Sodanruhtinaan jalanjäljissä

Israel ja Hamas ovat olleet uutisissa päivittäin ja on ollut vain ajan kysymys, koska (muuten yhteiskunnallisesti yleensä niin aneemiset) kristitytkin jälleen nousevat parrasvaloihin tämän asian tiimoilta. Odotus on nyt ohi, sillä eilisessä pääuutislähetyksessä saimme ihastella kristittyjen marssia Gazan sodan puolesta. Edellisestä Israelin sotatoimia kannattavasta marssista ehtikin kulua jo yli kaksi vuotta.

Kotimaa-lehdessä julkaistiin televisiossakin nähdyn ICEJ:n Suomen osaston puheenjohtajan Juha Ketolan haastattelu. Yhtenä kysymyksenä oli, miksi kristityt kootaan marssimaan Israelin sotatoimien oikeutuksen eikä rauhan puolesta. Ketolan mukaan "se olisi ihan sama asia", koska Lähi-idässä olisi rauha ilman Hamasia.

Ketolan näkemys on monella tavalla mielenkiintoinen. Ensiksikin juuri 20 vuotta täyttänyt Hamas on aika tuore ilmiö Lähi-idässä, jossa sodilla on jo tuhansien vuosien historia. Jos pysyvä rauha olisi vain Hamasin olemassaolosta kiinni, niin siitä olisi nautittu jo pitkään. Israel voi toki tuhota Hamasin, mutta on naivia ajatella, että se takaisi rauhan sille alueelle.

Toiseksi on aika härskiä, että sodan puolesta marssimista tarjoillaan rauhan puolesta marssimisena. Tämä ei onneksi hämää ketään sen enempää kuin aikoinaan eri maissa tapahtunut "sotaministeriöiden" muuttaminen "puolustusministeriöksi". Jos uskovat haluavat vaeltaa Rauhanruhtinaan jalanjäljissä, niin olkoot reilusti rauhan asialla. Se, että uskovat ovat kaduilla vaatimassa jollekin maalle oikeutta käydä sotaa - hinnasta riippumatta - on pelottavaa siinä missä kaikki muukin uskonnon kaapuun verhoutunut nationalismi ja rasismi historian saatossa on ollut.

Kolmanneksi voisi todeta, että Ketola on tavallaan oikeassa. Jos kaikki eri mieltä olevat eliminoidaan tai alistetaan, niin tokihan sodat sillä vähenevät. Samaa ajattelua ovat harrastaneet monet vallat ja valtiot. Rooma vei rauhansa miekalla niin pitkälle kuin pystyi, eivätkä jenkitkään kaihda vaarallisten tahojen eliminointia. Israelkin saanee rauhansa, kun kaikki ympäröivät arabimaat (ja mieluummin vielä arabit muuallakin, varmuuden vuoksi) on eliminoitu. Irakista ollaan nyt vetäytymässä, mutta Yhdysvaltain tulevan ulkoministerin puheista päätellen Iranin aika koittaa vielä.

Neljänneksi täytyy kysyä, pyhittääkö päämäärä tosiaan keinot. Hamas pyrkii tuhoamaan Israelin ja on siksi vuosien varrella ampunut raketteja Israeliin niin, että useita siviilejä on kuollut. Israel pyrkii tuhoamaan Hamasin ja on siksi hyökännyt sitä vastaan niin, että paljon enemmän siviilejä on kuollut. Israel onkin Gazassa muutamassa viikossa tappanut saman verran ihmisiä kuin Hamas tappaisi raketeillaan (mikäli vauhti säilyisi samana kuin se on ollut vuodesta 2005 lähtien) 300 vuodessa. Jos kerran siviileistä ollaan huolissaan, niin miksi jommankumman puolen siviilit ovat arvokkaampia kuin toisen puolen?


Edellä esittämäni kritiikki ei tarkoita sitä, että kannattaisin Hamasia tai hyväksyisin raketti-iskut, itsemurhapommitukset, tms. On myös selvää, että Hamas käyttää omia siviiliuhrejaan median pelinappuloina, joilla se yrittää lietsoa Israel-vastaista mielialaa ja kiihottaa muitakin tarttumaan aseisiin.

Mutta miksi kristityt ovat marssimassa sodan puolesta? Miksi kristityt eivät ole marssimassa vanhurskauden puolesta, leskien orpojen ja köyhien puolesta, eri maissa tapettavien kristittyjen marttyyrien puolesta, Afrikan nälänhätää vastaan, irtisanomisia vastaan, ympäristön tuhoamista vastaan, eri puolella käynnissä olevia kansanmurhia ja etnisiä puhdistuksia vastaan, ja niin edelleen? Miksi suomalainen kristitty innostuu vasta siitä, että Lähi-idässä maksetaan silmä silmästä, hammas hampaasta - ja välillä vähän ylikin? Tähänkö meidän Herramme Jeesus meitä kehotti?

Autuaita ovat sodan kannattajat, sillä heidät pitää Israelin ystäviksi kutsuttaman.