2.4.09

Näky tulevaisuudesta

Kirjoitin vuoden 2007 alussa, että kaikki on vielä mahdollista ev.lut. kirkon sisällä. Tänä päivänä kirkon tilanne ei ole inhimillisesti ajatellen sen parempi, vaan alamäki eri rintamilla jatkuu edelleen - joidenkin mielestä vauhti suorastaan kiihtyy. Vieläkö kirkolla on toivoa?

Rukoilin hiljattain kirkon tulevaisuuden puolesta ja mieleeni nousi kuva kirkosta isona, vanhana puuna. Sen juuret ovat syvällä suomalaisessa maaperässä ja ulottuvat maan jokaiseen kolkkaan. Kuvassa juuret olivat kuitenkin osittain mustia eikä tervettä kasvua enää tapahtunut siellä, missä juuri oli mustunut. Nuo mustat kohdat kuitenkin katkaistiin pois ja vaikka puun juuret eivät enää ulottuneet yhtä pitkälle kuin aikaisemmin, juuret olivat kuitenkin jälleen terveet ja elinvoimaiset.

On selvää, että pitkästä historiastaan huolimatta ev.lut. kirkon kirkkaimman loiston päivät Suomessa ovat auttamatta ohitse. Kansaa ei voi enää pakottaa lailla kirkonpenkkiin ja vaikka koko kansa tulisi herätykseen, kaikki tuskin päätyisivät luterilaisen kirkon hoiviin. Kirkolla on kuitenkin vielä sanansa sanottavana Suomen hengellisessä kentässä - jos se pelaa korttinsa oikein. Jumala tarjoaa edelleen kirkolle mahdollisuutta uudistumiseen, mutta aikaa ei ole loputtomiin. Mitä mustemmaksi juuret käyvät, sitä lähempänä on koko puun kaatuminen.

Kirkkoruumiin ongelmiin on olemassa monenlaisia lääkkeitä. Osa niistä vaikuttaa heti, osa vasta pitemmällä aikavälillä. Osa on tehokkaita, osalla on vain lumevaikutus. Osa vaikuttaa toimivilta, mutta tosiasiassa aiheuttaa vain lisää ongelmia. Osaa ei edes uskalleta kokeilla, vaikka ne olisivat kuinka hyviä tahansa. Lisäksi ruumiiseen pesiytyneet syöpäsolut vastustavat loppuun asti lääkkeitä, jotka uhkaavat niiden olemassaoloa tai hyvinvointia.

Useimmille luulisi kuitenkin kelpaavan sellainen lääke, että panostetaan erityisesti nuoriin ja nuoriin aikuisiin. Nuorissa on kirkonkin tulevaisuus ja jos he saavat hyvän ja mielekkään perustan, niin heidän joukostaan kasvaa sellaisia kirkon työntekijöitä ja vaikuttajia, jotka pikkuhiljaa oikaisevat kirkon syöksykierteen.

Mitä tämä merkitsee käytännössä? Kirkon tilasta huolestuneiden toimijoiden tulisi panostaa ainakin kahteen asiaan (olettaen, että nuori on jo jossain vaiheessa tullut uskoon):

1) Nuoret tarvitsevat erilaisia uusitestamentillisia pienryhmiä, verkostoja ja yhteisöjä, joissa he voivat sekä kasvaa hengellisesti että löytää omat lahjansa ja oman paikkansa. Ajatus kaikkien ikäryhmien yhteisestä, perinteisestä sunnuntaijumalanpalveluksesta on kaunis, mutta siihen sopeutuminen on pitkällisen akkulturaatioprosessin tulos. Jos nuorille ei ole muuta tarjolla, niin heidät menetetään kauan ennen kuin he alkavat kokea isien liturgiset traditiot omakseen.

2) Tulevat papit ja muut työntekijät tarvitsevat teologialleen ja uskolleen vahvan raamatullisen pohjan. Jos tämän saisi teologisesta tiedekunnasta, niin kirkko ei olisi tänään siinä suossa, johon se vuosi vuodelta yhä syvemmälle vajoaa. Ratkaisun täytyy siis löytyä muualta. Joko papin virkaan pitää avata vaihtoehtoisia koulutuspolkuja tai sitten on luotava joku järjestelmä, jolla teologisen tiedekunnan aiheuttamia vahinkoja korjataan ja sen jättämiä aukkoja paikataan. Jos pohja ei ole kestävä, kaikki sille rakennettu tulee ennemmin tai myöhemmin luhistumaan.

Nuorissa on myös sellainen hyvä puoli, että useimmille heistä uskovien yhteys ja yhteistyö yli seurakuntarajojen on luontaista, kun taas monia vanhempia sukupolvia vaivaa oikeaoppisuus, joka näkee ev.lut. kirkon ulkopuoliset (ja välillä jopa kirkon sisällä olevat, eri tavoin ajattelevat) uskovat enemmän tai vähemmän harhaoppisina lahkolaisina. Älkäämme siis vanhempina kristittyinä myrkyttäkö nuorten mieliä ja rakentako muureja sinne, missä niitä ei tule olla, sillä mikään kirkkokunta ei kuitenkaan koskaan tule yksin voittamaan Suomea Kristukselle. Lisäksi uskovien välille raja-aitoja rakentelevat tahot tulevat aina lopulta löytämään itsensä eri puolelta aitaa kuin Jeesus.

Haluammeko ulkoisesti näyttävän mutta pinnan alta kuolleen ja mätänevän laitoksen, vai elävistä soluista koostuvan, Jumalan Sanalle uskollisen vanhurskauden tammen? Tänään ratkaisemme sen, millainen kirkkomme on huomenna.

4 kommentti(a):

Timo Koivisto 3.4.2009 21.59  

Miten hyvin sen puitkaan sanoiksi: "Nuoret tarvitsevat erilaisia uusitestamentillisia pienryhmiä, verkostoja ja yhteisöjä, joissa he voivat sekä kasvaa hengellisesti että löytää omat lahjansa ja oman paikkansa." Olen ensilukemalta erinomaisen mieltynyt tähän ilmaisuun "uusitestamentillinen, pienryhmä, verkosto ja yhteisö, joissa...". Se kommunikoi todella hyvin, koska srk UT:ssa on ensinnäkin esim. kodissa kokoontuva pienryhmä, toisekseen verkosto - ei siis hierarkkia! - ja erityisesti yhteisö - ei organisaatio.

Mutta miksei sama juttu pätisi myös kaiken ikäisiin uskoviin? Eikö tämä juttu menekin oikeasti tähän tapaan: "Jeesusta seuraavat ihmiset ylipäätään tarvitsevat uusitestamentillisia pienryhmiä, verkostoja ja yhteisöjä"?

Näitä pienryhmiä, verkostoja ja yhteisöjä nimittäin kutsutaan UT:ssa seurakunnaksi. Tältä pohjalta ajateltuna ajatus jopa kaikkien ikäryhmien yhteisestä Jumalan palvelemisesta on paitsi kaunis, niin myös relevantti.

Mutta joo: erityisen hyvin tämä sopii nuoriin ihmisiin - pelastukseksi tuleville sukupolville.

vesa 4.4.2009 10.11  

Kiitos kommentistasi, Timo.

Uskon kyllä, että nuo uusitestamentalliset yhteisöt tekisivät kaikille hyvää, mutta pelkäänpä että vanhemmat sukupolvet on tässä mielessä jo menetetty. Nuorille sen sijaan tuo näyttäisi olevan melkeinpä vaistomaista, joten sitä pitäisi tukea (sen sijaan että yritettäisiin saada nuoria "ruotuun" eli osaksi sellaista toimintaa, jolla on pitkät perinteet mutta lähetyskäskyn valossa aika huono hedelmä ).

Timo Koivisto 4.4.2009 10.49  

Yhdyn kyllä kommenttiisi, mutta en suostu pitämään itseäni ja sukupolveani "menetettynä" tässä suhteessa. Vastaavasti olen kyllä löytänyt yllättävän syvään piintynyttä konservatiivisuutta esim. joidenkin nuorten aikuisten (20-30v.) piirissä ns. perinteisten kirkkokuntien keskuudessa. (Tai ajatellaanpa vaikka Luther-säätiön nuoria kannattajia...)

Terv. Timo, pian 53v.

vesa 5.4.2009 10.08  

Myönnän kyllä, että tehokkaalla arvojenvälityskampanjalla voidaan saada tietyt perinteet siirrettyä jo pitkään mukana olleille (toisen polven?) kristityille hyvinkin nuorena. Tämän voisi ajatella onnistuvan varsinkin siinä tapauksessa, että yhteisöllisyys tai jumisliturgia on astetta parempi kuin muilla, tai jos taustalla on muita vahvoja tekijöitä (kuten yhteinen vihollinen, vrt. Luther-säätiö).

Itse ajattelisin, että nuoria pitäisi tukea erityisesti n. 15-22 vuoden iässä, eli esim. 23-vuotias on jo parhaassa/pahimmassa tapauksessa valmistunut papiksi ja on siis sitoutunut ylläpitämään ja jatkamaan sitä perintöä, joka tavoittaa ja koskettaa kovin huonosti tämän päivän ihmistä.