Johdon tärkeimmät tehtävät

Nyt kun vaalit ovat käsillä, on hyvä muistaa, millaisia hyvien kansan johtajien tulee olla. Raamatussa hyvä asiaan liittyvä teksti löytyy Psalmien kirjan luvusta 72. Psalmi puhuu varsinaisesti kuninkaasta, mutta koska Suomessa ei sellaista ole eikä presidentilläkään ole juuri valtaa, niin sovitettakoon kirjoittajan sanat eduskunnassa istuviin päättäjiin.

Hyvä kansanedustaja tekee perhaansa, että kansalle ja erityisesti sen köyhimmille jaetaan oikeutta vanhurskaasti (72:2). Hän puolustaa köyhimpiä, antaa avun tarpeessa ja puutteessa oleville, ja murskaa sortajat (72:4). Hän huomioi köyhimpien avunhuudot ja takaa avun turvattomille (72:12). Hän säälii heikompiosaisia ja avuttomia ja pelastaa heidän elämänsä, lunastaen heidät yhteiskunnallisesta sorrosta ja vääryydestä (71:13-14).

Kansan johtajien tulee siis varmistaa, että yhteiskunnassa vallitsee vanhurskaus ja oikeudenmukaisuus ja että heikompiosaisista pidetään huolta. Jumalan näkökulmasta katsoen tämä on paljon tärkeämpää kuin esim. se, että kuningas suojelee sotilaallisesti kansaa mahdollisia vihollisia vastaan. Tämä kaikki nousee tietenkin Jahven omasta luonteesta:

Sillä Herra, teidän Jumalanne, on jumalain Jumala ja herrain Herra, suuri, voimallinen ja peljättävä Jumala, joka ei katso henkilöön eikä ota lahjusta, joka hankkii orvolle ja leskelle oikeuden ja joka rakastaa muukalaista ja antaa hänelle ruuan ja vaatteen. (5 Moos. 10:17-18)

Ken haluaa maallemme Jumalan mielen mukaisia päättäjiä, äänestänee sellaista ehdokasta, jonka ohjelma ja tavoitteet eniten muistuttavat sitä, mitä Raamattu hyvän johtajan ominaisuuksista ja asenteista nimenomaan opettaa.

Lue lisää...

STOP-merkki ja teologia (1)

Kaikkihan tietävät, että uskovan käyttäytyminen liikenteessä paljastaa heti, kuinka pitkällä hän on pyhityselämässään. Sekään ei liene mikään salaisuus, että ison hengellisen konferenssin tai herätysjuhlien päätyttyä tapahtumapaikan lähellä olevaan tutkaan ajaa tavallista enemmän porukkaa.

Harva suomalainen sen sijaan tietää, että suhtautumisemme STOP-merkkiin paljastaa paljon meidän teologiastamme. Tämä tieto on tosin ollut saatavina jo vuosikausia netissä englanninkielisenä, mutta suomeksi sitä on ollut vaikeampi löytää. Kas tässä eri lähteistä kerätty tiivis tietopaketti:

• Postmodernisti dekonstruoi merkin (ts. ajaa sen kumoon autollaan) ja siten lopettaa pohjois-etelä -suuntaisen liikenteen tyrannian yli itä-länsi -suuntaisen liikenteen.


• Marxilainen näkee STOP-merkin olevan luokkaristiriidan väline. Hän päättelee, että porvarit käyttävät pohjois-etelä -suuntaista katua ja pyrkivät STOP-merkillä estämään itä-länsi -suuntaisesti kulkevien työntekijöiden liikenteen ja kehityksen.


• Vakavamielinen, hyvin koulutettu katolinen uskoo, että ei voi ymmärtää STOP-merkkiä ilman sen tulkinnallista yhteisöä ja heidän traditiotaan. Huomaten, että tämä yhteisö ei suhtaudu merkkiin kovinkaan vakavasti, hän ei itsekään koe olevansa pakotettu suhtautumaan siihen turhan vakavasti ja niinpä hän ajaa pysähtymättä läpi risteyksen.


• Keskiverto-katolinen (tai ortodoksi tai anglikaani tai metodisti tai presbyteeri, tai muu perinteisen kirkollisuuden edustaja) ei välitä lukea merkkiä, mutta pysähtyy kyllä, jos edessä ajava autokin pysähtyy.


• Fundamentalisti ottaa tekstin yksioikoisen kirjaimellisesti ja pysähtyy STOP-merkin kohdalle odottaen, että merkki kertoisi, milloin voi jatkaa matkaa.


• Körttiläinen pysähtyy kuuliaisesti STOP-merkin kohdalle. Haikeasti kaivaten hän ajattelee määränpäätä ja niitä, jotka ovat sen jo saavuttaneet, mutta itse hän ei uskalla lähteä liikkeelle, ettei tekisi matkaa omassa voimassaan.


• Lestadiolainen katsoo ettei ole velvoitettu noudattamaan STOP-merkkiä, koska se on uudenmallinen (ei vuodelta 1776); hän ei voi olla varma, että se on toisen lestadiolaisen pystyttämä; ja se ei ole hänen autonsa sisäpuolella.


• Luterilainen nimikristitty ihailee STOP-merkin ylevää periaatetta. Realistina hän kuitenkin ymmärtää, että kyseessä on vain korkea ihanne, jota todellisuudessa on mahdoton noudattaa. Siksi hän tyytyy ainoastaan silloin tällöin hieman hidastamaan merkin kohdalla.


• Adventisti, huomatessaan STOP-merkin, tietää kasvisruokavalion ansiosta ymmärtävänsä merkin 10-kertaa toisia autoilijoita paremmin. STOP-merkin perimmäinen tarkoitus on saada autoilijat pysähtymään ja lepäämään sapatin päivänä. Koska on sunnuntai, hän ymmärtää, että merkin noudattaminen olisi ihmiskäskyn ja pakanallisen juhlan kunnioittamista ja ajaa siksi läpi risteyksen varoen hidastamasta nopeuttaan.


• Helluntailainen näkee STOP-merkin ja pysähtyy, koska on varma, että se on juuri hänelle tarkoitettu käsky, jota noudattamalla hän saa heti kokea ihmeellisen varmuuden pääsystään perille määränpäähänsä. Hän ei tahdo jatkaa matkaansa, ennen kuin on kokenut täyttymisen ihmeellisellä varmuudella, sillä edellisestä täyttymisen kokemuksesta on jo kahden korttelin matka eikä hän enää ole varma, onko hän oikealla tiellä saati pääseekö perille määränpäähänsä.

Lue lisää...

Uskontojen tasa-arvoa

Helsingin Sanomissa ja Aamulehdessä olleen jutun mukaan opetusministeriö haluaisi ulottaa tähän asti vain ev.lut. kirkolle ja ortodoksiselle kirkolle tarjottavan rahallisen tuen myös muille uskonnollisille yhdyskunnille. Ajatus tasa-arvosta on kaunis ja kannatettava, mutta on syytä kysyä, onko ehdotettu toteuttamistapa paras mahdollinen.

Esityksen myötä rahaa saisivat näiden kahden erityisasemassa olevien kirkkokuntien lisäksi myös mm. bahait ja muslimit. Jälkimmäisten yhteenlaskettu määrä ylittänee lähivuosina jäsenmäärältään neljäntenä olevan uskonnollisen yhdyskunnan eli Suomen Adventtikirkon. Haluaako valtio todella olla näin merkittävä islamilaisuuden taloudellinen tukija Suomessa?

Toinen epäkohta on se, että kaikki uskonnolliset ryhmät eivät ole rekisteröityneet yhdyskunniksi. Esim. helluntailaisia on kymmenia tuhansia, mutta rekisteröityneiden helluntaiseurakuntien yhteenlaskettu jäsenmäärä on alle kaksituhatta. Suurin rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta on Jehovan todistajat, joita on vähän yli 18 000 henkeä.

Saarela väläytteli myös verotusoikeuden laajentamista vain kahdelta erityisasemassa olevalta kirkkokunnalta muitakin yhdyskuntia käsittäväksi. Tämäkin on sinänsä ihan hieno ele. Valitettavasti Saarela ei ota huomioon, että hyvin monessa kirkkokunnassa rahaa ei kerätä veroluonteisesti ikään kuin jäsenmaksuna, vaan seurakuntien talous perustuu niiden jäsenten vapaaehtoisiin lahjoituksiin.

Mutta tasa-arvoa uskontokuntien kesken voi toteuttaa muutenkin. Jehovan todistajien edustajan mukaan he eivät pyydä mitään avustusta, sillä uskontojen tulisi tulla toimeen omillaan. Tässä he ovat oikeassa. Sen sijaan, että valtio tukee kaikkia uskontokuntia taloudellisesti, se voisi käyttää rahat johonkin muuhun - oikeasti hyviä kohteita varmasti riittää - ja antaa kirkkojen ja yhdyskuntien pyörittää omaa talouttaan erillään valtiosta.

Poikkeuksena tästä voisi tietysti olla esim. hautausmaiden tai kulttuurihistoriallisesti merkittävien rakennusten ylläpitoon osoitettu tuki. Mutta tuntuu oudolta ajatella, että jollekin kirkkokunnalle tai uskonnolliselle yhdyskunnalle pitäisi valtion maksaa rahaa jäsenmäärän mukaan vain siksi, että se on olemassa. Vielä oudompi on tosin nykyinen käytäntö, jossa vain kaksi kirkkokuntaa on oikeutettu nauttimaan yhteisöveron tuotosta. Tasa-arvoon - edes kristillisten kirkkojen kesken - on vielä matkaa. Toivottavasti päättäjät osaavat perille.

Lue lisää...

Erota vai ei erota?

Olen viimeisen viikon aikana törmännyt yllättävän usein sekä lehdissä että internetin erilaisissa blogeissa ja keskustelufoorumeilla ihmisiin, jotka uhkaavat pian erota kirkosta. Suurin osa tuntuu olevan konservatiiveja, jotka aikovat erota siinä vaiheessa, kun kirkko rupeaa siunaamaan homoliittoja, erottaa Markku Koiviston tai pakottaa naispappeuden vastustajat lähtemään työstään ja/tai kirkosta. Loput ovat sitten niitä, jotka eroavat, mikäli nämä asiat eivät tapahdu.

Tähänastinen kokemus on osoittanut, että uhkailuista huolimatta harva Raamattu-uskollinen kristitty loppujen lopuksi jättää kirkon, vaikka mitä tapahtuisi. Tradition vaikutus ja kansankirkkoon kuulumattomuuden stigma ovat liian suuria voimia voitettavaksi, vaikka iso osa papeista kuinka kieltäisi kristinuskon perustotuudet.

Mutta oletetaan, että seurakuntalaiset ovat tällä kertaa tosissaan. Miten siinä tapauksessa kirkon johdon kannattaisi toimia? Joku voisi ajatella, että valinta on selvä: tehdään sellaisia linjanvetoja, että kaikki Raamattu-uskolliset uskovat jäävät, kun taas ateistit ja kaikki ne, jotka eivät usko klassisen kristinuskon ydinopetuksia, jättävät kirkon.

Asiassa ei ole kuin kaksi muttaa. Ensinnäkin on hyvä kysyä, kumpaan porukkaan kirkon päättävät tahot kuuluvat. Kysymys voi tuntua hieman röyhkeältä, mutta rivikristittynä ei voi kuin ihmetellä, miksi kaikkea muuta suvaitaan rakkauden nimissä paitsi niitä, jotka ottavat Raamatun vakavasti ja haluavat elää sen mukaan? Ja jos johto on jo päättänyt, että Raamattu-uskolliset kristityt saavat tämänhetkisten trendien valossa "tehdä omat johtopäätöksensä", niin ehkäpä noita johtopäätöksiä kannattaisi ihan oikeasti ruveta tekemään.

Toinen mutta on se, että vain uskovien jäädessä kirkko menettäisi ennen pitkää suurimman osan jäsenistään ja sen mukana sekä suuret rahamäärät että sen vallan, mikä sillä nykyisessä asemassaan on. Vastapainona olisi toki hengellisesti elävä ja ydinasioihin keskittyvä kirkko, mutta kuinka moni on oikeasti valmis tällaiseen vaihtokauppaan?

Jeesuksen luo tuli korkeassa asemassa oleva mies, joka kysyi, mitä hänen pitäisi tehdä periäkseen iankaikkisen elämän. Jeesus pyysi häntä luopumaan omaisuudestaan ja seuraamaan häntä, mutta "kun mies kuuli tämän, hän tuli murheelliseksi, sillä hän oli hyvin rikas" (Matt. 18:23). Jeesuksen kokosydäminen seuraaminen on hinta, jota harva on valmis maksamaan.

Lue lisää...

Evankeliumi 2.0

Evankeliumien mukaan Jeesus tuli julistamaan "vangituille vapautta" ja tämä näkyi myös hänen palvelutyössään. Moni vuosikausia, jopa syntymästään asti tavalla tai toisella sidottuna ollut pääsi vapaaksi kohdattuaan Jeesuksen. Hyvät uutiset eli evankeliumi ei suinkaan ollut vain jonkun uskonkappaleen omaksumista, vaan se tuntui ja näkyi käytännön elämässä. Näitä hyviä uutisia Jeesuksesta ja hänen tuomastaan muutoksesta hänen seuraajiensakin tuli julistaa. Niinpä myös Apostolien teoissa näemme, kuinka monet pääsivät vapaaksi kahleistaan seurakunnan toteuttaessa saamaansa tehtävää Pyhän Hengen voimassa.

Tänä päivänä tilanne on toinen, ainakin Suomessa. Kirkko on usein voimaton tuomaan sitä todellista ilosanomaa, joka vapauttaa vangitut. Tilanne onkin kehittynyt niin, että siinä missä ennen kahleissa ollut sai vapautuksen, nyt kirkko siunaa - joskus jopa pyhittää - nuo kahleet ja julistaa niiden olevan ihan ok. Niiden, jotka tarvitsevat parantajaa, julistetaan rakkauden nimessä olevan jo terveitä. Armoa ei enää ole se, että Jumala kohtaa voimattoman ja antaa hänelle voiman, tai vapauttaa syntisen synnin orjuudesta. Armoa ja rakkautta on tänä päivänä se, että voimaton saa pysyä voimattomana ja syntinen saa jatkaa synnissä elämistä.

Ja jos jotakuta häiritsee se, että Raamattu ei näin opeta, niin aina löytyy joku professori tai dosentti - tai tarvittaessa vaikka piispa - joka tekee mustasta valkoisen ja valkoisesta mustan, tai julistaa kaiken harmaaksi. Jeesus ja Paavali eivät toki olisi tällaista evankeliumia tunnistaneet, mutta he olivatkin aikansa lapsia. Evankeliumista on nimittäin sittemmin ilmestynyt versio 2.0. Sen perusajatuksena on, että emme enää tyydy siihen, mitä meille on kauan sitten annettu, vaan jokainen meistä saa itse tuottaa siihen sisältöä sen mukaan, mikä tänään tuntuu hyvältä.

Lue lisää...

Paavalin ongelmia

Edellisessä postauksessa viittasin professori Lauri Thurénin kysymykseen siitä, mitä Paavali sanoisi tänään, mikäli tulisi vierailulle luterilaiseen kirkkoon. Mutta karismaattisuus - tai sen puute - ei varmaankaan olisi ainoa asia, joka Paavalia kovasti ihmetyttäisi. Yksi vähintään yhtä hämmentävä piirre kirkon toiminnasta käy ilmi Kotimaa-lehden tuoreesta artikkelista "Mieheni ei saanut liittyä kirkkoon".

Lehdessä kerrotaan Suomesta turvapaikkaa hakeneesta miehestä, joka ei saanut liittyä kirkkoon. Syynä tähän oli se, että kirkkolain mukaan ei saa kastaa, ellei kastettavalla ole kotikuntaa. Ilman kastetta ei puolestaan saa osallistua ehtoolliselle.

Luterilaiset suhtautuvat kovin nuivasti ns. vapaiden suuntien edustajiin, jotka sentään perustelevat kastenäkemystään (= usko ennen kastetta) Raamatulla. Tämän valossa luterilainen toiminta (= kotikunta ennen kastetta) kuulostaa perin omituiselta.

Asiaan on yritetty saada muutosta jo piispainkokouksessa 2003, mutta tällä hetkellä asia makaa toista vuotta kirkkohallituksen jatkovalmistelussa. Tunnelin päässä ei juuri valoa näy, sillä kirkkohallituksen hallinto-osaston hallintopäällikkö Mikko Tähkäsen mukaan "juuri nyt on vältettävä kirkkolain muutoksia, jotka eivät ole aivan välttämättömiä". Sanoma on hyvin selvä: kirkolla on muutakin tekemistä kuin kastaa ihmisiä, jotka haluaisivat liittyä seurakuntaan.

Sen vielä ymmärtää, että portti on ahdas, mutta kun ovella on kaiken lisäksi lainoppineita, jotka estävät muita menemästä sisälle, niin saattaa turvapaikanhakijalla olla vähän ihmettelemistä. Mutta maassa maan tavalla, eikö niin?

Lue lisää...

Karismaattisuus kirkossa

Helsingin kristillisellä opistolla pidettiin maanantaina teologipäivä, jonka aiheena oli "Karismaattisuus - teologinen haaste Suomen kirkolle". Tilaisuus veti paljon väkeä, sillä pelkästään ennakkoilmoittautuneita oli lähemmäs 150 henkeä. Osa tilaisuuden vetovoimasta oli mm. siinä, että Suomen kolmesta teologisesta tiedekunnasta oli puhumassa yhteensä viisi professoria ja yksi dosentti. Toisaalta aihe selvästi kiinnostaa pappeja ja teologeja. Vain piispat loistivat poissaolollaan.

Päivään mahtui monta mielenkiintoista esitelmää, osanottajien kommenteista puhumattakaan. Erityisesti jäi mieleen prof. Lauri Thurénin esitys karismaattisuudesta Uudessa testamentissa. Siinä missä Paavali saattoi vedota Hengen toimintaan ja ihmeisiin - ihmisten kokemuksiin - seurakunnan keskellä evankeliuminsa puolustamiseksi, Thurén epäili, että näin ei Paavali voisi enää tänään tehdä ainakaan luterilaisessa kirkossa.

Prof. Jouko Talonen puolestaan esitteli karismaattisuutta suomalaisissa herätysliikkeissä 1800-luvulla. Silminnäkijätodistusten ja aikalaisten kertomusten perusteella näyttää siltä, että rukoilevaisuus, herännäisyys ja lestadiolaisuus ovat alunperin olleet vähintään yhtä villiä menoa kuin ns. "torontolaisuus" (Talosen oma vertaus). Näihin herätysliikkeisiin ja niissä esiintyneisiin ilmiöihin verrattuna Nokia Mission ja/tai Markku Koiviston toiminta näyttääkin yhtäkkiä melko kesyltä.

Ehkä mielenkiintoisin osuus oli kuitenkin Sammeli Juntusen esitys siitä, miksi hän kirjoitti syksyllä keskustelua herättäneen mielipidekirjoituksen Kotimaa-lehteen yhdessä Antti Laaton kanssa. Koska Juntusella ei ole mitään siteitä Koivistoon tai Nokia Missioon eikä hän näyttänyt välttämättä olevan kovin sympaattinen karismaattisuuttakaan kohtaan, kaikki tietysti halusivat kuulla, miksi hän asettui Koiviston taakse. Juntusen mukaan oli kuitenkin enemmänkin kyse siitä, että Luther-tutkijana hänestä Tampereen tuomiokapitulin lausunnot ja tulkinnat luterilaisuudesta olivat täysin kestämättömiä ja että Koiviston tapauksessa oli hänen nähdäksensä menossa selvä oikeusmurha.

Koska teologipäivän taustalla oli kysymys siitä, että kuka on luterilainen ja kuka ei, kulutti osa puhujista yllättävän paljon aikaa oman luterilaisuutensa korostamiseen. Välillä olikin epäselvää, oliko kyseessä karismaattisuutta käsittelevä seminaari vai kenties kilpailu siitä, kenen kastenäkemys on luterilaisin. Itse asia tuli kuitenkin selväksi: karismaattisuus on - tai ainakin sen tulisi olla - osa todellista luterilaisuutta sekä Raamatun että kirkkohistorian valossa.

Jää nähtäväksi, ymmärtävätkö piispa Pihkala ja Tampereen tuomiokapituli ottaa tästä vaarin. Meneillään oleva eksodus on kirkolle tarpeeksi paha ilman, että sen karismaattiset jäsenet pakotetaan osallistumaan siihen. Pihkala on kuulemma älykäs mies - pian nähdään se, onko hän myös viisas.

Lue lisää...

How long...?

Joskus tulee tilanteita, jolloin jo olemassaoleva, valmiiksi kirjoitettu rukous osuu paremmin asian ytimeen kuin oma yritys pukea sanoiksi sisällä olevat ajatukset. Samoin joskus käy niin, että jonkun laulun sanat kiteyttävät hyvin sen, mitä mielessä liikkuu. Tänään tuli sellainen hetki, kuunnellessani erästä vanhaa tuttua laulua:

We have sung our songs of victory
We have prayed to You for rain;
We have cried for Your compassion
To renew the land again.
Now we’re standing in Your presence,
More hungry than before;
Now we’re on Your steps of mercy,
And we’re knocking at Your door.

How long before You drench the barren land?
How long before we see Your righteous hand?
How long before Your name is lifted high?
How long before the weeping turns to songs of joy?

Lord, we know Your heart is broken
By the evil that You see,
And You’ve stayed Your hand of judgement
For You plan to set men free.
But the land is still in darkness,
And we’ve fled from what is right;
We have failed the silent children
Who will never see the light.

But I know a day is coming
When the deaf will hear His voice,
When the blind will see their Saviour,
And the lame will leap for joy.
When the widow finds a Husband
Who will always love His bride,
And the orphan finds a Father
Who will never leave her side.

How long before Your glory lights the skies?
How long before Your radiance lifts our eyes?
How long before Your fragrance fills the air?
How long before the earth resounds with songs of joy?

Stuart Townend, 1997

Lue lisää...