Homoseksuaalisuuden ymmärtäminen

Arkkipiispa Jukka Paarman 22.8. Helsingin Alma-median toimitukselle antamaa homoseksuaalisuuteen liittyvää haastattelua on siteerattu laajasti eri lehdissä ja verkkosivustoilla. Paarman mukaan "on tärkeä ymmärtää mitä homoseksuaalisuus on". Ongelmana ei kuitenkaan ole se, että tavoitteesta oltaisiin eri mieltä, vaan se, että eri tahot antavat kysymykseen hyvin erilaisen vastauksen.

Arkkipiispan näkemyksiä valottaa ehkä parhaiten seuraavat kolme lainausta:

1) Paarma myöntää, että homoseksuaalisuus tuomitaan Raamatussa yksiselitteisesti.

Raamatun näkemystä homoseksuaalisuudesta on yritetty pitkään sivuuttaa kahdella eri tavalla. Toinen niistä on väite, jonka mukaan Raamattu ei tuomitse homoseksuaalisuutta, tai jos tuomitseekin, niin ei ainakaan yksiselitteisesti. On vaikea sanoa, haluaako arkkipiispa vain miellyttää kirkon ei-liberaalia siipeä vai onko hän itse päätynyt tutkinnassaan tähän tulokseen, mutta on joka tapauksessa hienoa, että Paarma on hylännyt tämän argumentin.

2) Tiedämme homoseksuaalisuudesta nyt paljon enemmän. Raamattu ei puhu sellaisesta homoseksuaalisuudesta, joka on kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen rakkaussuhde ja johon kuuluu sitoutuminen toiseen.

Toinen tapa sivuuttaa Raamatun tuomitseva suhtautuminen homoseksuaalisen taipumuksen harjoittamiseen on väite, jonka mukaan homoseksuaalisuus ennen oli aivan eri asia kuin homoseksuaalisuus tänään. Siinä missä homoseksuaalisuus ennen oli luonnonvastaista (kuten Paavalikin asian ilmaisee), rietasta "elostelua" ja "irstailua", tänä päivänä siitä on tullut kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen sukupuolinen rakkaussuhde.

Tämä on mielenkiintoinen argumentti, jossa on monta ongelmaa. Homoseksuaalit ovat nimittäin pitkään yrittäneet kertoa heteroille, että homoseksuaalisuutta on esiintynyt aina ja kaikkialla ja kaiken lisäksi vielä yllättävän suurella osalla väestöä (tosin tutkimusten mukaan väitteen tueksi esitetyt tilastot ovat suuresti liioiteltuja, mutta jätetään se nyt tässä huomioimatta). Tämän propagandan mukaan homoseksuaalisuus on eräällä tavalla "luonnollista" ja nykyaikaisia rakkaussuhteita on homojen välillä esiintynyt kautta historian. Ovatpa jotkut tutkijat nähneet Daavidin ja Jonataninkin välillä homoeroottista latausta. Nämä argumentit eivät kuitenkaan oikein sovi yhteen, joten tässä kannattaisi nyt pro-homo -liikkeen päättää, miten asia oikein on. Ehkäpä tämän päivän uushomoseksuaalisuus on parituhatvuotisen evoluution tulosta?

Toinen ongelma Paarman näkemyksessä on se, että se määrittelee koko homoseksuaalisuuden uudelleen. Homoseksuaalisuudessa ei oleellista tai keskeistä olekaan se, että siinä kaksi samaa sukupuolta olevaa ihmistä ovat keskenään sellaisessa yhteydessä, jonka Jumala luomistyössään tarkoitti toteutumaan miehen ja naisen välillä. Tärkeintä onkin se, mikä on se tunne, mieliala tai suhde, mikä seksin harjoittajien kesken vallitsee. Jos tunne on kohdallaan, niin homoseksuaalinen akti on hyväksyttävää, mutta muuten se on luonnonvastaista elostelua ja irstailua. Oikein ymmärrettynä homoseksuaalisuudessa ei siis olekaan kyse homoista ja seksuaalisuudesta vaan jostain muusta.

Kolmas ongelma Paarman näkemyksensä on se, että esim. Paavalin argumentti ei alleviivaa rakkauden puutetta vaan sitä, että vastakkaisen sukupuolen sijaan partneriksi on luonnon ja luomistyön vastaisesti valittu saman sukupuolen edustaja. Paavali ei siis tuomitse näitä suhteita siksi, että ne ovat "häpeällisiä" (eli niistä puuttuu rakkaus), vaan ne ovat häpeällisiä nimenomaan siksi, että ne ovat vastoin Jumalan luomistyötä (joka on tärkeä osa Paavalin argumenttia luvussa 1).

Rakkautta on paljon ja kaikenlaista koko maailma pullollaan. Rakkaus ei silti ole niin hyvä motiivi kuin usein kuvitellaan. Rakkaus ei tee esiaviollisesta suhteesta hyväksyttyä. Rakkaus ei tee sisaren ja veljen välisestä suhteesta hyväksyttyä. Rakkaus ei tee moniaviollisuudesta hyväksyttyä. Ja kuitenkin Raamatussa nämä kaikki ovat selkeästi hyväksyttävämpiä kuin homoseksuaalisen taipumuksen toteuttaminen. Esiaviolliset suhteet (ja aviorikokset, joihin syynä on tietysti aina rakkaus siihen henkilöön, kenen kanssa omaa tai toisen puolisoa petetään) ovat tietenkin jo lyöneet itsensä läpi, joten nyt odotellaan vain sitä, että kirkonmiehet johdonmukaisesti ryhtyvät ajamaan näitä muitakin.

3) Useimmilla homoseksuaalisuus on annettu ominaisuus. Ihmiset eivät siten ole vastuussa seksuaalisesta suuntautumisesta. Kaikilla homoseksuaaleilla taipumus ei ole oman valinnan tulosta. On tärkeä ymmärtää tämä.

Taipumus homoseksuaalisuuteen voi siis olla perittyä ja jos näin on, niin se tekee asiasta hyväksyttävän. Meille on tosin kerrottu, että myös taipumus alkoholismiin, väkivaltaisuuteen, yms. asioihin voi olla perittyä. Itse asiassa yllättävän harvoin tapaakin ihmisiä, jotka ovat täysin puhtaalta pöydältä tehneet tietoisen päätöksen ryhtyä esim. narkkariksi, murhaajaksi tai pedofiiliksi. Jotkut ajautuvat näihin väärien valintojen seurauksena, jotkut ovat onnettomien olosuhteiden uhreja ja joillakin saattaa peräti olla taipumusta luonnonvastaiseen tai tuhoavaan toimintaan. Olipa taipumus tai suuntautuminen annettu tai saatu mitä kautta tahansa, kaikkien kuitenkin oletetaan hillitsevän taipumuksiaan.

Monet meistä heteroista eivät koskaan syystä tai toisesta löydä itselleen sopivaa puolisoa. Paarmakin lienee samaa mieltä siitä, että Raamatun selvä ohje tällaisessa tapauksessa on, että silloin eletään selibaatissa (tai korkeintaan "sooloseksiä" harrastaen). Miksi siis homoaktin hyväksyttävyyttä yritetään perustella sillä, että se on "annettu", mutta heterot joutuvat pidättäytymään oman taipumuksensa toteuttamisesta silloin, kun se ei ole mahdollista Jumalan asettamissa puitteissa?

On tärkeä ymmärtää, mitä homoseksuaalisuus on. Vielä tärkeämpää on ymmärtää, mikä Raamatun opetus ja Jumalan tahto tässä asiassa on. Toivottavasti molemmat selviävät arkkipiispa Paarmallekin jossain vaiheessa.

Lue lisää...

Todd Bentley, Lakeland ja sinisilmäiset karismaatikot(?)

Keskustelu Todd Bentleystä ja ns. Lakelandin herätyksestä on jatkunut jo jonkin aikaa eri foorumeilla. Rintamalinjat ovat muista vastaavista ilmiöistä tuttuja eli "Vihollisen viimeinen eksytys ennen antikristuksen tuloa" vs. "Kokoukset ovat voimallisia ja ihmeitä tapahtuu, joten ei parane kritisoida". Debatissa kierrokset vain lisääntynevät viimeisimmän käänteen myötä: 133:n Jumalan läsnäolossa vietetyn päivän jälkeen Bentley on eroamassa vaimostaan ja on "epäterveessä emotionaalisessa suhteessa tiimissään olevan naishenkilön kanssa" (lähde: Fresh Fire Ministries).

Molemmissa rintamalinjoissa on omat ongelmansa. Ne, joiden teologiaan ei mahdu erilaisiavoimallisia kokemuksia ja tunteita, ovat saman ongelman edessä kuin Jeesuksen ajan kirjanoppineet. He eivät voineet kiistää, etteikö Jeesuksen kautta tapahtuisi ihmeitä, mutta koska he eivät pitäneet Jeesuksen toimintatavoista ja kuvittelivat olevan teologisesti ylivertaisia, oli ainoa looginen johtopäätös se, että itse Saatana vaikutti Jeesuksen palvelutyössä. Tämä oli kuitenkin sekä absurdi että vaarallinen väite, kuten Jeesus saman tien teki selväksi.

Toisessa poterossa ovat ne, jotka kuvittelevat, että Jumalan läsnäolo ja voimallinen toiminta jonkun ihmisen kautta tekee ko. ihmisen immuuniksi virheille. He kyllä myöntävät, että voimakkaassa virrassa roskatkin aina lähtevät liikkeelle, mutta loppupelissä pidättäytyvät "Herran voidellun" arvostelusta ja arvioinnista. Tärkeintä on Jumalan voima, jonka tavoittelussa voidaan sulkea silmät räikeiltäkin ylilyönneiltä. Ongelma ei olekaan enää Daavidin huorinteko ja sen peittäminen murhalla, vaan Natan, joka kehtaa kritisoida kuningasta. Mitäpä yhdestä Uriasta, kun kerran Herra on Daavidin avulla murskannut vihollisen ja voimallisesti toteuttanut oman lupauksensa Israelille tulevasta maasta?

Haaveilen siitä, että joskus tulee herätys,
- jossa kanavia on useita niin että kukaan ei kuvittele olevansa korvaamaton,
- joka ei ole "ota tai jätä"-liike vaan jota voi tarvittaessa kritisoida rakentavasti,
- jonka avainhenkilöt ovat teologisesti valveutuneita, kypsiä kristittyjä, ja
- joka ei muistuta televisioshowta.

Sitä odottaessa yritän
- pitää kiinni rukouksesta ja Raamatun lukemisesta,
- harjoittaa henkien erottamista sekä profetioiden ja opetusten punnitsemista,
- luottaa siihen, että Jumala varjelee niitä jotka Häntä vilpittömästi etsivät, ja
- olla armollinen niitä kohtaan, jotka ajattelevat eri tavalla, sillä taistelu ei ole Kristuksen omia vaan yhteistä vihollista vastaan.

Lue lisää...

Kaikuja Kotimaasta

Kotimaa-lehti tarjoaa useimmiten aika ristiriitaisen lukukokemuksen (kristillisen kentän Helsingin Sanomat?). Jotkut jutut ovat oikein hyviä, mutta välillä ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Tosin näissäkään tapauksissa ei vastuu aina lankea jutun tekijän harteille, sillä kaikkia haastateltavia ei paraskaan toimittaminen välttämättä pelasta. Toisaalta lehti avaa näkymiä suomalaisen kirkollisuuden koko kirjoon. Loman kunniaksi poimin parhaita paloja tämän kuun numeroista:

Numerossa 27 sivulla 3 kauhistellaan riparitöppäyksillä. Kaikki töppäykset eivät tietenkään ole oikeasti samanarvoisia, vaikka lööppeihin päätyvätkin (esim. väkivaltainen käytös on Raamatun valossa hieman eri luokan töppäys kuin kielilläpuhuminen). Nyt on puhuttanut The Passion of the Christ-elokuva ja abortista kertovan videon näyttäminen. Harva on huolestunut siitä, että K-11 elokuvissa (K-15 elokuvista puhumattakaan) saattaa olla paljon enemmän väkivaltaa ja kyseenalaista materiaalia kuin Gibsonin Kristus-passiossa. Sen sijaan jaksetaan päivitellä sitä, että vanhempien luvalla lapsille on näytetty, mitä Jeesus joutui kärsimään meidän tähtemme. Syystäkin ollaan kirkkohallituksessa kauhistuneita.

Toimittaja on huolissaan myös aborttivideolla shokeeraamisesta, sillä voihan leirillä on sellaisiakin, joilla on lapsen tappamisesta omaa kokemusta. Luonnollista olisikin jättää myös esim. 10 käskyn opetteleminen kokonaan pois ripareilta, sillä monella voi olla kipeitä kokemuksia synnistä. Tällainen konfrontaatio voi nimittäin "lamauttaa tärkeän asian käsittelemisen tyystin" eikä kokemus omasta syntisyydestä ole kenenkään etu (tämähän opetettiin jo Paholaisen kirjeopiston peruskurssilla).

Saman numeron sivulla 6 raportoidaan vanhoillislestadiolaisten Suviseuroista ja siitä, kuinka siellä "kerrattiin muuttumaton oppi". Ei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka kirkko suvaitsee keskuudessaan valtavaa joukkoa kristittyjä, joiden mukaan ainoastaan vanhoillislestadiolaiset pelastuvat. Näihin verrattuna esim. tuomiokapitulien ja piispojen jahtaamat Rankinen ja Koivisto ovat suorastaan esimerkillisiä opillisesti. Vai onko niin, että kirkolle kelpaavat opista (tai sen puutteesta) riippumatta kaikki kirkollisveron maksajat, kunhan he eivät vaan keikuta venettä?

Numeron 28 pääkirjoituksessa Olav S. Melin iloitsee, että "kirkko pitää siis pintansa, vaikka väki vähenee". Ilmeisesti Melin on samalla lääkityksellä kuin nekin kirkon päättäjät ja johtajat, jotka hehkuttelevat kirkon yhteiskunnallisella asemalla ja suomalaisten uskonnollisuudella, vaikka kirkosta eroaa väkeä yhä enenevällä vauhdilla (tätäkin kirjoittaessa 5-10 henkeä erosi). Tai ehkä Melin tarkoitti, että pinta pidetään loppuun asti kiiltävänä ja hyvännäköisenä, vaikka sisus olisi kuinka tyhjä tai rapautunut tahansa?

Kolme aukeamaa myöhemmin Sari Roman-Lagerspetz valittelee Mielipide-sivulla sitä, että kirkko sallii opetusta, jonka mukaan mies ja nainen ovat tasa-arvoisia mutta erilaisia. Näissä faktoissa ei vielä sinänsä ole ongelmia, mutta jos samalla annetaan ymmärtää, että mies on "perheen pää", niin se on ristiriidassa kirkon naispappeuskannan kanssa. Tai kääntäen: se, että naispappeus on kirkossamme hyväksytty, tarkoittaa sitä, että luterilaisten piirissä ei ole luvallista opettaa tai uskoa, että mies olisi perheen pää.

Koska Roman-Lagerspetz on näin tarkka siitä, että kirkossa toimitaan virallisten päätösten mukaan, niin odotan hänen seuraavaksi tekevän valituksen siitä, että kirkossa on kirkon työntekijä kirkon tiloissa siunannut samaa sukupuolta olevan parin ilman, että kirkko on antanut tähän luvan tai tehnyt asiasta päätöstä. Ja kunhan tämä asia on selvitetty, kirkon virallisesta kannasta huolestunut Roman-Lagerspetz käynee vanhoillislestadiolaisten opin ja opetuksen kimppuun. Se toivottavasti pitänee hänet kiireisenä muutamia vuosia.

Välillä vähän positiivisempi huomio: numerossa 29 sivulla 6 on Heli Karhumäeltä jälleen hyvä kirjoitus. Tällä kertaa hän kirjoittaa höpöhöpö-hoidoista ja -uskomuksista ja iskee suoraan asian ytimeen. "Peruskysymys on: uskooko kirkko kaikkien gurujen, astrologien ja energiakonsulttien tarjonnan keskellä, että Jeesus Kristus on tosi Jumala? Jos uskoo, mikä estää sitä julistamasta uskoaan avoimesti?" Niinpä.

Ja sitten paluu normaaliin ohjelmaan. Maailmallakin jonkin verran mainetta niittänyt VT:n eksegetiikan professori Martti Nissinen tarjoilee sivuilla 18 ja 19 mielipiteitään. Esim. Jumala on Nissisen mukaan VT:ssa sellainen kuin hänen "ei missään tapauksessa pitäisi olla" (kuulenko Markionin iloitsevan haudassaan?). Vastenmielistä professorille on erityisesti se, että Jumalaa piti tyydyttää eläinten - ja loppupelissä ihmisen - veriuhreilla.

Teologiassa on aina puhuttu siitä, kuinka ihminen ei voi koskaan täysin ymmärtää tai tuntea, millainen salattu Jumala on, mutta jos haluaa tietää, minkälainen Jumalan pitäisi olla, niin kannattaa käydä kysymässä Nissiseltä.

Numerossa 30 sivuilla 4 ja 5 haastatellaan Tampereen vapaa-ajattelijoiden edustajia, Petri Karismaa ja Heikki Orsilaa. Kaverit ovat toki huomattavasti fundamentalistisempia ja uskonnollisempia kuin ne, joita vastaan he hyökkäävät, mutta se ei onneksi ole varsinainen ongelmia Suomen kaltaisessa sivistyneessä yhteiskunnassa. Tästä huolimatta väittäisin, että kaverit ovat olleet suureksi avuksi kirkolle. Ketään oikeasti Jeesuksen ja luterilaisuuteen uskovaa ei www.eroakirkosta.fi nimittäin tietenkään hätkäytä, ja kirkosta ja uskosta kiinnostumattomat saavat erotakin. Jos sellaisillekin uskoville, jotka haluavat kirkossa pysyä, ovat piispat valmiina ehdottelemaan eroa ja uuden kirkon perustamista tai toiseen liikkeeseen liittymistä, niin on aikamoista ulkokultaisuutta voivotella uudestisyntymättömien ei-uskovien lähtöä. Ellei sitten ainoina kriteereinä ole talouden maksimointi ja toisin(ääneen)ajattelevien eliminointi, niin kuin pahoin pelkään.

Viimeinen poiminta on saman lehden sivuilta 18-19, jossa haastatellaan kirkkohistorian emeritus-professori Jouko Martikaista. Hänen teesinsä on, että alkuperäisen/varhaisen kristinuskon oppeihin tai käytäntöihin ei voi palata "historian ohi". Tämä on hyviä uutisia sellaiselle kristillisyydelle, jonka edustaja ja puolestapuhuja Martikainen on: Raamattuun perustuva kristillisyys on mahdotonta, joten voimme aivan yhtä hyvin tyytyä 1500-luvun kristillisyyteen, jota toki pitää muokata yhteiskunnan muuttumisen myötä.


No, onneksi suomalaiset ovat korkeasti koulutettuja ja ihmiset ymmärtävät, että kaikkeen painettuun sanaan ei kannata luottaa... Antoisia lukukokemuksia Kotimaan parissa!

Lue lisää...

Kirkko, kirkot ja lopunaika

Raamatussa on nähtävissä tiettyjä kuvioita tai tapahtumaketjuja, jotka toistuvat usein tai ainakin merkittävissä paikoissa. Joskus kuvio on helppo erottaa, joskus se taas vaatii lukijalta vähän enemmän tarkkaavaisuutta. Yksi tällainen kuvio on kansojen hajoittaminen ja yhdistyminen, jota käsitellään Raamatun tärkeissä käännekohdissa.

Vanhan Testamentin ensimmäisissä luvuissa näemme, kuinka Jumala joutui jakamaan ihmiskunnan eri kansoiksi ja kieliksi, koska se oli käynyt liian mahtavaksi ja kuvitteli itsestään liikoja. YYA-toiminta loppui hyvin tehokkaasti ja Babylonin rakennusurakka jäi kesken. Hajaannus ei kuitenkaan ole ikuinen ja lopullinen, vaan mm. Ilmestyskirjasta voimme lukea, kuinka kansat jälleen yhdistyvät. Ensin tulee yhdistyminen Pedon alaisuuteen tämän seuraajina - Babylonin rakennusurakka saa vihdoin huipentumansa - ja lopulta pahan kukistuttua kaikki (jäljelläolevat) kansat palvovat Herraa.

Tämän kansojen tarinan rinnalla Raamatussa kulkee toinenkin tarina, nimittäin sen yhteisön tarina, jonka Jumala kutsui kaikista kansoista omaksi pojakseen. Vanhassa Testamentissa tämä Jumalan kansan tarina päättyy hajaannukseen ja vieraan vallan alla elämiseen. Jeesuksen myötä tilanne kuitenkin muuttuu ja Apostolien teoissa Pyhän Hengen vuodatus ja sitä seuranneet tapahtumat esitetään ikään kuin kansojen ja kielten hajaannuksen tyhjäksi tekevänä tapahtumana ja jopa eräänlaisena uutena luomisena Hengen elävöittäessä opetuslapset. Jeesuksen juutalaiset seuraajat ovat kaikki yhtä, ylittävät erilaiset kielimuurit ja muutenkin kaikki näyttää lupaavalta, varsinkin kun evankeliumi alkaa levitä kaikille kansoille. Jumala on aloittanut uuden kansan luomisen, jossa ihmiset ovat yhtä iästä, sukupuolesta, rodusta tai kielestä riippumatta.

Näin siis teoriassa, eli Jumalan omien yhteyden ja ykseyden (moninaisuudesta huolimatta) tulisi toimia merkkinä kaikille niille, jotka ovat vielä hajaannuksessa ja vihaavat toisiaan - jos eivät aina veljeään, niin sitten viimeistään naapurimaan asukkaita. Mutta kuinka tässä suunnitelmassa kävikään?

Israelin isoimmat ongelmat VT:ssa lähtivät liikkeelle siitä, että heille ei kelvannut asema, jossa Jahve oli kansan kuningas, vaan he halusivat olla niin kuin muut kansat, joilla oli oma kuningas (ja kaikki siihen liittyvä byrokratia, hierarkia, valtapeli, taloudellinen riisto, jne. jne.). Kansa sai mitä halusi ja loppujen lopuksi se vajosi muiden kansojen tasolle ja epäonnistui tehtävässään toimia valona kansoille.

Kuinka ollakaan, kristillisyydessä alkoi jo varhain samansuuntainen kehitys, eli ruvettiin tavoittelemaan asemaa ja valtaa, ensin seurakuntien keskuudessa ja lopulta maailmassa. Kristityt, kaikista "kansoista" vähäisin ja alkuaan sorrettu yhteisö, nousi lopulta valtaan ja muuttui monella tapaa sorretusta sortajaksi. Kirkolle kävi siten yhtä surkeasti kuin Israelille, joka profeettojen muistutuksista huolimatta unohti lunastuksensa Egyptin orjuudesta ja sorrosta.

Tänä päivänä meillä on yhden kirkon sijasta (kymmeniä) tuhansia kirkkoja ja kirkkokuntia, jotka elävät hajaannuksessa sekä teologisesti että keskinäisen yhteyden ja rakkauden näkökulmasta katsoen. Siitä voidaan tietysti keskustella, onko tuo kirkkojen lukumäärä ja moninaisuus hyvä vai huono asia, mutta se on varmaa, että todellisen, paikallistasolla toteutuvan uskovien yhteyden ja keskinäisen rakkauden puute on Herramme silmissä aina syntiä ja Hänen tahtonsa vastainen tila.

Tähänkin ongelmaan on tarjolla kaksi ratkaisua. Ilmestyskirjan mukaan lopun aikana pedon tukena on väärä profeetta, joka kokoaa ja yhdistää kansat hengellisesti yhden sateenvarjon alle ja samalla pedon päämääriä palvelemaan. Toisaalta Jumala yhdistää keskenään ne, jotka loppupelissä seisovat keskenään samalla puolella. Niin kuin Ilmestyskirja aivan alkuluvuista lähtien antaa ymmärtää, osa seurakuntien jäsenistäkin on vaarassa huomata olevansa väärällä puolella tässä lopunajan taistelussa ihmisten mielistä ja sydämistä.

Tästä ei ehkä vielä kannata vetää sellaista johtopäätöstä, että pyrkimys ekumeniaan ja opilliseen yksimielisyyteen olisi pedon pussiin pelaamista. Toisaalta ei kannata myöskään kuvitella, että oppikeskustelut ja yhteiset lausumat ovat se tapa, jolla Jeesuksen rukous seuraajiensa yhteydestä ja keskinäisestä rakkaudesta saa lopulta vastauksensa. Turha on myöskään valitella yhteyden virallisia esteitä ja selitellä seurakuntalaisille, että yhteyden toteutumisen voi jättää taivaassa tapahtuvaksi.

Minkälaista tulevaisuutta me haluamme? Odotammeko ylhäältä tulevaa lupaa tai käskyä toteuttaaksemme yhteyttä käytännössä omassa elämässämme, ihmissuhteissamme, valinnoissamme ja toimissamme? Haaveilemmeko jälleen kirkon kulta-ajasta, jolloin pakanat ja eri tavoin ajattelevat uskovat pannaan lailla - ja tarvittaessa vaikka miekalla - järjestykseen? Kaipaammeko yhteiskunnallista uskottavuutta ja salonkikelpoisuutta? Vai kelpaako meille kirkko, jonka turva on Ikiaikojen Jumala, jonka pää on Jeesus Kristus, joka vaeltaa Pyhän Hengen täyteydessä? Kirkko, jonka voima on heikkoudessa, joka tunnetaan keskinäisestä yhteydestä ja rakkaudesta - ja jota maailma vihaa?

Huominen rakentuu tämän päivän valinnoista.

Lue lisää...

Kelpaako mies papiksi?

Vielä tänäkin päivänä maassamme keskustellaan monessa paikassa siitä, voidaanko nainen vihkiä papiksi. Harvoin kuitenkaan kiinnitetään huomiota siihen, että on olemassa ainakin yksitoista hyvää syytä olla vihkimättä miehiä papeiksi:

1. Miehet ovat liian tunteellisia papeiksi. Tämä emotionaalisuus näkyy erityisesti jalkapallo- ja jääkiekko-otteluissa.
   
2. Miehen paikka on armeijassa.
   
3. Jotkut miehet ovat niin komeita, että heidän ulkonäkönsä häiritsisi naisia, jotka yrittävät keskittyä jumalanpalvelukseen.
   
4. Ruumiinrakenteensa puolesta miehet sopivat paremmin esim. kaatamaan puita tai painimaan vaikkapa karhun kanssa. Olisi luonnonvastaista, jos miehet tekisivät jotain muuta työtä kuin mihin heidän ruumiinsa on tarkoitettu.
   
5. Henkilö, joka petti Jeesuksen, oli miespuolinen. Hänen uskonpuutteensa ja hänen osaksensa tullut rangaistus symboloivat sitä, että miehen pitäisi olla alamaisessa asemassa.
   
6. Miehet ovat erittäin taipuvaisia väkivaltaan. Jokainen todellinen mies ratkaisee riidat tappelemalla. Niinpä miehet soveltuvat huonosti roolimalleiksi ja ovat vaarallisen tasapainottomia johtajina.
   
7. Papin tehtävänä on hoitaa, hoivata ja vaalia seurakuntaa. Tämä ei kuitenkaan ole perinteinen miesten rooli. Läpi historian nimenomaan naisia on pidetty kykenevämpinä tähän tehtävään ja he lisäksi hakeutuvat siihen luonnostaan. Tämä tekee heistä sopivampia myös papin rooliin.
   
8. Mies luotiin ennen naista eli kyseessä oli selvästi prototyyppi. Toisin sanoen, mies on eräänlainen koekappale, kun taas nainen on luomakunnan kruunu ja hänen luomisensa luomistyön huipentuma.
   
9. Ne miehet, joilla on lapsia, eivät välttämättä pysty pitämään huolta kaikista vanhemmuuteen liittyvistä velvollisuuksistaan jos he yrittävät samalla toimia myös papin virassa.
   
10. Miehet voivat aivan hyvin olla mukana seurakunnan toiminnassa, vaikka heitä ei vihittäisikään papeiksi. He voivat silti lakaista käytäviä, korjata kirkon kattoa ja jopa johtaa kuoroa esim. isänpäivänä. Vaikka miehet siis pysyvät näissä perinteisissä miehisissä rooleissa, he voivat silti olla elintärkeitä seurakunnan toiminnalle ja elämälle.
    
11. Naiset eivät voisi mitenkään kunnioittaa miestä, joka on pukeutunut hameeseen.
    

Lue lisää...