Kirkollista vapaa-ajattelua

Jos haluaa tietää, mistä kirkkokansa tällä hetkellä kuhisee, tapahtuu se helpoimmin vilkaisemalla Kotimaa-lehden verkkosivuston etusivulla olevaa "Luetuimmat"-otsikkoa, jonka alla on kolme lukijoita eniten kiinnostanutta artikkelia. Sen vieressä on "Puhutuimmat"-otsikko, jota klikkaamalla paljastuu samat kolme artikkelia. Kaikkien huulilla on tänään Laura Mäntylä ja homoseksuaalisuus.

Mutta jos otetaan askel taaksepäin ja tarkastellaan asiaa pitemmällä aikavälillä, niin huomaamme Lauran ulostulon olevan vain yksi askel sillä pitkällä matkalla, jota kirkko on määrätietoisesti kulkenut. Asiassa kuin asiassa siirrytään pikkuhiljaa kauemmaksi Raamatun viitoittamasta tiestä ja lähemmäksi sitä, mitä tämän päivän uskonnollinen kuluttaja vaatii. Julkisuudessa taistelua käyvät keskustelijat vaihtelevat aina aiheen mukaan, mutta usein toisen puolen asetoimittajina ovat toimineet yliopiston eksegeetit ja tutkijat. Aina joku heistä on valmis kertomaan, miksi Raamattu ei itse asiassa tarkoitakaan sitä mitä se ko. aiheesta (olipa se mikä tahansa) sanoo. Miksi näin?

Alister McGrathin kirja Ateismin lyhyt historia antaa viitteitä siitä, minkälaisesta prosessista on kysymys. Yksi McGrathin teeseistä on, että ateismi on historian valossa pääsääntöisesti ennemminkin reaktio kirkon virheisiin ja vääränlaiseen toimintaan kuin esim. puhtaasti älyllisen pohdinnan tuloksena saavutettu vakaumus. Eli missä kirkko ja kristityiksi itseään kutsuvat tahot eivät toimi kutsumuksensa mukaisesti, siellä ateismi saa eniten jalansijaa.

Tätä havaintoa voidaan soveltaa laajemmaltikin esim. siihen ilmiöön, että esim. systemaattisen teologian laitos poikkeaa selvästi eetokseltaan eksegetiikan laitoksesta. Edellisessä ollaan enemmän kirkon uskon linjoilla, kun taas eksegeetit ovat tunnettuja Radio Rock -henkisestä "uskotaan, mitä halutaan" -asenteestaan. Kun tähän kuvaan vielä yhdistetään Suomen vaikutusvaltaisimman eksegeetin oma kertomus siitä, mitä hänen elämässään kirkon uskolle kävi kun Raamattuun alettiin tutustua tarkemmin, alkaa teoria olla valmis:

Näyttäisi siltä, että moni eksegeetti on joko pettynyt kirkkoon ja/tai havainnut sen tunnustuksellisen opetuksen olevan ristiriidassa Raamatun kanssa. Tämän kokemuksen myötä on tullut halu hyökätä kirkon oppeja ja näkemyksiä vastaan ja "sivistää" niitä konservatiivisia tahoja, joiden nähdään olevan vastuussa tuosta pettymyksestä. Jos tämä on tavoite ja jos systeemiä halutaan nakertaa sisältäpäin, niin se onnistuu parhaiten juuri eksegeettisistä piireistä käsin, koska siellä ollaan (teoriassa) kaikkein lähimmin tekemisissä Raamatun kanssa.

Koska teologian opiskelijoille ei kadonneen lapsenuskon tilalle ole missään vaiheessa ollut tarjolla tervettä ja teologisesti kestävää näkemystä, ei uskonnon ammattilainen välttämättä erota kirkon raamatullisia perinteitä niistä, jotka nousevat muilta pohjilta. Luterilaiselle eksegeetille kelpaa näin maalitauluksi mikä tahansa lapsikasteesta tai vain oikeaoppisille rajatusta ehtoollisesta aina Jeesuksen ylösnousemukseen ja Raamatun homoaktivastaisuuteen saakka. Kaikelta mihin kirkko uskoo - olipa asia Raamatun valossa oikein tai väärin - on parempi ihan varmuuden vuoksi vetää matto alta eksegeettisten argumenttien ja tutkimustulosten kera.

Hypoteesi tiivistettynä: monen raamatuntutkijan halussa murentaa kristinuskon raamatullisia perustuksia - tai vihkiä Raamattua tuntematon rahvas Todelliseen Ymmärrykseen, ihan miten vaan - on loppupelissä taustalla negatiivinen reaktio kirkkoa tai sen opetuksia kohtaan. Vapaa-ajattelijat sekä kirkon sisällä että ulkopuolella ammentavat siis vimmansa samasta lähteestä, vaikka se purkautuukin eri tavoin - ja vaikka sitä molemmissa tapauksissa yritetäänkin pukea tieteellisyyden kaapuun. http://www.eroakirkosta.fi/-sivusto ainoastaan toimii sadonkorjaajana kaikelle sille, mitä olemme itse kylväneet.

Lue lisää...

Inhimillinen tekijä

Keskiviikon 8.4. Inhimillinen tekijä-ohjelman päävieraana oli kaapista juuri ulos tullut lesbopappi - tai "sankaripappi", kuten hän itse haluaisi itseänsä mielummin kutsuttavan - Laura Mäntylä. Mukana olivat myös Rengon kirkkoherra Soili Juntumaa ja professori Paavo Kettunen Joensuun teologisesta tiedekunnasta. Ohjelma oli kaikessa inhimillisyydessään erittäin avartava.

Mäntylä itse vaikutti hyvin sympaattiselta nuorelta naiselta, vaikkakin oli samalla kovin eksyksissä olevan oloinen. Tämä ei toisaalta ole ihme, sillä oma lesbous oli selvinnyt vasta 31-vuotiaana jonkun ystävättären kanssa tehdyn testin tuloksena. Taipumus ei siis liene synnyinnäinen tai ainakaan kovin voimakas. Sisäistä hämmennystä lienee aiheuttanut myös se, että ensimmäisenä opiskeluvuotenaan teologisessa tiedekunnassa Mäntylä piti homoseksuaalisuutta syntinä ja vastusti sitä.

Ohjelman ensimmäinen mielenkiintoinen pointti liittyykin tähän Raamatun tulkinnassa tapahtuneeseen muutokseen. Mäntylä nimittäin kertoi iloisena, kuinka hänen syötyään teologisen tiedekunnan puusta hänen silmänsä aukenivat ja hänen raamattunäkemyksensä muuttui. Kaikkea sitä, mitä Raamattu kertoo ja opettaa, ei tarvitsekaan uskoa. Onko Jumala todellakin sanonut...? (Teologinen tiedekunta lienee evankeliumia myös monelle muulle raskautetulle sielulle, sillä siellä synti katoaa, totuuden muuttuessa valheeksi ja valheen muuttuessa totuudeksi.)

Toinen katsojan maailmankuvaa avartava hetki tuli silloin, kun Juntumaa niputti naispappeuden ja homoseksuaalisuuden yhteen. Molemmissahan on pohjimmiltaan kyse samasta asiasta ja yhden vastustajat vastustavat toistakin. Koska siis naispappeus on jo hyväksytty, niin samalla logiikalla ja hermeneutiikalla myös homoseksuaalisuus kirkossa tulisi hyväksyä. Näppärä retorinen veto Juntumaalta.

Raamattua ja sen eettisiä ohjeita ei ohjelmassa oikeastaan sivuttu lainkaan. Lähimmäksi päästiin silloin, kun Juntumaa totesi nykylääketieteen osoittaneen Raamatun käsityksen homoseksuaalisuudesta vääräksi ja nykymaailmaan sopimattomaksi. Muuten koko keskustelu ja kaikki siinä käytetyt argumentit nousivat aivan muista asioista ja lähteistä kuin Raamattu.

Toisaalta ohjelman tarkoitus ei ollutkaan keskustella asiasta Jumalan näkökulmasta, vaan tuoda nimenomaan inhimillinen, ihmisen langennut näkökulma esille. Tässä ohjelma onnistuikin loistavasti. Raamattunsa tunteva katsoja ei nimittäin voinut välttää tuntemasta sääliä ihmisiä kohtaan, joiden moraalinen kompassi on rikki ja jotka Jumalan ohjeet hylättyään nyt ajelehtivat vailla ymmärrystä omien mieltymystensä ja maailman tuulten mukaan. Mistä saataisiin apu näille suuntansa menettäneille uskonnon ammattilaisille, joita Suomi on pullollaan?

Lue lisää...

Vuosi 2008 - kuinkas sitten kävikään?

Julkaisin vuoden alussa kirjoituksen, jossa ennustin tulevia tapahtumia Suomen kristillisessä kentässä ja vähän laajemmaltikin. Samalla yritin rivien välistä kritisoida joihinkin suomalaisiin kristillisiin massatapahtumiin ulkomailta roudattuja "profeettoja", joiden epämääräisten profetioiden toteutumisia ei yleensä jälkikäteen tarkistella. Omalla osumaprosentillani olisin pärjännyt jo aika hyvin kansainvälisessä vertailussa, kansallisista kestotähdistä puhumattakaan.

Tilastoja kaikista asioista ei ole vielä saatavilla, mutta jo nyt näyttää siltä, että ennustukseni ev.lut. kirkon kehityksestä osuivat aika nappiin. Naispappeutta julkisesti vastustavat on savustettu ulos ja tapetille on sen sijaan noussut suhtautuminen homoihin ja homoliittoihin. Pako kirkosta on jatkunut, tosin alkanut lama saattaa hidastaa sitä jonkun verran.

Nokia Missio perusti kuin perustikin oman kirkkokunnan, ulkomaisten tähtien rahtaaminen Suomeen jatkuu (vaikka samaan aikaan pistetään rahan puutteessa omia työntekijöitä pihalle), ja Koivistokin ehti herättämään kohua ja pahennusta mediassa piispaehdokkuuskampanjallaan ja heti sitä seuranneella erollaan kirkosta.

Suomen hengellisessä kentässä laajemmin on myös vuoden aikana eri yhteyksissä ollut nähtävissä ne kehityskaaret, joita vuoden alussa ennakoitiin. Ainoa pieni pettymys oli, että "Venäjä valtaa Suomen, ellet(te)..." -tyyppisiä puskaradiossa leviäviä profetioita tuli vastaan vuoden aikana vain pari kappaletta.

Yhteiskunnallisella rintamalla kehitys jatkui sellaisena kuin ennakoinkin. Toisaalta on pakko myöntää, että en osannut ennustaa taloudellisen laman alkua juuri tänä vuonna. Taloudellisesta lamasta varoittavia profetioitahan on tullut jo vähintään kymmenen vuoden ajan, mutta tällä kertaa ne osuivat oikeaan (jos eivät yksityiskohdissaan niin ainakin suurissa linjoissaan). Toisaalta osa niistä on myös itseään toteuttavia - jos jokainen ottaa rahansa pois pankista ja muuttaa omaisuutensa kullaksi, niin kyllähän se vaikeuttaa pankkien toimintaa melkoisesti.

Eipä tämä ajan merkkien ja trendien lukeminen mitään vaikeaa puuhaa ole. Ongelma ei olekaan yleensä siinä, että ei nähtäisi, mihin kehitys on menossa tai mitä pitäisi tehdä. Ongelma on siinä, että harva on valmis tekemään mitään niille negatiivisille trendeille, joita Suomessakin on nähtävissä sekä hengellisellä että maallisella puolella.

Uskaltaisitko sinä uida valtavirtaa vastaan vuonna 2009?

Lue lisää...

Kaikuja Kotimaasta

Kotimaa-lehti tarjoaa useimmiten aika ristiriitaisen lukukokemuksen (kristillisen kentän Helsingin Sanomat?). Jotkut jutut ovat oikein hyviä, mutta välillä ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Tosin näissäkään tapauksissa ei vastuu aina lankea jutun tekijän harteille, sillä kaikkia haastateltavia ei paraskaan toimittaminen välttämättä pelasta. Toisaalta lehti avaa näkymiä suomalaisen kirkollisuuden koko kirjoon. Loman kunniaksi poimin parhaita paloja tämän kuun numeroista:

Numerossa 27 sivulla 3 kauhistellaan riparitöppäyksillä. Kaikki töppäykset eivät tietenkään ole oikeasti samanarvoisia, vaikka lööppeihin päätyvätkin (esim. väkivaltainen käytös on Raamatun valossa hieman eri luokan töppäys kuin kielilläpuhuminen). Nyt on puhuttanut The Passion of the Christ-elokuva ja abortista kertovan videon näyttäminen. Harva on huolestunut siitä, että K-11 elokuvissa (K-15 elokuvista puhumattakaan) saattaa olla paljon enemmän väkivaltaa ja kyseenalaista materiaalia kuin Gibsonin Kristus-passiossa. Sen sijaan jaksetaan päivitellä sitä, että vanhempien luvalla lapsille on näytetty, mitä Jeesus joutui kärsimään meidän tähtemme. Syystäkin ollaan kirkkohallituksessa kauhistuneita.

Toimittaja on huolissaan myös aborttivideolla shokeeraamisesta, sillä voihan leirillä on sellaisiakin, joilla on lapsen tappamisesta omaa kokemusta. Luonnollista olisikin jättää myös esim. 10 käskyn opetteleminen kokonaan pois ripareilta, sillä monella voi olla kipeitä kokemuksia synnistä. Tällainen konfrontaatio voi nimittäin "lamauttaa tärkeän asian käsittelemisen tyystin" eikä kokemus omasta syntisyydestä ole kenenkään etu (tämähän opetettiin jo Paholaisen kirjeopiston peruskurssilla).

Saman numeron sivulla 6 raportoidaan vanhoillislestadiolaisten Suviseuroista ja siitä, kuinka siellä "kerrattiin muuttumaton oppi". Ei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka kirkko suvaitsee keskuudessaan valtavaa joukkoa kristittyjä, joiden mukaan ainoastaan vanhoillislestadiolaiset pelastuvat. Näihin verrattuna esim. tuomiokapitulien ja piispojen jahtaamat Rankinen ja Koivisto ovat suorastaan esimerkillisiä opillisesti. Vai onko niin, että kirkolle kelpaavat opista (tai sen puutteesta) riippumatta kaikki kirkollisveron maksajat, kunhan he eivät vaan keikuta venettä?

Numeron 28 pääkirjoituksessa Olav S. Melin iloitsee, että "kirkko pitää siis pintansa, vaikka väki vähenee". Ilmeisesti Melin on samalla lääkityksellä kuin nekin kirkon päättäjät ja johtajat, jotka hehkuttelevat kirkon yhteiskunnallisella asemalla ja suomalaisten uskonnollisuudella, vaikka kirkosta eroaa väkeä yhä enenevällä vauhdilla (tätäkin kirjoittaessa 5-10 henkeä erosi). Tai ehkä Melin tarkoitti, että pinta pidetään loppuun asti kiiltävänä ja hyvännäköisenä, vaikka sisus olisi kuinka tyhjä tai rapautunut tahansa?

Kolme aukeamaa myöhemmin Sari Roman-Lagerspetz valittelee Mielipide-sivulla sitä, että kirkko sallii opetusta, jonka mukaan mies ja nainen ovat tasa-arvoisia mutta erilaisia. Näissä faktoissa ei vielä sinänsä ole ongelmia, mutta jos samalla annetaan ymmärtää, että mies on "perheen pää", niin se on ristiriidassa kirkon naispappeuskannan kanssa. Tai kääntäen: se, että naispappeus on kirkossamme hyväksytty, tarkoittaa sitä, että luterilaisten piirissä ei ole luvallista opettaa tai uskoa, että mies olisi perheen pää.

Koska Roman-Lagerspetz on näin tarkka siitä, että kirkossa toimitaan virallisten päätösten mukaan, niin odotan hänen seuraavaksi tekevän valituksen siitä, että kirkossa on kirkon työntekijä kirkon tiloissa siunannut samaa sukupuolta olevan parin ilman, että kirkko on antanut tähän luvan tai tehnyt asiasta päätöstä. Ja kunhan tämä asia on selvitetty, kirkon virallisesta kannasta huolestunut Roman-Lagerspetz käynee vanhoillislestadiolaisten opin ja opetuksen kimppuun. Se toivottavasti pitänee hänet kiireisenä muutamia vuosia.

Välillä vähän positiivisempi huomio: numerossa 29 sivulla 6 on Heli Karhumäeltä jälleen hyvä kirjoitus. Tällä kertaa hän kirjoittaa höpöhöpö-hoidoista ja -uskomuksista ja iskee suoraan asian ytimeen. "Peruskysymys on: uskooko kirkko kaikkien gurujen, astrologien ja energiakonsulttien tarjonnan keskellä, että Jeesus Kristus on tosi Jumala? Jos uskoo, mikä estää sitä julistamasta uskoaan avoimesti?" Niinpä.

Ja sitten paluu normaaliin ohjelmaan. Maailmallakin jonkin verran mainetta niittänyt VT:n eksegetiikan professori Martti Nissinen tarjoilee sivuilla 18 ja 19 mielipiteitään. Esim. Jumala on Nissisen mukaan VT:ssa sellainen kuin hänen "ei missään tapauksessa pitäisi olla" (kuulenko Markionin iloitsevan haudassaan?). Vastenmielistä professorille on erityisesti se, että Jumalaa piti tyydyttää eläinten - ja loppupelissä ihmisen - veriuhreilla.

Teologiassa on aina puhuttu siitä, kuinka ihminen ei voi koskaan täysin ymmärtää tai tuntea, millainen salattu Jumala on, mutta jos haluaa tietää, minkälainen Jumalan pitäisi olla, niin kannattaa käydä kysymässä Nissiseltä.

Numerossa 30 sivuilla 4 ja 5 haastatellaan Tampereen vapaa-ajattelijoiden edustajia, Petri Karismaa ja Heikki Orsilaa. Kaverit ovat toki huomattavasti fundamentalistisempia ja uskonnollisempia kuin ne, joita vastaan he hyökkäävät, mutta se ei onneksi ole varsinainen ongelmia Suomen kaltaisessa sivistyneessä yhteiskunnassa. Tästä huolimatta väittäisin, että kaverit ovat olleet suureksi avuksi kirkolle. Ketään oikeasti Jeesuksen ja luterilaisuuteen uskovaa ei www.eroakirkosta.fi nimittäin tietenkään hätkäytä, ja kirkosta ja uskosta kiinnostumattomat saavat erotakin. Jos sellaisillekin uskoville, jotka haluavat kirkossa pysyä, ovat piispat valmiina ehdottelemaan eroa ja uuden kirkon perustamista tai toiseen liikkeeseen liittymistä, niin on aikamoista ulkokultaisuutta voivotella uudestisyntymättömien ei-uskovien lähtöä. Ellei sitten ainoina kriteereinä ole talouden maksimointi ja toisin(ääneen)ajattelevien eliminointi, niin kuin pahoin pelkään.

Viimeinen poiminta on saman lehden sivuilta 18-19, jossa haastatellaan kirkkohistorian emeritus-professori Jouko Martikaista. Hänen teesinsä on, että alkuperäisen/varhaisen kristinuskon oppeihin tai käytäntöihin ei voi palata "historian ohi". Tämä on hyviä uutisia sellaiselle kristillisyydelle, jonka edustaja ja puolestapuhuja Martikainen on: Raamattuun perustuva kristillisyys on mahdotonta, joten voimme aivan yhtä hyvin tyytyä 1500-luvun kristillisyyteen, jota toki pitää muokata yhteiskunnan muuttumisen myötä.


No, onneksi suomalaiset ovat korkeasti koulutettuja ja ihmiset ymmärtävät, että kaikkeen painettuun sanaan ei kannata luottaa... Antoisia lukukokemuksia Kotimaan parissa!

Lue lisää...

Kelpaako mies papiksi?

Vielä tänäkin päivänä maassamme keskustellaan monessa paikassa siitä, voidaanko nainen vihkiä papiksi. Harvoin kuitenkaan kiinnitetään huomiota siihen, että on olemassa ainakin yksitoista hyvää syytä olla vihkimättä miehiä papeiksi:

1. Miehet ovat liian tunteellisia papeiksi. Tämä emotionaalisuus näkyy erityisesti jalkapallo- ja jääkiekko-otteluissa.
   
2. Miehen paikka on armeijassa.
   
3. Jotkut miehet ovat niin komeita, että heidän ulkonäkönsä häiritsisi naisia, jotka yrittävät keskittyä jumalanpalvelukseen.
   
4. Ruumiinrakenteensa puolesta miehet sopivat paremmin esim. kaatamaan puita tai painimaan vaikkapa karhun kanssa. Olisi luonnonvastaista, jos miehet tekisivät jotain muuta työtä kuin mihin heidän ruumiinsa on tarkoitettu.
   
5. Henkilö, joka petti Jeesuksen, oli miespuolinen. Hänen uskonpuutteensa ja hänen osaksensa tullut rangaistus symboloivat sitä, että miehen pitäisi olla alamaisessa asemassa.
   
6. Miehet ovat erittäin taipuvaisia väkivaltaan. Jokainen todellinen mies ratkaisee riidat tappelemalla. Niinpä miehet soveltuvat huonosti roolimalleiksi ja ovat vaarallisen tasapainottomia johtajina.
   
7. Papin tehtävänä on hoitaa, hoivata ja vaalia seurakuntaa. Tämä ei kuitenkaan ole perinteinen miesten rooli. Läpi historian nimenomaan naisia on pidetty kykenevämpinä tähän tehtävään ja he lisäksi hakeutuvat siihen luonnostaan. Tämä tekee heistä sopivampia myös papin rooliin.
   
8. Mies luotiin ennen naista eli kyseessä oli selvästi prototyyppi. Toisin sanoen, mies on eräänlainen koekappale, kun taas nainen on luomakunnan kruunu ja hänen luomisensa luomistyön huipentuma.
   
9. Ne miehet, joilla on lapsia, eivät välttämättä pysty pitämään huolta kaikista vanhemmuuteen liittyvistä velvollisuuksistaan jos he yrittävät samalla toimia myös papin virassa.
   
10. Miehet voivat aivan hyvin olla mukana seurakunnan toiminnassa, vaikka heitä ei vihittäisikään papeiksi. He voivat silti lakaista käytäviä, korjata kirkon kattoa ja jopa johtaa kuoroa esim. isänpäivänä. Vaikka miehet siis pysyvät näissä perinteisissä miehisissä rooleissa, he voivat silti olla elintärkeitä seurakunnan toiminnalle ja elämälle.
    
11. Naiset eivät voisi mitenkään kunnioittaa miestä, joka on pukeutunut hameeseen.
    

Lue lisää...

Ehtoollisongelma

Vammalan seurakunnan kappalainen Jari Rankinen kirjoittaa tuoreessa blogauksessaan siitä, kuinka Karkun evankeliselta opistolta aiotaan viedä sillä tähän asti ollut ehtoollisenvietto-oikeus. Blogiin tulleiden kommenttien perusteella Karkku ei ole ainoa paikka, jossa ehtoollisruuvia aiotaan kiristää. Osalle kirkkokansaa olot käyvät näin entistä vaikeammiksi.

Sympatiani ovat jälleen kerran Rankisen ja kumppaneiden puolella. Samalla myös jälleen kerran ihmettelen, miksi Rankinen ja muut Raamatusta tiukasti kiinni pitävät tahot tuntuvat kuitenkin aika ajoin hellittävän otteensa. Kuten eräs kommentoijista oikei huomauttikin, Raamattu ei määrittele sitä, missä ehtoollisen vieton tulisi tapahtua. Jos UT:ssa on yleensäkään paikan suhteen havaittavissa joku malli, niin se on se, että ehtoollista vietetään kodeissa. (Ehtoollisen "jakamista" ei myöskään yhdessäkään Raamatun tekstissä määritellä pappien - tai edes miesten - tehtäväksi. Jeesus, Paavali & kumpp. tuntuvat unohtaneen paljon oleellista.)

Nyt voisivat kaikki Raamattua ylimpänä auktoriteettinaan pitävät kristityt nousta barrikadeille ja protestoida sen puolesta, että ehtoollisessa vallitsisi vapaus paikan suhteen. Jos taas ajatus ei tunnu mukavalta, niin sitten pitää katsoa peiliin ja kysyä itseltään: "Miksi minun Raamattu-uskollisuuteni poimii vain rusinat pullasta?"

Lue lisää...

Pulssin mittaus

Tampereen hiippakunnalle ollaan valitsemassa uutta piispaa. Ehdokkaita on asetettu kuusi ja valitsijahenkilöinä toimii noin 500 pappia ja 500 maallikkoa. Tulee olemaan hyvin mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan nämä päättäjät haluavat kirkkoa viedä.

Jokaisella ehdokkaalla on omat nettisivunsa, joista saa jonkinlaisen käsityksen siitä, millainen ehdokas on ja miten hän suhtautuu tiettyihin kirkkoa puhuttaviin haasteisiin. Tarjolla on monenlaisia näkemyksiä ja monenlaisia visioita.

Yksi haluaisi kirkkoon lisää moniäänisyyttä ja moniarvoisuutta, toinen haluaisi kirkon palaavan Raamatun opetuksiin. Joku torjuu naispappeuden vastustajat suoralta kädeltä, toinen olisi valmis etsimään ratkaisuja, jotka mahdollistavat myös erilaisen virkanäkemyksen omaavien pappien toiminnan kirkossa. Yksi on valmis suoralta kädeltä hyväksymään homoliitot ja homopapit suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon nimissä, toinen sanoo yhtä suoraan, että se ei ole Raamatun mukaista. Yksi vaikuttaa kovin korkeakirkolliselta, toinen tuntuu olevan kaikkea muuta. Jollekin luterilaisuus ajaa ohi Raamatun, toiselle on tärkeää tulkita luterilaisuutta raamatullisella tavalla. Yksi haluaa olla koko kansan piispa, toinen olisi selvästi enemmän kotonaan nimenomaan uskovien piispana. Joku tunnetaan karismaatikkona, toinen on niittänyt mainetta karismaattisuuden vastustajana. Jopa piispan tehtävä ymmärretään kovin eri tavoin (mikä ei sinänsä ole ihme, sillä järjestelmä ei perustu Raamattuun, vaan myöhemmälle kirkkohistorialliselle kehitykselle).

Jos asiaa kysyttäisiin tavallisilta uskoaan todeksi eläviltä aktiivikristityiltä, niin suurimman äänisaaliin saisi varmasti Markku Koivisto. Hänellä tuntuu olevan erityinen kyky tavoittaa sanomallaan tavallisia luterilaisia riviseurakuntalaisia. Hänen vahvuutensa eli raamatullisuus ja "arjen uskon" korostaminen vetoavat erityisesti konservatiiveihin.

Sen sijaan pappiskollegoiden ja muiden päättäjien joukossa Koivisto ei näytä olevan lainkaan yhtä suosittu kuin muut ehdokkaat, joiden tukijalistat vilisevät pappeja ja teologisia silmäätekeviä. Jos kyseessä ei ole vain optinen harha, niin on todettava että syystä tai toisesta papit eivät mielellään näkisi Koivistoa esimiehenään. Edelleen olisi kiinnostava tietää, johtuuko tämä Koiviston ihmissuhdekyvyistä vai onko vain niin, että kirkon työntekijöille ovat tärkeämpiä muut asiat kuin ne, joita Koivisto korostaa.

Todennäköistä lieneekin, että vaalin voittaa joku "hyvänä tyyppinä" riittävän laajasti tunnettu henkilö, jonka lausunnot ja näkemykset ovat tarpeeksi diplomaattisia ja ympäripyöreitä. Tämä mahdollistaa sen, että jokainen voi lukea niihin omat toiveensa ja kuvitella, että tämän henkilön valitseminen edistää juuri niitä asioita, joiden takana itsekin haluaisi seisoa.

Kävi miten kävi, kevään piispanvaali toimii hyvänä indikaattorina siitä, mitä Tampereen hiippakunnan tärkeimmät kirkolliset vaikuttajat ajattelevat ja minkälaisen kirkon he haluaisivat nähdä. Suomen suurimpana hiippakuntana se myös heijastelee kirkon tämän hetken sykettä laajemmaltikin. Nyt kannattaa varmaan rukoilla parasta ja pelätä pahinta.

Lue lisää...

Vuosi 2008

Ennustaminen on vaikea laji, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen. Trendien analysointiin ei sen sijaan paljoa vaadita. Jos nykyinen kehitys jatkuu samanlaisena, niin mitä tulemme tulevana vuonna Suomen Siionissa näkemään? Tässä muutamia veikkauksia:

Ev.lut. kirkko: Naispappeuskiistaa puidaan vielä jonkun aikaa, mutta Jari Rankinen ja muut samalla tavalla ajattelevat papit savustetaan lopulta ulos. Keskustelu homoliittojen siunauksesta ja homoliitossa elävien kirkon työntekijöiden asemasta nousee tärkeämpään osaan. Kirkosta eroaminen jatkuu suunnilleen samaa vauhtia kuin tähänkin asti. Suurin osa eroajista on edelleen uskosta osattomia, mutta myös konservatiivien rivit alkavat rakoilla. Monelle Raamatun opetuksista kiinni pitäminen on niin tärkeää, että he joko muodostavat erillisiä kirkon sisäisiä jumalanpalvelusyhteisöjä tai sitten eroavat kokonaan. Useimmat siirtyvät olemassaoleviin yhteisöihin mutta myös uusia yhteisöjä syntynee. Kirkosta eroaa myös edellisiä vuosia enemmän niitä, jotka ovat aikaisemmin olleet virallisesti luterilaisia mutta ovat tosiasiassa helluntailaisia.

Nokia Missio: Liike jatkaa oman identiteettinsä etsimistä. Syksyn kastelinjauksen jälkeen on vaikea palata kirkon helmaan ja jäädä sen herätysliikkeeksi. Suomen luterilaisen kirkon tiukan ehtoollislinjauksen myötä myös paineet yhteisen ehtoollisen viettämiseksi kasvavat. Nykyinen tilanne kelpaa luterilaisesta taustasta tulleille, mutta muut kaikkoavat pikkuhiljaa, ellei jotain ratkaisua (esim. uuden kirkkokunnan perustaminen) keksitä. Taloudellisista vaikeuksista huolimatta valovoimaisten puhujien tuontia Suomeen jatketaan. Olisi myös yllättävää, ellei liike tai joku sen vastuunkantajista herättäisi kohua ja/tai pahennusta mediassa vuoden aikana.

Suomen hengellinen kenttä yleensä: Perinteiset vapaakristilliset seurakunnat jatkavat kirkollistumiskehitystään ja muuttuvat samalla suvaitsevammiksi monessakin mielessä. Yhteiskristillisyyttä ei enää koeta niin pahaksi asiaksi kuin aikaisemmin, ehtoolliskäytännöt muuttuvat avoimempaan suuntaan ja naispuolisten työntekijöiden määrä kasvaa. Teologiseen koulutukseen ei enää suhtauduta niin varauksellisesti ja yliopistoissa opiskelee ennätysmäärä tulevia vapaakristillisiä maistereita ja tohtoreita. Tätä kehitystä kammoksuvat vanhoilliset perustavat omia seurakuntiaan ja yhteisöjään, mutta ne jäävät pieniksi. Todellista yhteiskristillisyyttä koetaan erityisesti nuorten parissa, jotka ovat kyllästyneet oppikiistoihin ja seurakuntien välisiin raja-aitoihin. Nuorempien sukupolvien myötä myös uusien, pienempien (koti)seurakuntien määrä kasvaa. Venäjällä tapahtuvan kehityksen myötä "Venäjä valtaa Suomen, ellet(te)..." -tyyliset profetiat tekevät paluutaan.

Yhteiskunta: Maahanmuuttajien määrä lisääntyy selvästi. Koska kirkon jäsenmäärä samalla pienenee, lisääntyy yhteiskunnan moniarvoisuus hitaasti mutta varmasti. Tänä vuonna lauletaan vielä useimmissa kevät- ja joulujuhlissa tuttuja virsiä, mutta keskusteluja juhlien - ja yleensä yhteiskunnan - kristillisyydestä tullaan käymään enenevässä määrin. Yhä useampi kyseenalaistaa hyvinvointiyhteiskunnan ja kristinuskon välisen yhteyden.

Vuoden lopussa katsomme, kuinka hyvin ennusteet pitivät paikkansa - ja mitä yllätyksiä Herralla oli hihassaan...

Hyvää alkanutta vuotta!

Lue lisää...

Kirkon etu?

Pari viikkoa sitten ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä oli eläkkeelle jääneen Raija Sollamon haastattelu, joka on puhuttanut jo Sana-lehdessä ja parillakin blogilla. Tässä ei ole tarpeen toistaa jo muiden tekemiä hyviä huomioita, mutta jotain ajattelin samasta artikkelista vielä minäkin sanoa.

Sollamo antaa ymmärtää, että "on lopulta kirkon etu", mikäli eksegetiikan opetus säilyy teologisilla tiedekunnilla (eli käytännössä Helsingin teologisen tiedekunnan eksegeeteillä). Niiden rinnalla Suomen Teologinen Instituutti ja muut vastaavat yritykset haastaa valtaa pitävän joukon eksegeettinen monopoli ovat vaarallisia, koska "jotkut opiskelijat eivät opi ajattelemaan" joistain asioista (esim. naispappeus tai homoseksuaalisuus) samalla tavalla kuin Sollamo ja kumppanit.

Artikkeliin sisältyy paljonkin kommentoimisen arvoista, mutta mielenkiintoista on jälleen se, kuinka vankasti suomalainen eksegeetti uskoo omaan osaamiseensa. Suomessa voi turvallisesti uskotella olevansa teologisen osaamisen ja tutkimuksen kärjessä, vaikka maailmalla suomalaista UT:n ja VT:n tutkimusta pidetään - jos siitä yleensä on kuultu - lähinnä ajastaan jäljessä olevana historiallis-kriittisenä kuriositeettina. Kun vaihtoehtoiset teologiset lähestymistavat, metodit ja instituutiot on maasta joko eliminoitu tai demonisoitu, ei ole ketään, joka katsoisi bluffin. Jäljellä on vain omia poikia ja tyttöjä, jotka laulavat sen laitoksen lauluja jonka leipää syövät.

Akateeminen ja oikealla tavalla kriittinen Raamatun tutkiminen on tervetullutta ja varmasti kirkollekin eduksi, mutta Sollamon edustaman "kriittisen raamatuntutkimuksen" hedelmä on jo kirkossa nähty ja (toivottavasti) huonoksi havaittu. Nyt olisi jo aika jonkun dekonstruoida tämä teologinen valtarakennelma.

Lue lisää...

Kirkko myllerryksessä

Hiljattain ilmestyneessä Kodin Kuvalehdessä oli arkkipiispa Jukka Paarman haastattelu otsikolla "Kirkko myllerryksessä". Paarma ei ole hassumpi mies arkkipiispaksi, mutta en voi vastustaa kiusausta kommentoida muutamaa piispan lausuntoa.

Ensinnäkään Paarma ei pidä korkeita vuosittaisia kirkostaeroamislukuja (lähes 34 000 viime vuonna) "dramaattisen suurena". Yhtenä perusteluna tähän on se, että ev.lut. kirkkoon kuuluvien osuus on Suomessa suurempi kuin naapurimaissa. Kauas on tultu niistä ajoista, jolloin yksi laumasta eksynyt lammas oli tärkeämpi kuin ne yhdeksänkymmentäyhdeksän hyvässä tallessa ollutta. Lisäksi luterilaisen opin mukaan nuo kymmenettuhannet ovat kaikki uudestisyntyneitä Kristuksen ruumiin jäseniä, joten voisi kuvitella, että paimenet tekisivät kaikkensa heidän hyvinvointinsa eteen.

Toiseksi Paarma toteaa, että papin keskeisimmät tehtävät ovat jumalanpalveluksen pyörittäminen ja ehtoollisen jako. Kummallista, että UT antaa kyllä siellä täällä kaikenlaisia ohjeita seurakunnan paimenille, mutta on unohtanut täysin mainita nämä tärkeimmät tehtävät.

Kolmanneksi arkkipiispa odottelee ensimmäistä naispiispaa tällä vuosikymmenellä, tai viimeistään ensi vuosikymmenellä. Tämä epäilemättä toteutuukin, mutta syiksi näin pitkään odotukseen hän mainitsee sen, että naisilla ei tähän asti ole ollut tarpeeksi kokemusta hallinto- ja johtotehtävistä tai miehiin verrattavaa opillista pätevyyttä. En nyt puutu siihen, että nämäkin vaatimukset ovat outoja Raamatun valossa (mutta eipä sieltä toisaalta löydy koko piispajärjestelmääkään), mutta voisin kuvitella, että väitteet naisteologien alemmista opillisista kyvyistä eivät ole kaikkien mieleen.

Neljänneksi kiinnitin huomiota siihen, että Paarma vastustaa henkilöseurakuntia, koska silloin voi syntyä "samoin ajattelevien yhteisöjä". Toisaalta hän kuitenkin haluaa, että kirkolla on tarjota erilaisia juttuja erilaisille ihmisille - "katto korkealla... seinät leveällä ja ovet auki erilaisille suunnille". Miksei henkilöseurakuntia voi siis tarjota niitä kaipaaville? Vai onko niin, että on helpompi hallita yhteisöjä, joissa 99% jäsenistä käy kirkossa vain kolme kertaa elämässään, kun taas omasta tahdostaan (eikä asuinpaikan perusteella) jonkun yhteisön jäseneksi liittyneet voivat muodostaa potentiaalisesti vaarallisen voimatekijän? Divide et impera toimii tehokkaasti tänäänkin.

Viimeisenä silmiini osui se, kuinka kuinka Paarma muotoili sanansa varovaisesti Markku Koivistoa kommentoidessaan, mutta antoi kuitenkin ymmärtää, että "amerikkalaiset vaikutteet" ovat olleet Nokia Missiolle haitallisia. Kuinka ollakaan, samassa lehdessä on heti arkkipiispan haastattelun jälkeen juttu nimeltä "Hurmoksissa", jossa puhutaan mm. Seppo Juntusen ja Pirkko Jalovaaran kokouksista. Jutussa mainitaan mm. se, kuinka Jalovaaran toiminta sai alkunsa siitä, että ulkomailla pidetyssä kokouksessa hänen puolestaan rukoili "amerikkalainen pappi" (John Wimber varmaan kääntyisi haudassaan). Harvemmin kuitenkaan näkee ketään piispaa valittamassa siitä, että Jalovaaran toiminnan juuret ovat amerikkalaisessa Vineyard-liikkeessä, vaikka tällaista "guilty by association" -logiikkaa esim. juuri Koiviston kohdalla usein harrastetaan. (Kukaan ei myöskään tiettävästi ole vielä puuttunut Juntusen "Jumala parantaa" -mainoksiin tai hänen sivustollaan oleviin väitteisiin tuhansien ihmisten paranemisesta.)

Näin siis ajattelee arkkipiispamme. Kaikkia ei voi millään miellyttää - minkä lienee Paarma jo itsekin havainnut.

Lue lisää...

Maallikot vs. papisto

Olen jo aikaisemmin todennut muutamaan kertaan, että eräässä kirkkomme piirissä käytävässä ajankohtaisessa keskustelussa on vaikea löytää oikeita vastauksia, koska itse kysymys on väärä. Tässä yksi lainaus, joka ei käsittele ko. aihetta mutta joka toisaalta iskee sen paljon tärkeämmän asian ytimeen:

Historically the church seems to have fallen into a model that eventually developed a sharp distinction between the people themselves (laity) and the professional ministry (clergy), reaching its sharpest expression in the Roman Catholic communion, but finding its way into almost every form of Protestantism as well. The net result has been a church in which the clergy all to often exist apart from the people, for whom there is a different set of rules and different expectations, and a church in which the "gifts" and "ministry", not to mention significance, power structures, and decision making, are the special province of the professionals. Being "ordained" to this profession, the later tend to like the aura that it provides, and having such ordained professionals allows the laity to pay them to do the work of the ministry and thus excuse themselves from their biblical calling. ...

The problem for most moderns, of course, in coming to the biblical texts, is that we tend to presuppose our resultant form of church to be theirs; we therefore carry both different agenda and a different experience of the church back to the documents. But history and tradition have had their innings. Even though it is arguable that we have genuine continuity with the New Testament church in many ways - especially our experience of grace and the Spirit - our experience of the church itself is so far different from theirs that seemingly ne'er the twain shall meet.

- Gordon Fee kirjassaan Listening to the Spirit in the Text

Oleellinen kysymys on, hyväksymmekö seurakuntamalli(e)n ja seurakuntaelämän jatkuvan muuttumisen ja kehittymisen kulttuurien muuttumisen ja ajan myötä, vai onko meillä UT:ssa jotain sellaista, jota kohti pyrkiä. Jos haluamme seurata UT:a, niin kyllähän sieltä esim. papisto selvästi löytyy. Sen sijaan maallikoita ei esim. Paavalin perustamista seurakunnisa löydy ja siksi minäkin haluaisin päästä niistä kokonaan eroon.

Lue lisää...

Verkko kiristyy

Elämä Suomen ev.lut. kirkon sisällä on muutaman vuosikymmenen aikana muuttunut monelle uskovalle paljon vaikeammaksi kuin mitä se on ollut pitkään aikaan. Toki kirkosta on aina hengellisen uudistumisen myötä siirtynyt ihmisiä muihin tunnustuskuntiin, mutta nyt meneillään oleva, piispojen johtama "ryhtiliike" on herättänyt tavallista enemmän keskustelua. Tähtäimessä on tällä kertaa joukko pappeja, jotka yrittävät toimia enemmän Raamatun kuin tämänhetkisen virallisen piispojen viitoittaman luterilaisuuden tulkinnan mukaan.

Naispappeudesta ja siihen liittyvistä kysymyksistä olen kirjoitellut viime aikoina useammankin kerran, joten nyt on jälleen karismaattisuuden vuoro. Tapaus Markku Koivisto nytkähti nimittäin eilen Tampereen tuomiokapitulin käsittelyssä jälleen yhden askeleen eteenpäin. Kapitulin päätöksen mukaan Koivisto pidätetään pappisviran toimittamisesta kuuden kuukauden ajaksi. Jos Koivisto ei tuona aikana osoita haluaan pysyä kirkon tunnustuksessa tai hae eroa, tuomiokapituli erottaa Koiviston.

Tässä kysymyksessä ei tietenkään ole kyse siitä, että kirkko savustaisi Koiviston ulos. Loppukädessä on kyse siitä, että muutama henkilö haluaa hänen eroavan. Päätöksen teologiset perusteet - joista ei voi valittaa - ovat piispa Pihkalan käsialaa. Toisaalta päätös hyväksyttiin kapitulissa äänin 4-3, eli tulkinta Koiviston luterilaisuudesta on käytännössä 1-4 hengen masinoima juttu.

Sen sijaan sillä, että joukko teologisten tiedekuntien proffia - kirkon karismaattisesta siivestä puhumattakaan - on Koiviston tulkinnan puolella, ei ole mitään merkitystä tuomiokapitulin toimintaan tai päätöksiin. Mahdollisista luterilaisuuden tulkinnoista on siis valittu yksi ja muita kehotetaan perustamaan oma kirkko. Samoja ehdotuksia ovat piispat esittäneet myös niille, jotka vastustavat naispappeutta. Kaikki siis mahtuvat luterilaiseen kirkkoon ja ateistikin voi olla pappina, mutta voi sellaista, joka ottaa Raamatun vakavasti tai tulkitsee sitä tavalla, joka ei kansan maallistunutta enemmistöä miellytä!

Koivisto ehti jo julkisuudessa ilmoittaa, että uusi kirkkokunta - Missiokirkko? - syntyy piakkoin. Jos hän olisi odottanut vielä kuusi kuukautta, olisi hänet jouduttu erottamaan. Nyt hän ilmeisesti eronnee itse, jolloin hänet voidaan kirkon sisällä leimata skismaattiseksi yhteyden rikkojaksi, joka lähti ovet paukkuen ja erosi omasta tahdostaan. Piispa ja tuomiokapituli sen sijaan esitetään viattomina todellisen uskon puolustajina, jotka yrittivät viimeiseen asti pitää kaikki ovet avoimina.

Mielenkiintoista on nähdä, miten uskovat kirkon sisällä reagoivat uuden kirkkokunnan syntyyn. Lisääntyykö kirkosta eroaminen selvästi vai jatkuuko vanha suomalainen käytäntö siinä, että paperit pidetään ev.lut. kirkossa, mutta hengellinen koti on jossain ihan muualla? Vai uskaltavatko ihmiset sittenkin äänestää jaloillaan ja erota laitoksesta, jonka teologiaan ja toimintaan he eivät enää voi sydämestään yhtyä?

Joka tapauksessa näyttää siltä, että kirkon maallistuneiden jäsenten suhteellinen määrä tulee koko ajan lisääntymään. Se puolestaan näkyy siinä, millaisia päätöksiä piispat tekevät, mikä taas heijastuu kirkon jäseniin, jne. Onneksi rahaa kuitenkin vielä riittää. Niin kauan kuin kirkolla on tarjota turvallisia virkoja, statusta, tiloja yms. uskovien käyttöön, moni tekee mieluummin kompromissin teologiansa kanssa kuin jättää vauraan instituution. Ulkopuolella kun on pakko elää uskon varassa ja sen todeksi eläminen on ihan eri asia kuin siitä saarnapöntössä puhuminen.

Lue lisää...

Lottovoitto

Keskustelu naispappeudesta jatkuu kiivaana Jari Rankisen blogin kommenteissa. Taistelun tiimellyksessä muutama keskustelija on yrittänyt kysellä, että mistä tietää, kenen tulkinta Raamatusta on oikea. Tämä onkin erittäin hyvä kysymys.

Suomessa on ymmärrettävistä syistä kiusaus ajatella, että vaikka vilkasta keskustelua oikeasta tulkinnasta käydäänkin eri ryhmien välillä, totuus löytyy joka tapauksessa kuitenkin jostain ev.lut. kirkon sisältä. Naispappeuskeskustelussakin näyttää useammalla olevan se käsitys, että luterilaisen kirkon ylin ohje ja auktoriteetti on Raamattu (jota tosin pitää tulkita Tunnustuskirjojen kautta, jotta se oikealla tavalla avautuisi). Olipa sellaistakin ajattelua, että kirkon traditiot (mm. virkakäsitys ja se, että miespapit jakavat ehtoollista) ovat kuin suoraan UT:n sivuilta.

Mutta entäpä jos otamme hieman laajemman perspektiivin? Kaivelin hieman tilastoja (luvut vuosilta 2000-2007) siitä, mistä kirkkokunnista löytyvät maailman pari miljardia itseään kristityksi kutsuvaa ihmistä. Katolisia on n. 943 miljoonaa, ortodokseja 211 miljoonaa, helluntailaisia 120 miljoonaa, baptisteja 110 miljoonaa, metodisteja 75 miljoonaa, anglikaaneja 73 miljoonaa ja luterilaisia 70 miljoonaa. Loput 328 miljoonaa kuuluvat muihin kirkkokuntiin.

Näiden tilastojen valossa on selvää, että on teologinen lottovoitto syntyä suomalaiseksi, luterilaiseksi kristityksi, jonka oppi ja käytäntö tulevat suoraan Uudesta testamentista. Voin jopa sieluni silmin nähdä esim. Paavalin hiljattain perustaman seurakunnan, jossa papit pitkiin kaapuihin pukeutuneena toimittavat messun parisataapäiselle, parhaimpiinsa pukeutuneelle seurakunnalle, joka kirkonkellojen kutsumana on aikaisin sunnuntaiaamuna kokoontunut jumalanpalvelukseen paikkakunnan korkeimmalla paikalla sijaitsevaan kirkkoon. Papit (joista yksi on vain kuukausi aikaisemmin valmistunut läheisestä yliopistosta teologian maisteriksi), lehtorit ja muut kirkon kokopäiväiset työntekijät odottavat tilaisuuden alkua innoissaan - kanttorikin on harjoitellut uutta urkusooloa tavallista tarmokkaammin - koska Paavalin lisäksi paikalla on tällä kertaa sekä hiippakunnan piispa että itse arkkipiispa. Jne.

On hienoa, että tämä UT:n seurakuntamalli on säilynyt liki muuttumattona ihan näihin päiviin asti. Raamatulle muuten kaikessa uskollinen luterilainen kirkkomme onkin toiminnassaan poikennut tuosta alkuperäisestä mallista vain siinä, että nykyään messun voi toimittaa myös naispappi. Mutta koska tuo on ainoa asia, jossa kirkkomme oppi ja toiminta eroavat siitä, mitä löydämme Uudessa testamentissa, niin rivikristityllä ei ole syytä hätääntyä. Yhden virheen takia ei kannata ainoasta oikeasta kirkosta lähteä tai isien uskosta luopua - varsinkin kuin loput n. kaksi miljardia kristittyä ovat paljon pahemmin harhassa. On lottovoitto olla suomalainen.

Lue lisää...

Unohdettu pääsiäisrukous

Pääsiäisen aikaan ympäri kristikuntaa vietetään ehtoollista muistellen sitä, mitä Jeesus teki puolestamme. Suomessa kilpailun tärkeimmästä "juhlapyhästä" ovat voittaneet Mammonan palvontaan keskittynyt joulu ja pakanallinen juhannus, mutta joissain muissa maissa pääsiäinen on vielä aidosti tärkeä juhla eikä ainoastaan kirkkokalenterin teoreettisesti tärkein tapahtuma.

Ikävä kyllä, tämä tärkeä juhla muistuttaa meitä kaikkia ympäri maailmaa myös siitä, kuinka rikkinäinen Kristuksen ruumis on. Jo pelkästään pääsiäisen ajankohta on näytellyt merkittävää osaa yhdessä kirkon monista hajaannuksista. Tänä vuonna maailman ortodoksit juhlivat samana päivänä lännen kirkkojen kanssa, mutta tämäkin ilo osuu kohdalle vain joka kolmas vuosi.

Toinen asia, joka korostuu viimeisen (vai ensimmäisen?) ehtoollisen muistoateriassa on se, että siihen eivät saa osallistua esimerkiksi ne kanssakilvoittelijat ja Jeesuksen opetuslapset, jotka ymmärtävät sen merkityksen eri tavoin. (Ks. edellinen postaukseni sekä aiheesta käymäni keskustelu toisessa blogissa.)

Käytännössä tämä tilanne ilmenee esim. ev.lut. kirkossa niin, että pahimmillaan ehtoollista voi messussa olla ateistille jakamassa toinen ateisti, mutta uskovalla toisesta kirkosta ei ole asiaa samalle yhteyden aterialle. Raamatullisia perusteluja kyseltäessä kovastikin Raamattuun (esim. naispappeuskysymyksessä) vetoava teologi yllättäen lakkaakin vetoamasta siihen ja tyytyy vain valittelemaan tilannetta. Tämä on hyvä esimerkki siitä valikoivasta tulkinnasta, jota tietyissä piireissä valitettavasti esiintyy.

Paavali kyllä puhuu siitä, että kaikkien veljiksi tai sisariksi kutsuttujen kanssa ei tule olla edes ateriayhteydessä, jos he elävät synnissä (1 Kor. 5:11). Jotenkin kirkossa on kuitenkin päädytty siihen, että se, mitä Raamattu opettaa selvästi (seurakuntakuri), on korvattu sellaisella, mitä Raamatusta ei lainkaan löydy (oikeassa suhteessa Herraan oleva eri tunnustuskunnan uskova ei ole tervetullut ehtoollisyhteyteen). Jumalan synnyttämää Hengen yhteyttä tärkeämpi on ihmisten kehittämä opillinen yhteys.

Pääsiäisenä muistelemme sitä, mitä Jeesus teki puolestamme. Ehkäpä nyt olisi aika ruveta muistelemaan myös sitä, mitä hän rukoili puolestamme. Viimeisellä aterialla Jeesus rukoili Isäänsä, että kaikki ne, jotka tulevat uskomaan häneen, voisivat olla yhtä, "jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut" (Joh. 17:21). Olemme kuitenkin kunnostautuneet pistämällä nimenomaan ateriayhteyden poikki - eikä maailma ole jostain kumman syystä uskonut Jeesukseen.

Ne tahot, jotka ovat elämällään ja opillaan sitoutuneet uskovien hajaannukseen, mielellään ajattelevat - ja opettavat muitakin - että tuo Jeesuksen toive on kyllä ihan kaunis, mutta toteutuu vasta taivaassa (niiden oikeaoppisten kanssa, jotka sinne pääsevät). Koska ehtoollisyhteyden puutetta ei voi perustella Raamatulla, perustellaan sitä sitten erilaisilla teologisilla rakennelmilla ja isien perinnäissäännöillä. Samalla ilmeisesti toivotaan, että Jeesuksen suhtautuminen näihin on muuttunut 2000 vuoden aikana hieman suopeammaksi.

Itse kuulun niihin, jotka uskovat Jeesuksen rukousten voimaan. Jos Jeesus on rukoillut, että olisin yhtä veljieni ja sisarteni kanssa, ja Paavalikin kehottaa säilyttämään Hengen luoman yhdyssiteen, niin mikä minä olen kieltämään heitä osallistumasta samalle ehtoolliselle vain siksi, että ymmärrämme sen sisällön eri tavoin? Antakoon Herra meille rohkeutta totella enemmän Jumalaa kuin ihmistä.

Hyvää pääsiäistä kaikille!

Lue lisää...

Saatanan juonet

Maailmalla on paljon kristillistä populaarikirjallisuutta, jossa käsitellään hengellistä sodankäyntiä, demonologiaa, yms. Usein perusteena näihin asioihin keskittymiselle on se, että "meidän tulee tuntea viholliset juonet ja menetelmät", joihin jo Paavalikin toisessa kirjeessään Korinttilaiselle vetoaa (2:11).

Valitettavasti Paavali ei anna ohjeita siitä, kuinka alueelliset henkivallat pitää voittaa ennen kuin evankeliumia voi kertoa. Hän ei myöskään kerro yksityiskohtaisesti siitä, kuinka tärkeää on tietää langenneiden enkeleiden tarkka hierarkia, tai miksi jokaisen uskovan esim. pitäisi olla riittävästi perillä noituudesta, tms. Juonet, joihin Paavali kirjeessään viittaa, ovat paljon yksinkertaisempia.

Pahimpia Saatanan metkuja ovat Paavalin mielestä ne, jotka rikkovat uskovien keskinäisen yhteyden. Esimerkiksi anteeksiantamattomuus on syntilistan pahimmasta päästä. (Tässä Paavali toki vain seuraa Jeesuksen opetusta siitä, että taivaaseen ei ole asiaa, ellei ole antanut sydämestään anteeksi kaikille "velallisilleen".) Muitakin mahdollisuuksia yhteyden rikkomiseen toki on. Myös tämänhetkistä naispappeuskeskustelua seuratessa tuntuu ajoittain siltä, että Saatanan juonien oleellisin sisältö on joiltakin vaarassa unohtua.

Toinen ehdoton no-no Paavalilla on kaikki se, mikä tulee uskovien keskinäisen ateriayhteyden esteeksi, kuten Galatalaiskirjeestä käy selvästi ilmi. Ympärileikkaus, käsien pesut yms. ovat toimintoina ok niin kauan, kun niistä ei tehdä rajapyykkejä sen suhteen, kenen kanssa voi olla samassa pöydässä.

Se, että kristillisillä kirkkokunnilla on vuosikymmenten ja jopa vuosisatojen ajan ollut tapana sulkea ehtoollisyhteydestään ulkopuolisia - mutta silti uudestisyntyneitä uskovia - on mitä irvokkainta kommentaaria siitä, kuinka vähän välitämme siitä, mikä oli Jeesukselle ja aposteleille tärkeää. Tältä osin olemme kuin Israel pahimmillaan Vanhassa testamentissa: muotomenot ovat kyllä kohdallaan, mutta vanhurskautemme on Herran silmissä "saastaista kuin kuukautisveri".

Oma lukunsa on sitten se, että saman kirkkokunnan sisällä - jossa ehtoollispöydän molemmilta puolilta voi parhaimmillaan (tai pahimmillaan) löytää ateisteja - yksi uskova on valmis kieltämään ateriayhteyden toiselta uskovalta siksi, että ollaan jostain teologisesta kysymyksestä eri mieltä.

"Samoin on ilo helvetissä suurempi yhdestä vanhurskaasta, jonka yhteys toisiin rikkoutuu, kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä syntisestä, joiden suhteet eivät rikkomista enää tarvitse." Vanha visukinttu korkannee jälleen pullollisen kuohujuomaa juhlan kunniaksi.

Lue lisää...

Valikoivaa tulkintaa

Jari Rankisen ympärillä kiehuu ja kuohuu. Ajoittain vilkastakin keskustelua Rankisesta ja naispappeudesta käydään lehdissä ja eri blogeilla. Yksi näistä on Jarin oma blogi, jossa kommentteja riittää puolin ja toisin. Piristävä lisuke kommenttien joukossa oli linkki Erkki Koskenniemen kirjoitukseen "Kirkon virka - muutamia raamatunkohtia lyhyesti kommentoituna", jossa argumentoitiin Raamatun tekstistä eikä enemmistön mielipiteestä käsin.

Koskenniemen kirjoituksella on monia ansioita, mutta samalla herää myös muutamia kysymyksiä. Ensimmäinen (ja vähemmän oleellinen) on se, että mahtaako Koskenniemi virasta puhuessaan jotenkin lukea tämän päivän ev.lut. kirkon virat UT:n sivuille? Tai peräti vain paimenen=papin/pastorin viran?

Kuten Koskenniemi kirjoituksissaan mainitsee, on osa tutkijoista on kehittänyt teorian, jonka mukaan alussa seurakunnissa oli vain karismaattisia tehtäviä ja vasta myöhemmin syntyi jäykkä hierarkkinen organisaatio, joka esim. verrattain myöhäisistä pastoraalikirjeistä heijastuu. Tämä evoluutioteoria on kätevä selittämään monia puutteita tämän päivän seurakuntien organisaatiorakenteissa ja viroissa. Se ei kuitenkaan valitettavasti pidä paikkaansa sen enempää alussa vallinneen täysin vapaan karismaattisuuden kuin lopussa vallinneen jäykän, hierarkkisen virkakoneistonkaan suhteen. Toisaalta mielikuvitusta kyllä vaaditaan siihenkin, että nähdään ev.lut. kirkon virat ja UT:n "virat" jotenkin yhtenevinä paitsi hyvin kapealta osalta.

Mutta paljon mielenkiintoisempiakin kysymyksiä nousee Koskenniemen Raamattuun nojautuvien perustelujen myötä. Jos pappi/pastori on yhtä kuin UT:n vanhin = paimen = seurakunnan kaitsija (engl. mm. bishop eli piispa), niin missä Raamatussa ovat perustelut esim. piispoille ja arkkipiispoille? Tai kirkon hierarkkiselle valtarakenteelle? Entä missä kerrotaan, kuka saa jakaa ehtoollista? Missä sanotaan, että ehtoollista saa jakaa vain tietyissä rakennuksissa? Entä mistä Raamatun kirjasta löytyvät ehdot sille, kuka saa kastaa? Jne.

Vaikka olenkin Koskenniemen kanssa pitkälti samoilla linjoilla tiettyjen tulkintojen suhteen, on vaikea välttyä ajatukselta, että Raamattua käytetään tässä kovin valikoiden ja tarkoitushakuisesti. Omantunnonvapaus toki sallitaan - tosin vain piispojen suostumuksella - mutta eikö Raamatulla naispappeutta vastustavien tulisi olla barrikadeilla myös monen muun sellaisen asian suhteen, missä kirkkomme on päätynyt kauas Raamatun sanasta?

Vai ovatko naispappeuden puolestapuhujat kuitenkin loppupelissä oikeassa siinä, että tosiassa kyseessä on vain muutosvastarinta? Se, mikä kirpaisee, ei olekaan se, että virkarakennelma ei kokonaisuudessaan nouse Raamatusta vaan se, että muihin historian kulussa tapahtuneisiin poikkeamiin ollaan jo totuttu, mutta nyt osui (jälleen) yksi muutos omalle kohdalle.

On vaikea nähdä, miten Raamattuun vetoaminen voi pitkällä aikavälillä toimia kirkossa, jossa sola scriptura on uskonpuhdistuksesta huolimatta vain kaunis latinankielinen fraasi, joka on jo syntyessään uhrattiin partim scriptura, partim traditio:n alttarilla. Siinäpä riittää aineksia kirkon sisäiseen kahinointiin eri ryhmien välillä vielä pitkäksi aikaa.

Lue lisää...

Rankinen ja naispappeus

Naispappeuskysymys on saanut yllättävän paljon palstatilaa kaikissa lehdissä viime aikoina. Ehkä ajankohtaisin on vammalalaisen Jari Rankisen tapaus. Rankinen ei omantuntonsa takia halua toimittaa messua yhdessä naispapin kanssa. Tähän mennessä se on onnistunut työvuorojärjestelyillä eikä kenelläkään ole ollut mitään sitä vastaan. Syksyllä piispat kuitenkin päättivät, että naispappeudesta eri tavalla ajattelevat joko muuttavat kantaansa tai sitten tulee eteen työpaikan vaihto.

Kuten joskus aikaisemmin kirjoitin, minusta kysymys papin sukupuolesta on väärä kysymys. Mutta jos unohdetaan, mitä Raamattu sanoo mies- ja naispapin yhteistyöstä messujen toimittamisessa, niin kyllä tässä kysymyksessä ovat sympatiat selvästi Rankisen puolella. En kuulu Vammalan seurakuntaan, joten kommentoin tapausta täysin ulkopuolisena (sama tosin pätee useimpiin aiheesta räväkästikin mielipiteensä ilmaisseihin). Syyt sympatiaani ovat seuraavat:

• Viraa tarjottaessa Jarin vakaumus tiedettiin eikä sitä katsottu esteeksi. Tietääkseni Jarin valintaa ei myöskään ole julkisesti kaduttu ja tunnustettu virheeksi, joten tuntuu oudolta, että hänestä on yhtäkkiä piispojen päätöksellä tullut lainsuojaton.
• Maailma muuttuu ja Suomen ev.lut. kirkko sen mukana, mutta Jari edustaa tulkintaa, jonka takana on seissyt suurin osa kristikuntaa parintuhannen vuoden ajan. Toki tradiot voivat olla väärässä - ja usein ovatkin - mutta sitä voisi kuvitella, että perinteelle pyllistäminen tapahtuisi sittenkin vähän fiksummin kuin miten on nyt mm. Vammalassa käymässä.
• Jari ja hänen kannattajansa vetoavat perusteluissaan Raamattuun, mutta vastapuolen edustajat vetoavat Suomen lakiin ja enemmistön mielipiteeseen (ikään kuin suuri, kirkossa käytännössä koskaan käymätön enemmistö oikeasti välittäisi asiasta). Kaikki Raamatulla näkemyksiään perustelevat eivät välttämättä ole aina oikeassa eikä enemmistö välttämättä aina väärässä, mutta kristinuskon (ja teoriassa luterilaisen kirkonkin) ytimessä on perinne, että teologisessa pelissä risti on valttia, jolla päihittää muut maat. Vasta sitten kun kaikki tunnustavat samaa maata, voidaan ruveta katsomaan, kenellä on korkeimmat kortit.
• Vakuuttavaa on ollut myös se sävy, millä Jari on asiaan suhtautunut ja siitä keskustellut. Tähän asti näkemästäni vastapuolen kirjoittelusta ei Hengen hedelmä ole juurikaan silmille hyppinyt.

Naispappeuden kannattajien ei kuitenkaan tarvitse olla huolissaan. Jos kehitys jatkuu entisellään, 10-20 vuoden kuluttua valtaosa ev.lut. kirkon papeista on naisia. Useimpien katseet alkavatkin jo kääntyä kohti seuraavaa kuumaa perunaa eli homoparien vihkimistä. Tämä menneekin kirkossa nopeammin läpi, ainakin jos papeilla on jotain sanottavaa asiaan. Ne, jotka eivät kuitenkaan malta odottaa, voivat muuttaa 5-10 vuodeksi Ruotsiin, kunnes Suomen ev.lut. kirkko pääsee ajan hermolle.

Lue lisää...

Erota vai ei erota?

Olen viimeisen viikon aikana törmännyt yllättävän usein sekä lehdissä että internetin erilaisissa blogeissa ja keskustelufoorumeilla ihmisiin, jotka uhkaavat pian erota kirkosta. Suurin osa tuntuu olevan konservatiiveja, jotka aikovat erota siinä vaiheessa, kun kirkko rupeaa siunaamaan homoliittoja, erottaa Markku Koiviston tai pakottaa naispappeuden vastustajat lähtemään työstään ja/tai kirkosta. Loput ovat sitten niitä, jotka eroavat, mikäli nämä asiat eivät tapahdu.

Tähänastinen kokemus on osoittanut, että uhkailuista huolimatta harva Raamattu-uskollinen kristitty loppujen lopuksi jättää kirkon, vaikka mitä tapahtuisi. Tradition vaikutus ja kansankirkkoon kuulumattomuuden stigma ovat liian suuria voimia voitettavaksi, vaikka iso osa papeista kuinka kieltäisi kristinuskon perustotuudet.

Mutta oletetaan, että seurakuntalaiset ovat tällä kertaa tosissaan. Miten siinä tapauksessa kirkon johdon kannattaisi toimia? Joku voisi ajatella, että valinta on selvä: tehdään sellaisia linjanvetoja, että kaikki Raamattu-uskolliset uskovat jäävät, kun taas ateistit ja kaikki ne, jotka eivät usko klassisen kristinuskon ydinopetuksia, jättävät kirkon.

Asiassa ei ole kuin kaksi muttaa. Ensinnäkin on hyvä kysyä, kumpaan porukkaan kirkon päättävät tahot kuuluvat. Kysymys voi tuntua hieman röyhkeältä, mutta rivikristittynä ei voi kuin ihmetellä, miksi kaikkea muuta suvaitaan rakkauden nimissä paitsi niitä, jotka ottavat Raamatun vakavasti ja haluavat elää sen mukaan? Ja jos johto on jo päättänyt, että Raamattu-uskolliset kristityt saavat tämänhetkisten trendien valossa "tehdä omat johtopäätöksensä", niin ehkäpä noita johtopäätöksiä kannattaisi ihan oikeasti ruveta tekemään.

Toinen mutta on se, että vain uskovien jäädessä kirkko menettäisi ennen pitkää suurimman osan jäsenistään ja sen mukana sekä suuret rahamäärät että sen vallan, mikä sillä nykyisessä asemassaan on. Vastapainona olisi toki hengellisesti elävä ja ydinasioihin keskittyvä kirkko, mutta kuinka moni on oikeasti valmis tällaiseen vaihtokauppaan?

Jeesuksen luo tuli korkeassa asemassa oleva mies, joka kysyi, mitä hänen pitäisi tehdä periäkseen iankaikkisen elämän. Jeesus pyysi häntä luopumaan omaisuudestaan ja seuraamaan häntä, mutta "kun mies kuuli tämän, hän tuli murheelliseksi, sillä hän oli hyvin rikas" (Matt. 18:23). Jeesuksen kokosydäminen seuraaminen on hinta, jota harva on valmis maksamaan.

Lue lisää...

Mahdollinen skenaario

Eräässä toisessa blogissa kirjoittaja pohtii samaa sukupuolta olevien parien siunaamista ja pelkää sitä mahdollisuutta, että Suomen ev.lut. kirkko seuraisi Ruotsin esimerkkiä. Minusta kyseessä ei kuitenkaan ole tapahtuma, jonka kohdalla kannattaa enää puhua mistään todennäköisyydestä. Tässäkin asiassa Suomi seuraa aivan varmasti Ruotsin perässä, n. 10+ vuoden viiveellä, mikäli kehitys ev.lut. kirkossa jatkuu nykyisellään.

Mitkä ovat nämä kehitystrendit, jotka antavat aihetta tällaiseen pessimismiin? Yhtä näistä on blogissaan hyvin ansiokkaasti ruotinut Timo Koivisto. Jos yksi Suomen johtavia teologisia ajattelijoita ja yli 30 vuotta kirkkomme työntekijöitä ja hengellisiä johtajia kouluttamassa ollut Heikki Räisänen ei usko kristinuskon ydintotuuksiin, niin sillä on toki ollut oma vaikutuksensa (kuten kaikki Helsingissä teologiaa opiskelleet tietävät).

Toinen mielenkiintoinen trendi on muutos kirkon työntekijöissä. Siteerasin jo aikaisemmissa kirjoituksissani ("Mitä Henki sanoo seurakunnille" ja "'Papit ja kanttorit jaksavat työssään aiempaa paremmin'") Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimusta, jonka mukaan 38% papeista olisi valmis tarjoamaan kirkollisen siunauksen homopareille. Sukupuolen mukaan jaettuna tähän olisi valmis 53% naispapeista, mutta vain 29% miespapeista. Kun lisäksi piispa Vikströmin Kotimaa-lehdessä (23.11.) esittämän arvion mukaan "10-20 vuoden kuluttua pappisvirka on kirkossamme valtaosaltaan naisvirka", niin you do the math, kuten kolmannella kotimaisella tavataan sanoa.

Näiden faktojen valossa näyttää pahasti siltä, että kyllä tässä Ruotsin perässä mennään.

Lue lisää...

Pallo

Kansankirkollamme on tällä hetkellä useampi vakava haaste kohdattavana. Osa näistä haasteista liittyy teologisiin kysymyksiin, joista kirkon papeilla on erilaisia näkemyksiä. Viime päivinä mediassa ovat olleet esillä erityisesti kysymys naispappeudesta (piispa Kari Mäkisen visiitti Jari Rankisen luona Vammalassa) ja karismaattisuudesta (piispa Juha Pihkala vs. Markku Koivisto Tampereella).

Mielenkiintoista näissä molemmissa tilanteissa on se, miten niissä puhutaan pallosta. Koivisto on jo pitkään todennut, että pallo on Pihkalan ja tuomiokapitulin hallussa, kun taas Pihkala toteaa, että pallo on Koivistolla, jonka pitäisi tehdä meneillään olevasta prosessista omat johtopäätöksensä. Samoin Kotimaa-lehden haastattelussa Rankinen toteaa, että "pallo on nyt muilla", ja Mäkinen heti perään, että "pallo on nyt Rankisella".

Joku voisi tehdä tästä senkin johtopäätöksen, että pallo on ihan selvästi kaikilta hukassa, kun jokainen luulee, että se on jollakulla toisella.

Vaan eiköhän tässä ole kysymys sitä, että kummankaan kiistan kumpikaan osapuoli ei näytä pystyvän tekemään - tai ei halua tehdä - mitään selviä ratkaisuja, vaan ikään kuin pakenee vastuuta siinä toivossa, että lopullisen ratkaisun tekijä saa suuren yleisön silmissä pahiksen leiman, kun taas omat osakkeet nousevat tavalla tai toisella (vrt. aikaisempi kirjoitukseni mediasodasta).

Kumpi puoli uskaltaa unohtaa sen, mitä media tai massat sanovat, ja välittää vain siitä, mitä Jumala ja Hänen Sanansa sanovat? Jos piispat ovat sitä mieltä, että Rankinen ja Koivisto oikeasti toimivat Raamattua vastaan, niin miksi he eivät tee sen mukaisia ratkaisuja sen sijaan, että leikkivät pallolla? Jos taas Rankinen ja Koivisto ovat sitä mieltä, että piispat (ja samalla kirkko, joka heidät on valinnut) eivät lähestymistavassaan ole raamatullisia, niin kukaan ei estä lähtemästä ev.lut. kirkon palveluksesta. Kyllä tässä maassa hengellisen työn tekijöitä kaivataan muissakin piireissä ja luterilaisiakin seurakuntia mahtuu hyvin lisää.

Voi tietysti olla, että molemmat ovat saaneet Herralta mission käydä julkista taistelua (tosin Koivisto on tässä suhteessa huomattavasti aggressiivisempi) virallisia hengellisiä paimeniaan (ja heidän edustamaansa kristillisyyttä) vastaan. Mutta siitä huolimatta on hyvä kysyä, kuinka hyvää mainosta kristillisyydelle ja kristilliselle seurakunnalle on se, että sen paimenet ja johtajat taistelevat keskenään eri medioissa. Siinä äkkiä hukkuu paljon paukkuja - pallosta puhumattakaan.

Lue lisää...