Lainsäätäjien logiikkaa

Johdonmukaisten lakien säätäminen on erittäin vaikeaa puuhaa, joten täytyy ihan nostaa hattua niinä harvoina kertoina, kun siinä onnistutaan. Joskus lain väsääminen on ihan puhdasta matematiikkaa, mutta usein on kysymys arvovalinnoista, jolloin lopputuloksen laadusta ei välttämättä ole takeita. Tässä muutama esimerkki tapauksista, jotka eivät kaikkien maalaisjärkeen istu:

1) Tupakointia ollaan kieltämässä autoissa silloin, kun kyydissä on lapsia. Tämä on teoriassa hienoa, mutta lain rikkomisesta ei seuraa rangaistusta, joten mikään tuskin muuttuu. Lisäksi lasten hengitysilman myrkyttäminen on edelleen sallittu lapsen omassa kodissa. Samoin laki sallii raskaana olevan äidin aiheuttaa lapselleen pysyviä vaurioita esim. päihteiden käytöllä - puhumattakaan lapsen tappamisesta ennen tämän syntymää. Sen sijaan vaikkapa luunapin käyttäminen tottelemattoman lapsen kasvatuksessa voi viedä vanhemman käräjille, vaikka suurin osa suomalaisista pitää lasten ruumiillista kuritusta tietyissä olosuhteissa tarpeellisena ja oikeutettuna.

2) Aikuinen ei voi koskea lapseen (paitsi ehkä raiskata hänet ja selvitä silti lievemmällä rangaistuksella kuin lapsen ruumiilliseen kuritukseen turvautunut vanhempi), mutta voi aina pyytää jotakuta alaikäistä tekemään sen puolestaan. Suurin osa koulukiusatuista pystynee todistamaan, että on paljon pahempaa saada turpiin samanikäisellä (tai pari vuotta vanhemmalta) kaverilta koulussa tai pihapiirissä kuin saada isältä tai äidiltä ansaittua kuritusta pahanteon jälkeen. Lasta tai nuorta oikeasti pelottava väkivalta onkin siis käytännössä sallittua - kuinka moni koulukiusaaja päätyy oikeuteen tai saa sakkoja? - mutta vanhempien kasvatustoimet eivät.

Lasten suojeleminen on hyvä ja kannatettava tavoite, ja todellisen väkivallan vähentämiseksi ja estämiseksi tulisi tehdä kaikki mahdollinen. Ongelmana on nyt kuitenkin se, että fyysinen kuritus on onnistuttu samastamaan väkivaltaan, eli haitallisten ääri-ilmiöiden torjumiseksi kielletään kaikki mahdollinen asiaan liittyvä.

Jos tätä logiikkaa sovellettaisiin johdonmukaisesti, niin samalla periaatteella pitäisi kieltää mm. alkoholi kokonaan, sillä sen nauttimiseen liittyvät ääri-ilmiöt ovat paljon haitallisempia ja vaarallisempia - sekä aikuisille että lapsille - kuin ruumiillinen kuritus. Myös aseet tulisi kokonaan kieltää, sillä niillä tapetaan paljon ihmisiä. Samoin autoilla ajetaan runsaasti kuolonkolareita - varsinkin nuorten toimesta, kuten viime päivinä on jälleen nähty - joten kaikki autoilu täytyisi väärinkäytösten pelossa kieltää (ja ympäristökin kiittäisi). Näissä kaikissa asioissa on kuitenkin huomattu, että laki ei suinkaan poista ääri-ilmiöitä, mutta tekee asiallisesta/oikeasta/kohtuullisesta käytöstä rikollista.

Oma asiansa ovat sitten sellaiset jutut, jotka ovat pääsääntöisesti yksinomaan haitallisia. Tässä kategoriassa yksi maailman tappavimmista asioista eli tupakka painii aivan omassa sarjassaan. Siitä ei ole kuin pelkkää haittaa kaikille muille osapuolille paitsi tupakkateollisuudelle, mutta tästä riippuvuudesta kärsii vielä niin moni päättäjä, että täyskielto on edelleen aika kaukana. Tabu on myöskin muista kuin terveydellisistä syistä tehty abortti maassa, jossa vastustetaan ankarasti kuolemanrangaistusta. Syyllistä murhaajaa elätetään laitoksissa vuosikymmenet yhteiskunnan kustannuksella, mutta viaton lapsi voidaan tappaa, jos äiti ei ole valmis kantamaan vastuutaan edes syntymään saakka.

O tempora, o mores!

Lue lisää...

Pyhä kuilu

Olisitko valmis seurakuntasi kanssa pitämään jumalanpalveluksia uudessa Pyhän Yrjön kirkossa, joka on rakennettu Irakin sodassa kuolleen Yhdysvaltain päämiehen, George W. Bushin muistolle? Entä jos vaihdetaan Yhdysvallat Norjaan, lisätään kirkolle hieman ikää, otetaan Irakin sodan tilalle pakanoiden pakkokäännyttäminen (sekä sota kruunun anastamiseksi), ja muutetaan Yrjö Olaviksi? Niinpä niin, kenenkään mielestä Pyhän Olavin kirkossa ei ole mitään ihmeellistä. Aika kultaa muistot - ja pyhittää pahikset.

Tämän kirjoituksen varsinaisena aiheena ei ole hiljattain YLEnkin pääuutislähetyksessä esitelty Tyrvään Pyhän Olavin kirkko, vaan kysymys siitä, mitä tai kenet ymmärrämme "pyhäksi". Kadulla pysäytetty Matti tai Maija Meikäläinen nimittäin ymmärtää pyhän hyvin eri tavalla kuin miten se Raamatussa esitetään. Ja harmittavan usein uskonnollinen koneisto ylläpitää ja tukee näitä harhakäsityksiä, koska sellainen palvelee sen omia etuja.

Kirko(i)ssa muistellaan usein aikaisemmin eläneitä "pyhiä", joista osa on saattanut olla hyvinkin jumalisia ihmisiä mutta joista ainakin osa on ollut aikalaistensa silmissä kaikkea muuta kuin pyhiä. Tämä "pyhistä" puhuminen ylläpitää sellaista vaikutelmaa, että uskovien joukossa on kahdenlaisia ihmisiä, erityisiä pyhiä (substantiivi, saints, ei siis adjektiivi, holy) ja tavallisia syntisiä (substantiivi, sinners, ei siis adjektiivi, sinful).

Raamatussa sen sijaan kaikki Kristuksen omat ovat pyhiä₁ vaikka eivät olekaan välttämättä pyhiä₂ vaellukseltaan, koska "pyhät₁" on Jumalan kansaan viittaava eskatologinen termi. Vastaavasti "syntiset₁" eivät (pääsääntöisesti) ole niitä, jotka tekevät syntejä (eli ovat syntisiä₂), vaan niitä, joiden määränpää on päinvastainen kuin pyhillä₁. Pyhät₁ eivät siis koskaan voi olla syntisiä₁. Niinpä onkin ironista, että suomalaisten kristittyjen pääidentiteetti on "syntinen", ja "pyhiä" ovat vain jotkut kuolleet superkristityt (tai vaikkapa miekalla muita käännyttäneet kuningas Olavin kaltaiset sotilaalliset johtajat).

Tätä pyhän eliitin ja tavallisten syntisten välistä kuilua on lisäksi kasvattamassa se, että maamme pääkirkkolaitos (ja omalla tavallaan myös moni ns. vapaakristillinen kirkkokunta) on rakentanut jumalanpalvelustoimintansa osittain vanhatestamentillisen mallin mukaan, joilloin pyhänä päivänä pyhässä paikassa suoritettävien pyhien toimitusten toimittajaksi käyvät vain pyhät, asiaan erityisellä vihkimyksellä vihityt henkilöt. Sen sijaan Uudesta testamentista ei tällaista erottelua pyhän ja profaanin välillä löydy, vaan ainoastaan joukko Jeesuksen seuraajia, joilla on erilaisia kutsumuksia ja armoituksia, ja jotka yhdessä elävät Kristus-keskeistä elämää todeksi.

Historia osoittaa, että tämä jaottelu kahden kerroksen väkeen, uskonnolliseen eliittiin ja tavallisiin tallaajiin, ei äkkiä häviä minnekään. Ongelma on toisaalta siinä, että VT:n Israelin tavoin rahvas kaipaa aina itselleen "kuningasta", jota seurata ja totella. Toisaalta ongelma on myöskin siinä, että juuri johtajien pitäisi vapauttaa kansa, mutta samalla se merkitsisi oman statuksen ja privilegion menetystä. Kun itse on kerran pappisvihkimyksen saanut, niin äkkiä löytyy paljon selityksiä sille, miksi vallitseva tilanne onkin hyvä ja raamatullinen. Pappeus on itseään pönkittävä traditio.

Jostain jonkun teologisen tunnustuksen pienellä präntätystä osuudesta löytynee kohta, jossa todetaan, että yllä esitetyn kaltaista kuilua eri uskovien välillä ei oikeasti ole, ja että vanhatestamentalliseksi mainitsemani instituutio on sekin todellisuudessa hyvin uusitestamentallinen. Ehkä niin, mutta kieli, symbolit ja traditiot muokkaavat (tässäkin asiassa) todellisuutta hyvin vahvasti. Pyhät rakennukset, pyhät puvut, pyhät henkilöt ja pyhät toimitukset ovat iskostuneet vahvasti suomalaiseen, Raamatusta vieraantuneeseen alitajuntaan. Tässä olisi paljon ihmettelemistä niillä alkukristityillä, jotka ilman pappeja päivittäin kokoontuivat koteihinsa rukouksen, opetuksen ja yhteisen [ehtoollis]aterian merkeissä.

Lue lisää...

Uskalla sinäkin

Mediassa on viime päivinä vilahdellut EU:n rahoittama, neljän suomalaisnuoren masinoima Uskalla-kampanja, jonka tarkoituksena on tuoda homoseksuaalisuus keskustelunaiheeksi pelikentillekin. Urheilupiireissähän on toistaiseksi keskitytty lähinnä urheiluun, mutta nyt pitäisi nostaa esille myös se, kummasta sukupuolesta (vai molemmista) nuoret urheilijat tykkäävät. Pitemmän tähtäimen tavoitteena lienee valjastaa urheiluseuratkin homoseksuaalisen elämäntavan puolestapuhujiksi (kirkossahan ollaan tässä asiassa jo edellä, kuten SETAn varapuheenjohtaja tiesi kuluvalla viikolla YLEn pääuutislähetyksessä kertoa).

Tässä projektissa on taas muutama oppintunti meille kristityille. Ensimmäinen on se, kuinka hyvinkin pieni ryhmä voi oikealla retoriikalla ja sopivalla julkisuudella saada asioita muuttumaan. Esimerkiksi vielä alkuviikosta Helsingin ja Vantaan kaupunkien urheilutoimet olivat sitä mieltä, että homomyönteisyyden edistäminen ja markkinointi eivät kuulu heidän agendaansa, mutta ei tarvittu kuin sopiva pätkä valtakunnan pääuutislähetyksessä ja pieni murahdus ministeri Wallinilta, niin johan muuttui ääni kellossa. Näin pienikin vähemmistö voi pistää enemmistön tanssimaan pillinsä mukaan ja ne, joille soundi ei kelpaa, voidaan leimata ahdasmielisiksi, homofobiasta kärsiviksi luonnonoikuiksi.

Mistä löytyisi se kourallinen kristittyjä, jotka pistäisivät vastaavasti tuulemaan jonkun hyvän asian puolesta?

Toinen oppitunti liittyy siihen, kuinka tärkeä asia homoseksuaalisuus kaikesta päätellen on niille, jotka sitä harjoittavat. Se ei ole vain yksi lokero omassa elämässä, vaan se tulee - tai sen pitäisi tulla - lävitse elämän kaikilla osa-alueilla, mukaanlukien urheiluharrastus. Oman seksuaalisen suuntautumisen kynttilää ei tule pitää vakan alla, vaan sen täytyy loistaa kaikille huoneessa oleville. Tämä luonnonvastainen perversio on iloinen, juhlimisen arvoinen asia.

Vaan miten on meidän kristittyjen laita? Miksi monet meistä ovat joutuneet tilanteeseen, jossa piilottelemme häpeillen omaa uskoamme ja pelkäämme kaapista ulos tulemista? Miksi jokaisen ihmisen uskoa pidetään yksityisasiana, mutta seksuaalista suuntautumista tulee julistaa vuoren huipulta - vaikka sitten EU:n rahoilla ja kaupungin urheilutoimen avustuksella, jos ei muuten? Miksei mediassa puhuta kristofobiasta ja fideofobiasta?

Mitähän tapahtuisi, jos jokainen itsensä uudestisyntyneeksi laskeva suomalainen - n. 9% kansasta - uskaltaisi rohkeasti tunnustaa uskonsa omassa lähipiirissään? Veikkaisin, että syntyvien keskustelujen seurauksena aika moni suomalainen kuulisi todellisen evankeliumin ensimmäistä kertaa elämässään.

Minä ajattelin uskaltaa olla avoimesti kristitty tällä tulevalla viikolla - uskalla sinäkin.


PS. En usko, että mitään valtavaa pro-homo -liikettä urheilupiireissä loppujen lopuksi syntyy. Se on toisaalta sääli, sillä olisi ollut kieltämättä mielenkiintoista kuulla "vanhan liiton miesten" eli Alpo Suhosen ja Juhani Tammisen kommentoivan suomen pelaajien seksuaalisia preferenssejä jääkiekko-ottelun erätauolla kisastudiossa Vancouverin olympialaisissa.

Lue lisää...

Ilmaista mainosta

Vapaa-ajattelijain liitto pääsi vihdoin aloittamaan jo paljon julkisuutta saaneen ateistibussikampanjansa. Kristittyjen kannattaa iloita tästä kampanjasta, monestakin syystä.

Ensiksikin kampanja auttaa näyttämään maailmalle sen, että kristityt suhtautuvat oikeanlaiseen sananvapauteen eri tavalla kuin monet muut uskonnot ja kiihkomieliset ryhmät. Bussikampanjan myötä ei synny mellakoita, autoja ei polteta kaduilla, kukaan ei saa tappouhkauksia eikä maassa ala pyhä sota eri mieltä olevia vastaan. Kristinuskon nimissä suoritetut - liian usein jopa aitojenkin kristittyjen masinoimat - vääryydet ovat historiaa, eivätkä tule toistumaan. Kristinusko kestää kritiikkiä ja arvostelua, ja se pystyy vastaamaan vapaa-ajattelijoidenkin heittämiin haasteisiin. Hävettävää sillä on vain silloin, kun se ei ole valmis kuuntelemaan niitä, jotka ovat eri mieltä.

Toiseksi on hienoa, että vapaa-ajattelijat nostavat keskusteluun asioita, joista puhutaan aivan liian vähän. Vaikka Suomi on tilastojen valossa kristillistä kansaa, tosiasiassa Jumalasta puhuminen on usein tabu. Suurin osa kansasta pitää uskoa - jos sellaista yleensä on - yksityisasiana, josta ei paljon hiiskuta muille. Sama ongelma vaivaa myös monia uskovia. On naurettavaa ajatella, että joku uskova luopuisi uskostaan bussin kyljessä olevan mainoksen perusteella, mutta on hyvin mahdollista, että kampanja pysäyttää monen uskosta osattoman miettimään Jumalaa ja tämän elämän ainutlaatuisuutta. Onkin ironista, että uskovien vaietessa ateistit ottavat Jumalan puheeksi näin näkyvällä ja vaikuttavalla tavalla.

Kolmas hyvä syy kiittää ateistibussikampanjaa on se, että sen myötä kansa näkee yhä paremmin, kuinka epäloogista ja fundamentalistista porukkaa vapaa-ajattelijat ovat. (Tosin alle 2000 henkilön jäsenmäärä viittaa siihen, että asia on jo laajalti tiedossa joka tapauksessa.) Liikkeessä kun ei ole kyse mistään vapaasta ajattelusta - kuten yhdistyksen nimi harhaanjohtavasti antaa ymmärtää - vaan tiettyyn asiaan uskomisesta ja saman uskon tuputtamisesta muillekin. Into, jolla omaa evankeliumia ("Jumalaa ei ole, voit siis huokaista helpotuksesta ja olla tuntematta tunnontuskia synneistäsi") viedään eteenpäin, vetää helposti vertoja fundamentalisteille tai palavimmille kristityille saarnamiehille. Enää puuttuu vain täydelle olympiastadionille puhuva ateismin voideltu evankelista Dawkins ja tunteisiin voimakkaasti vetoavan saarnan jälkeen esitettävä alttarikutsu.

Ateistit ampuvat itseään säännöllisesti nilkkaan, mutta harvoin näin näyttävällä tavalla. Toivotetaan siis vapaa-ajattelijoiden ateistibussikampanja tervetulleeksi ja käytetään tilaisuutta hyväksemme.

[Päivitys 29.6.: Tätä ilmaista mainosta hyödynnetään näköjään ainakin Suomen Raamattuopiston "Jumala on" -kampanjassa.
Päivitys 6.7.: Huomasin vasta, että Pasi Turunen oli ollut - niin kuin monta kertaa aikaisemminkin - osittain samalla asialla, mutta muutamia päiviä aikaisemmin.]

Lue lisää...

Lähteä vai jäädä?

Kansankirkossamme on taas kerran menossa se vaihe, missä monet Raamatulle uskolliset tahot uhkailevat kirkon jättämisellä. Fiksuimmat ovat onneksi ymmärtäneet, että jatkuva uhkailu ilman käytännön toimia menettää pian tehonsa, mutta osalle ratkaisun tekeminen näyttää edelleen tuottavan vaikeuksia. Lähteä vai jäädä?

Vastaus riippuu monesta seikasta. Teoriassa asia on Jumalan Sanaa kunnioittavalle Jeesuksen opetuslapselle yksinkertainen, eli Raamattu ratkaisee. Käytännössä asiaan kuitenkin vaikuttaa moni muukin asia, vaikka usein perin inhimilliset vaikuttimet halutaankin pukea hengellisempään kaapuun. Jotkut esimerkiksi sanovat, että eivät ole saaneet Jumalalta erityistä kehotusta lähteä kirkosta. Toisten mielestä taas on itsensä pettämistä jäädä odottelemaan jotain henkilökohtaista erikoisilmestystä, jos kerran kirkon meininki poikkeaa selkeän räikeästi Raamatusta.

Riviuskovilla (kirkon työntekijöistä enemmän toisessa kirjoituksessa) asiaan vaikuttavat monesti pelko, perinteet ja puutteellinen teologia. Ajatellaan, että ehkä luterilaisen kirkon ulkopuolella ei oikeasti ole pelastusta tai todellista hengellistä elämää. Kirkko eittämättä on harhassa, mutta eivätkö kaikki muut kristilliset liikkeet ja niissä mukana olevat kristityt ole vielä enemmän harhassa? Näinhän meille monille on annettu rivien välistä ymmärtää, vaikka piispojen virallinen linja muuta olisikin.

Entä kuinka voi jättää kirkon, jossa kaikki omat esi-isät ovat olleet jäseninä? Eikö se ole suvun perinteiden ja jo edesmenneiden pyhien uskon pettämistä? Eikö itse Martti Luther käänny murheellisena haudassaan? Ja mitä sanovat kirkkoon vielä sitoutuneet ystävät ja sukulaiset? Nämä ovat niitä kysymyksiä, jotka vaikuttavat lähtö- tai jäämispäätökseen huomattavasti enemmän kuin äkkipäätään uskoisi.

Monille lähdön esteenä on yksinkertaisesti se, että he ovat koko uskonelämänsä eläneet tyytyväisinä kirkollisen järjestelmän muodostamassa häkissä, jossa joku on heitä ruokkinut ja muutenkin määrännyt tahdin kaikessa. Siirtyminen elinikäisestä vankeudesta luonnolliseen elinympäristöön ei yleensä onnistu villieläimille, koska ne joko joutuvat petojen saaliiksi tai kuolevat nälkään. Sama pelko voi iskeä kirkon jättämistä harkitseville. Joudunko mukaan johonkin harhaoppiseen lahkoon? Kuinka eletään kristittynä ilman pyhien toimitusten suorittamiseen vihittyä pappia? Selviänkö ilman häkkiä?

Joskus jäämistä on perusteltu Raamatulle uskollisten piirissäkin sillä, että kirkko tarjoaa erilaisia palveluita (häät, hautajaiset, kaste, kummeus), joista jää paitsi, jos ei kuulu kirkkoon. Häiden ja hautajaisten kohdalla tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, lapsensa saa kastettua muuallakin eikä kummiksi pääseminenkään ole loppupelissä ongelma, mikäli jostain syystä haluaa virallisen kummin asemaan (vaikka tämä onkin hieman kummillinen perinne). Kirkko tekee myös paljon hyvää ja yleishyödyllistä työtä, mutta sitä voi rahoittaa muutenkin kuin kirkollisveron kautta. Suoraan antamalla voi lisäksi tukea vain niitä asioita, jotka katsoo oikeaksi, eli sateenkaaripappien palkkaamiseen ei ole pakko osallistua.

Jos erityistä ilmoitusta asiasta ei tule, eikä Raamatunkaan tarjoama vastaus riitä, niin silloin paras kriteeri lähtemiselle tai jäämiselle lienee uskovien väliset ihmissuhteet. Opetuslapseus on nimittäin yhteisöllinen projekti: olemme Jeesuksen seuraajia yhdessä muiden kanssa. Uskovien todellinen yhteys on tärkeä, tapahtuipa se missä kontekstissa tahansa. Jos kirkon sisällä toteutuu elävä uskovien yhteys, jossa rukoillaan yhdessä, tutkitaan Raamattua, ylistetään Herraa, ja muillakin tavoilla eletään yhteistä uskoa todeksi, niin sitä ei kannata hyljätä vain siksi, että piispat vievät kirkkoa väärään suuntaan. Toisaalta ev.lut. kirkon jäsenyys ei tietenkään ole edellytyksenä uskovien yhteydelle, eli ihmissuhteet ja osallistuminen ovat mahdollista ilman kirkon jäsenyyttäkin. Samoin on täysin mahdollista - ja joskus jopa helpompaa - uskoa luterilaisen opin mukaan ilman, että kuuluu kirkkoon.

Olipa päätös mikä tahansa, kannattaa turha uhittelu jättää. Se kun on yhtä tehokasta kuin Suomen valitukset naapurin ilmatilanloukkauksista.

Lue lisää...