Käytännön ateismia

Ateistit usein kuvittelevat olevansa hyvinkin puolueettomia, objektiivisia ja tieteellisiä suhteessa uskontoon ja hengellisiin asioihin. Kanssakäyminen vakaumuksellisen ateistin kanssa kuitenkin paljastaa nopeasti, että hänen näkemyksensä ja toimintansa ovat melko pitkälle uskonvaraisia - jopa suorastaan uskonnollisia. Tämä ei kuitenkaan ole mikään uusi huomio, kuten kaikki kristillisen apologian parissa askarrelleet tietävät.

Mielenkiintoisempaa onkin pysähtyä tarkastelemaan niitä, jotka puheissaan ja ajatuksissaan pitävät itseänsä uskovina - ja varmasti monet sitä ovatkin - mutta jotka käytännössä elävät aivan kuin Jumalaa ei olisi, tai vaikka olisikin, niin hän ei ainakaan aktiivisesti vaikuta ja puutu ihmisten elämään.

Uskon että Jumala parantaa sairaita, mutta jos itse sairastun, ei tule mieleenikään turvautua ensimmäiseksi (eikä välttämättä edes viimeiseksi) Jumalaan, vaan ainoastaan lääkkeisiin ja lääkäreihin. Eivätkö he kuitenkin ole Jumalan toiminnan välikappaleita?

Uskon, että Jumala näkee kaikki valintani ja tietää, mikä on parasta minulle, mutta haluan silti mennä ei-uskovan kanssa naimisiin, vaikka Raamattu sitä vastaan varoittaakin. Kunnon (uskovaa) puolisoa kun on vaikea löytää eikä Jumala kuitenkaan ymmärrä, kuinka rakastunut olen ja miltä minusta tuntuu, eihän?

Uskon että kaikki hyvä tulee Jumalalta, mutta "unohdan" tämän veroilmoitusta täyttäessäni, jotta jäisi vähän enemmän kahisevaa taskuun. Eikö Jumala pidäkin huolta niistä, jotka pitävät huolen itsestään?

Uskon että jokainen henkäykseni, jokainen askeleeni ja kaikki omaisuuteni on Jumalan käsissä (ja hänen antamaansa), mutta varmuuden vuoksi otan joukon kalliita vapaaehtoisia vakuutuksia, joihin turvautua hädässä. Vakuutuksethan ovat vain järkevää taloudenhallintaa ja riskien minimointia, eikö niin?

Uskon, että Jumalan käsissä on kansakuntien kohtalot, mutta haluan kaiken varalta pistää turvani Natoon. Jumalahan on antanut meille järjen, jota käyttää, ja järkevintä on tietysti liittoutua sen kanssa, jolla on eniten aseita, eikö niin?

Uskon, että Jumala ottaa hengellisen haureuden ja uskonelämän kompromissit vakavasti, mutta kaupankäyntiä ja perheen elatusta varten minun täytyy kuitenkin ottaa käteeni tai otsaani tietty merkki. Järjen käyttöhän on sallittua ja kuka hullu nyt haluaisi mieluummin kuolla kuin tehdä kauppaa koko maailman tunnustaman johtajan kanssa, varsinkaan kun tällainen maallinen asia ei mitenkään liity hengellisiin asioihin tai tee tyhjäksi sitä, että uskon Jeesukseen. Eihän?