Pohjakosketus

Nokia Missiossa tapahtui nyt se, mitä osa odotti, moni pelkäsi - ja jotkut jopa toivoivat: sen pitkäaikainen keulahahmo Markku Koivisto karahti lopulta karille. Hengellisen johtajan kolmesta perinteisestä kiusauksesta - raha, valta ja seksi - kohtalokkaaksi muodostui jälleen kerran trion kolmas jäsen.

Tähänastiset julkisuuteen annetut tiedot ongelman tarkasta laadusta ovat niukkoja ("seksuaalisten rajojen rikkomista"), mutta jotain niiden pohjalta voi kuitenkin jo sanoa. Tässä muutamia ajatuksia aiheen tiimoilta:

• Kun mennään tarpeeksi pitkään tarpeeksi lujaa, vauhtisokeus iskee ja on vaarana ajaa mutkassa ulos. Mitä laajempi ja julkisempi palvelustyö, sitä tärkeämpää on, että on kunnossa se perustus, mikä rakennetaan Herran kanssa piilossa muilta.
  
  
• Vahvinkaan voitelu ei takaa julistajan kuuliaisuutta tai oikeaa teologiaa. Daavid lankesi valtansa huipulla aviorikokseen, jota hän yritti peitellä murhalla. On vaarallista pitää itseään tai jotakuta toista erehtymättömänä vain siksi, että Jumala toimii voimallisesti oman tai jonkun toisen palvelutyön kautta.
  
  
• Kyky vastaanottaa kritiikkiä on tärkeää. Tämä on ollut Koivistolle ja Nokia Missiolle ainakin menneisyydessä ajoittain vaikeaa, mutta toivottavasti siihen suhtaudutaan tulevaisuudessa riittävällä vakavuudella.
  
  
• Johtajan lankeaminen ei kerro vain johtajasta yksilönä, vaan usein myös siitä yhteisöstä, jossa johtaja toimii. Jos joku nostetaan jalustalle yli muiden eikä elä avointa, tilivelvollista elämää suhteessa toisiin, ei yhteisön johtamis- ja toimintamalli ole terve.
  
  
• Kaikki tekevät syntiä, mutta kaikkien syntejä ei repostella lehtien palstoilla. Kaikkien äkillisestä moraalisesta ylemmyydentunteesta kärsivien kannattaakin käydä lähimmän peilin luona ja sen jälkeen kiittää Jumalaa siitä, että vain hänen armonsa varassa on itse toistaiseksi selvinnyt.
  
  
• On hyvä muistaa, että Nokia Mission kaltaisessa herätysliikkeessä moraalinen rima on paljon korkeammalla kuin kansankirkossa. Se, mikä tuo Missiosta potkut, ei välttämättä aiheuttaisi mitään toimenpiteitä kirkossa, missä pedofilia alkaa olla viimeisiä seksuaalisen alueen syntejä, jotka vielä herättävät pahennusta.

Miten tästä eteenpäin? Jos Mission nykyinen johto toimi proaktiivisesti Koiviston kanssa, tulee sille nostaa hattua. Jos sen sijaan tässä ainoastaan tehtiin välttämättömyydestä hyve, eli tuotiin asia julkisuuteen vasta sen jälkeen, kun liian moni tiesi, ei reaktio ollut aivan yhtä kiitettävä.

Kaikesta huolimatta on pakko muistaa, että evankeliumi on hyviä uutisia erityisesti niille, jotka ovat elämässään epäonnistuneet, eikä Koivisto ole poikkeus. Hänellä voi vielä olla paljon annettavaa Kristuksen ruumiille, mikäli hän tekee parannuksen. Luottamuksen palautuminen vie toki aikansa, mutta tämäkään synti ei ole niin suuri, etteikö Jeesus antaisi sitä anteeksi. Toivottavasti hänen seuraajansa ovat yhtä armollisia.

Lue lisää...

Poimintoja

Viimeisen parin viikon aikana on huomio kiinnittynyt useampaankin kristilliseen uutiseen. Näistä osaa on vatvottu ihan televisiota myöten, mutta osa on jäänyt selvästi vähemmälle huomiolle.

Tärkein uutinen on tietysti se, että kirkosta erosi viime vuonna n. 50000 suomalaista. Kirkon edustajat näkevät tämän melkeinpä torjuntavoittona. Viime vuonna isot eroluvut kuitattiin sillä, että eroamiskiihtyvyyden vauhti ei enää ollut kasvussa. Tänä vuonna erouutisesta teki iloisen asian se, että "näin kuuluukin tapahtua laman aikana, koska viimeksikin kävi niin". Ei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka kirkko putoaa aina jaloilleen. Mikään tapahtuma, mikään tutkimus tai mikään määrä eronneita ei näytä hetkauttavan, vaikka kyseessä olisi kirkon kannalta kuinka negatiivinen asia tahansa.

Yksi ratkaisu kirkon jäsenkatoon tulee heti mieleen. Pääkaupunkiseudulla on mietitty, josko kummien puutteen takia vaadittaisiin kastettavalle vain yksi kummi. Tähän ei missään nimessä kannata mennä, pikemminkin päinvastoin. Koko maassa pitäisi järjestelmää muuttaa niin, että kummeja vaadittaisiin vähintään kolme. Tämä siksi, että tutkimusten mukaan useimmille kirkkoon liittyjille tärkein syy on se, että on kutsuttu kummiksi. Kristinusko ei välttämättä kiinnosta, mutta jos kerran kummeus vetää vielä näin kovasti, niin pitäähän sitä hyödyntää. Koska Raamattukaan ei sanele kummien tarkkaa määrää (saati sitten mainitse koko instituutiota), niin teologisia esteitäkään määrän nostamiselle ei pitäisi olla.

Toinen huomiota kiinnittänyt kirjoitus löytyy helluntailaisen RV-lehden verkkosivuilta. Siellä kirjoittaja päivittelee taantuman vaikutusta helluntaiseurakuntiin. Laman aikana kolehtivarat vähenevät ja kiinteistöjen korjausinvestointeja lykätään. Suomessa lieneekin paljon seurakuntia, joissa tulee olemaan tiukat ajat edessä, koska vanhojen kirkkorakennusten kunnostus ja ylläpito nielee seurakuntalaisten rahat. Mitä pidemmälle korjauksia lykätään, sen isommaksi kasvaa lasku.

Kuka tietää, ehkäpä tämä luo pohjaa sille, että tulevat sukupolvet ovat innostuneempia alkukristillisistä, ilmaisista kotikokoustiloista, kuin näyttäviä kirkkorakennuksia tavoitelleet - ja niihin rahansa upottaneet - aikaisemmat sukupolvet. Rahaa kun tarvittaisiin nimenomaan evankeliumin julistamiseen Suomessa ja maailmalla, ei niinkään kirkkojen (joita homesieni syö ja ruoste raiskaa) ylläpitoon. Helluntaikirkoilla kun on harvemmin samanlaista historiallista ja/tai kulttuurillista merkitystä kuin vanhoilla luterilaisilla kirkoilla on.

Sokerina pohjalla: Markku Koivistosta tuli sittenkin piispa, vaikkakin eri kirkkokunnassa kuin vielä vuosi sitten oli haaveissa. Nähtävästi mies voidaan kyllä saada ulos kirkosta, mutta näyttää olevan paljon vaikeampaa saada kirkko ulos miehestä.

Lue lisää...

Vuosi 2008 - kuinkas sitten kävikään?

Julkaisin vuoden alussa kirjoituksen, jossa ennustin tulevia tapahtumia Suomen kristillisessä kentässä ja vähän laajemmaltikin. Samalla yritin rivien välistä kritisoida joihinkin suomalaisiin kristillisiin massatapahtumiin ulkomailta roudattuja "profeettoja", joiden epämääräisten profetioiden toteutumisia ei yleensä jälkikäteen tarkistella. Omalla osumaprosentillani olisin pärjännyt jo aika hyvin kansainvälisessä vertailussa, kansallisista kestotähdistä puhumattakaan.

Tilastoja kaikista asioista ei ole vielä saatavilla, mutta jo nyt näyttää siltä, että ennustukseni ev.lut. kirkon kehityksestä osuivat aika nappiin. Naispappeutta julkisesti vastustavat on savustettu ulos ja tapetille on sen sijaan noussut suhtautuminen homoihin ja homoliittoihin. Pako kirkosta on jatkunut, tosin alkanut lama saattaa hidastaa sitä jonkun verran.

Nokia Missio perusti kuin perustikin oman kirkkokunnan, ulkomaisten tähtien rahtaaminen Suomeen jatkuu (vaikka samaan aikaan pistetään rahan puutteessa omia työntekijöitä pihalle), ja Koivistokin ehti herättämään kohua ja pahennusta mediassa piispaehdokkuuskampanjallaan ja heti sitä seuranneella erollaan kirkosta.

Suomen hengellisessä kentässä laajemmin on myös vuoden aikana eri yhteyksissä ollut nähtävissä ne kehityskaaret, joita vuoden alussa ennakoitiin. Ainoa pieni pettymys oli, että "Venäjä valtaa Suomen, ellet(te)..." -tyyppisiä puskaradiossa leviäviä profetioita tuli vastaan vuoden aikana vain pari kappaletta.

Yhteiskunnallisella rintamalla kehitys jatkui sellaisena kuin ennakoinkin. Toisaalta on pakko myöntää, että en osannut ennustaa taloudellisen laman alkua juuri tänä vuonna. Taloudellisesta lamasta varoittavia profetioitahan on tullut jo vähintään kymmenen vuoden ajan, mutta tällä kertaa ne osuivat oikeaan (jos eivät yksityiskohdissaan niin ainakin suurissa linjoissaan). Toisaalta osa niistä on myös itseään toteuttavia - jos jokainen ottaa rahansa pois pankista ja muuttaa omaisuutensa kullaksi, niin kyllähän se vaikeuttaa pankkien toimintaa melkoisesti.

Eipä tämä ajan merkkien ja trendien lukeminen mitään vaikeaa puuhaa ole. Ongelma ei olekaan yleensä siinä, että ei nähtäisi, mihin kehitys on menossa tai mitä pitäisi tehdä. Ongelma on siinä, että harva on valmis tekemään mitään niille negatiivisille trendeille, joita Suomessakin on nähtävissä sekä hengellisellä että maallisella puolella.

Uskaltaisitko sinä uida valtavirtaa vastaan vuonna 2009?

Lue lisää...

Lisää kaikuja Kotimaasta

Esittelin kesällä valittuja paloja Kotimaa-lehden sivuilta. Tässä lisää yhtä tarkoitushakuisesti poimittuja näytteitä siitä, minkälaisia vaikuttajia ja vaikutteita kansankirkossamme on:

Lehden numerossa 43 lehden "kanslisti" ihmettelee vakiopalstallaan äänen, kuinka 50000 helluntailaisen muodostamalla pienellä liikkeellä on varaa lähettää maailmalle enemmän lähetystyöntekijöitä kuin rikkaalla, monimiljoonajäsenisellä kirkolla ja sen seitsemällä lähetysjärjestöllä yhteensä. Sitä sopiikin ihmetellä.

Numerossa 44 Koivisto-myönteisyydestään sittemmin parannuksen tehnyt dosentti Sammeli Juntunen on sitä mieltä, että kansankirkko on "teologisesti erinomainen ajatus". Hänen tavoitteenaan onkin kirkko, "jossa kuilu uskovaisten ja muiden välillä poistuisi".
Tämän kuilun voi teoriassa poistaa kolmella eri tavalla. Juntunen ilmeisesti toivoo, että kuilusta ei tehtäisi liian isoa numeroa kirkon piirissä, jolloin tuo oleellinen ero paljastuisi vasta (enemmistön kannalta) ikävänä yllätyksenä helmiportilla. Muut kaksi tapaa poistaa kuilu ovat kirkon nykyinen trendi (eli savustetaan uskovat ulos) tai sitten alkuseurakunnan tapa (toimitaan niin, että ei-uskovat pysyvät ulkona kunnes tulevat uskoon; vrt. Apt. 5:13).

Seuraavassa numerossa valitellaan, että pääkaupunkiseudulla asuvat vanhemmat eivät enää meinaa löytää kastettavalle lapselle kirkkolain edellyttämiä kahta kirkkoon kuuluvaa kummia. Joskus on jopa kastepapin pitänyt ryhtyä kummiksi, jotta lapsi on saatu kastetuksi. Tässäpä jälleen helmi kaikille niille, jotka kuvittelevat kuuluvansa sola scriptura-periaatetta kunnioittavaan kirkkokuntaan.

Numerossa 46 haastatellaan eksegetiikan lehtori Jarmo Kiilusta ja valitellaan sitä, kuinka brittiläislähtöisen kalvinistisen teologian takia apokryfikirjat jäivät pois Raamatuista, minne ne kuitenkin kuuluvat. "On oikeastaan epäluterilaista olla piittaamatta apokryfikirjoista ja lukematta niitä", toteaa Kiilunen. Joitakin saattaa harmittaa ajatus siitä, että juutalaisten pyhiin kirjoituksiin lasketaan mukaan kirjoja, joita he eivät itse laske mukaan, mutta luterilaisille asian ei pitäisi olla ongelma. Jo Luther jakoi UT:n jyviin ja akanoihin, joten pullan kasvamisen ei pitäisi olennaisesti haitata rusinoiden poimimista.

Seuraavassa numerossa eräs lukija kyselee, onko vuorisaarna otettava tosissaan. Pappi lohduttelee, että Jeesuksen mukaan Jeesuksen antamia ohjeita ei ihminen kykene noudattamaan. Pappi lienee tarkoittanut, että ilman Pyhän Hengen vaikutusta Jeesuksen tarjoama etiikka on ihmiselle mahdotonta, mutta nyt lukijalle jää sellainen kuva, että Jeesuksen antamia ohjeita ei ole uskovankaan tarkoitus noudattaa. Kansamme onneksi löytyy näitä Raamattunsa osaavia pappeja, jotka vapauttavat meidät kaikista niistä kiusallisista teksteistä, jotka muuten voisivat kutsua meitä muuttumaan Jeesuksen kaltaisuuteen.

Marraskuun viimeisessä numerossa piispa Huotari haluaa "iloisesti puhua tapakristillisyyden puolesta". Hänen teesinään on, että oikea, elävä kristillisyys nousee ja lähtee liikkeelle kristillisistä tavoista. Ajatus on kaunis, vaikkakin empiirinen kokemus vuosisatojen ajalta osoittaa, että näin ei käy. Tapakristillisyyttä ja tapakristittyjä ja on maailma pullollaan ilman, että he mitenkään merkittävässä määrin siirtyisivät oikeiden kristittyjen leiriin. Pikemminkin juuri näiden siivosyntisten on kaikkein vaikeinta nähdä, että he ovat sairaita ja tarvitsevat lääkäriä. Sen sijaan siellä, missä kristittyjen ja muiden ihmisten raja on selvin, saavuttaa evankeliumi myös eniten ihmisiä. Usko synnyttää aina kristillisiä tapoja, mutta usko ei tule tapakristillisyydestä vaan evankeliumin kuulemisesta.

Joulukuun myötä alkaa kirjoituksissakin näkyä selvästi enemmän valoa. Numerossa 49 todetaan, että luterilaisuudessa ei juuri perusteta Raamatun näkemyksistä maallisia tai yhteiskunnallisia asioita koskevissa kysymyksissä, mutta spekuloidaan kuitenkin sillä, mitä pyhät kirjoitukset mahtaisivat sanoa itsenäisyydestä. Tässä yhteydessä kenttäpiispa Hannu Niskanen toteaa, että Suomi ei ole mitenkään Jumalan erityisesti valitsema kansa, vaan sen vapaus on yhtä arvokas kuin muidenkin kansojen. Samoilla linjoilla on myös VT:n eksegeetti, kirkkoherra Pekka Särkiö, jonka mielestä jonkun tietyn kansankunnan pitäminen "valittuna kansana" tai nationalismin perustelu Raamatulla on hyvin ongelmallista.

Kotimaan viimeisimmässä numerossa Markku Envall valittelee, että joulu on kaikkea muuta kuin mitä kirkko toivoisi. "Miten joulunsa toteuttaakin, sen pitäminen omana vaatii yhä suurempaa kykyä torjua, kieltäytyä, tehdä vastarintaa." Envall on oikeassa. Joulu on Jumalan pahimman kilpailijan, Mammonan, tärkein palvontapäivä ja kulutusvuoden onnellinen huipentuma. Kristityt ovat tehneet tästä pakanallisesta juhlasta aikaisemminkin kristillisen juhlan - jokohan olisi aika yrittää uudestaan?

Lue lisää...

Rauhan asialla

"Autuaita ovat rauhantekijät." Monet pitävät vuorisaarnan ohjeita korkeina eettisinä päämäärinä, mutta harvemmin niihin on määrätietoisesti pyritty. Voisi kuvitella, että ainakin rauhan tekeminen on helppoa, mutta eipä taida kristittyjenkään historiallinen saldo olla tässä asiassa kovin paljoa plussalla. Valitettavan usein poliittiset päättäjät vievät meitä kuin pässiä narussa.

Ennen Irakin sotaa oli pitkään käynnissä propagandakampanja, jonka tavoitteena oli taivutella myös kristilliset tahot tulevan sodan puolelle. Yhdysvalloissahan kristillisen oikeiston tuki on välttämätön tällaisille projekteille, mutta sama propaganda puri myös muualla. Bushia esiteltiin Jumalan valittuna, joka koko maailman hurratessa nujertaa pahan Saddamin. Samaan soppaan sotkettiin vielä Israel, eli vaikka sota muuten olisi kyseenalainen, niin ainakin se sai monien kristittyjen tuen, koska yhtenä mainittuna tavoitteena oli pelastaa Jumalan omaisuuskansa.

Nyt sama propagandakoneisto on jo pitkään pohjustanut hyökkäystä seuraavaan kohteeseen eli Iraniin. Maan johto on toki lisännyt - Saddamin tavoin - itsekin vettä myllyyn, mutta samalla uskonnollisen oikeiston hyvin tuntevat pelurit tekevät ahkerasti työtä, jotta myös kristityt Yhdysvalloissa ja muualla saataisiin tukemaan sotaa. Pöytään on vanhaan malliin lyöty myös Israel-kortti, sillä viimeistään se takaa monien uskovien sympatiat sodalle tai iskulle, jota on jo useampi vuosi suunniteltu.

Yksi esimerkki tästä propagandasta on PowerPoint-esitys, joka Suomessakin kiertää sähköpostissa ja jossa pyritään perustelemaan "ennaltaehkäisevää" iskua Iraniin. Keskitysleireillä otetut kuvat ovat kieltämättä edelleen vaikuttavia ja kukapa ei tuntisi syyllisyyttä siitä, mitä juutalaiset joutuivat kärsimään.

Toinen tuore esimerkki löytyy Nokia Mission sivustolta, jossa Markku Koivisto raportoi olleensa "rauhan asialla poliittisten ja hengellisten johtajien kokouksessa" Pariisissa. Kyseessä oli EFIn eli European Friends of Israel -lobbausjärjestön organisoima tapahtuma, jossa oli Israel-innostuneita poliitikkoja ja pastoreita eri maista.

Huolimatta siitä, että konferenssiin osallistuneet poliittiset ja hengelliset vaikuttajat olivat tarkoin valikoituneita, saatiin tulokseksi yllättävän järkevä yhteinen julkilausuma. Koivisto kuitenkin kieltäytyi allekirjoittamasta asiakirjaa, koska se pitää sisällään ajatuksen siitä, että Lähi-idässä voisi elää rauhanomaisesti rinnakkain kaksi valtiota, Israel ja Palestiina. Koiviston mielestä tällainen ei ole Raamatun mukaista, koska hän näkee, että Israel tulee lopunaikana ottamaan "historiallisen laajuutensa".

Samassa raportissa todetaan, että Iran pitää pysäyttää. Ratkaisuna spekuloidaan sillä, että Israel iskee Iraniin. Kirjoituksen viesti on se, että jos uskova todella pitää kiinni Jumalan Sanasta, hän tukee Israelin iskuja ja laajentumispyrkimyksiä (ja tietysti myös jenkkien, jos he haluavat auttaa). Pyrkimys rauhaan on sallittu vasta sitten, kun profetiat ovat toteutuneet tavalla, jota Koivisto odottaa.

Siinä ei ole mitään ihmeellistä, että USA ja Israel käyttävät sumeilematta hyväkseen sinisilmäisiä kristittyjä tässäkin asiassa. Sen sijaan on käsittämätöntä, kuinka usein hengellisiksi johtajiksi päätyneillä uskovilla on vakavia aukkoja Raamatun ja sen periaatteiden tuntemisessa. Karismaattinen voitelu ei valitettavasti korvaa Sanan tutkimista eikä pelkillä VT:n profetioilla pötkitä kovin pitkälle.

Uskovat on kutsuttu aina ja kaikkialla olemaan sosiaalisen ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden, rauhan ja vanhurskauden puolesta, riippumatta siitä, kuka niitä ajaa tai minne. Herra pystyy kyllä valvomaan profetioidensa toteutumisen ilman, että vastustamme rauhaa tai kannatamme väkivaltaa. Siksi jokaisen kannattaakin kysyä itseltään peilin edessä, onko oikeasti rauhan asialla - vaiko vain poliittisen propagandan uhri.

Lue lisää...

Emansipaatio

Satunnaisella surffausreissulla törmäsin sivustoon, jonka keskustelupalstan eräässä ketjussa kyseltiin, pitäisikö aikoinaan käytössä ollut konventikkeliplakaatti saattaa jälleen voimaan. Ketjun aloittaja, itsensä Ahabiin rinnastanut kirjoittaja lienee ainoastaan halunnut heittää vähän normaalia rankempaa herjaa (tai sitten ei tunne Raamattuaan), mutta muiden reaktiot paljastivat sen pelottavan tosiasian, että jotkut kannattavat vielä tänäkin päivänä uskovien tiukkaa hengellistä valvontaa.

Konventikkeliplakaatti oli vuonna 1726 säädetty laki, jolla kiellettiin hengelliset kokoontumiset kodeissa ilman papin läsnäoloa. Tarkoituksena oli estää erityisesti herätysten leviäminen, mutta samalla myös kaikki muukin kirkon virallisesta linjasta poikkeava ajattelu. Laki kumottiin vuonna 1869 mutta vielä senkin jälkeen rikoslaki velvoitti pyytämään kirkkoherralta luvan kotona tapahtuvaan kokoontumiseen.

Uskonnonvapauslaki ja kansan sivistystason nousu ovat saaneet aikaan sen, että pieni eliitti ei enää voi miekan uhalla kontrolloida kristittyjen (tai muihinkaan uskontoihin kuuluvien) ihmisten kodeissa tapahtuvaa hartauselämää. Toki kirkon sisällä ruodusta poikkeavien osittainen kontrolli on edelleen mahdollista, mutta se ottaa nykyisin muita muotoja (vrt. Vammalan ehtoolliskiista ja Luther-säätiön piirissä suoritetut kasteet).

Siinä missä pappeja varten on vielä olemassa omat sanktionsa, alkaa maallikoiden hallinta olla entistä vaikeampaa. Kaikki eivät välttämättä edelleenkään tunne Raamattuaan, mutta tänä päivänä yhä useampi lukee sitä ja huomaa, ettei kaikki olekaan niin kuin kirkkokansalle on kerrottu. Joissain asioissa kirkko on selvästi liberaalimpi kuin Jumalan Sana antaisi myöten, kun taas toisissa asioissa myöhempien vuosisatojen tiukat perinnäissäänöt ovat sumentaneet Raamatun selkeät toimintamallit.

Tässä yhteydessä pitää taas nostaa hattua uudelle Missiokirkolle, joka luterilaisesta pohjastaan huolimatta aikoo sallia ehtoollisen vieton kodeissa ilman kirkon viralliseksi työntekijäksi vihityn henkilön läsnäoloa. Myös muutamassa muussa asiassa Nokia Missio on emokirkkoaan selkeästi lähempänä sitä, mitä Raamatussa opetetaan. Ajan kuluessa nämä valinnat tulevat varmasti vaikuttamaan koko Suomen kristilliseen kenttään.

Uskovien laajamittaista vapautumista hidastaa hieman se, että teologinen koulutus on pitkälti niiden käsissä, joiden etujen mukaista on pitää kansa edelleen tiukassa talutusnuorassa. Toisessa ääripäässä ovat ne dogmaatikot, jotka sovittelevat Raamatun tekstejä kirkon viralliseen tunnustukseen tavalla, joka saa eksegeetit lähinnä raivon ja/tai epätoivon partaalle. Toisessa ääripäässä ovat Räisänen ja muut näitä dogmaatikkoja (oikeutetusti) kritisoivat eksegeetit, jotka ovat kuitenkin heittäneet lapsen pesuveden mukana ja samalla menettäneet uskottavuutensa uudestisyntyneiden kristittyjen silmissä. Kumpikaan linja ei auta niitä, jotka haluavat totella enemmän Jumalaa kuin ihmistä.

Kirkkohistoriasta opimme onneksi sen, että vaikka aina voi osan ajasta viilata osaa porukasta linssiin, on tavattoman vaikeaa viedä koko ajan koko porukkaa kuin pässiä narussa. Jumala toimii ja vaikuttaa, ja elävä vesi etsii aina uomansa. Toki kristittyjen kotikokoontumiskiellot saattavat vielä olla arkipäivää jossain Kiinan kaltaisessa diktatuurissa, mutta Suomessa ne ovat auttamattomasti ohi. Ei toivottavasti kestä enää kauaa, että uskovat huomaavat häkin oven olevan auki.

Lue lisää...

"Houston, meillä on ongelma"

Naispappeuskysymys, homojen asema kirkossa, karismaattisuus, liberaalit teologiset kannanotot, Luther-säätiön ja Suokonaukion kasteet - siinä muutamia uutiskynnyksen ylittäneitä kysymyksiä, joiden kanssa evankelis-luterilainen kirkko tälläkin hetkellä painii. Tavalliselle, hengellisistä asioista etääntyneelle tallaajalle ei kirkosta ja kristinuskosta tällaisten aiheiden kautta muodostu kovinkaan houkuttelevaa kuvaa.

Taannoisessa Kotimaa-lehden haastattelussa piispa Pihkala povasi vaikeita aikoja uudelle Missiokirkolle. Rohkenen kuitenkin epäillä, että Koiviston ja kumppaneiden ongelmat tulevat olemaan aika pieniä verrattuna siihen, minkälaisia ongelmia kansankirkolla on - ja tulee vastakin olemaan.

Ensiksikin kaikki gallupit, tilastot ja tutkimukset (joita tässäkin blogissa on usein käsitelty) viittaavat vahvasti siihen, että vain murto-osa ev.lut. kirkon jäsenistä on (Raamatun mukaisessa) uskossa. Kirkon opin mukaan kaikki sen jäsenet ovat kuitenkin uudestisyntyneitä. Tästä voi vetää sen johtopäätöksen, että joko oppi on väärässä - mikä vetäisi maton koko luterilaisuuden alta - tai sitten kirkko epäonnistuu surkeasti päätehtävässään, koska uskovina elämänsä aloittaneista yli 90% joko (a) luopuu uskostaan tai (b) ei koskaan opi aiheesta riittävästi erottuakseen näkemyksiltään ja elämäntavoiltaan ateisteista, agnostikoista, pakanoista yms. ryhmistä. Riippumatta siitä, kumpi selitysmalli valitaan, on ongelma Raamatun valossa aikamoinen.

Toiseksi, kansankirkkomme papeiksi vihittyjen joukossa on ateisteja, leipäpappeja, panteisteja, yms. henkilöitä (toisin kuin esim. piispa Björkstrand taannoin television A-talk -ohjelmassa väitti). Toisaalta pappeina toimii myös paljon aidosti Jumalaa ja Raamattua rakastavia henkilöitä, jotka kaikessa etsivät ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa. Näiden kahden ääripään välillä tuntuu sitten olevan suuri joukko ihmisiä, joilla on halu tehdä hyvää tai palvella hengellisessä tehtävässä, mutta joilta ympäröivä yhteiskunta ja liberaali teologinen koulutus ovat riistäneet eväät ja sen myötä selkeän ymmärryksen siitä, mitä Raamattu monista asioista opettaa. Joku voisi pitää tätäkin tilannetta melko ongelmallisena.

Kolmanneksi, kirkossa näyttää olevan hyvin erilaisia käsityksiä siitä, mille sen toiminta ja oppi perustuu. Teologisissa kädenväännöissä käy yleensä äkkiä ilmi, että sola scriptura -periaatteesta tunnetussa kirkkokunnassa on ainakin kolme auktoriteettia, joiden perusteella asiat ratkotaan: ympäröivä yhteiskunta ("Enemmän tulee pelätä Jumalaa kuin ihmistä"?), tunnustuskirjat/kirkkolaki/kirkkojärjestys ("Näin te olette perinnäissäännöillänne tehneet tyhjäksi Jumalan sanan"?) ja Raamattu. Viimeiseen vetoavien joukossa on tosin paljon niitäkin, jotka ovat tarpeen vaatiessa valmiit unohtamaan Raamatun ja ottamaan aseeksi kirkkohistorian, mikäli jälkimmäinen on paremmin linjassa omien teologisten preferenssien kanssa. Sopua ja yhteistä näkemystä on vaikea löytää, koska eri auktoriteetit ovat usein ristiriidassa keskenään. Niinpä ainakin yhdeksi ratkaisuksi on otettu se, että vallassa olevat potkivat eri tavalla ajattelevat - ja sen julki tuovat - pois kirkon viroista.

Kirkon soppaa ovat hämmentämässä lisäksi seuraavat seikat:

• Syyt kirkkoon kuulumiselle ovat useimmiten kaikkea muuta kuin hengellisiä, eli "olla suomalainen" = "olla luterilainen".
  
• Kirkolla on paljon rahaa ja omaisuutta sekä erityisasema suhteessa valtioon - kukapa näistä eduista haluaisi vapaaehtoisesti luopua?
  
• Moni olisi valmis lähtemään kirkosta, mutta eroamiseen ja toiseen kristilliseen kirkkoon liittymiseen liittyy uskoville sekä teologisesti että yhteiskunnallisesti vielä niin suuri stigma, että moni jää mieluummin verorahoillaan tukemaan järjestelmää, joka etääntyy koko ajan yhä kauemmaksi Jumalasta ja hänen Sanastaan. Tämä puolestaan takaa sen, että riitoja, napinaa ja ongelmia riittää kirkossa vielä vuosiksi eteenpäin.
  

Ok, ongelmat on helppo tuoda esiin, vaan mistä niihin löytyisi ratkaisuja? Tässä muutamia ehdotuksia, jotka todennäköisesti pitemmällä tähtäimellä parantaisivat tilannetta kirkossa:

• Siirrytään monissa kirkoissa käytössä olevaan malliin, jossa seurakunta itse kutsuu omat työntekijänsä (mahdollisuuksien mukaan) omasta keskuudestaan. Näin esim. papeiksi päätyy henkilöitä, jotka ovat seurakunnalle tuttuja, joiden luonne ja palvelualttius on jo testattu, jne.
  
• Toteutetaan niiden herätyskristillisten pappien toive, jotka haluaisivat kastaa vain uskovien vanhempien lapsia. Kirkolta ei kastettujen lasten opetuslapseuttaminen näytä onnistuvan, mutta uskovilla vanhemmilla voisi olla hieman paremmat mahdollisuudet.
  
• Pyritään tavoittamaan jokainen seurakuntalainen huomattavasti useammin kuin kirkon strategiamietinnön ehdottamat viisi kertaa vuodessa. Jos kerran kirkon päätehtävä (Raamatun mukaan) on ihmisten tavoittaminen evankeliumilla ja uskooon tulleiden opetuslapseuttaminen, niin se ei varmasti voi toteutua viidellä tapaamisella, joista useimmat liittyvät kaiken lisäksi johonkin riittiin tai seremoniaan.
  
• Avataan tie kirkon papiksi muillekin kuin niille, jotka ovat suorittaneet opintonsa sekulaarin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.
  
• Siirretään konfirmaatio 10 vuotta myöhemäksi, tai otetaan käyttöön 2. konfirmaatio henkilön täyttäessä esim. 25 vuotta. Tuossa vaiheessa ei yleensä mennä enää muiden mukana tai toisteta konfirmaatiosanoja vain siksi, että saataisiin "naimalupa". (Koska Raamatussa ei puhuta mitään ensimmäisestäkään konfirmaatiosta, ei toisen konfirmaation käyttöönotolle pitäisi olla ainakaan teologisia esteitä.)
  
• Hyväksytään kummiksi vain sellaisia, jotka ovat kuuluneet pitkään johonkin kristilliseen kirkkoon (ev.lut. tai jokin muu). Näin ei kenellekään tule tarvetta liittyä kirkkoon vain siksi, että ei halua tuottaa pettymystä parhaalle kaverilleen, jonka lapsen kummiksi on pyydetty.
  
• Tarjotaan ihmisille helppo mahdollisuus tukea kirkon työtä kirkollisveron määrällä ilman, että on kirkon jäsen.
  
• Siirretään hautausmaat valtion hoidettaviksi niin, että kenenkään ei tarvitse liittyä kirkkoon halvan hautapaikan takia.
  
• Avataan kirkkohäät kaikille sitä haluaville (mies-naispareille) ilman, että on pakko liittyä kirkon jäseneksi. Jos joku ei-kristitty tai ei-luterilainen haluaa pyytää Jumalan siunausta liitolleen, niin se ei liene paha asia.
  
• Palautetaan kirkon perustehtävä - joka siis ei suinkaan ole sakramenttien jakaminen vaan ihmisten kutsuminen uskoon ja parannukseen - aivan uudella tavalla kunniaan.
  
• Ollaan enemmän huolestuneita laadusta kuin määrästä. Se, että yli 80% kansasta kuuluu kirkkoon voi olla hyvä juttu taloudellisesti, mutta sen, että suurin osa heistä on matkalla ikuiseen kadotukseen, tulisi myös painaa vaakakupissa jonkin verran.
  

Keksiikö joku vielä lisää ehdotuksia?

Lue lisää...

Oikea seurakunta

Yhdeksi syyksi uuden kirkkokunnan perustamiseksi Nokia Mission johtajat mainitsevat sen, että he voivat siten nauttia ehtoollista ja kastaa niitä, jotka ovat tulleet uskoon. Itse päämäärä on hyvä ja raamatullinen, mutta lähettääkö liike tässä samalla signaalin, joka tulisi juuri Raamatun valossa kyseenalaistaa?

Mikä tekee seurakunnasta todellisen seurakunnan? Se, että siellä saarnataan Sanaa ja oikein toimitetaan sakramentteja? Se, että se on osa kirkkokuntaa? Se, että sen paimenet toimivat piispan alaisuudessa ja johdossa? Se, että sillä on oma kirkkorakennus, palkattuja kokopäiväisiä työntekijöitä, omia lähettejä, laaja diakoniatyö ja oma edustaja ekumeenisissa neuvotteluissa?

Näinhän me usein ajattelemme. Raamatusta näitä vaatimuksia ei kuitenkaan tällaisenaan löydy, vaikka tiettyjä yhtymäkohtia yllä mainittuihin "oikean seurakunnan" kriteereihin onkin olemassa.

UT:n valossa näyttäisi esimerkiksi siltä, että Jeesuksen kuoleman muistoateriaa vietettiin melko säännöllisesti. Tutkijat ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että kyseessä ei ollut symbolinen leivänmuru tai öylätti joka huuhdeltiin kitalaesta irti ruokalusikallisella viiniä, vaan todellinen ateria, aivan kuten Jeesuksenkin nauttima illallinen - ehtoollinen - oli todellinen ateria.

Samoin näyttäisi siltä, että jokaisella seurakunnalla oli paimenia, jotka tavalla tai toisella valittiin tai asetettiin tehtäväänsä ennen pitkää, mutta ei vielä välttämättä seurakunnan syntyessä. Heidän tehtävistäänkään ei ole kovin tarkkaa tietoa, sillä esim. Paavali on paljon kiinnostuneempi siitä, että paimenet ovat nöyriä ja (varsinkin kansan silmissä) moitteettomia Kristuksen seuraajia, jotka omalla elämällään näyttävät hyvää esimerkkiä laumansa lampaille. Siitä, kenellä oli lupa kastaa tai murtaa leipää, ei UT sano mitään. Kaikki kuitenkin viittaa siihen, että näitä toimintoja ei ollut mitenkään rajattu vain johtajien tehtäviksi.

"Oikea seurakunta" -klubin sisäänpääsyvaatimuksissa ei yleensä mainita sellaisia asioita, jotka alkuseurakunnissa tuntuivat olevan itsestäänselvyyksiä. Tutkijat vahvistavat esimerkiksi sen, minkä satunnainenkin lukija äkkiä huomaa: ensimmäisen vuosisadan seurakunnat kokoontuivat kodeissa. Se tapa, jota tämän päivän Suomessa pidetään vaarallisena perversiona, oli siis alkuseurakunnassa normi. (Nykypäivän normin kannattajat tosin hakevat henkistä selkänojaa sekä Apostolien teoissa temppelissäkäyntiä jatkaneista juutalaisista että Paavalin kaksi vuotta jatkuneista päivittäisistä keskusteluista Tyrannuksen luentosalissa.)

Samoin on mielenkiintoista, kuinka tietyt erityisesti mainitut, seurakuntaa ja sen olemusta koskevat ohjeet ja määrittelyt on kätevästi unohdettu: seurakunnan muodostavat Jeesukseen uskovat ja hänet Herrakseen tunnustavat yhteen kokoontuneet ihmiset; seurakunnan jäsenet eivät saa sietää keskuudessaan siveettömästi eläviä; seurakuntalaisten ei tule haastaa toisiaan maalliseen oikeuteen; seurakunnan kokoontuessa kaikilla on jotain annettavaa ja jokainen voi vuorotellen käyttää lahjojaan; jne.

Jos siis katsomme Raamatusta kriteerejä sille, milloin tietyt ihmiset muodostavat oikeasti seurakunnan, niin pelkäänpä, että aika harva itsensä seurakunnaksi mieltävä ryhmä on oikeasti sellainen. Juuri siksi suuren enemmistön onkin pakko rummuttaa oman kriteerikokoelmansa puolesta. Ensiksikin se vie huomion pois epämiellyttävistä tosiasioista. Toiseksi kokemus näyttää viittaavan siihen, että valheesta tulee monelle totuus, kunhan sitä toistetaan tarpeeksi usein ja tarpeeksi voimakkaasti.

On ihan ok, että Missio haluaa selkeyttää linjaansa ja perustaa uuden kirkkokunnan. Toivottavasti kukaan ei kuitenkaan kuvittele, että tarvitaan patentti- ja rekisterihallituksen päätös ennen kuin seurakunta voi olla seurakunta. Raamatusta meille selviää todellisen seurakunnan reunaehdot - jotka ovat kovin erilaiset kuin yleisesti uskotaan. Ehkäpä piispankin tehtäväksi sopisi ennemminkin kirkon raamatullisuuden kuin kirkon ykseyden vaalinta?

Lue lisää...

Ohi on

Suomen kristillisen kentän historiassa käännettiin pääsiäissunnuntaina uusi sivu kun Nokia Mission johtaja Markku Koivisto ilmoitti eroavansa kirkosta ja perustavansa uuden kirkkokunnan. Vuosien tasapainoilu Raamatun ja suomalaisen luterilaisuuden välillä päättyi näin lopulta kirkon tappioon - tai voittoon, näkökulmasta riippuen.

Ilmoituksen taustalla näyttää olevan selkeä teologisen paradigman muutos. Vanha, monen suosima paradigma - Harrastakaa sen kaupungin menestystä, johon minä olen teidät siirtänyt, ja rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidän menestyksenne (Jer. 29:7) - on saanut tehdä tilaa profeetallisemmalle ja ajankohtaisemmalle paradigmalle: Lähtekää siitä ulos, te minun kansani, ettette tulisi hänen synteihinsä osallisiksi ja saisi tekin kärsiä hänen vitsauksistansa (Ilm. 18:4).

Nokia Missio oli liikkeenä selvästi päätynyt tilanteeseen, jossa oli mahdotonta miellyttää kaikkia ja jossa yritys istua yhtä aikaa kahdella tuolilla aiheutti vähintään yhtä paljon ongelmia kuin se, että olisi selkeästi valittu jompikumpi tuoli. Samalla tuolit tuntuivat lisäksi koko ajan etääntyvän toisistaan. Nyt valinta on tehty ja vaikka se ei täysin ongelmaton olekaan, lienee se kuitenkin pitkällä tähtäimellä oikea.

Kirkon kannalta Koiviston ero ja sen myötä syntyvä kirkkokunta on sikäli hyvä juttu, että riidat kirkon sisällä vähenevät ja kirkko saa rauhassa jatkaa sillä tiellä, jonka se on valinnut. Toisaalta voidaan tietysti kysyä, onko konservatiivien kiihtyvä kato kirkosta (ks. "vapaa-ajattelija" Petri Karisman kommentit viimeaikaisesta trendistä kirkostaeroamisten syissä A-talkissa torstaina 20.3.2008) hyvä asia vai ei.

Mission kannalta syntyvä kirkkokunta on myöskin hyvä asia, koska se mahdollistaa missiolaisille oikealla tavalla riippumattoman, raamatullisen seurakuntaelämän ilman tuomiokapitulin tai jonkin muun vastaavan instanssin seurantaa ja ohjausta. Toisaalta ne liikkeen jäsenet, jotka kuuluvat muihin kirkkokuntiin, eivät voi enää uskotella itselleen, että heidän mukanaolonsa on heidän oman seurakuntansa kannalta ongelmatonta, koska "Nokia Missio ei ole oikea seurakunta". Liikkeessä mukana olevat joutuvat siis hekin valitsemaan, mihin kirkkoon he oikeasti haluavat kuulua.

Koko Suomen kristillisen kentän kannalta uusi kirkkokunta on monellakin tavalla hyvä asia. Se mm. auttaa suomalaisia entistä paremmin ymmärtämään, että Kristuksen kirkko ei ole sama asia kuin ev.lut. kirkko, vaikka kansankirkonmiesten ja -naisten kommenteissa näiden kahden väliin usein oletetaankin yhtäsuurusmerkki. Uusi kirkko saa nyt myös entistä vapaammin toimia koko kansan tavoittamiseksi ja opetuslapseuttamiseksi. Se ei voi olla uhka muille kuin Viholliselle, joka on kansamme valheillaan sokaissut - sekä niille traditioille ja yhteisöille, joilta on matkan varrella fokus kadonnut ja jotka näin saattavat menettää status quon pönkittäjiä elinvoimaisemmalle toiminnalle.

Kun Luther aikanaan otti ja lähti kirkosta, teki hän uudessa kirkkokunnassaan toisissa asioissa selvän pesäeron vanhaan, mutta toisissa asioissa säilytti kirkkohistorian aikana syntyneitä tapoja ja opinkappaleita. Toivotaan, että Koivisto ja kumppanit ymmärtävät nyt samanlaisessa tienhaarassa tehdä sellaisia valintoja, ettei kenenkään tarvitse sadan vuoden päästä lähteä Suomen evankelis-koivistolaista kirkosta perustamaan uutta, Raamatun opetuksille uskollista kirkkokuntaa.

Lue lisää...

Isänmaa, Israel ja Ilmestyskirja

Kristikunnan suurinta juhlaa, pääsiäistä, vietetään tällä viikolla. Juhlan kunniaksi Nokia Missio järjestää suuren pääsiäistapahtuman, jonka aiheena on "Suomi, Israel ja lopunajat". Juhlan päävieraana on yhdysvaltalainen Chuck Pierce, joka hänen oman www-sivustonsa mukaan on sekä apostoli että profeetta. Kaikesta päätellen on siis luvassa tapahtuma, joka ei jätä ketään kylmäksi.

Tapahtuman mainoksen nähdessäni jäin miettimään, että miten nuo kolme asiaa - Suomi, Israel ja lopunajat - liittyvät toisiinsa. Raamattu puhuu lopunajoista, mutta ei sano mitään Suomesta tai tämän päivän Israelin valtiosta, joten ainakaan Jumalan Sana ei ole näitä kolmea teemaa yhdistävä tekijä. Onneksi asia kuitenkin selvisi Nokia Mission sivustolta: Chuck Pierce tulee Suomeen kertomaan suomalaisille, kuinka Suomi tulee olemaan avainasemassa juutalaisten suuressa eksoduksessa Israeliin (joka oletettavasti jotenkin liittyy Ilmestyskirjaan tai Raamattuun).

Lisää tietoa asiasta on saatavilla liikkeen verkkokaupassa myynnissä olevasta kirjasta, MOMENTUM - Suomi, Israel ja lopunajat. Kirjan esittelyssä jopa varoitetaan, että sen lukemisen myötä saattaa lukijassakin "puhjeta profeetallisuus". Nyt on siis mahdollisuus tehdä kertaheitolla täyttä totta Paavalin kehotuksesta tavoitella profetian lahjaa - ja vielä halvalla, vain 15 eurolla.

Ok, yllä olevista kommenteista paistaa läpi tietty skeptisyys. Tapahtuman markkinointi muistuttaa nimittäin niin paljon erään Leo M:n meininkiä, joka on pitänyt osaa Suomen uskovista varpaillaan jo kymmeniä vuosia näillä "NYT"-opetuksillaan samasta pyhästä kolminaisuudesta eli isänmaasta, Israelista ja Ilmestyskirjasta. Haluaako Nokia Missio leoksi Leon paikalle? Tulevatko suurimmat rahavirrat Israelin ystäviltä? Vai onko Missio kenties jälleen laajentamassa työnäkyään?

Markku Koiviston ydinosaamista on suomalaisten luterilaisten tavoittaminen evankeliumilla. Toivottavasti Ilmestyskirjaan ja lopunaikoihin liittyvät hörhöilyt jätetään muille ja liike keskittyy omaan missioonsa - sikäli kun se on sille itselleen selkeä ja kirkas.

Lue lisää...

Kadonneiden lampaiden metsästys

Nettiä selaillessa tuli vastaan verkko-Aamulehdessä joitakin päiviä sitten julkaistu Aamulehden pääkirjoitus. Toisin kuin tietyissä muissa valtalehdissä samaa aihepiiriä käsittelevät pääkirjoitukset, Aamulehden kirjoittaja osuu aika hyvin asian ytimeen.

Tässä muutama katkelma niille, jotka eivät jaksa lukea koko kirjoitusta:

Koska kirkko ei oikein voi muokata sanomaansa eikä määritellä julistuksellista perustehtäväänsä uudestaan, sen on uudistettava toiminnallista tarjontaansa. Onhan se vähän outoa, että lapsityö ja rippikoulut vetävät, mutta sen jälkeen konstit loppuvat.

Suurten kaupunkiseurakuntien Tuomas-messut ja Markku Koiviston Nokia Missio osoittavat, että nuoret aikuiset ja muut työikäiset kaipaavat vähän muutakin kuin sunnuntain jumalanpalveluksia, lähetyspiirejä ja kirkkokuorossa laulamista.

Kirkon työntekijöiltä vaaditaan nyt ennen kaikkea itseluottamusta ja aitoa uskoa asiaansa. Ihmiset kaipaavat elämyksiä, mutta sirkustempuilla heitä on turha houkutella kirkon helmaan. Sen lajin kaupallinen viihdebisnes hoitaa kumminkin paremmin.

Kirkosta eroaminen on kiihtynyt, eikä loppua näy. Entä sitten? Eihän suuri jäsenmäärä voi olla sille itseisarvo. Ehkä kirkon voima onkin tulevaisuudessa siinä, että sen jäsenet ovat nykyistä sitoutuneempia kirkon oppiin ja myös yrittävät elää sen mukaan.

Moni kirkon päättäjä taitaa olla enemmän Helsingin Sanomien linjoilla, mutta toivottavasti ainakin Tampereen hiippakunnan uusi piispa saa vaikutteita myös Aamulehdeltä...

Lue lisää...

Viikon reaktioita

Viimeisen parin viikon aikana sekä kristillinen että sekulaari media ovat tarjoilleet varsinaisia herkkupaloja kirkon asioista kiinnostuneille. Viimeisin Kotimaa-lehti lopulta provosoi jakamaan muutaman ajatuksen kahdesta viime viikkojen suosikkiaiheesta: tapaus Tuomioja ja Tampereen hiippakunnan piispanvaali.

Tuomiojan kommentit ovat kirvoittaneet runsaasti kritiikkiä eri tahoilta. Yhtä suuntausta edustaa hyvin entisen piispan Ilkka Kantolan mielipidekirjoitus uusimmassa Kotimaassa. Kantolan mukaan kirkon yhteys valtioon mm. hillitsee "yhteiskunnan kannalta tuhoisaa fundamentalismia".

Kuten kaikki tietävät, "fundamentalisti" on yleensä sellainen retoris-fiktiivinen henkilö, joka suhtautuu johonkin asiaan konservatiivisemmin kuin puhuja/kirjoittaja itse. Kantola ei erittele, ketkä ev.lut. kirkossa hänen mielestään ovat näitä "pienissä teologisissa ääriryhmissä" olevia fundamentalisteja. Hän antaa kuitenkin ymmärtää, että siinä missä esim. kirkon omat pappisseminaarit voisivat ruokkia tällaista ääriainesta, opiskelu teologisessa tiedekunnassa takaa, että kirkko säilyy riittävän "haaleana".

On vaikea sanoa varmuudella, minkälaisia luterilaisia ääriryhmiä Kantola (ja muut samassa hengessä kirjoittaneet) pelkäävät, mutta jos jotain pitäisi veikata, niin tällä listalla ovat ainakin SLEY, Luther-säätiö, karismaatikot, homoliittojen vastustajat ja yleensäkin kaikki Raamatun vakavasti ottavat luterilaiset. Tuomiojan ei siis tarvitse olla huolissaan, koska yliopistollinen teologia tehokkaasti neutralisoi näiden "uskonnollista väkivaltaa" harjoittavien fundamentalistien vaikutusta.

Samanlaisia kommentteja on näkynyt muissakin kirjoituksissa: "Tuomioja pelkää suotta, sillä yliopisto ei ole pappisseminaari eikä edes anna valmiuksia papin työhön", vaan opettaa ihan toisenlaisia asioita ja antaa toisenlaisia valmiuksia. Edelleen ihmettelen (ja muutamissa viikon varrella luetuissa kommenteissa muutkin ovat ihmetelleet), kuinka tämä voi olla "kirkon etu" ja sen päättäjien tahto?


Huomattavasti hauskempaa luettavaa ovat olleet lausunnot ja mielipiteet Tampereen hiippakunnan piispanvaalista. Kuluneen viikon varrelta on jäänyt mieleen erityisesti kaksi tapausta.

Ensimmäinen liittyy Kotimaa-lehden äänestykseen siitä, kuka olisi paras henkilö piispaksi. Äänestyksen voitti ylivoimaisesti Markku Koivisto. Koska Koivisto ei tietenkään voi olla paras ehdokas piispaksi - tämänhän fiksuimmat tiesivät jo ennen kuin muiden mielipidettä oli edes kysytty - on tulos pistetty vaalivilpin piikkiin. Jos joku muu olisi voittanut äänestyksen, ei kukaan olisi reagoinut mitenkään, mutta Koiviston voiton seurauksena on päätelty, että joidenkin on täytynyt osallistua nettiäänestykseen monta kertaa päivässä eri koneilta. Onhan selvää - kuten fiksuimmat tietävät äänestämättäkin - että vuosikausien ajan ympäri Suomea puhumassa kiertänyt Koivisto ei mitenkään voi olla maanlaajuisessa äänestyksessä suositumpi kuin muutama paikallinen pappi, joista suurin osa kirkkomme jäsenistä ei ole koskaan kuullutkaan.

Toinen mieleen jäänyt juttu on jossain lehdessä ollut haastattelu, jossa arkkipiispa Paarma valitteli siitä, että yksi ehdokkaista on ryhtynyt - vastoin pitkää kirkollista perinnettä - vaalikampanjaan tullakseen valituksi. Paarma ei itse suoraan mainitse tämän (selvästi epäkelvon) ehdokkaan nimeä, mutta tässä muutama vihje tunnistamisen helpottamiseksi: ehdokasta on haastateltu mediassa ja hänen valitsijayhdistyksellään on omat kampanjasivut. Ihan hyvä, että itse arkkipiispa kommentoi näinkin härskiä kampanjointia.

Lue lisää...

Pulssin mittaus

Tampereen hiippakunnalle ollaan valitsemassa uutta piispaa. Ehdokkaita on asetettu kuusi ja valitsijahenkilöinä toimii noin 500 pappia ja 500 maallikkoa. Tulee olemaan hyvin mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan nämä päättäjät haluavat kirkkoa viedä.

Jokaisella ehdokkaalla on omat nettisivunsa, joista saa jonkinlaisen käsityksen siitä, millainen ehdokas on ja miten hän suhtautuu tiettyihin kirkkoa puhuttaviin haasteisiin. Tarjolla on monenlaisia näkemyksiä ja monenlaisia visioita.

Yksi haluaisi kirkkoon lisää moniäänisyyttä ja moniarvoisuutta, toinen haluaisi kirkon palaavan Raamatun opetuksiin. Joku torjuu naispappeuden vastustajat suoralta kädeltä, toinen olisi valmis etsimään ratkaisuja, jotka mahdollistavat myös erilaisen virkanäkemyksen omaavien pappien toiminnan kirkossa. Yksi on valmis suoralta kädeltä hyväksymään homoliitot ja homopapit suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon nimissä, toinen sanoo yhtä suoraan, että se ei ole Raamatun mukaista. Yksi vaikuttaa kovin korkeakirkolliselta, toinen tuntuu olevan kaikkea muuta. Jollekin luterilaisuus ajaa ohi Raamatun, toiselle on tärkeää tulkita luterilaisuutta raamatullisella tavalla. Yksi haluaa olla koko kansan piispa, toinen olisi selvästi enemmän kotonaan nimenomaan uskovien piispana. Joku tunnetaan karismaatikkona, toinen on niittänyt mainetta karismaattisuuden vastustajana. Jopa piispan tehtävä ymmärretään kovin eri tavoin (mikä ei sinänsä ole ihme, sillä järjestelmä ei perustu Raamattuun, vaan myöhemmälle kirkkohistorialliselle kehitykselle).

Jos asiaa kysyttäisiin tavallisilta uskoaan todeksi eläviltä aktiivikristityiltä, niin suurimman äänisaaliin saisi varmasti Markku Koivisto. Hänellä tuntuu olevan erityinen kyky tavoittaa sanomallaan tavallisia luterilaisia riviseurakuntalaisia. Hänen vahvuutensa eli raamatullisuus ja "arjen uskon" korostaminen vetoavat erityisesti konservatiiveihin.

Sen sijaan pappiskollegoiden ja muiden päättäjien joukossa Koivisto ei näytä olevan lainkaan yhtä suosittu kuin muut ehdokkaat, joiden tukijalistat vilisevät pappeja ja teologisia silmäätekeviä. Jos kyseessä ei ole vain optinen harha, niin on todettava että syystä tai toisesta papit eivät mielellään näkisi Koivistoa esimiehenään. Edelleen olisi kiinnostava tietää, johtuuko tämä Koiviston ihmissuhdekyvyistä vai onko vain niin, että kirkon työntekijöille ovat tärkeämpiä muut asiat kuin ne, joita Koivisto korostaa.

Todennäköistä lieneekin, että vaalin voittaa joku "hyvänä tyyppinä" riittävän laajasti tunnettu henkilö, jonka lausunnot ja näkemykset ovat tarpeeksi diplomaattisia ja ympäripyöreitä. Tämä mahdollistaa sen, että jokainen voi lukea niihin omat toiveensa ja kuvitella, että tämän henkilön valitseminen edistää juuri niitä asioita, joiden takana itsekin haluaisi seisoa.

Kävi miten kävi, kevään piispanvaali toimii hyvänä indikaattorina siitä, mitä Tampereen hiippakunnan tärkeimmät kirkolliset vaikuttajat ajattelevat ja minkälaisen kirkon he haluaisivat nähdä. Suomen suurimpana hiippakuntana se myös heijastelee kirkon tämän hetken sykettä laajemmaltikin. Nyt kannattaa varmaan rukoilla parasta ja pelätä pahinta.

Lue lisää...

Vuosi 2008

Ennustaminen on vaikea laji, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen. Trendien analysointiin ei sen sijaan paljoa vaadita. Jos nykyinen kehitys jatkuu samanlaisena, niin mitä tulemme tulevana vuonna Suomen Siionissa näkemään? Tässä muutamia veikkauksia:

Ev.lut. kirkko: Naispappeuskiistaa puidaan vielä jonkun aikaa, mutta Jari Rankinen ja muut samalla tavalla ajattelevat papit savustetaan lopulta ulos. Keskustelu homoliittojen siunauksesta ja homoliitossa elävien kirkon työntekijöiden asemasta nousee tärkeämpään osaan. Kirkosta eroaminen jatkuu suunnilleen samaa vauhtia kuin tähänkin asti. Suurin osa eroajista on edelleen uskosta osattomia, mutta myös konservatiivien rivit alkavat rakoilla. Monelle Raamatun opetuksista kiinni pitäminen on niin tärkeää, että he joko muodostavat erillisiä kirkon sisäisiä jumalanpalvelusyhteisöjä tai sitten eroavat kokonaan. Useimmat siirtyvät olemassaoleviin yhteisöihin mutta myös uusia yhteisöjä syntynee. Kirkosta eroaa myös edellisiä vuosia enemmän niitä, jotka ovat aikaisemmin olleet virallisesti luterilaisia mutta ovat tosiasiassa helluntailaisia.

Nokia Missio: Liike jatkaa oman identiteettinsä etsimistä. Syksyn kastelinjauksen jälkeen on vaikea palata kirkon helmaan ja jäädä sen herätysliikkeeksi. Suomen luterilaisen kirkon tiukan ehtoollislinjauksen myötä myös paineet yhteisen ehtoollisen viettämiseksi kasvavat. Nykyinen tilanne kelpaa luterilaisesta taustasta tulleille, mutta muut kaikkoavat pikkuhiljaa, ellei jotain ratkaisua (esim. uuden kirkkokunnan perustaminen) keksitä. Taloudellisista vaikeuksista huolimatta valovoimaisten puhujien tuontia Suomeen jatketaan. Olisi myös yllättävää, ellei liike tai joku sen vastuunkantajista herättäisi kohua ja/tai pahennusta mediassa vuoden aikana.

Suomen hengellinen kenttä yleensä: Perinteiset vapaakristilliset seurakunnat jatkavat kirkollistumiskehitystään ja muuttuvat samalla suvaitsevammiksi monessakin mielessä. Yhteiskristillisyyttä ei enää koeta niin pahaksi asiaksi kuin aikaisemmin, ehtoolliskäytännöt muuttuvat avoimempaan suuntaan ja naispuolisten työntekijöiden määrä kasvaa. Teologiseen koulutukseen ei enää suhtauduta niin varauksellisesti ja yliopistoissa opiskelee ennätysmäärä tulevia vapaakristillisiä maistereita ja tohtoreita. Tätä kehitystä kammoksuvat vanhoilliset perustavat omia seurakuntiaan ja yhteisöjään, mutta ne jäävät pieniksi. Todellista yhteiskristillisyyttä koetaan erityisesti nuorten parissa, jotka ovat kyllästyneet oppikiistoihin ja seurakuntien välisiin raja-aitoihin. Nuorempien sukupolvien myötä myös uusien, pienempien (koti)seurakuntien määrä kasvaa. Venäjällä tapahtuvan kehityksen myötä "Venäjä valtaa Suomen, ellet(te)..." -tyyliset profetiat tekevät paluutaan.

Yhteiskunta: Maahanmuuttajien määrä lisääntyy selvästi. Koska kirkon jäsenmäärä samalla pienenee, lisääntyy yhteiskunnan moniarvoisuus hitaasti mutta varmasti. Tänä vuonna lauletaan vielä useimmissa kevät- ja joulujuhlissa tuttuja virsiä, mutta keskusteluja juhlien - ja yleensä yhteiskunnan - kristillisyydestä tullaan käymään enenevässä määrin. Yhä useampi kyseenalaistaa hyvinvointiyhteiskunnan ja kristinuskon välisen yhteyden.

Vuoden lopussa katsomme, kuinka hyvin ennusteet pitivät paikkansa - ja mitä yllätyksiä Herralla oli hihassaan...

Hyvää alkanutta vuotta!

Lue lisää...

Askel oikeaan suuntaan

Nokia Missiolta ilmestyi reilu viikko sitten julkilausuma, jossa se tiedottaa uudesta linjastaan suomalaisia uskovia pitkään jakaneen kaste-kysymyksen suhteen. Uusi linja on toisaalta hieman yllättävä, toisaalta aimo askel oikeaan suuntaan.

Julkilausuman ydinsisältö on se, että kastekysymyksen suhteen Nokia Missiossa vallitsee täysi omantunnonvapaus eikä ketään pyritä käännyttämään asian suhteen. Tärkeintä on keskinäinen rakkaus ja yhteys. "Tarkoituksenamme ei ole sen enempää luterilaistua kuin tulla helluntailaisiksikaan. Tahdomme vain olla yhtä Kristuksessa, todistuksena tälle maalle."

Mission uusi linja on hieno veto maassa, missä opilliset raja-aidat ovat liian pitkään erottaneet Jumalan omia. Hattua pitää nostaa erityisesti Markku Koivistolle ja Timo Aro-Heinilälle, jotka luterilaisina pappeina ovat aiemmin olleet hyvinkin tiukkalinjaisia kasteasiassa. Esimerkiksi vielä helmikuussa Helsingissä järjestetyssä teologipäivässä Koiviston kommentit kastekysymyksestä olivat vielä kaikkea muuta kuin yhteyttä rakentavia.

Uusi linja herättää myös pari kysymystä. Toinen on se, kuinka tämä linjanmuutos vaikuttaa Koiviston ja Tampereen tuomiokapitulin (ja laajemmalti koko luterilaisen kirkon) suhteisiin. Vaikka Koivisto on teoriassa vain yksi Nokia Mission johtajista, on häntä aikaisemminkin pidetty (pää)vastuullisena Mission tai sen jäsenten toiminnasta.

Mielenkiintoisempi kysymys on sen sijaan se, kuinka Missio aikoo tämän jälkeen toimia ehtoolliskysymyksen kanssa. Tampereellahan missiolaisten osallistuminen Tuomiokirkon ehtoolliseen päättyi ikävästi kun ei-luterilaisille ei tarjoiltu. Aikooko Missio jatkaa luterilaista linjaa ja pidättäytyä edelleen kokonaan yhteisestä ehtoollisesta? Tämä on mahdollista, mutta samalla myös kovin epäjohdonmukaista, koska uskovien yhteyden kannalta ehtoollinen on sekä teologisesti että käytännössä paljon keskeisempi ja merkittävämpi kysymys kuin kysymys kastenäkemyksestä.

Toisena vaihtoehtona olisi tietenkin vierailla silloin tällöin luterilaisen kirkon ehtoollisjumalanpalveluksessa, mutta ei-luterilaisten jättäminen ilman leipää ja viiniä on tuskin omiaan edistämään missiolaisten keskinäistä yhteyttä.

Kolmantena ja johdonmukaisimpana vaihtoehtona on ottaa vielä toinenkin askel oikeaan suuntaan ja avata kaikille missiolaisille - kaikille uskoville taustasta riippumatta - yhteinen ehtoollispöytä. Vaan onko Koivisto jo oikeasti valmis astumaan uskonpuhdistajan saappaisiin vai vieläkö arkaillaan sitä, mitä paavi ja äitikirkko mahtavat ajatella?

Lue lisää...

Saatanan hyökkäys

Luterilaisen kirkon piirissä toimivan herätysliikkeen Nokia Mission taloudellinen tilanne on viime aikoina ollut esillä monessakin lehdessä. Liikkeen menot ovat selvästi suuremmat kuin tulot, minkä Markku Koivisto tulkitsee "Saatanan hyökkäykseksi" liikkeen toimintaa kohtaan. Mitä tästä pitäisi ajatella?

Heti aluksi täytyy todeta, että Nokia Missio on pärjännyt hyvin maassa, missä on totuttu siihen, että kirkko on rikas ja että kirkkorakennuksia ja pappien palkkoja eivät maksa seurakuntalaiset omasta pussistaan. Vapailla suunnilla on toki pitkä kokemus vastuullisesta taloudenhoidosta ja oman toiminnan rahoittamisesta kolehtivaroin, mutta uudeksi liikkeeksi Missio on kuitenkin selvinnyt aika hyvin.

Toisaalta satunnainen tarkkailija on voinut ihmetellä sitä, kuinka löysässä missiolaisten kukkaronnyörien täytyy olla. Onhan lyhyessä ajassa valloitettu kaupunki toisensa jälkeen näyttävillä suurtapahtumilla, kuskattu maahan iso joukko kansainvälisesti tunnettuja suurpuhujia, satsattu moneen ulkomaiseen projektiin, pidetty erilaisia konferensseja ja seminaareja, jne. Koko ajan ollaan menty kohti suurempaa ja kauniimpaa. Jos meno jatkuu tällaisena, niin viime vuodenvaihteen Hartwall-areenalla järjestetty suurtapahtuma lienee tänä vuonna Globen-hallissa ja viimeistään ensi vuonna Wembleyllä, jossa stadion ja areena yhdessä nipinnapin riittävät.

Taloudellisesti uskon varassa eläminen on rankkaa puuhaa. Jos Markku Koivisto on saanut Jumalalta mandaatin tehdä kaikki mahdollisimman näyttävästi ja suurissa puitteissa, se on ihan ok. Kyllä Herralla rahaa riittää. Jos taas raha loppuu, niin se lienee jonkinlainen merkki siitä, että Herra ei ollutkaan tukemassa rahanpuutteeseen kaatunutta projektia taloudellisesti. Toisaalta rahan riittäminenkään ei välttämättä ole merkki siitä, että Jumala on hankkeen takana. Aina on se vaara, että menojen kasvu tuloja suuremmaksi ei olekaan seuraus Jumalan äänen kuulemisesta (tai Saatanan hyökkäyksestä), vaan yksinkertaisesta virhearvioinnista omien resurssien suhteen.

Massatapahtumat ja median käyttö ovat tarpeen silloin, kun yksi puhuja pitää saada riittämään mahdollisimman monelle kuulijalle. Mutta entäpä jos Missio olisi ottanut hieman uusitestamentillisemman lähestymistavan Jumalan valtakunnan levittämiseen? Kansa ei juoksisi massatilaisuuksissa kuuntelemassa yhtä voideltua puhujaa, vaan jokainen olisi aktiivinen ja (myöskin taloudellisesti) sitoutunut omassa pienemmässä yhteisössään, joka ei välttämättä edes tarvitse omaa kirkkorakennusta tai palkattuja työntekijöitä.

Inhimillisesti ajatellen tuntuu hyvältä ajatukselta panostaa mieluummin massiivisiin ja vaikuttaviin norsuihin kuin pieniin ja huomaamattomiin kaneihin. Näillä kahdella eläimellä on kuitenkin hyvin erilaiset tarpeet, toimintatavat - ja lisääntymistiheys. Siinä missä ihanneolosuhteissa norsuja saattaa syntyä kolmessa vuodessa 2-3 kpl, kaneja voi syntyä jopa 476 miljoonaa. Norsuja on kiva katsella sirkuksessa tai eläintarhassa, mutta kestää pitkään, ennen kuin ne täyttävät maan.

Aika näyttää, mikä "norsujen" vaikutus Suomessa tulee olemaan. Se on kuitenkin varmaa, että jos suomalaiset aiotaan tavoittaa evankeliumilla, tarvitaan selkeää panostusta "kaneihin". Näin rahaa säästyisi enemmän sellaiseen toimintaan, mikä on todella välttämätöntä ja vaatii rahaa. Ehkä Nokia Missiollakin on nyt hyvä tilaisuus pysähtyä miettimään, mihin oikeasti tulisi panostaa.

Lue lisää...

Käytännön ekumeniaa?

Ev.lut. kirkon syyskuun piispainkokouksessa käsiteltiin mm. sellaista asiaa kuin ehtoollisvieraanvaraisuus. Siinä missä lähes kaikissa luterilaisissa kirkoissa ympäri maailman ovat ehtoolliselle tervetulleita kaikki kastetut kirkkokunnasta riippumatta, pidetään Suomessa vielä pöytä virallisesti suljettuina niille, jotka eivät kuulu opillisesti samalla tavalla tavalla ajattelevaan kirkkokuntaan.

Tämä on tietysti Raamatun valossa aika härskiä - eivätkä Suomen luterilaiset toki ole ainoita tähän syyllistyviä. Mutta kun vuosisatojen ajan on totuttu, että ehtoollinen pikemminkin erottaa kuin yhdistää uskovia, niin suunnan muutos ei tietenkään voi tapahtua kovin nopeasti. Mutta on silti hyvä, että kirkon kaikkien muutospaineiden joukossa on tällaisia esimerkkejä positiivisestakin kehityksestä.

Virallisen linjan valossa on joka tapauksessa melko mielenkiintoista, että Nokia Missio aikoo Tampereella mennä nauttimaan ehtoollista luterilaiseen kirkkoon. Mission luterilaisten jäsenten suhteen asia ei tietenkään ole mikään ongelma, mutta monet päävastuunkantajista ja useat rivijäsenet kuuluvat ainakin paperilla sellaisiin kirkkokuntiin ja liikkeisiin, joiden jäseniltä on pääsy luterilaisen kirkon ehtoolliselle evätty.

Tampere on viime vuosina niittänyt mainetta kaupunkina, jossa luterilaista oppia tulkitaan tiukimman mukaan. Siksi onkin syytä ajatella, että ulkopuolisten kutsuminen luterilaiselle ehtoolliselle on ainakin tässä tapauksessa jonkin porsaanreiän tai säännöksen pohjalta perusteltavissa. Ajojahtia virallisesta linjasta poikkeaminen ei siis aiheuta, korkeintaan kulmien kurtistelua.

Tilanne kirkon sisällä on kuitenkin mielenkiintoinen. Toisessa laidassa ovat papit, jotka eivät jaa ehtoollista edes oman kirkon piispalle. Toisessa laidassa taas ollaan valmiita päästämään ehtoolliselle kastettuja uskovia riippumatta siitä, mihin kirkkokuntaan he kuuluvat. Toivottavasti jälkimmäinen trendi on näistä kahdesta se, joka jää eloon.

Lue lisää...

Liennytystä ilmassa

Eilen illalla pidettiin Tampereella Nokia Mission tiloissa "suuri kastekeskustelu", johon oli kutsuttu panelisteiksi David Pawson, Valtter Luoto, Klaus Korhonen, Timo Aro-Heinilä ja Antti Laato. Kolme tuntia kestänyt keskustelu oli mielenkiintoinen, vaikka ei mennytkään aivan niin kuin aikaisemmassa postauksessa olin kuvitellut.

Varsinaiset teologiset argumentit noudattivat linjaa, joka on tullut tutuksi jo alan kirjallisuudesta. Luterilaiset pyrkivät tuomaan esille sekä VT:a ja sen liittoajattelua, että kirkkohistoriallisia argumentteja. Vapaiden suuntien edustajat puolestaan yrittivät rummuttaa, että kasteopin pitäisi nousta siitä, mitä UT:ssa näemme, jolloin esim. liiton jäseneksi tullaan henkilökohtaisen uskon kautta eikä luonnollisen syntymän kautta. Kaiken kaikkiaan panelistien argumentoinnista jäi sellainen kuva, että baptistinen kastenäkemys nousee eksegeesistä, kun taas luterilainen kastenäkemys lepää enemmänkin systemaattisen teologian varassa.

Loppujen lopuksi paneelin aikana ei päästy (tai ei haluttu joutua?) kovinkaan syvälliseen tai yksityiskohtaiseen argumentointiin. Osasyynä tähän saattoi olla keskustelun puheenjohtajan eli Hannu Vuorisen toiminta, mutta osaltaan varmaan vaikutti sekin, että kummallakaan puolella ei keskustelemassa ollut henkilöitä, jotka ovat (akateemisen oikeasti) perehtyneet aiheeseen. Esim. kirkkohistoriallista kehitystä tarkasteltaessa toinen puoli siteerasi vakioargumentteja, jotka tarkempi varhaisten dokumenttien tutkiminen osoittaisi hyvin hauraiksi, mutta toisen puolen tietämys ei riittänyt edes perustason vasta-argumenttien esittämiseen.

Keskustelun akateemisesti alhaisesta tasosta huolimatta yleisölle tarjoiltiin runsaasti erilaisia herkkupaloja. Esim. David Pawson esitti useamman kerran näkemyksiä, jotka eivät sopineet oikein mihinkään perinteisiin raameihin. Jotkut näistä olivat ihan hyviä oivalluksia, mutta (ainakin Pawsonin kirjallisesta tuotannosta päätellen) osa lepää hiukan heikommalla eksegeettiselä pohjalla.

Antti Laato yllätti monet kertomalla, että käytti omien lastensa kastekaavana kirkon vanhaa kaavaa, missä lapset (kummiensa suilla) sanoutuvat irti perkeleestä ja kaikista perkeleen pahoista teoista, jne. Kysymykseen siitä, ovatko kastamattomat mutta Jeesusta silti rakastavat lapset perkeleen vallassa, hän ei suoraan vastannut.

Timo Aro-Heinilä korosti, että luterilaistenkin kastenäkemys nousee Raamatusta (UT:sta?). Häneltä pääsi kuitenkin pieni (freudilainen?) lipsahdus kun hän mainitsi, että kirkkohistoria voi ainoastaan tukea Raamatusta noussutta näkemystä, tai kumota sen. (Tästä jälkimmäisestähän vapaat suunnat usein syyttävät luterilaisia.)

Sekä Laato että Aro-Heinilä moittivat osaltaan sitä kansankirkkomme käytäntöä, että lapsia kastetaan ilman, että kenelläkään paikallaolijoista välttämättä on henkilökohtaista uskoa. Kirkon virallisen opin mukaan tämä on ok (vaikkakaan ei toivottavaa), mutta ymmärrettävistä syistä herätyskristillisille luterilaisille asia on ongelmallinen.

Osapuolet tuntuivat olevan yhtä mieltä siitä, että kastekysymys on vain näkyvä osa suuremmasta kokonaisuudesta, jossa vapaiden kristittyjen ja luterilaisten välillä on eroja. Kysymys on siitä, miten ja milloin ihminen uudestisyntyy - Sanan ja sakramentin vaikutuksesta kasteessa, vai evankeliumin kuulemisen ja vastaanottamisen myötä.

Tämän valossa mielenkiintoista keskustelussa olikin se, mistä ei puhuttu. Moni olisi halunnut kuulla Aro-Heinilältä ja Laatolta, mitä he ajattelevat kirkon virallisesta opista eli siitä, että kirkon ja vanhempien/kummien uskon vaikutuksesta lapsi saa kasteessa Pyhän Hengen ja oman uskon ja näin uudestisyntyy. Tätä näkemystä eivät läheskään kaikki herätyskristilliset luterilaiset nimittäin allekirjoita ja kuitenkin se on erottamaton osa luterilaista kasteoppia.

Joillekin oli varmaan yllätys, kuinka paljon yhteistä luterilaisella ja baptistisella kastenäkemyksellä loppujen lopuksi on. Klaus Korhonen ja Valtter Luoto toivat monessa yhteydessä esille (mm. helluntaikirkon virallisia asiakirjoja siteeraten) sen, kuinka pelastus on Jumalan armoteko eikä millään lailla ihmisen oma suoritus. Samalla he sanoutuivat myös selväsanaisesti irti omavanhurskaudesta yms. leimoista, joita luterilaiset ovat baptistiseen kastenäkemykseen aikojen kuluessa liittäneet. Tämä oli hienoa kuulla, vaikka viralliseen luterilaiseen tulkintaan uskovien kasteesta sillä ei luonnollisesti ole mitään vaikutusta.

Liennytystä oli myös siinä, kun Korhonen ja Luoto vakuuttivat, että heidän silmissään uudestisyntyneet luterilaiset ovat "rakkaita veljiä ja sisaria" siitä huolimatta, että kastenäkemyksissä on eroa, ja että he ovat yhtä lailla pelastettuja. Samoin he pyysivät anteeksi mahdollisia ylilyöntejä ja mahdollista yksittäisten luterilaisten painostusta kastekysymyksessä. Sekä he että Pawson korostivat, että tärkeintä on toimia sen mukaan, mitä Herra asiasta sanoo.

On mielenkiintoista jäädä kuuntelemaan, millaisia signaaleja kentältä tämän jälkeen kuuluu. Keskustelu käytiin hyvässä hengessä eikä samanlaista vastakkainasettelua päässyt syntymään kuin helatorstain tilaisuudessa. Sympatiapisteet menivät ehkä tällä kertaa helluntailaisille, mutta ovet tuskin tulevat käymään normaalia vilkkaammin kummassakaan kirkkokunnassa. Sen sijaan Nokia Mission sisällä sopu kasteasiassa on varmasti tämän paneelin jälkeen helpommin löydettävissä - ja omien rauhoittelu lieneekin ollut yksi Koiviston päämotiiveista paneelikeskustelun järjestämiselle.

Päivitys 22.9.:
Alustavista reaktioista päätellen keskustelua on tulkittu molemmissa leireissä oman ryhmän voitoksi. Helluntailaisten RV-lehti ylistää David Pawsonia ja sitä, kuinka hänen mukaansa Uuden testamentin selkeä opetus on ratkaiseva. Toisaalta luterilainen Kotimaa-lehti vetää vähintään yhtä tiukasti kotiinpäin viitatessaan "kirkkohistorian tosiasioihin", joista professori Laaton mukaan "tiedetään, että lapsikaste oli ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana vallitseva käytäntö". Liekö tässä siis esimerkki ns. win-win -tilanteesta? :-)

Lue lisää...

Kolme kärpästä yhdellä iskulla

Yllättävät uutiset Nokia Mission tiimoilta eivät näytä loppuvan. Viimeisin lienee se, että helatorstain Iloa Tulvii -tapahtumassa paljon kohua herättänyt David Pawson on kutsuttu uudestaan Tampereelle, tällä kertaa osallistumaan Break Forth -konferenssin aikana käytävään "suureen kastekeskusteluun". Kaipaako Koivisto pappisoikeuksien palauttamisen jälkeen uusia vaikeuksia vai mistä on kysymys?

Jos asiaa pysähtyy hetkeksi ajattelemaan niin huomaa, kuinka nerokas veto Pawsonin kutsuminen takaisin itse asiassa on:

Ensimmäiseksi tulee mieleen, että Pawson ja suuri kastekeskustelu ovat sisäänvetotuotteita, joilla avitetaan uuden konferenssin rantautumista Suomeen. Vaikka kolmetuntiseksi kaavailtu keskustelu itsessään onkin avoin kaikille, se tuo viikonlopulle varmasti lisäarvoa erityisesti niiden mielissä, jotka tulevat paikalle kauempaa.

Toiseksi keskustelu ja Pawsonin paluu rikospaikalle vastaavat niille liikkeen piirissä oleville ja/tai sitä seuraaville, joiden mielestä Pawsonin sana Missiolle oli todellakin Herran antama, vaikka Koivisto halpamaisesti tyrmäsi sen ja kielsi äänitteiden myynnin. Koivisto haluaa näin osoittaa, että ei hyljeksi liikkeen helluntaisiipeä, vaan on valmis avoimeen ja julkiseen keskusteluun tästä suomalaisille niin kipeästä aiheesta.

Sokerina pohjalla Koivistolle ja kaikille luterilaisille on tietysti se, että Pawsonilla ja Korhosella ei ole ainakaan eksegeetin silmissä mitään mahdollisuuksia vastaväittelijöitään eli Laatoa ja Aro-Heinilää vastaan. Sulavapuheinen ammattiteologi puhuu nimittäin aina nojatuoliteologin suohon täysin riippumatta siitä, kumpi on oikeasti oikeassa. Pawson on kyllä terävä, mutta painii ainakin kirjallisen tuotantonsa perusteella täysin eri sarjassa eksegeettisen ja teologisen argumentoinnin suhteen kuin Laato. Sitä on tietysti vaikea tietää etukäteen, millä tasolla keskustelun argumentaatio tulee liikkumaan ja kuinka hyvin yleisö tuntee Raamattunsa, mutta eiköhän lapsikasteen ystäville ole luvassa muhkea hyvitys helatorstain henkisistä kärsimyksistä.

Lue lisää...

Kirkko myllerryksessä

Hiljattain ilmestyneessä Kodin Kuvalehdessä oli arkkipiispa Jukka Paarman haastattelu otsikolla "Kirkko myllerryksessä". Paarma ei ole hassumpi mies arkkipiispaksi, mutta en voi vastustaa kiusausta kommentoida muutamaa piispan lausuntoa.

Ensinnäkään Paarma ei pidä korkeita vuosittaisia kirkostaeroamislukuja (lähes 34 000 viime vuonna) "dramaattisen suurena". Yhtenä perusteluna tähän on se, että ev.lut. kirkkoon kuuluvien osuus on Suomessa suurempi kuin naapurimaissa. Kauas on tultu niistä ajoista, jolloin yksi laumasta eksynyt lammas oli tärkeämpi kuin ne yhdeksänkymmentäyhdeksän hyvässä tallessa ollutta. Lisäksi luterilaisen opin mukaan nuo kymmenettuhannet ovat kaikki uudestisyntyneitä Kristuksen ruumiin jäseniä, joten voisi kuvitella, että paimenet tekisivät kaikkensa heidän hyvinvointinsa eteen.

Toiseksi Paarma toteaa, että papin keskeisimmät tehtävät ovat jumalanpalveluksen pyörittäminen ja ehtoollisen jako. Kummallista, että UT antaa kyllä siellä täällä kaikenlaisia ohjeita seurakunnan paimenille, mutta on unohtanut täysin mainita nämä tärkeimmät tehtävät.

Kolmanneksi arkkipiispa odottelee ensimmäistä naispiispaa tällä vuosikymmenellä, tai viimeistään ensi vuosikymmenellä. Tämä epäilemättä toteutuukin, mutta syiksi näin pitkään odotukseen hän mainitsee sen, että naisilla ei tähän asti ole ollut tarpeeksi kokemusta hallinto- ja johtotehtävistä tai miehiin verrattavaa opillista pätevyyttä. En nyt puutu siihen, että nämäkin vaatimukset ovat outoja Raamatun valossa (mutta eipä sieltä toisaalta löydy koko piispajärjestelmääkään), mutta voisin kuvitella, että väitteet naisteologien alemmista opillisista kyvyistä eivät ole kaikkien mieleen.

Neljänneksi kiinnitin huomiota siihen, että Paarma vastustaa henkilöseurakuntia, koska silloin voi syntyä "samoin ajattelevien yhteisöjä". Toisaalta hän kuitenkin haluaa, että kirkolla on tarjota erilaisia juttuja erilaisille ihmisille - "katto korkealla... seinät leveällä ja ovet auki erilaisille suunnille". Miksei henkilöseurakuntia voi siis tarjota niitä kaipaaville? Vai onko niin, että on helpompi hallita yhteisöjä, joissa 99% jäsenistä käy kirkossa vain kolme kertaa elämässään, kun taas omasta tahdostaan (eikä asuinpaikan perusteella) jonkun yhteisön jäseneksi liittyneet voivat muodostaa potentiaalisesti vaarallisen voimatekijän? Divide et impera toimii tehokkaasti tänäänkin.

Viimeisenä silmiini osui se, kuinka kuinka Paarma muotoili sanansa varovaisesti Markku Koivistoa kommentoidessaan, mutta antoi kuitenkin ymmärtää, että "amerikkalaiset vaikutteet" ovat olleet Nokia Missiolle haitallisia. Kuinka ollakaan, samassa lehdessä on heti arkkipiispan haastattelun jälkeen juttu nimeltä "Hurmoksissa", jossa puhutaan mm. Seppo Juntusen ja Pirkko Jalovaaran kokouksista. Jutussa mainitaan mm. se, kuinka Jalovaaran toiminta sai alkunsa siitä, että ulkomailla pidetyssä kokouksessa hänen puolestaan rukoili "amerikkalainen pappi" (John Wimber varmaan kääntyisi haudassaan). Harvemmin kuitenkaan näkee ketään piispaa valittamassa siitä, että Jalovaaran toiminnan juuret ovat amerikkalaisessa Vineyard-liikkeessä, vaikka tällaista "guilty by association" -logiikkaa esim. juuri Koiviston kohdalla usein harrastetaan. (Kukaan ei myöskään tiettävästi ole vielä puuttunut Juntusen "Jumala parantaa" -mainoksiin tai hänen sivustollaan oleviin väitteisiin tuhansien ihmisten paranemisesta.)

Näin siis ajattelee arkkipiispamme. Kaikkia ei voi millään miellyttää - minkä lienee Paarma jo itsekin havainnut.

Lue lisää...