Sodanruhtinaan jalanjäljissä

Israel ja Hamas ovat olleet uutisissa päivittäin ja on ollut vain ajan kysymys, koska (muuten yhteiskunnallisesti yleensä niin aneemiset) kristitytkin jälleen nousevat parrasvaloihin tämän asian tiimoilta. Odotus on nyt ohi, sillä eilisessä pääuutislähetyksessä saimme ihastella kristittyjen marssia Gazan sodan puolesta. Edellisestä Israelin sotatoimia kannattavasta marssista ehtikin kulua jo yli kaksi vuotta.

Kotimaa-lehdessä julkaistiin televisiossakin nähdyn ICEJ:n Suomen osaston puheenjohtajan Juha Ketolan haastattelu. Yhtenä kysymyksenä oli, miksi kristityt kootaan marssimaan Israelin sotatoimien oikeutuksen eikä rauhan puolesta. Ketolan mukaan "se olisi ihan sama asia", koska Lähi-idässä olisi rauha ilman Hamasia.

Ketolan näkemys on monella tavalla mielenkiintoinen. Ensiksikin juuri 20 vuotta täyttänyt Hamas on aika tuore ilmiö Lähi-idässä, jossa sodilla on jo tuhansien vuosien historia. Jos pysyvä rauha olisi vain Hamasin olemassaolosta kiinni, niin siitä olisi nautittu jo pitkään. Israel voi toki tuhota Hamasin, mutta on naivia ajatella, että se takaisi rauhan sille alueelle.

Toiseksi on aika härskiä, että sodan puolesta marssimista tarjoillaan rauhan puolesta marssimisena. Tämä ei onneksi hämää ketään sen enempää kuin aikoinaan eri maissa tapahtunut "sotaministeriöiden" muuttaminen "puolustusministeriöksi". Jos uskovat haluavat vaeltaa Rauhanruhtinaan jalanjäljissä, niin olkoot reilusti rauhan asialla. Se, että uskovat ovat kaduilla vaatimassa jollekin maalle oikeutta käydä sotaa - hinnasta riippumatta - on pelottavaa siinä missä kaikki muukin uskonnon kaapuun verhoutunut nationalismi ja rasismi historian saatossa on ollut.

Kolmanneksi voisi todeta, että Ketola on tavallaan oikeassa. Jos kaikki eri mieltä olevat eliminoidaan tai alistetaan, niin tokihan sodat sillä vähenevät. Samaa ajattelua ovat harrastaneet monet vallat ja valtiot. Rooma vei rauhansa miekalla niin pitkälle kuin pystyi, eivätkä jenkitkään kaihda vaarallisten tahojen eliminointia. Israelkin saanee rauhansa, kun kaikki ympäröivät arabimaat (ja mieluummin vielä arabit muuallakin, varmuuden vuoksi) on eliminoitu. Irakista ollaan nyt vetäytymässä, mutta Yhdysvaltain tulevan ulkoministerin puheista päätellen Iranin aika koittaa vielä.

Neljänneksi täytyy kysyä, pyhittääkö päämäärä tosiaan keinot. Hamas pyrkii tuhoamaan Israelin ja on siksi vuosien varrella ampunut raketteja Israeliin niin, että useita siviilejä on kuollut. Israel pyrkii tuhoamaan Hamasin ja on siksi hyökännyt sitä vastaan niin, että paljon enemmän siviilejä on kuollut. Israel onkin Gazassa muutamassa viikossa tappanut saman verran ihmisiä kuin Hamas tappaisi raketeillaan (mikäli vauhti säilyisi samana kuin se on ollut vuodesta 2005 lähtien) 300 vuodessa. Jos kerran siviileistä ollaan huolissaan, niin miksi jommankumman puolen siviilit ovat arvokkaampia kuin toisen puolen?


Edellä esittämäni kritiikki ei tarkoita sitä, että kannattaisin Hamasia tai hyväksyisin raketti-iskut, itsemurhapommitukset, tms. On myös selvää, että Hamas käyttää omia siviiliuhrejaan median pelinappuloina, joilla se yrittää lietsoa Israel-vastaista mielialaa ja kiihottaa muitakin tarttumaan aseisiin.

Mutta miksi kristityt ovat marssimassa sodan puolesta? Miksi kristityt eivät ole marssimassa vanhurskauden puolesta, leskien orpojen ja köyhien puolesta, eri maissa tapettavien kristittyjen marttyyrien puolesta, Afrikan nälänhätää vastaan, irtisanomisia vastaan, ympäristön tuhoamista vastaan, eri puolella käynnissä olevia kansanmurhia ja etnisiä puhdistuksia vastaan, ja niin edelleen? Miksi suomalainen kristitty innostuu vasta siitä, että Lähi-idässä maksetaan silmä silmästä, hammas hampaasta - ja välillä vähän ylikin? Tähänkö meidän Herramme Jeesus meitä kehotti?

Autuaita ovat sodan kannattajat, sillä heidät pitää Israelin ystäviksi kutsuttaman.

Lue lisää...

Lisää kaikuja Kotimaasta

Esittelin kesällä valittuja paloja Kotimaa-lehden sivuilta. Tässä lisää yhtä tarkoitushakuisesti poimittuja näytteitä siitä, minkälaisia vaikuttajia ja vaikutteita kansankirkossamme on:

Lehden numerossa 43 lehden "kanslisti" ihmettelee vakiopalstallaan äänen, kuinka 50000 helluntailaisen muodostamalla pienellä liikkeellä on varaa lähettää maailmalle enemmän lähetystyöntekijöitä kuin rikkaalla, monimiljoonajäsenisellä kirkolla ja sen seitsemällä lähetysjärjestöllä yhteensä. Sitä sopiikin ihmetellä.

Numerossa 44 Koivisto-myönteisyydestään sittemmin parannuksen tehnyt dosentti Sammeli Juntunen on sitä mieltä, että kansankirkko on "teologisesti erinomainen ajatus". Hänen tavoitteenaan onkin kirkko, "jossa kuilu uskovaisten ja muiden välillä poistuisi".
Tämän kuilun voi teoriassa poistaa kolmella eri tavalla. Juntunen ilmeisesti toivoo, että kuilusta ei tehtäisi liian isoa numeroa kirkon piirissä, jolloin tuo oleellinen ero paljastuisi vasta (enemmistön kannalta) ikävänä yllätyksenä helmiportilla. Muut kaksi tapaa poistaa kuilu ovat kirkon nykyinen trendi (eli savustetaan uskovat ulos) tai sitten alkuseurakunnan tapa (toimitaan niin, että ei-uskovat pysyvät ulkona kunnes tulevat uskoon; vrt. Apt. 5:13).

Seuraavassa numerossa valitellaan, että pääkaupunkiseudulla asuvat vanhemmat eivät enää meinaa löytää kastettavalle lapselle kirkkolain edellyttämiä kahta kirkkoon kuuluvaa kummia. Joskus on jopa kastepapin pitänyt ryhtyä kummiksi, jotta lapsi on saatu kastetuksi. Tässäpä jälleen helmi kaikille niille, jotka kuvittelevat kuuluvansa sola scriptura-periaatetta kunnioittavaan kirkkokuntaan.

Numerossa 46 haastatellaan eksegetiikan lehtori Jarmo Kiilusta ja valitellaan sitä, kuinka brittiläislähtöisen kalvinistisen teologian takia apokryfikirjat jäivät pois Raamatuista, minne ne kuitenkin kuuluvat. "On oikeastaan epäluterilaista olla piittaamatta apokryfikirjoista ja lukematta niitä", toteaa Kiilunen. Joitakin saattaa harmittaa ajatus siitä, että juutalaisten pyhiin kirjoituksiin lasketaan mukaan kirjoja, joita he eivät itse laske mukaan, mutta luterilaisille asian ei pitäisi olla ongelma. Jo Luther jakoi UT:n jyviin ja akanoihin, joten pullan kasvamisen ei pitäisi olennaisesti haitata rusinoiden poimimista.

Seuraavassa numerossa eräs lukija kyselee, onko vuorisaarna otettava tosissaan. Pappi lohduttelee, että Jeesuksen mukaan Jeesuksen antamia ohjeita ei ihminen kykene noudattamaan. Pappi lienee tarkoittanut, että ilman Pyhän Hengen vaikutusta Jeesuksen tarjoama etiikka on ihmiselle mahdotonta, mutta nyt lukijalle jää sellainen kuva, että Jeesuksen antamia ohjeita ei ole uskovankaan tarkoitus noudattaa. Kansamme onneksi löytyy näitä Raamattunsa osaavia pappeja, jotka vapauttavat meidät kaikista niistä kiusallisista teksteistä, jotka muuten voisivat kutsua meitä muuttumaan Jeesuksen kaltaisuuteen.

Marraskuun viimeisessä numerossa piispa Huotari haluaa "iloisesti puhua tapakristillisyyden puolesta". Hänen teesinään on, että oikea, elävä kristillisyys nousee ja lähtee liikkeelle kristillisistä tavoista. Ajatus on kaunis, vaikkakin empiirinen kokemus vuosisatojen ajalta osoittaa, että näin ei käy. Tapakristillisyyttä ja tapakristittyjä ja on maailma pullollaan ilman, että he mitenkään merkittävässä määrin siirtyisivät oikeiden kristittyjen leiriin. Pikemminkin juuri näiden siivosyntisten on kaikkein vaikeinta nähdä, että he ovat sairaita ja tarvitsevat lääkäriä. Sen sijaan siellä, missä kristittyjen ja muiden ihmisten raja on selvin, saavuttaa evankeliumi myös eniten ihmisiä. Usko synnyttää aina kristillisiä tapoja, mutta usko ei tule tapakristillisyydestä vaan evankeliumin kuulemisesta.

Joulukuun myötä alkaa kirjoituksissakin näkyä selvästi enemmän valoa. Numerossa 49 todetaan, että luterilaisuudessa ei juuri perusteta Raamatun näkemyksistä maallisia tai yhteiskunnallisia asioita koskevissa kysymyksissä, mutta spekuloidaan kuitenkin sillä, mitä pyhät kirjoitukset mahtaisivat sanoa itsenäisyydestä. Tässä yhteydessä kenttäpiispa Hannu Niskanen toteaa, että Suomi ei ole mitenkään Jumalan erityisesti valitsema kansa, vaan sen vapaus on yhtä arvokas kuin muidenkin kansojen. Samoilla linjoilla on myös VT:n eksegeetti, kirkkoherra Pekka Särkiö, jonka mielestä jonkun tietyn kansankunnan pitäminen "valittuna kansana" tai nationalismin perustelu Raamatulla on hyvin ongelmallista.

Kotimaan viimeisimmässä numerossa Markku Envall valittelee, että joulu on kaikkea muuta kuin mitä kirkko toivoisi. "Miten joulunsa toteuttaakin, sen pitäminen omana vaatii yhä suurempaa kykyä torjua, kieltäytyä, tehdä vastarintaa." Envall on oikeassa. Joulu on Jumalan pahimman kilpailijan, Mammonan, tärkein palvontapäivä ja kulutusvuoden onnellinen huipentuma. Kristityt ovat tehneet tästä pakanallisesta juhlasta aikaisemminkin kristillisen juhlan - jokohan olisi aika yrittää uudestaan?

Lue lisää...

Rauhan asialla

"Autuaita ovat rauhantekijät." Monet pitävät vuorisaarnan ohjeita korkeina eettisinä päämäärinä, mutta harvemmin niihin on määrätietoisesti pyritty. Voisi kuvitella, että ainakin rauhan tekeminen on helppoa, mutta eipä taida kristittyjenkään historiallinen saldo olla tässä asiassa kovin paljoa plussalla. Valitettavan usein poliittiset päättäjät vievät meitä kuin pässiä narussa.

Ennen Irakin sotaa oli pitkään käynnissä propagandakampanja, jonka tavoitteena oli taivutella myös kristilliset tahot tulevan sodan puolelle. Yhdysvalloissahan kristillisen oikeiston tuki on välttämätön tällaisille projekteille, mutta sama propaganda puri myös muualla. Bushia esiteltiin Jumalan valittuna, joka koko maailman hurratessa nujertaa pahan Saddamin. Samaan soppaan sotkettiin vielä Israel, eli vaikka sota muuten olisi kyseenalainen, niin ainakin se sai monien kristittyjen tuen, koska yhtenä mainittuna tavoitteena oli pelastaa Jumalan omaisuuskansa.

Nyt sama propagandakoneisto on jo pitkään pohjustanut hyökkäystä seuraavaan kohteeseen eli Iraniin. Maan johto on toki lisännyt - Saddamin tavoin - itsekin vettä myllyyn, mutta samalla uskonnollisen oikeiston hyvin tuntevat pelurit tekevät ahkerasti työtä, jotta myös kristityt Yhdysvalloissa ja muualla saataisiin tukemaan sotaa. Pöytään on vanhaan malliin lyöty myös Israel-kortti, sillä viimeistään se takaa monien uskovien sympatiat sodalle tai iskulle, jota on jo useampi vuosi suunniteltu.

Yksi esimerkki tästä propagandasta on PowerPoint-esitys, joka Suomessakin kiertää sähköpostissa ja jossa pyritään perustelemaan "ennaltaehkäisevää" iskua Iraniin. Keskitysleireillä otetut kuvat ovat kieltämättä edelleen vaikuttavia ja kukapa ei tuntisi syyllisyyttä siitä, mitä juutalaiset joutuivat kärsimään.

Toinen tuore esimerkki löytyy Nokia Mission sivustolta, jossa Markku Koivisto raportoi olleensa "rauhan asialla poliittisten ja hengellisten johtajien kokouksessa" Pariisissa. Kyseessä oli EFIn eli European Friends of Israel -lobbausjärjestön organisoima tapahtuma, jossa oli Israel-innostuneita poliitikkoja ja pastoreita eri maista.

Huolimatta siitä, että konferenssiin osallistuneet poliittiset ja hengelliset vaikuttajat olivat tarkoin valikoituneita, saatiin tulokseksi yllättävän järkevä yhteinen julkilausuma. Koivisto kuitenkin kieltäytyi allekirjoittamasta asiakirjaa, koska se pitää sisällään ajatuksen siitä, että Lähi-idässä voisi elää rauhanomaisesti rinnakkain kaksi valtiota, Israel ja Palestiina. Koiviston mielestä tällainen ei ole Raamatun mukaista, koska hän näkee, että Israel tulee lopunaikana ottamaan "historiallisen laajuutensa".

Samassa raportissa todetaan, että Iran pitää pysäyttää. Ratkaisuna spekuloidaan sillä, että Israel iskee Iraniin. Kirjoituksen viesti on se, että jos uskova todella pitää kiinni Jumalan Sanasta, hän tukee Israelin iskuja ja laajentumispyrkimyksiä (ja tietysti myös jenkkien, jos he haluavat auttaa). Pyrkimys rauhaan on sallittu vasta sitten, kun profetiat ovat toteutuneet tavalla, jota Koivisto odottaa.

Siinä ei ole mitään ihmeellistä, että USA ja Israel käyttävät sumeilematta hyväkseen sinisilmäisiä kristittyjä tässäkin asiassa. Sen sijaan on käsittämätöntä, kuinka usein hengellisiksi johtajiksi päätyneillä uskovilla on vakavia aukkoja Raamatun ja sen periaatteiden tuntemisessa. Karismaattinen voitelu ei valitettavasti korvaa Sanan tutkimista eikä pelkillä VT:n profetioilla pötkitä kovin pitkälle.

Uskovat on kutsuttu aina ja kaikkialla olemaan sosiaalisen ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden, rauhan ja vanhurskauden puolesta, riippumatta siitä, kuka niitä ajaa tai minne. Herra pystyy kyllä valvomaan profetioidensa toteutumisen ilman, että vastustamme rauhaa tai kannatamme väkivaltaa. Siksi jokaisen kannattaakin kysyä itseltään peilin edessä, onko oikeasti rauhan asialla - vaiko vain poliittisen propagandan uhri.

Lue lisää...

Kirkko, kirkot ja lopunaika

Raamatussa on nähtävissä tiettyjä kuvioita tai tapahtumaketjuja, jotka toistuvat usein tai ainakin merkittävissä paikoissa. Joskus kuvio on helppo erottaa, joskus se taas vaatii lukijalta vähän enemmän tarkkaavaisuutta. Yksi tällainen kuvio on kansojen hajoittaminen ja yhdistyminen, jota käsitellään Raamatun tärkeissä käännekohdissa.

Vanhan Testamentin ensimmäisissä luvuissa näemme, kuinka Jumala joutui jakamaan ihmiskunnan eri kansoiksi ja kieliksi, koska se oli käynyt liian mahtavaksi ja kuvitteli itsestään liikoja. YYA-toiminta loppui hyvin tehokkaasti ja Babylonin rakennusurakka jäi kesken. Hajaannus ei kuitenkaan ole ikuinen ja lopullinen, vaan mm. Ilmestyskirjasta voimme lukea, kuinka kansat jälleen yhdistyvät. Ensin tulee yhdistyminen Pedon alaisuuteen tämän seuraajina - Babylonin rakennusurakka saa vihdoin huipentumansa - ja lopulta pahan kukistuttua kaikki (jäljelläolevat) kansat palvovat Herraa.

Tämän kansojen tarinan rinnalla Raamatussa kulkee toinenkin tarina, nimittäin sen yhteisön tarina, jonka Jumala kutsui kaikista kansoista omaksi pojakseen. Vanhassa Testamentissa tämä Jumalan kansan tarina päättyy hajaannukseen ja vieraan vallan alla elämiseen. Jeesuksen myötä tilanne kuitenkin muuttuu ja Apostolien teoissa Pyhän Hengen vuodatus ja sitä seuranneet tapahtumat esitetään ikään kuin kansojen ja kielten hajaannuksen tyhjäksi tekevänä tapahtumana ja jopa eräänlaisena uutena luomisena Hengen elävöittäessä opetuslapset. Jeesuksen juutalaiset seuraajat ovat kaikki yhtä, ylittävät erilaiset kielimuurit ja muutenkin kaikki näyttää lupaavalta, varsinkin kun evankeliumi alkaa levitä kaikille kansoille. Jumala on aloittanut uuden kansan luomisen, jossa ihmiset ovat yhtä iästä, sukupuolesta, rodusta tai kielestä riippumatta.

Näin siis teoriassa, eli Jumalan omien yhteyden ja ykseyden (moninaisuudesta huolimatta) tulisi toimia merkkinä kaikille niille, jotka ovat vielä hajaannuksessa ja vihaavat toisiaan - jos eivät aina veljeään, niin sitten viimeistään naapurimaan asukkaita. Mutta kuinka tässä suunnitelmassa kävikään?

Israelin isoimmat ongelmat VT:ssa lähtivät liikkeelle siitä, että heille ei kelvannut asema, jossa Jahve oli kansan kuningas, vaan he halusivat olla niin kuin muut kansat, joilla oli oma kuningas (ja kaikki siihen liittyvä byrokratia, hierarkia, valtapeli, taloudellinen riisto, jne. jne.). Kansa sai mitä halusi ja loppujen lopuksi se vajosi muiden kansojen tasolle ja epäonnistui tehtävässään toimia valona kansoille.

Kuinka ollakaan, kristillisyydessä alkoi jo varhain samansuuntainen kehitys, eli ruvettiin tavoittelemaan asemaa ja valtaa, ensin seurakuntien keskuudessa ja lopulta maailmassa. Kristityt, kaikista "kansoista" vähäisin ja alkuaan sorrettu yhteisö, nousi lopulta valtaan ja muuttui monella tapaa sorretusta sortajaksi. Kirkolle kävi siten yhtä surkeasti kuin Israelille, joka profeettojen muistutuksista huolimatta unohti lunastuksensa Egyptin orjuudesta ja sorrosta.

Tänä päivänä meillä on yhden kirkon sijasta (kymmeniä) tuhansia kirkkoja ja kirkkokuntia, jotka elävät hajaannuksessa sekä teologisesti että keskinäisen yhteyden ja rakkauden näkökulmasta katsoen. Siitä voidaan tietysti keskustella, onko tuo kirkkojen lukumäärä ja moninaisuus hyvä vai huono asia, mutta se on varmaa, että todellisen, paikallistasolla toteutuvan uskovien yhteyden ja keskinäisen rakkauden puute on Herramme silmissä aina syntiä ja Hänen tahtonsa vastainen tila.

Tähänkin ongelmaan on tarjolla kaksi ratkaisua. Ilmestyskirjan mukaan lopun aikana pedon tukena on väärä profeetta, joka kokoaa ja yhdistää kansat hengellisesti yhden sateenvarjon alle ja samalla pedon päämääriä palvelemaan. Toisaalta Jumala yhdistää keskenään ne, jotka loppupelissä seisovat keskenään samalla puolella. Niin kuin Ilmestyskirja aivan alkuluvuista lähtien antaa ymmärtää, osa seurakuntien jäsenistäkin on vaarassa huomata olevansa väärällä puolella tässä lopunajan taistelussa ihmisten mielistä ja sydämistä.

Tästä ei ehkä vielä kannata vetää sellaista johtopäätöstä, että pyrkimys ekumeniaan ja opilliseen yksimielisyyteen olisi pedon pussiin pelaamista. Toisaalta ei kannata myöskään kuvitella, että oppikeskustelut ja yhteiset lausumat ovat se tapa, jolla Jeesuksen rukous seuraajiensa yhteydestä ja keskinäisestä rakkaudesta saa lopulta vastauksensa. Turha on myöskään valitella yhteyden virallisia esteitä ja selitellä seurakuntalaisille, että yhteyden toteutumisen voi jättää taivaassa tapahtuvaksi.

Minkälaista tulevaisuutta me haluamme? Odotammeko ylhäältä tulevaa lupaa tai käskyä toteuttaaksemme yhteyttä käytännössä omassa elämässämme, ihmissuhteissamme, valinnoissamme ja toimissamme? Haaveilemmeko jälleen kirkon kulta-ajasta, jolloin pakanat ja eri tavoin ajattelevat uskovat pannaan lailla - ja tarvittaessa vaikka miekalla - järjestykseen? Kaipaammeko yhteiskunnallista uskottavuutta ja salonkikelpoisuutta? Vai kelpaako meille kirkko, jonka turva on Ikiaikojen Jumala, jonka pää on Jeesus Kristus, joka vaeltaa Pyhän Hengen täyteydessä? Kirkko, jonka voima on heikkoudessa, joka tunnetaan keskinäisestä yhteydestä ja rakkaudesta - ja jota maailma vihaa?

Huominen rakentuu tämän päivän valinnoista.

Lue lisää...

Missä ovat profeetat?

Timo Koivisto - huutava ääni Lahden erämaassa - kyselee, missä ovat tämän päivän profeetat Suomen Siionissa. Kysymys on erinomainen ja sitä sietää pysähtyä pohtimaan hetkeksi.

Joillekin ajatus profeetasta tai profeetallisesta sanomasta voi olla epämiellyttävä tai hämmentävä. Ne, joille tämä inhimillinen kiusaus on liikaa, voivat iloita, sillä teologit ovat valmistaneet pääsyn siitä, niin että he voivat sen kestää: profeettoja (ja muuta hörhöilyä kuten sairaiden parantamista, ihmeitä ja merkkejä, kielilläpuhumista, apostoleja, jne.) esiintyi vain Raamatun aikoina. Edistyneempinä ja sivistyneempinä he saavat sen sijaan tänä päivänä nauttia rauhallisesta ja harmonisesta, ylhäältä päin tiukasti johdetusta jumalanpalveluselämästä - ja bonuksena ympäröivän yhteiskunnan hyväksynnästä ja arvonannosta.

Vaan entäpä me muut, jotka uskomme että kissa ei suinkaan ole vienyt Jumalan kieltä ja että hän puhuu vielä tänäkin päivänä kansalleen, ei ainoastaan kirkon pappien vaan myös profeettojen kautta? Mistä me tunnistamme profeetan, jos sellainen tulee vastaan? Onko profeetalla pitkä tukka, joka ei ole nähnyt kampaa sitten kansakoulun? Tilaako profeetta McDonaldsissa vain heinäsirkkoja ja villimehiläisten hunajaa? Erottaako profeetan jo kaukaa, koska hän huutaa niin lujaa? Vai paljastaako profeetan se, että hän on Herralta kuullut etukäteen seuraavan viikon oikean vakioveikkausrivin?

Profeettoja tai ainakin sellaiseksi tarjoutuvia tuntuu olevan moneen lähtöön. Jotkut kiertävät ympäri maailmaa profetoimassa, kuinka aina kussakin maassa tulee tapahtumaan muutoksia seuraavien 12 kuukauden aikana. Jos joku ympäripyöreä ennustus osuu joskus oikeaan, lisätään pukuun yksi natsa ja tilataan kaveri uudestaan seuraavana vuonna.

Jotkut profeetat ennustavat, kuinka Herran tulemisen aika on lähellä. Tämä on aina varma nakki, sillä se on ollut lähellä jo pari tuhatta vuotta. Toiset taas puhuvat siitä, kuinka VT:n profetioiden täyttymys on *juuri nyt* lähellä juutalaisten palatessa Palestiinaan. Näille täysi kymppi Israel-innosta - ja kuutonen teologisesta tietämyksestä. Joillakin profeetoilla voi jopa olla voimakas ja aito profetian lahja (usein yhdistyneenä vahvaan haluun esiintyä) mutta loppupelissä kuitenkin aika kapeat hartiat profeetan viitan kantamiseen.

Parhaat eväät profeetan tunnistamiseen löytynevät Raamatusta, jossa meille on säilynyt tietoa monien profeettojen toiminnasta ja sanomasta (mm. Mooses, Elia, Elisa, VT:n profeettakirjat, Johannes Kastaja, Jeesus, Ilmestyskirja). Raamatun perusteella näyttäisikin siltä, että profeetta (1) saarnaa aina parannusta Jumalan kansalle; (2) saattaa tuoda myös toivon ja lohdutuksen sanoja; ja (3) ei välttämättä puutu pelkästään hengellisiin ongelmiin, vaan tarttuu rohkeasti myös yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja valtaa pitävien vääriin arvoihin ja ratkaisuihin.

Meillä ihmisillä on aina ollut halu nähdä tulevaisuuteen ja siksi ennustavat profeetat ovat tänäkin päivänä kovassa kurssissa. Jos heidän sanomansa sivuaa jotenkin Raamatun profeettojen sanomaa, niin se osuu useimmiten edellä mainittuun ryhmään #2. Vaan missä ovat ne vierailevat ulkomaiset puhujat - harva edelleenkään kelpaa profeetaksi omalla maallaan - jotka saarnaavat parannusta suomalaisille kristityille? (Se, miten profeetat saavat sanomansa kuuluviin esim. kirkolliskokouksessa, on vasta toisen asteen ongelma.)

Jos joku Raamatun profeettojen kanssa samassa jatkumossa oleva profeetta joskus nousee Suomen Siionissa, niin veikkaan, että hänen sanomansa saattaa käsitellä esim. tällaisia aiheita:
- seurakuntien ja kirkkokuntien väliset katkeruudet, vihamielisyydet, raja-aidat ja nokkimisjärjestykset
- omien valtakuntien rakentaminen Jumalan valtakunnan sijasta
- vallanhimo ja pyrkimys vääränlaiseen kontrolliin
- ihmisten traditiot ja perinnäissäännöt, joista on tullut tärkeämpiä kuin Jumalan sanasta tai ihmisestä itsestään
- Mammonan kahleet
- ihmiskunnia, jota on etsitty Jumalan kunnian sijasta
- ihmispelko, johon on syyllistytty Jumalan pelon sijasta

Mikäli kaveri ei näistä asioista julistamalla vielä koe profeetan kohtaloa omiensa keskellä, niin eiköhän viimeistään yhteiskunnallisiin epäkohtiin puuttuminen hoida homman loppuun. Potentiaalisina aiheina voitaisiin mainita esim. Suomen päättäjien kiihkeä hoppu Naton kimppaan; alkoholiveron alhaalla pitäminen ja juomien saatavuuden helpottaminen kansan juodessa itsensä hengiltä; ylijumala Viimeisen Rivin vaikutusvalta yritysten ja työnantajien päätöksiin; tuloerojen kasvu; vanhusten, köyhien ja yhteiskunnan heikompiosaisten sosiaaliturvan heikkeneminen ja terveydenhoidon kallistuminen/vaikeutuminen; jne. Poliitikoillehan nämä ovat jo tuttuja aiheita, mutta kuka rohkea Herran soturi uskaltaisi lausua ääneen, että Raamatun Jumala on loppujen lopuksi aika kaukana oikeistolaisesta pikkuporvarista?

Harva meistä haluaa tällaisia profeettoja kuulla, saati sitten kutsua heitä massajuhlasupersuurkokoustapahtuman pääpuhujaksi. Siksi nämä kaverit päätyvätkin yleensä kaivon pohjalle, saavat päänsä tarjottimelle, joutuvat maanpakoon jollekin kaukaiselle saarelle - tai tulevat naulituksi häirikkönä ristille. Profeetan viittoja on siis runsaasti vapaana. Any takers?

Lue lisää...

Isänmaa, Israel ja Ilmestyskirja

Kristikunnan suurinta juhlaa, pääsiäistä, vietetään tällä viikolla. Juhlan kunniaksi Nokia Missio järjestää suuren pääsiäistapahtuman, jonka aiheena on "Suomi, Israel ja lopunajat". Juhlan päävieraana on yhdysvaltalainen Chuck Pierce, joka hänen oman www-sivustonsa mukaan on sekä apostoli että profeetta. Kaikesta päätellen on siis luvassa tapahtuma, joka ei jätä ketään kylmäksi.

Tapahtuman mainoksen nähdessäni jäin miettimään, että miten nuo kolme asiaa - Suomi, Israel ja lopunajat - liittyvät toisiinsa. Raamattu puhuu lopunajoista, mutta ei sano mitään Suomesta tai tämän päivän Israelin valtiosta, joten ainakaan Jumalan Sana ei ole näitä kolmea teemaa yhdistävä tekijä. Onneksi asia kuitenkin selvisi Nokia Mission sivustolta: Chuck Pierce tulee Suomeen kertomaan suomalaisille, kuinka Suomi tulee olemaan avainasemassa juutalaisten suuressa eksoduksessa Israeliin (joka oletettavasti jotenkin liittyy Ilmestyskirjaan tai Raamattuun).

Lisää tietoa asiasta on saatavilla liikkeen verkkokaupassa myynnissä olevasta kirjasta, MOMENTUM - Suomi, Israel ja lopunajat. Kirjan esittelyssä jopa varoitetaan, että sen lukemisen myötä saattaa lukijassakin "puhjeta profeetallisuus". Nyt on siis mahdollisuus tehdä kertaheitolla täyttä totta Paavalin kehotuksesta tavoitella profetian lahjaa - ja vielä halvalla, vain 15 eurolla.

Ok, yllä olevista kommenteista paistaa läpi tietty skeptisyys. Tapahtuman markkinointi muistuttaa nimittäin niin paljon erään Leo M:n meininkiä, joka on pitänyt osaa Suomen uskovista varpaillaan jo kymmeniä vuosia näillä "NYT"-opetuksillaan samasta pyhästä kolminaisuudesta eli isänmaasta, Israelista ja Ilmestyskirjasta. Haluaako Nokia Missio leoksi Leon paikalle? Tulevatko suurimmat rahavirrat Israelin ystäviltä? Vai onko Missio kenties jälleen laajentamassa työnäkyään?

Markku Koiviston ydinosaamista on suomalaisten luterilaisten tavoittaminen evankeliumilla. Toivottavasti Ilmestyskirjaan ja lopunaikoihin liittyvät hörhöilyt jätetään muille ja liike keskittyy omaan missioonsa - sikäli kun se on sille itselleen selkeä ja kirkas.

Lue lisää...

Joulun sanoma

Kaikki tietävät, koska joulua vietetään, ja useimmat tietävät vielä senkin, että se liittyy (teoriassa) jotenkin Jeesukseen - kaikesta kaupallisuudesta ja pakanallista perua olevista tavoista huolimatta. Kristityt osannevat kertoa senkin, että jouluna juhlitaan Jeesuksen syntymää. Tämä juhla olisi kuitenkin merkityksetön ilman Jeesuksen kuolemaa ja sen seurauksia. Liian harva pysähtyy miettimään sitä, että nämä kaksi liittyvät oleellisesti yhteen.

Jouluevankeliumissa toivotetaan rauhaa maahan niille ihmisille, joita kohtaan Jumalalla on hyvä tahto (ks. aikaisemmat ko. tekstiin liittyvät kommenttini). Jumalan ja ihmisten välillä - ja loppupelissä myös ihmisten kesken - voi olla rauha vain sen tähden, mitä Jeesus on tehnyt puolestamme. Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa paha saa palkkansa ja synniltä ja jopa kuolemalta viedään pahin terä pois. Jeesuksen työn tähden Jumala voi antaa meille anteeksi meidän pahat tekomme.

Monissa uskonnoissa uskotaan "silmä silmästä ja hammas hampaasta" -jumalaan. Anteeksiantamusta pidetään heikkouden osoituksena, jolloin ei suhtauduta tarpeeksi reilusti ja oikeudenmukaisesti pahuuteen. Onkin vaikea kuvitella, että esim. Lähi-Idän kriisin osapuolet tekisivät muuta kuin vastaavat väkivallalla väkivaltaan (joidenkin kristittyjen noustessa jopa barrikadeille sen puolesta, että pitää pystyä maksamaan potut pottuina ja mahdollisesti vielä korkojen kera).

Kristinuskon Jumala sen sijaan suhtautuu anteeksiantamiseen vakavasti. Jeesuksen välittämä kuva rakastavasta Isästään ärsytti suunnattomasti fariseuksia, joiden jumalakuvaan armo ja anteeksiantamus ei oikein sopinut, eikä tuo asetelma ole 2000 vuodessa juuri muuttunut.

Anteeksiantamus on aivan uskomme ytimessä. Sen takia saamme syntimme anteeksi. Sen tähden meillä on rauha Jumalan kanssa. Sitä rukoillaan Isä Meidän -rukouksessa. Se on itse asiassa niin vakava asia, että ilman sen osoittamista toisille ei ole asiaa taivaaseen (Matt. 6:14-15; 18:21-35).

Mutta mikä parasta - ja tässä on joulun sanoma - Taivaallinen Isämme tarjoaa sitä lahjana tänäkin jouluna jokaiselle, joka sen haluaa vastaanottaa.

Hyvää joulua!

Lue lisää...

Kaksi kertomusta

Tasan neljäkymmentä vuotta sitten Kuuden päivän sota oli juuri saavuttanut puolivälinsä. Sodan lopputuloksesta ei ole epäselvyyttä, mutta sen perimmäisistä syistä kiistellään yhä. Tässä kaksi eri näkökulmaa siihen, mistä on kysymys (kiitos jjmarkalle vihjeestä):

Once upon a time there was a lady who rejoiced in a large family. Her husband was rich and well respected. His family used to live in a fine stately home in the country; impecunious ancestors had given it up several centuries ago, but the family still thought of it as theirs. One day, burglars broke into their current home. They shot the husband, raped and murdered the daughters, cut the throats of all the sons, and stole everything they possessed. The lady and one child miraculously escaped. Desperately seeking to make a new life, they discovered that the old family home seemed to be available. With help from a few friends, who felt guilty that no-one had heard the family’s cries for help in their hour of need, they moved in, assuming that the few people living on the estate were servants. The lady married again, and in a short time had a new and flourishing family. However, to her dismay and alarm, some of the tenants on the estate seemed to resent her arrival, and were plotting to get rid of her. Why, she wondered, does the whole world seem to have it in for me? What have I done to deserve this? Why can’t I just be left to live in peace after all I’ve suffered?

Now let’s tell the story the other way round. Once upon a time there was a family who had lived in a great old house for so long that they’d almost forgotten they hadn’t built it themselves. They loved the house and its grounds dearly; they knew every room, every nook and cranny, every stick and stone on the property. They had suffered much because of violent and abusive neighbours, and were reduced in circumstances to the point where some of the fine rooms in the house were shut up, and some fields left uncultivated. One day, to their alarm, a woman swept up the drive in a car, announced that she was in charge now, and proceeded to throw some of the family off the estate altogether, herding many of the rest into little encampments, while she took over the best parts of the house and grounds. When they protested, she called up her powerful friends, who gave her money to see her through. Now, a generation later, the family have grown used to her, but many, particularly the younger generation, are asking why they have to put up with this intolerable situation a moment longer.

- Tom Wright artikkelissa "The Holy Land Today"

Lue lisää...

"... koko Israel on pelastuva"

Roomalaiskirjeen 11. luvun jae 26 on monille teologisesti hyvin tärkeä. Vuoden -92 käännöksessä jae alkaa näin: "Sen tapahduttua koko Israel on pelastuva..." Asiayhteydessään tämän voidaan nähdä tukevan ajatusta, että ensin on pelastuksen aika pakanoille ja sen jälkeen koko (etnisesti juutalainen) Israel(in valtio?) pelastuu.

Kreikaksi jae kuitenkin alkaa sanoilla και ουτως. και on konjunktio, joka usein käännetään sanalla "ja", ja tällaisessa yhdistävässä roolissa se toimii myös tässä lauseessa. Sanalle ουτως esim. BDAG antaa vaihtoehtoina "näin", "siten", "tällä tavoin" (viitaten siihen, mitä on juuri edellä kerrottu tai seuraa heti välittömästi). Tämä on sanan yleisin merkitys. Huomattavasti harvinaisempi tulkinta- ja käännösvaihtoehto on vertailevissa kohdissa käytetty sana "niin" (esim. "niin suuri"). Viimeisenä vaihtoehtona BDAG tarjoaa muut vaihtoehdot poissulkevana ilmaisuna esim. sanaa "niin" tai "yksinkertaisesti".

Ensimmäistä vuottaan kreikkaa opiskeleva saattaakin ihmetellä (ja näin on minullekin ihmetelty), miksi käännöksessä lukee "sen tapahduttua", koska leksikkojen mukaan και ουτως ei sellaiseen merkitykseen taivu (paitsi väkisin vääntämällä). Monissa englanninkielisissä käännöksissä Room 11:26 onkin "And in this way..." tms. (Tosin esim. NETin alaviite väittää, että kieliopillisesti myös temporaalirakenne on mahdollinen.)

Voi olla, että käännöksen "sen tapahduttua" tueksi löytyy jostain kreikan tekstikorpuksesta joku kohta, vaikka yhtäkkiä katsottuna (ja kommentaareja lukiessa) näyttääkin siltä, että käännöksen taustalla on enemmän teologiset interessit. Toisaalta voidaan tietenkin kyynisesti todeta, että käännettäessä teologiset intressit ovat aina taustalla. Siitä huolimatta jälleen kerran olisi ollut hienoa, jos näinkin teologisesti herkässä kohdassa olisi lukijalle kerrottu edes alaviitteessä, että luontaisempi käännösvaihtoehto olisi ollut esim. "tällä tavoin".

Se, miten tuo vaikuttaa Room. 9-11 tulkintaan, onkin sitten oma asiansa...

Lue lisää...

(W)right insight

For some, alas, the very phrase 'second coming', and even perhaps the word 'eschatology' itself, conjures up vision of the 'rapture' as understood within some branches of (mostly North American) fundamentalist or evangelical Christianity, and as set out, at a popular level, in the 'Left Behind' series of novels by Tim. F. Lahaye and Jerry B. Jenkins, and the theology, if you can call it that, which those books embody. That schme of thought, ironically considering its fanatical though bizarre support for the present state of Israel, is actually deeply un-Jewish, collapsing into a dualism in which the present wicked world is left to stew in its own juice while the saints are snatched up to heaven to watch Armageddon from a ringside seat.

- N. T. Wright kirjassaan Paul in Fresh Perspective

Lue lisää...

Vielä Lähi-idän uutisoinnista

En enää aikonut palata tähän aiheeseen, mutta...
Viime viikolla kirjoitin siitä, kuinka vaikea on saada puolueetonta tietoa Lähi-idän tilanteesta ja muodostaa tasapainoinen käsitys aiheesta. Ilokseni huomasin, että samaa kysymystä oli muutamia päiviä myöhemmin pohtinut Ristin Voiton toimituspäällikkö Anssi Tiittanen RV:n numerossa 34.

Tiittanen toteaa, että suurinta osaa uutisoinnista voidaan luonnehtiä seuraavan näkemyksen kautta: Israelilla on oikeus puolustaa itseään, mutta sen toimet ovat olleet ylimitoitettuja.

Tätä lähellä ovat Tiittasen mukaan toisaalta sionistinen uutisointi (Israelilla on oikeus puolustaa itseään ja myös sen hyökkäykselliset sotatoimet ovat oikeutettuja) ja toisaalta "vasemmistolaiseen ajatteluun kallistuva" uutisointi (Israel on vastuussa Lähi-idän kriisistä ja on itse kylvänyt kohtaamansa vihan siemenet). Uutisointimielessä nämä lienevätkin ne yleisimmät näkökulmat, vaikka henkilökohtaisella tasolla on muitakin lähestymistapoja, kuten aikaisemmin ehdotin.

RV:n linjaa Tiittanen luonnehtii pääasiassa sionistiseksi, joka kuitenkin ottaa vaikutteita edellä mainitusta yleisimmästä linjasta ja pyrkii näin avaamaan laajempia näkökulmia. Mieleen kuitenkin jäi kolumnin loppupuolella oleva kommentti:
Vain enää harva uskova lukija pitää puhdasveristä sionistista uutisointia "tasapuolisena Israel-uutisointina", jonka perään monesti kysytään. Suurin osa myös ymmärtää, että konfliktissa syy-seuraussuhteet ovat monin paikoin niin sekaisin, että yksinkertaistaminen on vahingollista.

On hienoa, että aiheen vaikeus on ymmärretty (ainakin tietyissä piireissä), mutta toisaalta juuri siksi tuntuu oudolta, että silti oma uutisointi tunnustetaan pääasiallisesti "sionistiseksi", joka Tiittasen mukaan "pyrkii paitsi siunaamaan Israelia, myös selittämään ja ymmärtämään Israelin toimintaa konflikteissa". Epäselväksi jääkin, miten lehden (tai jonkun muun median) uutisointi voi olla analyyttista, tasapuolista ja rehellistä, jos sen avoimesti tunnustettuna pyrkimyksenä on "palvella Israelia" sekä siunata ja selittää vain toisen osapuolen tekemisiä? Ja jos tätä puolustellaan sillä, että se on "raamatullista", niin sitten vika on nähdäkseni joko Raamatussa tai sitten siinä tavassa, jolla sitä luetaan.

Lue lisää...

Lähi-idän tilanne, osa II

Olin jo mielessäni päättänyt, että seuraavaksi kirjoitan viime viikolla kesken jääneestä aiheesta eli Ilmestyskirjasta ja sen tulkinnoista, mutta päivän lehden lukeminen palautti minut vielä hetkeksi eiliseen aiheeseen. Helsingissä oli nimittäin eilen mielenosoitus, jossa "tuhannet" marssivat Israelin puolesta. Haastateltujen mielenosoittajien - jotka koostuivat eri puolelta Suomea tulleista kristityistä "Israelin ystävistä" - mukaan Israel tekee oikein puolustautuessaan ja kostaessaan sitä vastaan tehdyt iskut.

Lähi-idän konfliktia ei ratkaista tällä palstalla, se on tietenkin selvää. En ole ajatellut myöskään käsitellä "oikeutetun sodan" problematiikkaa, ainakaan vielä tässä kirjoituksessa. Sen sijaan lehteä lukiessani nousi mieleen kysymys, WWJD (What Would Jesus Do)? Jos hän olisi nyt ihmisenä täällä keskuudessamme, niin mikä olisi hänen osansa tässä konfliktissa? Osoittamassa mieltä Israelin puolesta? Taistelemassa Israelin armeijassa Libanonin maaperällä? Julistamassa hyviä uutisia toisenlaisesta valtakunnasta molemmin puolin rajalinjaa ja auttamassa kärsiviä?

Näitä ajatellessani tajusin, että mehän itse asiassa tiedämme, mitä Jeesus tekisi tilanteessa, jossa ulkopuolinen vihollinen sortaa, alistaa, tappaa ja muutoinkin kaltoin kohtelee juutalaisia ja/tai Israelia. Nimenomaan tämä oli se konteksti, johon Jeesus syntyi ja jossa hän toimi. Juuri siksi hän ei voinut myöskään avoimesti julistaa olevansa Messias, sillä Messiaan odotettiin ja haluttiin eliminoivan roomalaiset ja muutkin inhottavat naapurit. Jeesuksella oli kuitenkin aivan toisenlainen sanoma (jonka hän jätti seuraajilleen eteenpäin vietäväksi, BTW). Jos siis haluamme tietää, mitä Jeesus tekisi, selviää se meille evankeliumeista.

Jeesus ja hänen opetuksensa olivat vaarallisen radikaaleja omana aikanaan ja sitä ne ovat vielä tänäänkin.

Lue lisää...

Sodan ensimmäinen uhri

Luin tänään lehdestä Business Week -lehden kirjeenvaihtajan Richard Dunhamin kolumnia siitä, kuinka Euroopassa ja Yhdysvalloissa lähestytään Israelin ja Hizbollahin välistä konfliktia hyvin erilaisista näkökulmista:

Eurooppalaisissa kuvissa näkyi lähes pelkästään kuolleita libanonilaiia siviilejä, kirkuvia naisia ja pelokkaita lapsia. Sodan arvostelijat tuomitsivat haastatteluissa Israelin sotatoimet ja Yhdysvaltojen asekaupat Israelin kanssa. Yhdysvaltain lehdissä kerrotaan yllin kyllin Libanonissa vallitsevasta kaaoksesta, mutta paljon todennäköisempää on nähdä kuvauksia Israelin siviilien kärsimyksistä ja kauhusta.

Joku on joskus viisaasti todennut, että sodan ensimmäinen uhri on yleensä totuus. Lähi-idässä ei tarvita edes sotaa, vaan tasapainoista kuvaa Israelin ja palestiinalaisten konfliktista on yleensäkin vaikea saada. Muistan joskus Englannissa lukeneeni ensin päivän Timesin ja heti perään Guardianin ja molemmissa kerrottiin jostain tuoreesta yhteenotosta Gazan alueella tms. Jutut oli kuitenkin kerrottu niin eri perspektiiveistä, niin erilaisin termein ja niin erilaisilla kuvilla maustettuina, että minulta kesti hetken ennen kuin tajusin, että molemmat jutut pyrkivät olemaan tarkka kuvaus samasta tapahtumasta. Kuvitelmani sanomalehtien (mukaanlukien suomalaiset lehdet) puolueettomasta ja objektiivisesta raportoinnista olivat onneksi haihtuneet jo vuosia aikaisemmin.

Mistä sitten voisi saada luotettavaa tietoa Lähi-idän tilanteesta ja Israelin ongelmista naapuriensa kanssa? Joskus ajattelin, että tätä tietoa tarjoavat Suomessa kristilliset tahot, joiden antamat näkökulmat ja raportit o(li)vat usein hyvinkin erilaisia kuin lehdistön tarjoilemat. Sanoma oli selvä: Israel on vain nurkkaan ahdistettu pieni valtio, joka demokraattisesti ja oikeudenmukaisesti taistelee lukumäärältään ylivoimisia naapureita vastaan, jotka mitään keinoja kaihtamatta haluavat pyyhkäistä Israelin ja juutalaiset pois maailmankartalta. Sitä paitsi jo Raamatunkin mukaan itse Jumala on Israelin puolella, joten muidenkin on hyvä vain siunata (="puhua hyvää") Israelia. Ei siis ihme, jos Yhdysvalloissa ja muutamissa muissakin maissa evankelisten kristittyjen on helppo nähdä sodan tai konfliktin oikeutus ja valita puolensa. Kukapa nyt haluaisi asettua itse Jumalaa tai Raamatun Sanaa vastaan?

Uskoni kristittyjen Israelin ystävien tarjoamiin näkökulmiin alkoi kuitenkin horjua siinä vaiheessa kun tutustuin toisiin kristittyihin ja toisenlaisiin näkökulmiin: palestiinalaiskristittyihin teologeihin, palestiinalaisten parissa työskennelleisiin lähetystyöntekijöihin ja Israelin armeijassa palvelleisiin messiaanisiin juutalaisiin. Totuus osoittautui vieläkin vaikeammin tavoitettavaksi kuin olin kuvitellut. Siinä missä toiset kristityt olivat painottaneet Israelin ja israelilaisten kokemia kärsimyksiä ja epäoikeudenmukaisuutta, sain nyt vastavuoroisesti kuulla israelilaisten (lähinnä sotilaiden ja armeijan) harjoittamasta väkivallasta, alistamisesta ja rasismista. Näiden kohteena ovat usein viattomat, tavalliset ihmiset, jotka yrittävät jotenkin selvitä kahden sortajan välissä.

Tällä ei tietenkään ole mitään vaikutusta niihin kristittyihin, jotka näkevät asiassa vain yhden puolen. Jos Israelin naapureita alistetaan tai sorretaan Israelin taholta, on se tietysti heidän itsensä (tai Syyrian tai Iranin) vika, eikö niin? Tällaisessa ajattelussa minua ei niinkään vaivaa tietty poliittinen tulkinta Lähi-idän tilanteesta ja sen ongelmista, vaan se, että evankeliset kristityt ovat valmiita hyväksymään, selittelemään ja oikeuttamaan väkivaltaa ja rasismia. Muistaako kukaan enää nyt jo edesmennyttä paikallista vaikuttajaa, joka aikoinaan käski kääntämään toisenkin posken ja varoitti, että joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu?

En ole Israelia vastaan, enkä myöskään palestiinalaisia vastaan. Minulla on vain sellainen kutina, että se Jumala, joka usein VT:ssa esittelee itsensä erityisesti leskien, orpojen, kodittomien, vähäosaisten, sorrettujen ja alistettujen puolustajana, ei välttämättä pidä siitä, että olemme valmiita uhraamaan vanhurskauden omien teologisten tulkintojemme alttarilla.

Lue lisää...