3.1.07

Sylttytehdas

Timo Eskola esittää kirjassaan Ateistit alttarilla - johon jo aiemminkin viittasin - kymmenen pisteen kysymyksen: Miksi papit kiistävät uskonoppeja? Vastaukseksi Eskola tarjoaa sitä, että "heille opetettu teologia tekee niin". Tähän vastaukseen sisältyy viittaus kahteen eri tosiasiaan: toisaalta luterilaisen (radikaali)teologian perinne on vuosikymmenien, jopa vuosisatojen pituinen, ja toisaalta luterilaiset papit ja teologit koulutetaan pääosin sekulaarissa oppilaitoksessa, jonka raamatuntulkinta heijastelee aina sitä, mikä milloinkin on maailmalla muodissa.

Eskolan teoria ottaa hyvin huomioon kaksi tunnettua faktaa ja on siten pitkälle selitysvoimainen sen suhteen, miten ateistit päätyvät alttarille papeiksi. Se, mikä voi kuitenkin jäädä mielen perukoille kaivelemaan on kysymys siitä, miksi näitä radikaali- ja/tai ateistiteologeja ja -pappeja alunperin nousee nimenomaan luterilaisessa kirkossa (ja toki muutamassa muussakin kirkkokunnassa, kuten esim. anglikaanien ja presbyteerien parissa). Teologeja ja pastoreita on muissakin traditioissa, mutta missä ovat esim. radikaalit helluntailaisteologit ja ateistiset vineyard-pastorit?

Osa tästä ilmiöstä selittyy toki sillä, että monella traditiolla on omat oppilaitoksensa, mutta useimmiten esim. juuri tohtoriksi valmistutaan jostain sekulaarista (ja samalla liberaalista) yliopistosta. Siitä huolimatta näistä henkilöistä ei yleensä tule teologisia radikaaleja tai ateisteja.

Analyysia voisi tietysti jatkaa pidemmällekin mutta on vaikea välttyä siltä ajatukselta, että luterilaisuus sisältää itsessään ne elementit, jotka takaavat radikaalien ja ateistien mukanaan tuomat ongelmat jatkossakin. Näistä elementeistä ei oikein voida tinkiä ilman, että luterilaisuus menettää merkityksensä.

Pappien nykyiselle koulutuspolulle sen sijaan luulisi löytyvän vaihtoehtoja. Vai ovatko radikaalit jo varmistaneet itsellensä pysyvän monopolin tässä asiassa?

9 kommentti(a):

analyysi,  3.1.2007 22.58  

Erästä selittävää tekijää et tuonut esiin. Nimittäin käsitystä pappisvirkaan pätevyydestä ja kelpoisuudesta. Suomen luterilaisessa kirkossa nykyisin usein ajatellaan, että papiksi pätevä on henkilö, jolla on teologiasta suoritettuna paperit. Vapaissa suunnissa pätevyysvaatimuksena korostetaan ehkä enemmän henkilön omaa uskoa ja kutsumusta.

Kirjoitat:
"luterilaisuus sisältää itsessään ne elementit, jotka takaavat radikaalien ja ateistien mukanaan tuomat ongelmat jatkossakin"

Olisi kiinnostavaa kuulla, jos tarkentaisit tätä kommenttiasi, ja kirjoittaisit aiheesta vielä lisää:
eli siitä, mitkä elementit sinä erityisesti näet keskeisinä tällaiseen tilanteeseen johtavina tekijöinä luterilaisuudessa.

vesa 4.1.2007 13.21  

Minulla itse asiassa oli alunperin jo kappale juuri tästä aiheesta eli siitä, kuinka pastorin tai papin pätevyysvaatimukset vaihtelevat eri traditioissa, mutta yritin saada kirjoituksen lyhyemmäksi ja poistin sen lopuksi.

Luterilaisessa kirkossa on pitkä perinne sen suhteen, että papit valmistuvat yliopistosta. (Joskus sääty-yhteiskunnan aikana papit taisivat peräti olla ainoita, jotka sinne menivät.) Yliopistosta saatava tieto ja osaaminen ei itsessään vielä välttämättä ole pahasta, mutta vaatisi (ainakin Suomessa) rinnalleen muutakin.

Ns. vapaissa suunnissa tällainen toteutuu helpommin, sillä seurakunnan paimeneksi haluavalta ymmärtääkseni todellakin edellytetään omaa uskoa, kutsumusta ko. tehtävään, sekä yleensä muiden (vuosien varrella) havainnoimaa armoitusta tehtävän suorittamiseksi. Teologian maisterin (tai kandin) arvo ei ole välttämätön, mutta jos kandidaatti näiden muiden tekijöiden suhteen havaitaan sopivaksi, ei yliopistossa suoritettua teologista tutkintoa yleensä pidetä pahana. Yleinen ajattelu kuitenkin lienee, että teologiasta yliopistossa suoritetut paperit eivät yksin riitä valmistamaan pastoriksi tai edes kertomaan mitään henkilön sopivuudesta tehtävään.

vesa 4.1.2007 19.52  

Unohdin edellä kommentoida tuota kysymystä "luterilaisuuden elementeistä":

Tätä asiaa voidaan tietysti lähestyä eri tavoin, mutta kyllä minun nähdäkseni yksi tällainen teologinen elementti on se sama, joka mahdollistaa sen, että iso - suurin? - osa kirkon jäsenistä ei tilastojen mukaan usko Raamatun ilmoittamaan Jumalaan, puhumattakaan siitä, että pitäisivät Jeesusta Herranaan.

Muistan, kun minut aikoinani konfirmoitiin. Isossa joukossamme oli tuolloin 1-2 henkeä, jotka kertoivat oikeasti uskovansa koko juttuun (ja heistäkin toinen on myöhemmin myöntänyt, että kyseessä oli kodin perintönä tullut uskonnollisuus eikä henkilökohtainen usko). Loput kävivät riitin läpi, koska "piti saada naimalupa" ja koska "kaikki muutkin tekivät niin". Rippikoulu oli osa suomalaista aikuistumisprosessia, ei kasteessa lahjoitettuun uskoon sitoutumista tai sen konfirmointia.

Näin ei tietysti ole kaikkien leirien laita, mutta asian pointti lienee kuitenkin selvä. Samalla tavalla olen myös tavannut teologian opiskelijoita ja pappeja, joilta puuttuvat nuo mainitsemasi vapaille suunnille tyypilliset "pätevyysvaatimukset".

Jos tätä nyt vielä yrittäisi jotenkin analysoida, niin minusta ratkaisevaa ei välttämättä ole se, mitä tapahtuu teologiaa opiskellessä (pace Eskola), vaan se, mitä on (tai ei ole) tapahtunut ennen tuota teologian opiskelua.

Vesa 9.1.2007 12.22  

Ihan pikkupikkuriikkinen välihuomautus: taisialkuperäisessä postauksessa lukea Antti Eskola, vaikka miehen nimi on Timo Eskola.

vesa 9.1.2007 12.41  

Ooops, olet Vesa ihan oikeassa. En oikein tiedä, miksi tuo Antti aina pyrkii Timon tilalle, sillä tämä ei ollut ensimmäinen (eikä varmaan viimeinenkään) kerta, kun nuo kaksi menevät sekaisin. Edellisessä kirjoituksessani sain sentään nimen oikein... Ehkäpä Antti on ollut enempi esillä julkisuudessa?

analyysi,  16.1.2007 15.38  

Toisin vielä muutaman ajatuksen aiheeseen liittyen esiin. Luulen nimittäin, että silläkin voi olla merkitystä, että luterilaisuudessa usein nimittäin ajatellaan niin, että sakramenttien jakajan ja (joskus myös niin, että saarnaajankaan) omalla persoonalla ei ole mitään merkitystä.

Esimerkiksi Wille Riekkinen selittää pappisvirkaa näin:

– Papin virka on uskon saamista varten oleva erityinen virka kirkossa. Että Jumalan sanaa eli Raamattua pidetään esillä, luetaan ja selitetään ja tarjotaan uskon eväitä. Kyse ei ole uskosta pappiin, vaan Raamatun sanomaan. Usko ei riipu papista. On sama, onko hänellä hame vai housut. Pappi pitää esillä sanaa ja jakaa sakramentit niin kuin meillä on tapana. Sakramentin pyhyys ei riipu papista, vaan sakramenteissa ihminen on Kristuksen palveltavana ja Jumalan edessä. Se on hulppea juttu, Riekkinen sanoo.

Tässä sitaatissa Riekkinen puhui lähinnä sakramenteista: siitä, että sakramenttien pyhyys ei riipu papista. (Itse asiassa - jos näin todella ajatellaan, että sakramenttien pyhyys ei riipu mitenkään niiden jakajasta - menee pohja pois vaatimukselta, että sakramenttien jakaminen olisi vain pappisviran omaavien tehtävä. Yhtä hyvin ne voisi tällöin jakaa vaikkapa tavallinen seurakuntalainen, halvimman tarjouksen tehtävän toteuttamisesta tekevä ihminen, tai ateisti)

Mutta jotenkin tuntuu, että luterilaiseen kirkkoon on pesiytynyt ainakin joihinkin paikkoihin ajatusta myös siitä, että myöskään saarnaajan persoonalla ei olisi väliä. Tämän ajatuksen taustalla on ehkä tällainen kysymys:
jos usko on lahja - jota ei synnytä ihminen, eikä siten myöskään saarnaaja, vaan - jonka synnyttää Jumala itse, mitä väliä on sillä, kuka Jumalasta saarnaa?

vesa 16.1.2007 16.08  

Harhaoppihan syntyy usein niin, että joku yksittäinen Raamatun opetus viedään jos ei äärimmäisyyteen, niin ainakin sen loogiseen loppupisteeseen asti. Siksi pidän aina ongelmallisena sitä, kun joku tietty systemaattisen/dogmaattisen teologian oppi tai ajatus jyrää (minun silmissäni) selvän tekstin yli, joka opettaa aivan päinvastaista.

Esim. 1 Piet. 5:3 kehottaa seurakunnan paimenia olemaan lauman esikuvana, niin ei nähdäkseni voi olla ihan sama, kuka tuo paimen on, mitä hän uskoo ja/tai miten hän käyttäytyy. Niinpä välillä tuntuu, että vaikkapa tietyissä sakramentteihin liittyvissä tulkinnoissa on kysymys enempi luonnonuskonnoista ja magiasta kuin siitä, mikä on Raamatun koko opetus toisaalta Jumalan toiminnasta ja toisaalta ihmisen roolista.

Anonyymi,  31.8.2007 16.27  

'Vanhana tatina' (40-v) olen jotenkin jarkyttynyt ateistipapeista ja muistakin kirkossa nakemistani lieveilmioista. Vaistamatta heraa kysymys etta jos joku ei usko kirkon oppeihin niin kuin ne on esitetty, niin miksi han menisi teologiseen tiedekuntaan ja kouluttautuisi papiksi? Onhan maailmassa muitakin ammatteja. Nakevatko kaikki itsensa uusiksi apostoleiksi, onko se narsismia vai mista oikein on kysymys? Miksi hakea sellaisen laitoksen palvelukseen jonka periatteisiin ei usko?

vesa 1.9.2007 19.52  

"Vanhalle tädille":

Syitä on varmaan monia. Jotkut ehkä "ajautuvat" papiksi. Toiset nauttivat uskonnollisena johtajana olemisesta. Joku voi olla rehellisesti kiinnostunut henkisistä ja hengellisistä asioista, vaikka ei uskokaan Raamatun opettamalla tavalla. Ennen vanhaan papin ammatti oli tietyllä tavalla arvostettu tavallisen kansan parissa. Yms. Jne.

Nuo kaikki olivat esimerkkejä ihan elävästä elämästä. Sitten on olemassa vielä paljon synkempiäkin syitä (nekin esimerkkejä elävästä elämästä), mutta ehkäpä nuo ylläolevat jo vastasivat kysymykseesi jollain tasolla.