Seurakunta kirkossa

Viittasin jo aikaisemmassa kirjoituksessani siihen, että kotiryhmät tai kotiseurakunnat vastaavat paremmin Raamatun ajan käytäntöä kuin perinteisemmät, kirkossa tapahtuvat seurakunnan kokoontumiset. Ensimmäiset tiedot kirkon tapaisesta rakennuksesta ovatkin vasta kolmannelta vuosisadalta Dura-Europoksesta, jossa tavallisesta asunnosta oli poistettu väliseinä kahden huoneen väliltä, jotta samaan tilaan mahtuisi 20-30 henkeä. Varsinaisia kirkkoja ryhdyttiin toden teolla rakentamaan vasta sitten, kun kristinusko oli ensin laillistettu ja muuttui myöhemmin valtion viralliseksi uskonnoksi.

On oma kysymyksensä, miten ja miksi kehitys kristinuskon ensimmäisten 200-300 vuoden aikana johti pienehköistä kotikokoontumisista erillisiin (ja yleensä - koteihin verrattuna - massiivisiin) kirkkorakennuksiin ja katedraaleihin. Lisäksi voidaan kysyä, oliko tuo kehitys hyvä vai huono asia.

Kaikki ovat yleensä samaa mieltä siitä, että Jumala ei ole sidottu tiettyyn paikkaan tai tiettyihin tapoihin, ja olen täysin samaa mieltä tästä. Mutta silti minua häiritsee tässä kahityksessä kaksi asiaa:

1) Kokoontumistapaa, joka on Raamatun ja historian valossa varsin myöhäistä perua, pidetään esim. Suomessa ainoana oikeana ja "raamatullisena". Konventikkeliplakaatti on poistunut aikaa sitten, mutta edelleen nähdään, että "oikea" seurakunta kokoontuu erillisessä, sitä varten rakennetussa tilassa - kirkossa. (Näin ei toki ole joka puolella maailmaa, vaan joissain maissa kodeissa kokoontuvat kotiseurakunnat ovat se normaali tapa.)

2) Jokainen joskus pienryhmässä mukana ollut tietää, että ryhmädynamiikka, kokoontumisen kulku, ihmissuhteet, avoimuus, yms. yms. yms. ovat täysin erilaisia pienessä joukossa kuin 100-2000 ihmisen kanssa. Kokoontumisen ulkopuolella ihmiset voivat tietysti olla mitä tahansa, mutta siitä ei pääse mihinkään, että näiden kahden erilaisen kokooontumistyypin edustama kristillisyys on käytännön tasolla hyvin erilaista.

Mistä tämä kaikki johtuu? En tiedä, mutta mielessäni on käynyt mm. seuraavia vaihtoehtoja:

• Iso, näkyvä kokoontumistila viestii voimasta. Mitä enemmän on kerralla koolla, sitä voimakkaammaksi myös seurakunta tuntee itsensä.

• Kirkkoa tarvitaan, jotta seurakunta olisi uskottava. Kodeissa kokoontuvat kristityt voidaan sivuuttaa, mutta maailmassa, missä eri uskonnoilla on omat viralliset temppelinsä, myös kristityt tarvitsevat "pyhän" rakennuksen.

• Pitkiä traditioita ei voida tai uskalleta kyseenalaistaa edes silloin, kun ne eivät ole tarpeeksi pitkiä.

• Iso kokoontumistila ruokkii kristillisyyttä, jossa yksi tai muutama tekee (johtaa, puhuu, rukoilee muiden puolesta, tms.) ja muut katselevat. Vaikka katselijat usein haluaisivat tähän muutosta, eivät seurakuntien ja kirkkokuntien johtajat halua luopua siitä vallasta ja kontrollista, jonka nykyinen systeemi tarjoaa.

• Seurakuntalaiset eivät tunne Raamattua eivätkä näin osaa vaatia muutosta.

• Suurin osa seurakuntalaisista on itse asiassa tyytyväisiä siihen, että voi käydä kiillottamassa kilpeään kerran viikossa. He eivät edes kaipaa sitä, että he tuntisivat kaikki muut seurakunnan jäsenet (edes nimeltä), että he voisivat löytää lahjansa ja kasvaa niiden käytössä toisia palvelemalla, että he voisivat avautua ja päästää toisia ihmisiä lähelleen, jne. yms.
  

Tämän listan ei ole tarkoitus olla provosoiva vaan minua ihan oikeasti kiinnostaisi tietää, miksi Suomessa vallitsevaa käytäntöä (=seurakunta kokoontuu isona laumana erillisessä, sitä varten nimenomaan rakennetussa paikassa) pidetään ainoana oikeana tai ainakin parhaimpana vaihtoehtona. Tiedätkö sinä?