22.11.06

I have a dream...

Ystäväni, nuori mies, tulee luokseni ja kertoo, että on lähdössä lukemaan teologiaa. "Helsinkiinkö?" minä kysyn. "En tietenkään, vaan ulkomaille", tulee vastaus. Helsingin teologinen on liian vaarallinen paikka herätyskristilliselle uskovalle?

Toinen ystäväni, nelikymppinen pappi, tulee luokseni ja kysyy, miten eksegeesiä pitäisi tehdä, kun pitäisi valmistella saarna. "Mitä, eikö teille opetettu sellaista Helsingissä?" totean kauhistuneena. "Kyllä me kreikkaa ja hepreaa opiskelimme, mutta varsinaisesti eksegeesiä ei ollut pakko oppia, jos aikoi papiksi", vastaa ystäväni. Papiksi ilman eksegeettisiä perustaitoja?

Nämä esimerkit ovat oireita kahdesta ongelmasta, jotka yleensä liitetään teologian opiskeluun (ainakin yhdessä Suomen kolmesta teologisesta tiedekunnasta). Toisaalta monen vuoden opiskelun ja sen myötä tarjoiltuen "kriittisten" (mutta varsin yksipuolisten) näkemysten seurauksena usko saattaa matkalla hukkua tai ainakin saada pitkäaikaisia vaurioita. Toisaalta opiskelu ei anna kunnon valmiuksia siihen työhön, mitä esim. pappi joutuu seurakunnassaan tekemään. Kuinka voisimme odottaa seurakuntien muuttuvan, jos papit lähetetään työhönsä ilman kunnollista hengellistä ja teologista varustusta?

Miksi näin täytyy olla? Miksi kansankirkkomme paimenet pitää kouluttaa sekulaarissa laitoksessa, joka vie heiltä uskon eikä kuitenkaan anna riittäviä työkaluja heidän tulevaa työtänsä varten? Tähän on varmaan useampi syy, joista yksi on mitä ilmeisemmin taloudellinen (ks. tarkemmin kirjoitustani "Miksi kukaan ei välitä").

Tämä on ongelma, joka tiedostetaan hyvin ympäri kenttää, mutta miksi sille ei tehdä mitään? Mikä estäisi esim. luterilaisen kirkon herätysliikkeitä yhdistymästä tämän asian taakse siinä määrin, että saataisiin aikaan pappien ja teologien koulutuspolku, jonka alussa ei tarvitse jättää sydäntä narikkaan ja joka aidosti varustaisi työhön seurakunnissa ja/tai yhteiskunnassa?

Nähdäkseni tämän toteutuminen olisi kiinni loppupelissä vain kahdesta asiasta. Ensiksikin, kirkon tulisi tarkistaa, minkälaiset akateemiset vaatimukset se työntekijöilleen asettaa. Niiden tulisi olla sellaisia, että niihin voi Suomessa pätevöityä muutenkin kuin yksin teologisen tiedekunnan kautta.

Toiseksi, Suomeen tarvitaan oppilaitos tai oppilaitoksia, joiden kurssitarjonta osittain vastaa ja osittain täydentää sitä, mitä sekulaarit yliopistot tarjoavat. Tämäkin on mahdollista, mikäli löytyy päteviä teologeja, hyvää tahtoa ja taloudellisia resursseja. Haluaisin uskoa, että kaikkia näitä löytyy riittävästi jo pelkästään ev.lut. kirkon piiristä.

Extraa olisi tietysti se, että nämä uudet oppimispolut olisivat sellaisia, että niitä voi käydä ei-luterilainenkin. Tosin voi olla liikaa vaadittu, että Suomessa, jossa seurakuntien väliset muurit ovat perinteisesti kovin korkealla, voitaisiin tehdä rehellistä ja avointa yhteistyötä tällä tasolla. Suomen hengelliselle ilmapiirille ja uskovien yhteydelle se toki olisi jälleen yksi läpimurto. (Ja on hyvä muistaa, että teologisista näkemyseroista huolimatta ev.lut. kirkon herätysliikkeillä ja niiden parissa olevilla uudestisyntyneillä kristityillä on loppujen lopuksi huomattavasti enemmän yhteistä ns. vapaiden suuntien kristittyjen kanssa kuin kirkon ei-uskovan enemmistön kanssa.)

Olen ehkä naiivi, mutta minulla on unelma. Se on unelma maasta, jossa kirkkokunnat ja uskovat taistelujen ja keskinäisen nokkimisjärjestyksen sijasta puhaltavat yhteen hiileen ja eivät pidä päävastustajinaan toisiaan vaan sitä vanhaa käärmettä, joka on vanginnut maan enemmistön tahtoansa tekemään. Minulla on myös unelma siitä, että tässä maassa voisi opiskella teologiaa Jumalan Sanalle uskollisessa ympäristössä, jossa sydämen usko ja akateeminen huippututkimus eivät sulje toisiaan pois, vaan kulkevat käsi kädessä ja rinta rinnan.

Tiellä voi olla esteitä, mutta minulla on unelma, että notkot täyttyvät, huiput alentuvat, mäet madaltuvat ja vuorten louhikot tasoittuvat. Herran kunnia ilmestyy ja kaikki saavat sen nähdä. Näin on Herra puhunut.