys saa pitkällä tähtäimellä. Mene siis ja äänestä isänpäivänä hyvää ehdokasta. Kenties elämän virta kirkon ovella kääntää suuntaansa!

Lue lisää...

Räikeä epäkohta

Lehdissä uutisoidaan nykyään usein siitä, kuinka jossain on loukattu lapsen fyysistä koskemattomuutta ja kuinka se on johtanut sakkoihin tai vieläkin vakavampiin toimenpiteisiin. Alaikäisten raiskaukset ja lapsen muu seksuaalinen hyväksikäyttö tosin harvemmin johtavat mihinkään rangaistukseen, mutta mm. tukistus, luunappi ja juutalaisten poikalasten ympärileikkaus ovat vakavia pahoinpitelytapauksia, joihin tulisi aina puuttua ankaralla kädellä.

Tämän valossa on yllättävää, kuinka vähän on puhuttu yhdestä räikeimmästä väkivallan muodosta, jota lapset joutuvat elämänsä aikana kohtaamaan. Tämä pahoinpitelyn laji on niin syvällä yhteiskuntamme rakenteissa, että monikaan ei ole vielä havahtunut sitä kyseenalaistamaan. Silti useimmat meistä kantavat sen johdosta elinikäisiä traumoja ja pelkoja. Viimeistään nyt olisi siis viisaiden päättäjien aika herätä vaatimaan, että tämä toiminta - lasten hampaiden paikkaaminen (ja muutama muu hammashoidon piiriin kuuluva aktiviteetti) - diskriminalisoidaan välittömästi. (Tai oikeastaan lakihan jo selkeästi takaa lapsen ruumiillisen koskemattomuuden - sitä ei vain noudateta eikä valvota.)

Hampaiden poraamista (ja joissain tapauksissa myös hammaskiven poistoa tai hampaiden oikomishoidon tarvetta) on yritetty perustella sillä, että kivuliaisuudestaan huolimatta se on pitkällä tähtäimellä lapsen omaksi parhaaksi, aivan kuin tällaiset hoitotoimenpiteet olisivat jotenkin välttämättömiä lapsen kehityksen kannalta. Fiksut lainsäätäjät tietävät kuitenkin, että lapselle saadaan hyvät hampaat pelkällä harjauksella, hammaslangalla ja makean välttämisellä. Hammaslääkärit protestoivat siis aivan turhaan, että joskus tarvitaan myös äärimmäisiä toimia. Lapsen fyysinen koskemattomuus on tärkeintä eikä siihen voida sallia poikkeuksia edes oireilevan hampaan vuoksi. (Sitä paitsi kipulääkkeitä on aina olemassa ja niillä voidaan todellinen ongelma peittää siihen asti, kunnes lapsi on aikuinen.)

Hammaslääkärit ovat myös yrittäneet osoittaa, että esim. hampaiden poraaminen on sisältö- eikä muotokysymys. Toisin sanoen, on eroa sillä, onko poraaja kauhuelokuvista tuttu, rääkkäämisestä nauttiva sadisti, joka saa tyydytystä uhriensa tuskista, vaiko hampaiden ja lasten hyvinvoinnista huolestunut henkilö, joka tekee vain sen, minkä ihmiskunnan pitkä kokemus on osoittanut oikeaksi. Väkivalta on kuitenkin väkivaltaa, eikä tällaisilla argumenteilla sumuteta päättäjiä, jotka tietävät, mikä on lapselle oikeasti parasta.

Tutkimusten mukaan yhteiskunnassamme on selvästi nähtävissä jo pitkään jatkunut haitallinen kierre, eli vanhemmat ihmiset hyväksyvät hammaslääkäri-instituution vain siksi, että ovat itse joutuneet hammashoidon uhriksi pienenä ja haluavat nyt pistää vahingon kiertämään. Jotkut tosin ovat jälkikäteen väittäneet, että lapsena aiheesta saatu hammashoito oli loppujen lopuksi hyvä asia, mutta kyllä faktat puhuvat puolestaan. Hampaiden poraaminen on aina tuskallinen ja nöyryyttävä kokemus, ja voi synnyttää elinikäisiä pelkotiloja. Vanhempien sukupolvien on siis turha vedota mihinkään "joka hammaslääkärittä kasvaa, se hampaitta kuolee" -tyylisiin viisauksiin. On käsittämätöntä, kuinka typerää tavallinen kansa voi olla tällaisessa yksinkertaisessa ja itsestäänselvässä asiassa.

Mikäli Suomi aikoo olla maailman ensimmäisiä maita, jossa lasten hammaslääkärillä käynti joko kielletään kokonaan tai ainakin sitä rajoitetaan merkittävästi, alkaa lainsäätäjillä olla jo kiire. Pistetään siis töpinäksi ja osoitetaan koko maailmalle, että täällä otetaan lapsen pitkän tähtäimen hyvinvointi vakavasti.

Lue lisää...

Pappeudesta ja pedofiliasta

80-luvulta asti on katolisen kirkon piirissä paljastanut tasaisin väliajoin lasten ja nuorten seksuaalista hyväksikäyttöä. Viime päivien lehtiotsikot eivät siis ole mitään uutta, mutta niiden herättämät reaktiot ovat mielenkiintoisia.

Ensimmäinen huomionarvoinen seikka on se, kuinka mediassa on nostettu itsestäänselvyytenä esiin väite "selibaatti aiheuttaa pedofiliaa". Sitä ei varmaankaan käy kieltäminen, etteivätkö pedofiliaan syyllistyneet papit olisi eläneet (ainakin teoriassa) selibaatissa. Sen sijaan on syytä kysyä, voidaanko tästä päätellä, että seksuaalinen pidättäytyminen johtaa pidempään jatkuessaan lasten hyväksikäyttöön. Tämä "seksiaktista pidättäytyminen on vaarallista" -ajattelu sopii tietysti hyvin ajan henkeen, mutta aika huonosti kristilliseen avioliittonäkemykseen, jossa seksi rajataan vain keskenään avioliitossa olevan miehen ja naisen välille.

Toinen aiheeseen liittyvä huomio liittyy katoliseen näkemykseen kirkon pappeudesta. Luterilaisina me tietysti ihmettelemme kovasti katolisen kirkon sokeaa pistettä tässä asiassa. Vatikaanin virallinen näkemys tässä asiassa ei nimittäin perustu Raamattuun, vaan jossain kirkkohistorian mutkassa joidenkin kirkollisten vaikuttajien omaksumaan käytäntöön, joka on ajan myötä kanonisoitu. Ajatus pappien pakollisesta selibaatista on siksi Raamatun valossa pöyristyttävä.

Sokean pisteen ominaisuuksiin kuuluu kuitenkin se, että sen kohdalla ei näe sitä, mikä muille on itsestäänselvää. Niinpä meidänkin kirkkomme näkemykseen pappeudesta liittyy yhtä ja toista sellaista, joka on peräisin ennemminkin kirkon historiasta kuin Uuden testamentin sivuilta. Ulkopuolisille asia on ilmeinen, mutta me elämme sola scriptura-illuusiossa. Toisen kirkon virheet on helppo huomata, mutta halukkuus omien virheiden tunnustamiseen ei ole sen suurempaa kuin paavinkaan halukkuus reformoida oman kirkon oppia raamatullisemmaksi. Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä (Matt. 7:5).

Lopuksi on hyvä vielä muistuttaa siitä, kuinka vallankumouksellinen evankeliumi on. Ensimmäisenä pitkäperjantaina Jeesus sovitti ristillä myös pedofiilien synnit, niin vastenmielistä kuin se saattaakin tavalliselle siivosyntiselle olla. "Joka rikkomuksensa salaa, ei menesty, joka ne tunnustaa ja hylkää, saa armon" (Snl. 28:13). Jokainen syntinen voi turvautua Jeesuksen lunastustyöhön ja luottaa siihen, että Jumalan armo on häntäkin varten.

Armollista pääsiäistä!

Lue lisää...

Kaksi linjaa

Arkkipiispanvaalissa toiselle kierrokselle selvisivät odotetusti Kari Mäkinen ja Miikka Ruokanen, jotka edustavat kahta hyvin erilaista - suorastaan vastakkaista - linjaa monessa asiassa. Luterilaisen kirkon seurakuntapapeille tehty kysely paljasti, että tämä sama jako kahteen leiriin on totta myös pappien keskuudessa. Vaalin tulos siis heijastelee kirkkomme tilaa ja tulevaa linjaa laajemmaltikin.

Mäkisen kannattajien mielestä tulevan arkkipiispan kolme tärkeintä tehtävää ovat kirkon media- ja yhteiskuntasuhteiden kehittäminen, kirkon aseman ja talouden turvaaminen, ja kirkon ekumeenisten suhteiden kehittäminen. Ruokasen kannattajat puolestaan toivovat kirkon opillista eheyttämistä, evankeliointitoiminnan kehittämistä ja maallikoiden aktivoimista kirkossa. Ei tarvitse olla kovin syvästi oppinut huomatakseen, että toisen ehdokkaan kannattajat ammentavat kirkon keulakuvan ja johtajan tehtävät Raamatusta, kun taas toisella ne nousevat vastakkaisista lähteistä.

Ehdokkaat itse pyrkivät eroon heihin lyödyistä leimoista. "Liberaali" Mäkinen haluaa uudistaa vain oppia, mutta ei kirkon toimintaa, joten hän pitää itseänsä osittain konservatiivina. Sen sijaan "konservatiivi" Ruokanen pitäisi opista kiinni, mutta uudistaisi mielellään kirkon toimintaa, joten hän näkee itsensä osittain liberaalina.

Papeilla (ja muilla valitsijoilla) on siis käsissään sangen haastava tehtävä. Valitako mies, joka pyrkii turvaamaan kansansuosion, rahavirrat ja pappissäädyn erityisaseman - ja joka samalla haluaa muuttaa oppia niin, että tulevan arkkipiispan seuraaja voi olla naimisissa samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa? Vai mieluummin mies, joka pyrkii pitämään kiinni Raamatusta, korostaa kirkon raamatullista missiota ja joka haluaisi yleisen pappeuden olevan jotain muutakin kuin teologinen korulause?

Pahoin pelkään, että kirkkomme leivissä ja päättävissä elimissä on runsaasti niitä, joille vastaus ei ole ilmeinen.

Lue lisää...

Valinnan paikka

Arkkipiispaehdokas Miikka Ruokanen on blogissaan pohtinut mm. sitä, millaista uudistusta kirkkomme tarvitsee. Pitäisikö kirkon siirtyä kohti kääntymystä ja parannuksentekoa korostavaa herätyskristillisyyttä, vai pyrkiä yhä enemmän olemaan kansankirkollinen instituutio, jonka sisään kaikki mahtuvat?

Ruokanen osuu kysymyksellään suoraan asian ytimeen. Kirkon suurin ongelma on nimittäin se, että sen identiteetti on hukassa. Toisaalta kirkossa on paljon niitä, jotka toivoisivat kirkon olevan uskollinen Raamatulle ja kristillisen kirkon päälle eli Kristukselle. Toisaalta kirkossa on vieläkin enemmän niitä, jotka syystä tai toisesta kokevat uskon korostamisen tai Raamatun opetuksista kiinni pitämisen ahdistavaksi ja jotka mieluummin näkisivät kirkon laitoksena, joka tarjoaa tiettyjä yhteiskunnallis-kulttuurillisia palveluja mutta jossa kukin saa uskoa tavallaan (kunhan maksaa kirkollisveronsa).

Näiden kahden ääripään välinen jännite on ilmeinen ja vaikka kirkon johto onkin pitkään yrittänyt miellyttää molempia ryhmiä, yhteiselo alkaa käydä siinä määrin hankalaksi, että vettä pahasti hörpänneestä kirkkolaivasta pakenee väkeä molemmilta laidoilta. Viimeistään nyt aletaan toivottavasti ymmärtää se, että Raamatulle uskollinen, mutta samalla koko kansan kirkko on kaunis mutta mahdoton ideaali (joka on Suomessakin toiminut oikeastaan vain silloin, kun laki siihen käytännössä pakotti).

Minkä suunnan kirkko aikoo valita? Jos se haluaa edelleen pysytellä kansankirkkomaisena, suomalaisuuteen olennaisena osana kuuluvana instituutiona, joka ei häiritse ketään mutta palvelee kaikkia, jatkanee sen jäsenmäärä siitä huolimatta hidasta mutta tasaista laskuaan. Raamattuun vakavimmin suhtautuvat ryhmät lähtenevät kirkosta nopeassa tahdissa ja muodostavat omia, uusia yhteisöjään (ja pitkällä aikavälillä todennäköisesti vain toistavat emoyhteisönsä virheet). Uskovien eksoduksen myötä kirkosta tulee selkeästi diakoniaan ja muuhun avustustyöhön keskittynyt järjestö, joka voisi hyvin fuusioitua Punaisen ristin kanssa.

Jos kirkko sen sijaan haluaa palata juurilleen sellaisena kuin ne Raamatusta löytyvät, niin se merkitsee käytännössä nisunjyvän maahan putoamista ja kuolemista. Kun saarnoihin tulee suolaa, julkiset kannanotot eivät enää myötäile turvallisesti kansan enemmistön näkemyksiä ja henkilökohtainen usko Jeesukseen Kristukseen nousee jälleen kristityn tunnusmerkiksi, niin jäsenmäärä kokee ainakin alussa kovia kolauksia. Rahavirran supistuessa monia asioita pitää miettiä uudestaan. Mutta samalla on toivoa siitä, että nisunjyvä alkaa kantaa hedelmää. Kirkko voi jälleen löytää alkuperäisen missionsa eli uskosta osattomien tavoittamisen ja niiden opetuslapseuttamisen, jotka haluavat seurata sitä Herraa, joka kuoli heidän puolestaan ristillä.

Ruokasen ratkaisu kirkon ongelmiin on "paluu uusitestamentilliseen spiritualiteettiin". Toivottavasti mahdollisimman moni arkkipiispanvaalin äänioikeutetuista on halukkaita pyrkimään kohti samaa päämäärää.

Lue lisää...