Teologin dilemma

Joskus nuorena miehenä minua harmitti, kun apologeettiset keskustelut usein päättyivät siihen, että keskustelukumppani rupesi siteeraamaan milloin sitä, milloin tätä suomalaista radikaaliteologia perinteisen kristinuskon vastaisten näkemystensä tueksi. Silloin ajattelin, että kunhan minustakin tulee teologian tohtori, niin sitten voidaan keskustella oikeasti asioista ilman, että keskustelu loppuu auktoriteettikortin vilauttamiseen.

Todellisuus on osoittautunut paljon karummaksi kuin noissa varhaisissa haaveissa. Rivikristittyjen parissa suurin ongelma on useimmiten korkea koulutus. Siinä missä ennen näkemykset eivät saaneet painoa tittelin puutteen vuoksi, leimataan nyt epäilyttäväksi siksi, että on opiskellut liian paljon teologiaa sekulaarissa yliopistossa.

Akateemisissa piireissä sivuuttaminen tapahtuu eri tavalla kuin ruohonjuuritasolla. Ensimmäinen vaihtoehto on se, että tulee ohitetuksi ahdaskatseisena konservatiivina. (Tosin hieman lohduttaa se, että samaa valittelee mm. N.T. Wright, jota liberaalit pitävät äärimmäisen konservatiivisena, mutta jonka konservatiivit näkevät erittäin liberaalina.)

Toinen vaihtoehto kävi ilmeiseksi lukiessani Timo Eskolan kirjaa Ateistit alttarilla. Siinä kirjoittaja tuo hyvin ansiokkaasti esiin sen, kuinka monet suomalaiset luterilaiset teologit kieltävät kristinuskon keskisimmät opit. Valitettavasti samaan pahojen radikaaliteologien ryhmään niputetaan myös kaikki ne, jotka ovat kaikkea muuta kuin ateisteja mutta sattuvat olemaan joistakin teologisista kysymyksistä eri mieltä kuin Luther. (Eskolan muuten erinomaisesta kirjasta löytyy mm. muutaman olkiukon nousu ja tuho, pari hienoa ad hominem -argumenttia, yms.)

Jos egoisti määritellään sellaiseksi inhottavaksi ihmiseksi, joka ajattelee itseään enemmän kuin minua, niin vastaavasti teologiset pahikset ovat niitä, jotka ajattelevat eri tavalla kuin minä. Eri mieltä olevat voidaan siis aina kätevästi sivuuttaa - vain tapa vaihtelee.