Niin lähellä mutta niin kaukana

Raamatun ajan fariseukset ovat ryhmä, jota käy välillä melkein sääliksi. Kyseessä on joukko uskonnollisia ihmisiä, jotka yrittivät parhaan ymmärryksensä mukaan tehdä sitä, mikä oli heidän mielestään oikein. Jos Israelin pakkosiirtolaisuus oli - kuten VT antaa monessa kohdin ymmärtää - pitkälti sen seurausta, että lakia ei noudatettu kunnolla, niin silloin lain noudattaminen oli paras tapa saada aikaan Israelin ennalleenasettaminen. Toisin kuin esim. saddukeukset, jotka olivat roomalaisten kanssa parempaa pataa, fariseukset olivat tuon liikehdinnän etunenässä ja omasta mielestään koko kansan etua ajamassa.

(Tätä taustaa vasten nähtynä Jeesus oli tietenkin hyvin vaarallinen, koska ei pitänytkään kiinni kaikista samoista säädöksistä ja opetti muutenkin varsin radikaalisti. Jeesus ei ollut myöskään kanavoimassa suosiotaan roomalaisia valloittajia vastaan, vaikka monen mielessä kirvelivät yhä makkabilaisaikana koetut vääryydet.)

Fariseukset uskoivat isiensä Jumalaan, olivat teologisesti melko konservatiivisia, osallistuivat synagogajumalanpalveluksiin säännöllisesti, tekivät hyviä tekoja, vaalivat rituaalista puhtautta, rukoilivat usein ja muutenkin vaalivat hengellistä elämäänsä ahkerasti. Silti suurin osa jäi loppupelissä Jumalan valtakunnan ulkopuolelle vain siksi, että eivät vastaanottaneet Jeesusta. He olivat hyvin lähellä mutta lopulta kuitenkin niin kaukana.

Tänä päivänä monella suomalaisella uskonnollisella ihmisellä on sama ongelma. He ovat olleet tavalla tai toisella kristinuskon vaikutuspiirissä koko ikänsä ja uskovat Jumalan olemassaoloon. Kirkkoon on kuuluttu syntymästä asti. Moni rukoilee säännöllisesti, jopa päivittäin. Jumalanpalveluksissa tai muussa uskovien yhteydessä ei käydä kovin usein, mutta tarpeen vaatiessa kyllä. Raamattua ei ehkä lueta päivittäin, mutta se ei myöskään ole täysin tuntematon kirja. Hengellisistä tai ajankohtaisista kirkkopoliittisista kysymyksistä keskustellaan mielellään. Elämä on julkisyntisiin verrattuna eettisesti korkeatasoista (ei varasteta, petetä aviopuolisoa, valehdella kovin usein, tms.). Jne.

Ainoa, mikä tällaiselta ihmiseltä usein puuttuu, on uudestisyntyminen ja oman elämän luovuttaminen Jeesukselle. Mutta juuri siinä onkin se raja, kuinka pitkälle uskonnollinen ihminen on valmis menemään. Mikä tahansa uskonnollinen teko on helpompaa kuin Jeesuksen vastaanottaminen oman elämän Herraksi - ja kuitenkin se on ainoa tie sisälle Jumalan valtakuntaan. Mikään ei ole muuttunut kahdessatuhannessa vuodessa.