Kansankirkko vai Kristuksen kirkko?

Nykyään kuluu harvoin yli viikkoa niin, ettei kirkko tai joku sen toimija ole mediassa näkyvästi esillä. Joskus asialla ovat ulkopuoliset, jotka arvostelevat kirkkoa kovin sanoin jostain asiasta, ja välillä pinnalla ovat kirkon sisäiset väärinkäytökset. Suurin osa negatiivisesta julkisuudesta tuntuu kuitenkin liittyvän organisaation sisäiseen teologiseen kiistelyyn. Kansankirkko natisee liitoksissaan.

Kommunismi oli rakennelma, joka eli aikansa, mutta sortui lopulta. Siinä oli niin sanottuja valuvikoja, jotka varmistivat sen, että sinällään hienolla ideologisella järjestelmällä on rajallinen elinikä. Suomalainen kansankirkko on rakennelmana elänyt huomattavasti kommunismia pitempään, mutta myös siinä on omat valuvikansa. Historian saatossa on valtion ja kirkon yhteyden legitimoinniksi tehty teologisia virhelinjauksia, jotka lopulta koituvat kirkon kohtaloksi.

Kirkon pääongelma on se, että se ei voi olla sekä kansan kirkko että Kristuksen kirkko. Molempia herroja ei voi palvella ja miellyttää yhtä aikaa. Kun yhdelle kumartaa, niin toiselle pyllistää. Kristus on kyllä pitkämielinen, mutta jossain vaiheessa hänkin kyllästyy tuijottamaan samaa ahteria vuosikymmenestä toiseen.

Ikävä kyllä kirkon hajoamisessa tuntuu olevan melkoista hitausmomenttia (josta voi vain haaveilla silloin, kun kirkon johtajat ajavat sisään uusia teologisia ja käytännöllisiä linjauksia). Moni elinvoimainen ryhmittymä kirkon sisällä olisi teoriassa kykenevä itsenäistymään, mutta haluaa kuitenkin viimeiseen saakka riippua kiinni uppoavassa kirkkolaivassa. Osaa nimittäin kismittää se, että lähtijät eivät voi ottaa rakennuksia ja muuta omaisuutta mukaansa. Toiset taas ovat aidosti huolissaan siitä, että voivat saada skismaatikon leiman otsaansa - unohtaen tietysti sen, että koko luterilainen kirkko itsessään on kirkkohistorian valossa skismaattinen ryhmä, jota sen oma emäkirkko ei edes tunnusta kirkoksi.

Kirkon ovi kuitenkin käy koko ajan ja jossain vaiheessa siitä tulee astumaan ulos yksilöiden lisäksi myös kirkon sisällä pysyneitä liikkeitä. Luterilaiset näyttävät sietävän kirkkonsa johdolta melkein mitä vain, mutta tuskinpa hekään pystyvät loputtomiin kuulumaan yhteisöön, jonka jumalaa muokataan jatkuvasti kansan omaksi kuvaksi. Luterilaisen kirkon jumala näyttää siunaavan ja hyväksyvän kaiken mahdollisen, mutta Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala tunnetaan siitä, että hän aina välillä pitää kiinni oikean ja väärän välisistä rajoista.

Sitä on vaikea sanoa, tuleeko Suomen evankelis-luterilainen kirkko jossain vaiheessa katoamaan kokonaan - ihmiset kun ovat perusluonteeltaan yllättävän uskonnollisia olentoja. Jonkinlainen kulttuurikristityille palveluja tarjoava uskontovirasto tulee siis varmaan pysymään vielä pitkään. Moni nimittäin haluaa elämäänsä pikkuriikkisen kristillistä mystiikkaa ja korkeampaa voimaa, kunhan se ei vaadi liikoja ja sitä voi itse säädellä.

Kristuksen kirkko ei koskaan häviä, mutta nykymuotoiselle Suomen evankelis-luterilaiselle kansankirkolle käy vielä kalpaten.

Lue lisää...

Selvä suunta

Kirkon tiedotuskeskuksen eilen (14.5.2012) julkaiseman tiedotteen mukaan "suomalaiset haluavat Suvivirren edelleen kevätjuhliinsa". Kirkon tutkimuskeskuksen tekemässä tutkimuksessa nimittäin selvisi, että viisi kuudesta suomalaisesta haluaa pitää tästä kulttuuriperinteestä kiinni. Tiedotuskeskukselle tuttuun tapaan tutkimuksen keskeisin tulos ei kuitenkaan löydy tiedotteen positiivisesta otsikosta. Samassa tutkimuksessa kun kävi myös ilmi, että kristinuskon Jumalaan uskovien suomalaisten osuus on neljässä vuodessa (!) laskenut 10 prosenttiyksikköä ja on nyt 27%.

Vastaavanlaista laskua havaittiin myös suomalaisten suhtautumisessa keskeisiin kristillisiin oppeihin. Esim. Jeesusta piti Jumalan Poikana vuonna 2007 vielä 63%, mutta nyt luku oli laskenut 41%:iin. Samansuuntaisia, yli 20 prosenttiyksikön notkahduksia oli kaikkien muidenkin opinkappaleiden kohdalla.

Tutkimuksen ainoa selkeästi kasvanut ryhmä olivat ne, jotka uskovat ettei Jumalaa ole. Heitä on nyt 21% kansasta, mikä on kaikkien aikojen ennätys. Kaikki merkit viittaavat siis vahvasti siihen, että Suomi jälkikristillistyy kovempaa vauhtia kuin on osattu odottaa.

Kristinuskon julkikuvasta Suomessa vastaava ev.lut. kirkko on nyt siinä tilanteessa, että ns. "tarttis tehrä jotain" - eikä yön yli nukkuminen tai kahvin juominen enää auta. Jos suurin osa kirkon jäsenistä uskoo muuhun kuin kristinuskon Jumalaan - ja osa on peräti ateisteja - niin tarvitaan muutakin kuin kasteen armoa, että tilanne muuttuu. Tähän mennessä on toki kokeiltu mm. homoliikkeen kosiskelua ja Raamattu-uskollisten ainesten ajamista joko kirkosta ulos tai ainakin omiin jumalanpalvelusyhteisöihinsä, mutta nämäkään toimet eivät ole oikein toimineet.

Jos kirkon johdosta löytyisi nyt vastuullisia päättäjiä, niin kirkon toimintastrategiaa tultaisiin näiden realiteettien valossa muuttamaan niin, että kirkko tunnustaa elävänsä lähetystilanteessa ja rupeaa aktiivisesti tavoittamaan vähintäinkin tuota kolmea neljäsosaa kansasta, joka ei usko Jumalaan. Mutta tällä hetkellä näyttää ikävästi siltä, että Kreikan selviytyminen omasta velkakriisistään ennen juhannusta on huomattavasti todennäköisempää kuin se, että kirkkolaiva muuttaisi kurssiaan tulevina vuosina parempaan suuntaan.

Lue lisää...

Quo vadis, Finnia?

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros on pidetty ja toiselle kierrokselle lähtee yllättävä kaksikko, Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto. Niinistön menestystä osattiin odottaa, mutta Haavisto yllätti monet. Mistä tämän harmaahapsisen vihreän miehen suosio kertoo?

Haaviston hyvää tulosta on selitetty monin erin tavoin. Joidenkin mielestä kyseessä on suvaitsevaisuuden voitto, eli suomalaiset - joista hieman alle 10% äänesti Haavistoa - kaipaavat maahan enemmän suvaitsevaisuutta maahanmuuttajia, seksuaalivähemmistöjä yms. kohtaan. Toisten mielestä Haaviston menestys selittyy osana "anti-jytkyä", eli ihmiset ovat nyt kääntyneet perussuomalaisia vastaan ja äänestivät siksi Haavistoa. Jotkut ajattelevat, että kyseessä oli pelkkä vaalitaktikointi: toisesta kierroksesta vakuuttuneet äänestäjät äänestivät Niinistölle mahdollisimman helpon vastustajan. Osa kenties ajatteli, että kuka tahansa on parempi kuin Väyrynen, joka oli liian varma jatkopaikastaan.

Se, että kouluja käymätön homo päihittää kokeneet valtiomiehet, voi johtua ihan yksinkertaisesti siitä, että Suomessakin on siirrytty Amerikasta tuttuun malliin, missä vaalit eivät useinkaan ratkea asiapohjalta vaan televisioesiintymisen luoman mielikuvan perusteella. Haavisto loisti nimenomaan esiintymisellään, vaikka jopa sekulaarissa mediassa arvioitiin useimmiten KD:n Essayahin onnistuneen parhaiten asiakysymyksissä. (Samalla yleensä harmiteltiin Essayahin väärää puoluetta - kukapa nyt kristillisten edustajaa vakavissaan äänestäisi, vaikka henkilö olisi kuinka fiksu tahansa.)

Kristittyjen parissa tuntuu korostuvan kaksi vastakkaista suhtautumistapaa Haavistoon. Toisaalta ovat ne, jotka demonisoivat Haaviston täysin ja avoimesti haukkuvat häntä hänen seksuaalisen rikkinäisyytensä tähden. Tällainen parjaaminen ei kuitenkaan tekee kristittyjen (jo moneen kertaan ryvettyneelle) maineelle hyvää, vaikka Haavisto olisi kuinka julkisyntinen tahansa. Toisaalta taas ovat ne, jotka mielellään äänestävät Haavistoa (esim. kirkon naispapeista 17% seisoo Haaviston takana) tai joiden mielestä hänen homoutensa (ja siitä nousevat arvot ja näkemykset eri asioissa) voidaan kätevästi erottaa presidentin viran hoidosta.

Onko niin, että "Mooses on Mooses ja bisnes on bisnes", vai onko sillä väliä, millainen arvojohtaja maallamme on - varsinkin kun näissä vaaleissa on moneen kertaan korostettu presidentin arvojohtajuutta ja vähätelty hänen muuta valtaansa?

Vanha testamentti on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka vääristä arvoista kiinni pitävä hallitsija näytti huonoa mallia koko kansalle ja johti sitä väärään suuntaan. Toisaalta samasta kirjoituskokoelmasta löytyy esimerkkejä siitäkin, että hyvä hallitsija myös johti kansaa oikeaan suuntaan. Uudessa testamentissa ei samalla tavalla seurata hallitsijoiden toimintaa, mutta toki rivien välistä on luettavissa, että erityisesti Jeesuksen seuraajien kannalta ei suinkaan ole sama, millainen hallitsija valtakunnalla on.

Tuskinpa Suomessakaan on olemassa sellaista vaaraa, että presidentti olisi arvoneutraali eikä omalla toiminnallaan edistäisi toisia asioita ja suitsisi toisia asioita. Haavistoa ei pidä demonisoida, mutta ei myöskään kannata olla naiivi ja ajatella, että hän ei olisi omalta osaltaan vaikuttamassa siihen, että maamme liikkuu entistä kauemmas tietyistä kristillisistä arvoista.

Eräs natsi-Saksan syntyä analysoinut tutkija totesi kerran, että Saksa sai ansaitsemansa johtajan. Tuossa tilanteessa kirkon liberaali siipi oli hyljännyt Raamatun ja konservatiivinen siipi oli käpertynyt omaan kuoreensa. Suomessa olemme nyt siinä mielessä samanlaisessa tilanteessa, että uskovien toiminta - tai toiminnan puute - on omalta osaltaan vaikuttamassa siihen, mihin suuntaan yhteiskuntamme muuttuu. Mekin saamme sellaisen johtajan kuin ansaitsemme. Jos suolamme menettää makunsa ja valomme pysyy vakan alla, niin siitä voimme syyttää vain itseämme.

Lue lisää...

Kuningas Työ

Hiljattain netissä levisi artikkeli, jossa saattohoidon ammattilainen listasi asioita, joita ihmiset eniten katuvat kuolinvuoteellaan. Sen mukaan jokainen mies katui sitä, että oli tehnyt elämässään liian paljon töitä ja jättänyt liian vähän aikaa tärkeämmille asioille. Tämä on hyvä muistaa tänä aikana, jolloin lääkkeeksi maailman(talouden) raiteilleen saattamiseksi tarjotaan työurien pidentämistä.

Työ on kaksipiippuinen juttu. Toisaalta se voi olla siunaus tekijälleen ja tuoda mielekkyyttä elämään. Ilman palkkatyötä tai muuta järkevää tekemistä ihminen on vaarassa syrjäytyä ja ajautua monenlaisiin ongelmiin. Toisaalta ihmisen suhde työhön on usein tavalla tai toisella vääristynyt. Joillekin työ on huumetta, johon ollaan koukussa samalla tavalla kuin päihteisiinkin. Toisilla oma identiteetti on kiinni työnteossa, jolloin eläkkeelle jäämisen myötä elämän täyttää tyhjyys - ja usein ratkaisua etsitään pullosta.

Edellä olevia esimerkkejä tuskin kukaan kiistää. Hälyttävää sen sijaan on, kuinka harvoin asetetaan kyseenalaiseksi sitä, että lisääntyvä työnteko pelastaa maailmamme kaikelta pahalta. Joka päivä kansalle kerrotaan kaikkien medioiden kautta, kuinka ihmisten hyvinvointi vaatii jatkuvaa taloudellista kasvua. Jatkuva talouskasvu vaatii jatkuvaa kulutuksen kasvua. Ja jatkuva kulutuksen kasvu vaatii lisääntyvä työntekoa - sekä kulutettavien hyödykkeiden ja palveluiden tuottamiseksi että rahan ansaitsemiseksi kulutusta varten. Ihminen on siis valjastettava maksimaaliseen hyötykäyttöön, jotta systeemi pyörisi. Ero Matrixiin on lähinnä se, että kaiken takana eivät ole koneet vaan Mammona.

Sen vielä ymmärtää, että uskosta osattomat ihmiset ovat täysin rinnoin mukana tässä oravanpyörässä, jossa pienelle osalle ihmiskuntaa ylläpidetään elintasoa, jota maapallon kiihtyvällä vauhdilla hupenevat resurssit voivat tarjota vain pienelle vähemmistölle. Mutta myös uskovien joukossa on runsaasti niitä, joiden perimmäiset motiivit työnteossa eivät todellisuudessa eroa lainkaan enemmistön motiiveista. Suomalaisen unelman tavoittelemiseksi otetaan riittävästi lainaa ja sen myötä varmistetaan, että taloudelliset tekijät säätelevät elämän parhaita vuosia ja niiden aikana tehtyjä ratkaisuja. Joskus mielen perukoilla tosin viipyilee ajatus, että olisi mukava olla kokosydämisempi kristitty ja hieman aktiivisempi omassa uskossaan, mutta siihen ei yksinkertaisesti ole aikaa. Ehkäpä sitten, kun uralla on päästy tarpeeksi pitkälle, lainat on kaikki maksettu ja lapset ovat vihdoin lentäneet pesästä. Kun omaa elämää on ensin Mammonan talutusnuorassa turvattu 30-40 vuotta, niin ehkäpä siitä - hyvässä lykyssä - ehtii sen jälkeen antamaan muutaman vuoden Herrallekin.

Taitaa saattohoidassa elämäänsä katuvia riittää vastakin.

Lue lisää...

Pohjakosketus

Nokia Missiossa tapahtui nyt se, mitä osa odotti, moni pelkäsi - ja jotkut jopa toivoivat: sen pitkäaikainen keulahahmo Markku Koivisto karahti lopulta karille. Hengellisen johtajan kolmesta perinteisestä kiusauksesta - raha, valta ja seksi - kohtalokkaaksi muodostui jälleen kerran trion kolmas jäsen.

Tähänastiset julkisuuteen annetut tiedot ongelman tarkasta laadusta ovat niukkoja ("seksuaalisten rajojen rikkomista"), mutta jotain niiden pohjalta voi kuitenkin jo sanoa. Tässä muutamia ajatuksia aiheen tiimoilta:

• Kun mennään tarpeeksi pitkään tarpeeksi lujaa, vauhtisokeus iskee ja on vaarana ajaa mutkassa ulos. Mitä laajempi ja julkisempi palvelustyö, sitä tärkeämpää on, että on kunnossa se perustus, mikä rakennetaan Herran kanssa piilossa muilta.
  
  
• Vahvinkaan voitelu ei takaa julistajan kuuliaisuutta tai oikeaa teologiaa. Daavid lankesi valtansa huipulla aviorikokseen, jota hän yritti peitellä murhalla. On vaarallista pitää itseään tai jotakuta toista erehtymättömänä vain siksi, että Jumala toimii voimallisesti oman tai jonkun toisen palvelutyön kautta.
  
  
• Kyky vastaanottaa kritiikkiä on tärkeää. Tämä on ollut Koivistolle ja Nokia Missiolle ainakin menneisyydessä ajoittain vaikeaa, mutta toivottavasti siihen suhtaudutaan tulevaisuudessa riittävällä vakavuudella.
  
  
• Johtajan lankeaminen ei kerro vain johtajasta yksilönä, vaan usein myös siitä yhteisöstä, jossa johtaja toimii. Jos joku nostetaan jalustalle yli muiden eikä elä avointa, tilivelvollista elämää suhteessa toisiin, ei yhteisön johtamis- ja toimintamalli ole terve.
  
  
• Kaikki tekevät syntiä, mutta kaikkien syntejä ei repostella lehtien palstoilla. Kaikkien äkillisestä moraalisesta ylemmyydentunteesta kärsivien kannattaakin käydä lähimmän peilin luona ja sen jälkeen kiittää Jumalaa siitä, että vain hänen armonsa varassa on itse toistaiseksi selvinnyt.
  
  
• On hyvä muistaa, että Nokia Mission kaltaisessa herätysliikkeessä moraalinen rima on paljon korkeammalla kuin kansankirkossa. Se, mikä tuo Missiosta potkut, ei välttämättä aiheuttaisi mitään toimenpiteitä kirkossa, missä pedofilia alkaa olla viimeisiä seksuaalisen alueen syntejä, jotka vielä herättävät pahennusta.

Miten tästä eteenpäin? Jos Mission nykyinen johto toimi proaktiivisesti Koiviston kanssa, tulee sille nostaa hattua. Jos sen sijaan tässä ainoastaan tehtiin välttämättömyydestä hyve, eli tuotiin asia julkisuuteen vasta sen jälkeen, kun liian moni tiesi, ei reaktio ollut aivan yhtä kiitettävä.

Kaikesta huolimatta on pakko muistaa, että evankeliumi on hyviä uutisia erityisesti niille, jotka ovat elämässään epäonnistuneet, eikä Koivisto ole poikkeus. Hänellä voi vielä olla paljon annettavaa Kristuksen ruumiille, mikäli hän tekee parannuksen. Luottamuksen palautuminen vie toki aikansa, mutta tämäkään synti ei ole niin suuri, etteikö Jeesus antaisi sitä anteeksi. Toivottavasti hänen seuraajansa ovat yhtä armollisia.

Lue lisää...