Oikea seurakunta
Yhdeksi syyksi uuden kirkkokunnan perustamiseksi Nokia Mission johtajat mainitsevat sen, että he voivat siten nauttia ehtoollista ja kastaa niitä, jotka ovat tulleet uskoon. Itse päämäärä on hyvä ja raamatullinen, mutta lähettääkö liike tässä samalla signaalin, joka tulisi juuri Raamatun valossa kyseenalaistaa?
Mikä tekee seurakunnasta todellisen seurakunnan? Se, että siellä saarnataan Sanaa ja oikein toimitetaan sakramentteja? Se, että se on osa kirkkokuntaa? Se, että sen paimenet toimivat piispan alaisuudessa ja johdossa? Se, että sillä on oma kirkkorakennus, palkattuja kokopäiväisiä työntekijöitä, omia lähettejä, laaja diakoniatyö ja oma edustaja ekumeenisissa neuvotteluissa?
Näinhän me usein ajattelemme. Raamatusta näitä vaatimuksia ei kuitenkaan tällaisenaan löydy, vaikka tiettyjä yhtymäkohtia yllä mainittuihin "oikean seurakunnan" kriteereihin onkin olemassa.
UT:n valossa näyttäisi esimerkiksi siltä, että Jeesuksen kuoleman muistoateriaa vietettiin melko säännöllisesti. Tutkijat ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että kyseessä ei ollut symbolinen leivänmuru tai öylätti joka huuhdeltiin kitalaesta irti ruokalusikallisella viiniä, vaan todellinen ateria, aivan kuten Jeesuksenkin nauttima illallinen - ehtoollinen - oli todellinen ateria.
Samoin näyttäisi siltä, että jokaisella seurakunnalla oli paimenia, jotka tavalla tai toisella valittiin tai asetettiin tehtäväänsä ennen pitkää, mutta ei vielä välttämättä seurakunnan syntyessä. Heidän tehtävistäänkään ei ole kovin tarkkaa tietoa, sillä esim. Paavali on paljon kiinnostuneempi siitä, että paimenet ovat nöyriä ja (varsinkin kansan silmissä) moitteettomia Kristuksen seuraajia, jotka omalla elämällään näyttävät hyvää esimerkkiä laumansa lampaille. Siitä, kenellä oli lupa kastaa tai murtaa leipää, ei UT sano mitään. Kaikki kuitenkin viittaa siihen, että näitä toimintoja ei ollut mitenkään rajattu vain johtajien tehtäviksi.
"Oikea seurakunta" -klubin sisäänpääsyvaatimuksissa ei yleensä mainita sellaisia asioita, jotka alkuseurakunnissa tuntuivat olevan itsestäänselvyyksiä. Tutkijat vahvistavat esimerkiksi sen, minkä satunnainenkin lukija äkkiä huomaa: ensimmäisen vuosisadan seurakunnat kokoontuivat kodeissa. Se tapa, jota tämän päivän Suomessa pidetään vaarallisena perversiona, oli siis alkuseurakunnassa normi. (Nykypäivän normin kannattajat tosin hakevat henkistä selkänojaa sekä Apostolien teoissa temppelissäkäyntiä jatkaneista juutalaisista että Paavalin kaksi vuotta jatkuneista päivittäisistä keskusteluista Tyrannuksen luentosalissa.)
Samoin on mielenkiintoista, kuinka tietyt erityisesti mainitut, seurakuntaa ja sen olemusta koskevat ohjeet ja määrittelyt on kätevästi unohdettu: seurakunnan muodostavat Jeesukseen uskovat ja hänet Herrakseen tunnustavat yhteen kokoontuneet ihmiset; seurakunnan jäsenet eivät saa sietää keskuudessaan siveettömästi eläviä; seurakuntalaisten ei tule haastaa toisiaan maalliseen oikeuteen; seurakunnan kokoontuessa kaikilla on jotain annettavaa ja jokainen voi vuorotellen käyttää lahjojaan; jne.
Jos siis katsomme Raamatusta kriteerejä sille, milloin tietyt ihmiset muodostavat oikeasti seurakunnan, niin pelkäänpä, että aika harva itsensä seurakunnaksi mieltävä ryhmä on oikeasti sellainen. Juuri siksi suuren enemmistön onkin pakko rummuttaa oman kriteerikokoelmansa puolesta. Ensiksikin se vie huomion pois epämiellyttävistä tosiasioista. Toiseksi kokemus näyttää viittaavan siihen, että valheesta tulee monelle totuus, kunhan sitä toistetaan tarpeeksi usein ja tarpeeksi voimakkaasti.
On ihan ok, että Missio haluaa selkeyttää linjaansa ja perustaa uuden kirkkokunnan. Toivottavasti kukaan ei kuitenkaan kuvittele, että tarvitaan patentti- ja rekisterihallituksen päätös ennen kuin seurakunta voi olla seurakunta. Raamatusta meille selviää todellisen seurakunnan reunaehdot - jotka ovat kovin erilaiset kuin yleisesti uskotaan. Ehkäpä piispankin tehtäväksi sopisi ennemminkin kirkon raamatullisuuden kuin kirkon ykseyden vaalinta?
