Mistä muutos lähtee?

Pieni vilkaisu suomalaisten tilaan osoittaa, että emme ainakaan toistaiseksi ole onnistuneet Jeesuksen meille antamassa missiossa eli koko kansan opetuslapseuttamisessa. Uskonnoltaan kristityiksi laskettavien määrä on laskussa eikä uudestisyntyneidenkään joukko näyttäisi olevan missään selvässä nousussa. Jos emme ole fatalisteja - tai peräti valmiit syyttämään Herraa tästä asioiden tilasta - niin nyt olisi aika katsoa peiliin.

Mikä on seurakunnan suurin ongelma Suomessa? Tätä kysymystä voidaan varmasti lähestyä monin eri tavoin, mutta ainakin yksi ongelma on se, että Ef. 4:11-16 mainittua pyhien varustamista ei tapahdu. Liian usein ne, joiden pitäisi olla varustamassa muita, ovatkin niitä, jotka tekevät kaiken "palveluksen työn" (j. 12).

Paavalin mukaan Jeesus antoi apostolit, profeetat, evankelistat, paimenet ja opettajat lahjaksi seurakunnalle, jotta Kristuksen ruumis tulisi rakennetuksi ja kypsyisi kaikin tavoin. Ikävä kyllä historian saatossa näistä viidestä palveluvirasta kaksi viimeistä ovat pelanneet korttinsa niin hyvin, että kahdesta ensimmäisestä on päästy eroon teologisilla verukkeilla, eikä evankelistojakaan aina katsota hyvällä (vrt. esim. tapaus Markku Koivisto, jonka palvelutyön kautta on tullut Suomessa enemmän ihmisiä uskoon kuin kenenkään muun kautta pitkiin aikoihin).

Voidaanko näitä seurakunnille annettuja lahjoja saada takaisin niin, että koko ruumis pääsee kasvamaan ja kehittymään sillä tavalla, kuin on alunperin tarkoitettukin? Ehkä, mutta helppoa se ei ole, sillä tänä päivänä seurakuntia johtavat useimmiten ne, joilla on kaikkein eniten menetettävää, mikäli Jumalan kansa rupeaa oikeasti toimimaan UT:n mallin ja opetusten mukaisesti. Nykyinen jako maallikoihin ja papistoon on tehokkaasti lamaannuttanut suurimman osan uskovista eivätkä papisto ja teologinen oppineisto luovu helpolla siitä asemasta, mikä niillä on.

Jos muutos ei lähde johtajista, niin kenestä sitten? Uskossaan nuorilla on useimmiten alussa paljon tulta ja näkyä Jumalan valtakunnan eteenpäin viemisestä, mutta johtajat ja vanhemmat uskovat yleensä onnistuvat heittämään märkiä pyyhkeitä näiden uhkaavien palonalkujen päälle. Viimeistään viiden tai kymmenen uskossaolovuoden jälkeen akkulturaatio on tehnyt tehtävänsä ja uusi uskova vihdoin ymmärtää, kuinka vallitseva olotila onkin itseasiassa raamatullinen ja teologisesti kaikin tavoin hyvin perusteltavissa.

Einstein on kuulemma joskus todennut, että "the kind of thinking that will solve the world's problems will be of a different order to the kind of thinking that created those problems in the first place." Samaa voisi soveltaa myös tämän päivän seurakuntiin: Suomi ei koskaan tule opetuslapseutetuksi sillä, että seurakunnat tekevät pelkästään enemmän samaa kuin tälläkin hetkellä.

Vaan mistä löytyvät ne henkilöt, jotka
... uskaltavat ajatella laatikon ulkopuolella ja kuitenkin pysyvät raamatullisina?
... poikkeavat ihmisten traditioista ja tekevät asioita eri tavalla?
... herättävät pyhää tyytymättömyyttä, kysyvät hankalia kysymyksiä ja ottavat riskejä?
... jotka pelkäävät enemmän Jumalaa kuin ihmistä?

Entä missä ovat ne vanhemmat uskovat, jotka eivät ehkä enää itse pääse ulos mukavuusvyöhykkeeltään, mutta jotka ovat siunaamassa, rohkaisemassa ja voimauttamassa niitä, joita Henki kutsuu haastamaan olemassaolevat rakenteet omalla elämällään ja toiminnallaan?

Jos et voi olla daavid, niin ole ainakin jonatan. Saulin päivät eivät kestä ikuisesti.

Lue lisää...

Jos hanhet osaisivat puhua...

Søren Kierkegaardista voidaan olla montaa mieltä, mutta aina välillä hänen pohdintansa osuvat hyvin kohdalleen. Tässä yksi sellainen - vertaus kesyistä hanhista:

Imagine what it would be like if geese could talk - then they surely would have ordered their affairs so that they too had their divine service, their worship of God. They would gather every Sunday and listen to the ganders sermon. The gander would dwell on the high destiny of geese, the high goal for which the Creator had destined them - and each time His name was mentioned the lady-geese would curtsey and the ganders would bow their heads. Their wings would carry them away to distant regions, blissful regions, where they truly belonged, for on earth they were like strangers in a foreign land.

Thus every Sunday, when the service was over the congregation would rise and the geese waddle home. And again next Sunday they would attend divine service - and go home - and that would be that. They would thrive and grow fat, become plump and tasty, and eventually they would be eaten on St. Martin's Eve - and that would be that. Yes, that would be that. For while listening to resounding sermons on Sundays, on Mondays the geese would have a lot to tell each other, among other things what happened to a goose who tried in earnest to use the wings the Creator had given it, destined for the high goal set before it; yes, what happened to it, the
horrors it had to endure. The geese, among themselves, knew all about it. But of course it did not behoove them to speak of it on Sundays, for, as they said, then it would become obvious that our worship actually is a mockery of God and of ourselves.

There were also among the geese a few who began to look peaked and were losing weight. Of those the other geese said, "Well, now we certainly see where it leads, this wanting to fly in earnest. For because they constantly have this idea of flying on their minds they lose weight, don't thrive, don't enjoy God's grace like ourselves, which is why we grow plump, fat, and tasty - for God's grace makes one plump, fat, and tasty."

And again next Sunday they would go to church, and the older gander would preach about the high goal for which the Creator (here the lady-geese curtsied and the ganders bowed their heads) had destined them, the goal for which they had been given their wings.

Thus it is with the worship of God in Christianity. Man too has wings; he has imagination. It is meant to help him really to soar - but all we do is play, we let imagination entertain us in a quiet hour, in a Sunday reverie, and for the rest we stay as we were; and then on Monday we regard it as God's grace that we grow plump, fat, tasty and put on an extra layer of yellow fat, save money, acquire prestige in the world, beget many children and are successful - all this we regard as proof of God's grace. But all those who really get involved with God and who therefore - it cannot be otherwise and according to the New Testament it isn't - suffer and look worried, have trouble, toil and affliction - of those we say, "There, it is quite obvious that they don't enjoy the grace of God."

Then when someone reads this he will say, "How fine, how very fine." And that is that - then he waddles home and strives with all his might to become plump, tasty, and fat - but on Sunday the parson delivers a sermon and he listens to it - just like the geese.

Lue lisää...

Sohaisu ja sen seuraukset

Nokia Mission helatorstain Iloa Tulvii -tapahtumassa oli pääpuhujana suomalaisillekin TV7:n kautta tutuksi tullut englantilainen Raamatun opettaja David Pawson. Räväköistä kirjoistaankin tunnettu baptistisaarnaaja ei Tampereellakaan jättänyt ketään kylmäksi, vaan sohaisi kastekommenteillaan suoraan ampiaispesään.

Osa yleisöstä kehui Pawsonia siitä, että hän uskalsi puhua asioista, joista ei yleensä puhuta, kun taas osa oli sitä mieltä, että Pawsonin kommentit vain repivät rikki sitä vielä kovin ohutta yhteyttä, joka Nokia Missiossa eri taustoista tulleiden kesken on ehtinyt muodostua. Myös Koivisto kiirehti antamaan lausunnon, jonka mukaan "Pawson ei kasteesta puhuessaan opettanut Nokia Mission linjan mukaisesti... joka tunnustaa lapsikasteen raamatulliseksi kasteeksi".

Pawsonin puhe ja sen jälkimainingit herättävät muutamia ajatuksia sekä Nokia Mission että koko Suomen suhteen.

Ensimmäiseksi tulee mieleen, että taitaa olla Mission helluntailaissiiven vaikutus liikkeen viralliseen linjaan paljon vähäisempi kuin mitä Tampereen tuomiokapituli pelkää, kun kerran lapsikastetta pidetään raamatullisena kasteena. Liike siis pitää (ainakin julkisuudessa) kiinni luterilaisesta identiteetistään. Tämä puolestaan antanee viitteitä siitä, mistä mahdollisesti perustettava uusi kirkkokunta olettaa jäsentensä pääasiallisesti tulevan.

Mielenkiintoisempi kysymys sen sijaan on, voiko Nokia Missiossa - tai jopa koko Suomessa - muodostua oikeaa yhteyttä sellaisten uskovien välille, jotka ajattelevat kasteesta eri tavoin. Lutherin opetus kasteesta Isossa katekismuksessa on nimittäin aivan selvä: uskovien kasteen kannattajat ovat Perkeleen johdossa toimivia harhaoppisia lahkolaisia. Jos tästä näkemyksestä luovutaan, eikö samalla luovuta jostain Lutherille ja luterilaisuudelle olennaisesta piirteestä?

Nykypäivän tilanne on se, että luterilaiset näkevät lapsikasteen raamatullisena toimenpiteenä, joka hyvin kuvaa Jumalan suurta armoa ihmistä kohtaan: kasteessa pieni lapsi uudestisyntyy ja saa Pyhän Hengen kirkon ja vanhempien uskon vaikutuksesta, veden ja siihen yhdistyneen sanan kautta. Uskovien kasteen kannattajat näkevät myös uskon ja kasteen yhteyden, mutta tulevat Uuden testamentin perusteella siihen tulokseen, että Sanan kuuleminen ja sen vastaanottaminen edeltävät kastetta. Niinpä se, mikä yhdelle on suuri salaisuus ja Jumalan ihme, on toisen silmissä vaarallista taikauskoa ja magiaa.

Kuinka tällaisesta tilanteesta voitaisiin päästä eteenpäin? Jos pitäydytään Lutherissa, niin ei mitenkään, sillä sen verran pysyvästi hän merkitsi rajan paikan. Toisella puolella on tosi kirkko, toisella puolella harhaoppiset lahkolaiset ja hurmahenget.

Mutta jos tingitään hieman, niin eikö seuraavanlainen lähestymistapa olisi mahdollinen:

Luterilainen tunnustaa, että Raamatun opetus lapsikasteesta ei ole aivan niin selkeä kuin Luther antoi ymmärtää ja että erilaiseen kastenäkemykseen päätynyt henkilö ei välttämättä pidä armoa halpana tai ole jollain muulla hyvin ratkaisevalla tavalla harhaoppinen, vaan pyrkii sydämestään palvelemaan samaa Jumalaa kuin lapsikasteen saanut luterilainenkin.

Ei-luterilainen puolestaan tunnustaa, että luterilaistenkin parissa voi olla aidosti uudestisyntyneitä ja palavia kristittyjä; kunnioittaa luterilaisen kastevakaumusta, josta tämä on itse vastuussa omalle Herralleen; ja jättää kasteen suhteen käännyttämisen ja "oikeaan oppiin" johdattamisen Pyhän Hengen tehtäväksi.

Ev.lut. kirkon virallinen oppi ei tietenkään anna näihin myönnytyksiin mahdollisuutta, mutta ruohonjuuritasolla tämä voisi toimia esim. juuri Nokia Missiossa, joka korostaa henkilökohtaista uskoontuloa (tai kasteessa saatuun uskoon palaamista, näkökulmasta riippuen).

Jos vielä kaiken lisäksi luterilaiset voisivat pyytää anteeksi historian saatossa Suomessakin esiintyneitä "lahkolaisten" vainoja ja sanoutua niistä irti, ja toisaalta nuo "lahkolaiset" voisivat pyytää anteeksi hengellistä ylpeyttään ja luterilaisia halveksivia asenteitaan, niin ehkä jonkinlainen hengellinen läpimurto ja uskovien välisten raja-aitojen todellinen kaatuminen voisi jonain päivänä tapahtua Suomessakin.

Lue lisää...

Viaton piispa

Veikkailin noin viikko sitten, kuinka Tampereen hiippakunnan piispa Juha Pihkala tullaan julkisuudessa esittämään viattomana uskon puolustajana ja Markku Koivisto vastaavasti tiensä valinneena ja omasta tahdostaan kirkosta lähteneenä pahiksena. Kauaa ei tarvinnut odotella, sillä ennustukseni sai ensimmäisen laajempilevikkisen toteutumansa tämän viikon Kotimaa-lehdessä.

Verkkolehden artikkelissa kissan hännän nostaa kissa eli piispa itse. Tämä ei toisaalta ole yllättävää, sillä muita potentiaalisia nostajia on kovin vähän. Muut julkisuudessa lausuntojaan antaneet raskaan sarjan tekivät kun ovat olleet Koiviston tulkinnan puolella.

Jutussa piispa kiertää kysymyksen siitä, onko kyseessä pääasiassa henkilökemiallinen ongelma hänen ja Koiviston välillä ja tarjoaa sen sijaan vastaukseksi oman paimenvelvollisuutensa noudattamista. Onko siis niin, että yksityishenkilönä Pihkalalla ei ole mitään Koivistoa tai Nokia Missiota vastaan, mutta virkansa puolesta hänen on kuitenkin pakko "kantaa ristinsä" - Pihkala hallitsee retoriikan siinä missä Koivistokin - ja puolustaa luterilaisen opin oikeaa tulkintaa (joka tässä tapauksessa sattuu olemaan hänen omaa käsialaansa)?

Pihkala ottaa myös kantaa Nokia Mission asemaan luterilaisena herätysliikkeenä ja toteaa, että se on pikemminkin rinnastettavissa amerikkalaiseen uuskarismaattisuuteen. Jää kuitenkin epäselväksi, miten yhtymäkohdat tällaiseen "amerikkalaiseen uuskarismaattisuuteen" tekevät Mission vähemmän luterilaiseksi. Luterilaisuushan ei ole suomalaista alkuperää, puhumattakaan monista kirkon sisällä vaikuttaneista (ja edelleen vaikuttavista) liikkeistä, joille löytyy kyllä rinnasteisia ilmiöitä muista maista.

Samassa yhteydessä Pihkala nostaa esiin sen, että osalla Nokia Mission pastoritiimistä on helluntailainen tausta. Hän kuitenkin unohtaa, että liikettä pyöritettiin aivan luterilaisin voimin kunnes se ajettiin - osittain hänen itsensä toimesta - ulos Nokian kirkosta. Ulkopuolisen silmin näyttää kyllä siltä, että Nokia Missio on nimenomaan luterilainen liike, jonka toiminnasta ja teologisista kannanotoista päättää lähinnä kaksi luterilaista pappia.

Artikkelin lopussa piispa ottaa vielä kantaa mahdollisen uuden kirkkokunnan syntyyn ja toteaa, että sitä on liikkeen sisällä selvästi valmisteltu jo neljän vuoden ajan. Näin Koivisto siis leimataan etukäteen päätöksensä tehneeksi skismaatikoksi. Samalla piispa pesee kätensä päätöksestä, jossa kirkon dynaamisin ja eniten uskosta osattomia tavoittava herätysliike ja sen johtaja ajetaan kirkosta ulos. On parempi uhrata yksi henkilö tai liike kuin "laimentaa uskon tunnustuksellinen sisältö".

Irvokasta puhetta mieheltä, jonka edustamassa kirkossa pappeina voivat vapaasti toimia sellaiset henkilöt, jotka avoimesti kieltävät ylösnousemuksen ja muita kristinuskon perusoppeja.

Lue lisää...