Pyhä kuilu

Olisitko valmis seurakuntasi kanssa pitämään jumalanpalveluksia uudessa Pyhän Yrjön kirkossa, joka on rakennettu Irakin sodassa kuolleen Yhdysvaltain päämiehen, George W. Bushin muistolle? Entä jos vaihdetaan Yhdysvallat Norjaan, lisätään kirkolle hieman ikää, otetaan Irakin sodan tilalle pakanoiden pakkokäännyttäminen (sekä sota kruunun anastamiseksi), ja muutetaan Yrjö Olaviksi? Niinpä niin, kenenkään mielestä Pyhän Olavin kirkossa ei ole mitään ihmeellistä. Aika kultaa muistot - ja pyhittää pahikset.

Tämän kirjoituksen varsinaisena aiheena ei ole hiljattain YLEnkin pääuutislähetyksessä esitelty Tyrvään Pyhän Olavin kirkko, vaan kysymys siitä, mitä tai kenet ymmärrämme "pyhäksi". Kadulla pysäytetty Matti tai Maija Meikäläinen nimittäin ymmärtää pyhän hyvin eri tavalla kuin miten se Raamatussa esitetään. Ja harmittavan usein uskonnollinen koneisto ylläpitää ja tukee näitä harhakäsityksiä, koska sellainen palvelee sen omia etuja.

Kirko(i)ssa muistellaan usein aikaisemmin eläneitä "pyhiä", joista osa on saattanut olla hyvinkin jumalisia ihmisiä mutta joista ainakin osa on ollut aikalaistensa silmissä kaikkea muuta kuin pyhiä. Tämä "pyhistä" puhuminen ylläpitää sellaista vaikutelmaa, että uskovien joukossa on kahdenlaisia ihmisiä, erityisiä pyhiä (substantiivi, saints, ei siis adjektiivi, holy) ja tavallisia syntisiä (substantiivi, sinners, ei siis adjektiivi, sinful).

Raamatussa sen sijaan kaikki Kristuksen omat ovat pyhiä₁ vaikka eivät olekaan välttämättä pyhiä₂ vaellukseltaan, koska "pyhät₁" on Jumalan kansaan viittaava eskatologinen termi. Vastaavasti "syntiset₁" eivät (pääsääntöisesti) ole niitä, jotka tekevät syntejä (eli ovat syntisiä₂), vaan niitä, joiden määränpää on päinvastainen kuin pyhillä₁. Pyhät₁ eivät siis koskaan voi olla syntisiä₁. Niinpä onkin ironista, että suomalaisten kristittyjen pääidentiteetti on "syntinen", ja "pyhiä" ovat vain jotkut kuolleet superkristityt (tai vaikkapa miekalla muita käännyttäneet kuningas Olavin kaltaiset sotilaalliset johtajat).

Tätä pyhän eliitin ja tavallisten syntisten välistä kuilua on lisäksi kasvattamassa se, että maamme pääkirkkolaitos (ja omalla tavallaan myös moni ns. vapaakristillinen kirkkokunta) on rakentanut jumalanpalvelustoimintansa osittain vanhatestamentillisen mallin mukaan, joilloin pyhänä päivänä pyhässä paikassa suoritettävien pyhien toimitusten toimittajaksi käyvät vain pyhät, asiaan erityisellä vihkimyksellä vihityt henkilöt. Sen sijaan Uudesta testamentista ei tällaista erottelua pyhän ja profaanin välillä löydy, vaan ainoastaan joukko Jeesuksen seuraajia, joilla on erilaisia kutsumuksia ja armoituksia, ja jotka yhdessä elävät Kristus-keskeistä elämää todeksi.

Historia osoittaa, että tämä jaottelu kahden kerroksen väkeen, uskonnolliseen eliittiin ja tavallisiin tallaajiin, ei äkkiä häviä minnekään. Ongelma on toisaalta siinä, että VT:n Israelin tavoin rahvas kaipaa aina itselleen "kuningasta", jota seurata ja totella. Toisaalta ongelma on myöskin siinä, että juuri johtajien pitäisi vapauttaa kansa, mutta samalla se merkitsisi oman statuksen ja privilegion menetystä. Kun itse on kerran pappisvihkimyksen saanut, niin äkkiä löytyy paljon selityksiä sille, miksi vallitseva tilanne onkin hyvä ja raamatullinen. Pappeus on itseään pönkittävä traditio.

Jostain jonkun teologisen tunnustuksen pienellä präntätystä osuudesta löytynee kohta, jossa todetaan, että yllä esitetyn kaltaista kuilua eri uskovien välillä ei oikeasti ole, ja että vanhatestamentalliseksi mainitsemani instituutio on sekin todellisuudessa hyvin uusitestamentallinen. Ehkä niin, mutta kieli, symbolit ja traditiot muokkaavat (tässäkin asiassa) todellisuutta hyvin vahvasti. Pyhät rakennukset, pyhät puvut, pyhät henkilöt ja pyhät toimitukset ovat iskostuneet vahvasti suomalaiseen, Raamatusta vieraantuneeseen alitajuntaan. Tässä olisi paljon ihmettelemistä niillä alkukristityillä, jotka ilman pappeja päivittäin kokoontuivat koteihinsa rukouksen, opetuksen ja yhteisen [ehtoollis]aterian merkeissä.

Lue lisää...

Kirkollista vapaa-ajattelua

Jos haluaa tietää, mistä kirkkokansa tällä hetkellä kuhisee, tapahtuu se helpoimmin vilkaisemalla Kotimaa-lehden verkkosivuston etusivulla olevaa "Luetuimmat"-otsikkoa, jonka alla on kolme lukijoita eniten kiinnostanutta artikkelia. Sen vieressä on "Puhutuimmat"-otsikko, jota klikkaamalla paljastuu samat kolme artikkelia. Kaikkien huulilla on tänään Laura Mäntylä ja homoseksuaalisuus.

Mutta jos otetaan askel taaksepäin ja tarkastellaan asiaa pitemmällä aikavälillä, niin huomaamme Lauran ulostulon olevan vain yksi askel sillä pitkällä matkalla, jota kirkko on määrätietoisesti kulkenut. Asiassa kuin asiassa siirrytään pikkuhiljaa kauemmaksi Raamatun viitoittamasta tiestä ja lähemmäksi sitä, mitä tämän päivän uskonnollinen kuluttaja vaatii. Julkisuudessa taistelua käyvät keskustelijat vaihtelevat aina aiheen mukaan, mutta usein toisen puolen asetoimittajina ovat toimineet yliopiston eksegeetit ja tutkijat. Aina joku heistä on valmis kertomaan, miksi Raamattu ei itse asiassa tarkoitakaan sitä mitä se ko. aiheesta (olipa se mikä tahansa) sanoo. Miksi näin?

Alister McGrathin kirja Ateismin lyhyt historia antaa viitteitä siitä, minkälaisesta prosessista on kysymys. Yksi McGrathin teeseistä on, että ateismi on historian valossa pääsääntöisesti ennemminkin reaktio kirkon virheisiin ja vääränlaiseen toimintaan kuin esim. puhtaasti älyllisen pohdinnan tuloksena saavutettu vakaumus. Eli missä kirkko ja kristityiksi itseään kutsuvat tahot eivät toimi kutsumuksensa mukaisesti, siellä ateismi saa eniten jalansijaa.

Tätä havaintoa voidaan soveltaa laajemmaltikin esim. siihen ilmiöön, että esim. systemaattisen teologian laitos poikkeaa selvästi eetokseltaan eksegetiikan laitoksesta. Edellisessä ollaan enemmän kirkon uskon linjoilla, kun taas eksegeetit ovat tunnettuja Radio Rock -henkisestä "uskotaan, mitä halutaan" -asenteestaan. Kun tähän kuvaan vielä yhdistetään Suomen vaikutusvaltaisimman eksegeetin oma kertomus siitä, mitä hänen elämässään kirkon uskolle kävi kun Raamattuun alettiin tutustua tarkemmin, alkaa teoria olla valmis:

Näyttäisi siltä, että moni eksegeetti on joko pettynyt kirkkoon ja/tai havainnut sen tunnustuksellisen opetuksen olevan ristiriidassa Raamatun kanssa. Tämän kokemuksen myötä on tullut halu hyökätä kirkon oppeja ja näkemyksiä vastaan ja "sivistää" niitä konservatiivisia tahoja, joiden nähdään olevan vastuussa tuosta pettymyksestä. Jos tämä on tavoite ja jos systeemiä halutaan nakertaa sisältäpäin, niin se onnistuu parhaiten juuri eksegeettisistä piireistä käsin, koska siellä ollaan (teoriassa) kaikkein lähimmin tekemisissä Raamatun kanssa.

Koska teologian opiskelijoille ei kadonneen lapsenuskon tilalle ole missään vaiheessa ollut tarjolla tervettä ja teologisesti kestävää näkemystä, ei uskonnon ammattilainen välttämättä erota kirkon raamatullisia perinteitä niistä, jotka nousevat muilta pohjilta. Luterilaiselle eksegeetille kelpaa näin maalitauluksi mikä tahansa lapsikasteesta tai vain oikeaoppisille rajatusta ehtoollisesta aina Jeesuksen ylösnousemukseen ja Raamatun homoaktivastaisuuteen saakka. Kaikelta mihin kirkko uskoo - olipa asia Raamatun valossa oikein tai väärin - on parempi ihan varmuuden vuoksi vetää matto alta eksegeettisten argumenttien ja tutkimustulosten kera.

Hypoteesi tiivistettynä: monen raamatuntutkijan halussa murentaa kristinuskon raamatullisia perustuksia - tai vihkiä Raamattua tuntematon rahvas Todelliseen Ymmärrykseen, ihan miten vaan - on loppupelissä taustalla negatiivinen reaktio kirkkoa tai sen opetuksia kohtaan. Vapaa-ajattelijat sekä kirkon sisällä että ulkopuolella ammentavat siis vimmansa samasta lähteestä, vaikka se purkautuukin eri tavoin - ja vaikka sitä molemmissa tapauksissa yritetäänkin pukea tieteellisyyden kaapuun. http://www.eroakirkosta.fi/-sivusto ainoastaan toimii sadonkorjaajana kaikelle sille, mitä olemme itse kylväneet.

Lue lisää...

Erosta ja eroista

Kotimaa-lehden verkkosivuilla uutisoitiin, että kirkosta eroajien määrä on kääntynyt laskuun. Tämä näkyy siinä, että vuoden kahden ensimmäisen kuukauden aikana kirkosta erosi vapaa-ajattelijoiden verkkopalvelun kautta vain 5800 henkeä, kuin vuotta aikaisemmin eroajia oli 800 enemmän. Syytä juhlaan?

Ei ehkä aivan vielä. Tälläkin vauhdilla eroja tulee tänä vuonna n. 35000, mikä on kirkolle nolo asia, vaikka se epäilemättä vuoden lopussa tullaankin tulkitsemaan torjuntavoitoksi. Mutta erolukuja tuijotettaessa jää huomaamatta se, että pitemmällä aikavälillä väki vähenee muistakin syistä. Tilastojen mukaan kirkkoon ja sen oppiin vahvimmin sitoutuneet alkavat olla jo niin vanhoja, että viikatemies tulee harventelemaan rivejä enenevään tahtiin. Kun lisäksi kirkkoon kuulumattomien riveissä on merkittävä osa lapsentekoiässä, niin kastettavien eli uusien jäsenien määrä ei lisäänny samaa tahtia kuin ennen. Tätä vielä toistaiseksi paikkaa kulttuuri-instituution asemaan päässyt rippileiri, mutta ennen pitkään kirkkoon sen takia liittyvienkin määrä tulee kääntymään laskuun.

Mitä sitten on tehtävissä? Virikkeitä löytyy samaisen Kotimaa-lehden muista artikkeleista:

Arkkipiispa Jukka Paarma vaatii, että valtion tulisi nostaa kirkon yhteisöveron osuutta, koska kirkko hoitaa yhteiskunnallisia tehtäviä. Tämä olisi tietenkin oikein ja kohtuullista, mutta eikö kirkon kannattaisi tässä asiassa tehdä eroa valtioon luovuttamalla osittainen väestökirjanpito sekä hautausmaiden ja joidenkin vanhojen rakennusten ylläpito valtion hoidettavaksi? Eihän näistä mikään liity millään tavalla mihinkään siihen, mikä Raamatun mukaan on kirkon tehtävä, joten näistä luopumisen ei pitäisi ainakaan olla teologisesti tai opillisesti ongelmallista.

Kirkon ja valtion välisen rahaliikenteen kaikkia yksityiskohtia tuntemattomana tulee kiusaus ajatella, että jos kirkko jää näissä yhteiskunnallisissa tehtävissään tappiolle, niin olisi kirkon etu päästä niistä eroon. Toisaalta jos kirkko jää niissä voitolle, niin herää kysymys, miksi valtio tukisi yhtä kristillistä kirkkokuntaa? Se ei ole ainoastaan väärin (paitsi tietysti niiden mielestä, jotka tätä rahaa saavat), vaan aiheuttaa myös "kenen leipää syöt, sen lauluja laulat" -ongelman, joka entisestään syö kirkon teologista uskottavuutta. Kirkon kannattaisi jättää nämä sivubisnekset vähemmälle ja panostaa enemmän päätehtäväänsä, mikäli se aikoo jollain tavalla pysäyttää jäsenmääränsä vähenemisen.

Toinen kirkon ja valtion side, mikä olisi hyvä katkaista, on esillä Olli Seppälän pääkirjoituksessa. Tässä lainaus kaikkein oleellisemmasta:

Teologisten tiedekuntien dekaanit ja luterilaisen kirkon piispat pitivät tämän kuun alkupuolella neuvonpidon, jossa yhtenä aiheena oli uusi yliopistolaki. Kirkon puolella on syytäkin olla kiinnostunut lain mukanaan tuomista muutoksista, sillä korkeasti koulutettu teologi- ja kanttorikunta on keskeinen osa kirkon itseymmärrystä ja luotettavuutta. Teologiset tiedekunnat ja osastot tarvitsevat tulevaisuudessa kirkolta henkistä tukea ja lobbaustakin - sen sijaan varsinaista tutkimusrahaa kirkolta tuskin on odotettavissa.

Uusi yliopistolaki ei näillä näkymin uhkaa vapaata ja kriittistä teologista tutkimusta. Ja laadukas koulutus ja tutkimus takaavat, että näin on myös tulevaisuudessa.

Ev.lut. kirkko ja valtio ovat jossain historian mutkassa päätyneet sellaiseen yhteistyökuvioon, että yhden kristillisen kirkkokunnan työntekijät saavat valtion yliopistoissa monivuotisen koulutuksen veronmaksajien rahoilla, kun taas muiden kirkkokuntien työntekijät maksavat yleensä kalliisti koulutuksestaan. Tai tietysti kuka tahansa voi osallistua Seppälän mainitsemaan "laadukkaaseen" koulutukseen tai tutkimukseen, mutta vain luterilainen kirkko on nähnyt hyväksi vaatia, että sen työntekijöiden tulee saada [uskosta] "vapaata" ja [Raamattu-]"kriittistä" teologista koulutusta.

Järjestely on talodellisesti mukava, mutta teologian ja kirkon uskon kannalta lähinnä katastrofaalinen, ainakin mitä tulee opiskelijoiden ymmärrykseen Raamatusta ja sen tulkinnasta. Mutta niin kauan kuin kirkon virkoihin pätevöityy käytännössä vain valtiomme yliopistojen kautta, jatkuu kirkon ja sen työntekijöiden teologisten eväiden mureneminen.

Vai onko niin, että tämä on tietoinen valinta? Koska enemmistö kirkon jäsenistä on kiinnostunut kirkosta aivan muista kuin teologisista syistä, niin uskon ja teologian sotkeminen kuvaan saattaisi vain entisestään pahentaa jäsenkatoa. Ja ehkäpä yhteiskunnallisten tehtävien hoitaminenkin antaa kirkolle kansan silmissä sellaista legitimiteettiä, mitä pelkkä ristiinnaulitun Kristuksen saarnaaminen ei voi koskaan antaa?

Tähän Jukka ja muut piispat vastasivat: "Ennemmin tulee totella ihmisiä kuin Jumalaa." (Piispojen teot 5:29)

Lue lisää...

Emansipaatio

Satunnaisella surffausreissulla törmäsin sivustoon, jonka keskustelupalstan eräässä ketjussa kyseltiin, pitäisikö aikoinaan käytössä ollut konventikkeliplakaatti saattaa jälleen voimaan. Ketjun aloittaja, itsensä Ahabiin rinnastanut kirjoittaja lienee ainoastaan halunnut heittää vähän normaalia rankempaa herjaa (tai sitten ei tunne Raamattuaan), mutta muiden reaktiot paljastivat sen pelottavan tosiasian, että jotkut kannattavat vielä tänäkin päivänä uskovien tiukkaa hengellistä valvontaa.

Konventikkeliplakaatti oli vuonna 1726 säädetty laki, jolla kiellettiin hengelliset kokoontumiset kodeissa ilman papin läsnäoloa. Tarkoituksena oli estää erityisesti herätysten leviäminen, mutta samalla myös kaikki muukin kirkon virallisesta linjasta poikkeava ajattelu. Laki kumottiin vuonna 1869 mutta vielä senkin jälkeen rikoslaki velvoitti pyytämään kirkkoherralta luvan kotona tapahtuvaan kokoontumiseen.

Uskonnonvapauslaki ja kansan sivistystason nousu ovat saaneet aikaan sen, että pieni eliitti ei enää voi miekan uhalla kontrolloida kristittyjen (tai muihinkaan uskontoihin kuuluvien) ihmisten kodeissa tapahtuvaa hartauselämää. Toki kirkon sisällä ruodusta poikkeavien osittainen kontrolli on edelleen mahdollista, mutta se ottaa nykyisin muita muotoja (vrt. Vammalan ehtoolliskiista ja Luther-säätiön piirissä suoritetut kasteet).

Siinä missä pappeja varten on vielä olemassa omat sanktionsa, alkaa maallikoiden hallinta olla entistä vaikeampaa. Kaikki eivät välttämättä edelleenkään tunne Raamattuaan, mutta tänä päivänä yhä useampi lukee sitä ja huomaa, ettei kaikki olekaan niin kuin kirkkokansalle on kerrottu. Joissain asioissa kirkko on selvästi liberaalimpi kuin Jumalan Sana antaisi myöten, kun taas toisissa asioissa myöhempien vuosisatojen tiukat perinnäissäänöt ovat sumentaneet Raamatun selkeät toimintamallit.

Tässä yhteydessä pitää taas nostaa hattua uudelle Missiokirkolle, joka luterilaisesta pohjastaan huolimatta aikoo sallia ehtoollisen vieton kodeissa ilman kirkon viralliseksi työntekijäksi vihityn henkilön läsnäoloa. Myös muutamassa muussa asiassa Nokia Missio on emokirkkoaan selkeästi lähempänä sitä, mitä Raamatussa opetetaan. Ajan kuluessa nämä valinnat tulevat varmasti vaikuttamaan koko Suomen kristilliseen kenttään.

Uskovien laajamittaista vapautumista hidastaa hieman se, että teologinen koulutus on pitkälti niiden käsissä, joiden etujen mukaista on pitää kansa edelleen tiukassa talutusnuorassa. Toisessa ääripäässä ovat ne dogmaatikot, jotka sovittelevat Raamatun tekstejä kirkon viralliseen tunnustukseen tavalla, joka saa eksegeetit lähinnä raivon ja/tai epätoivon partaalle. Toisessa ääripäässä ovat Räisänen ja muut näitä dogmaatikkoja (oikeutetusti) kritisoivat eksegeetit, jotka ovat kuitenkin heittäneet lapsen pesuveden mukana ja samalla menettäneet uskottavuutensa uudestisyntyneiden kristittyjen silmissä. Kumpikaan linja ei auta niitä, jotka haluavat totella enemmän Jumalaa kuin ihmistä.

Kirkkohistoriasta opimme onneksi sen, että vaikka aina voi osan ajasta viilata osaa porukasta linssiin, on tavattoman vaikeaa viedä koko ajan koko porukkaa kuin pässiä narussa. Jumala toimii ja vaikuttaa, ja elävä vesi etsii aina uomansa. Toki kristittyjen kotikokoontumiskiellot saattavat vielä olla arkipäivää jossain Kiinan kaltaisessa diktatuurissa, mutta Suomessa ne ovat auttamattomasti ohi. Ei toivottavasti kestä enää kauaa, että uskovat huomaavat häkin oven olevan auki.

Lue lisää...

Ketä uskoa?

Kristinuskon alusta asti on ollut ongelmana se, että samasta uskonelämään liittyvästä asiasta tai Raamatun tekstistä on eri kristityillä ollut erilaisia tulkintoja ja mielipiteitä. Tänään tilanne on vielä pahempi: netti, kristilliset tv-kanavat, kirjat ja kiertävien puhujien saarnat vilisevät keskenään ristiriitaisia tulkintoja - puhumattakaan siitä, että omankin kirkon tai seurakunnan edustajat riitelevät keskenään. Miten siis voi tavallinen, teologiaa opiskelematon seurakuntalainen enää saada selville, mikä tulkinta on oikea ja mikä ei?

Tähän ongelmaan ei valitettavasti ole mitään helppoa patenttiratkaisua, joka päästäisi hämmentyneen rivikristityn pälkähästä. Kaksi asiaa auttavat kuitenkin jo hyvin pitkälle:

1. Raamatun säännöllinen tutkiminen ja sopivien Raamattuun ja sen teemoihin syvemmälle johtavien kirjojen lukeminen. Kaikista ei tule ammattiteologeja, mutta kaikki voivat lisätä ymmärrystään Raamatusta ja sen kokonaissanomasta.
   
2. Säännöllinen rukouselämä. Paimenen äänen oppii tunnistamaan vain viettämällä aikaa paimenen kanssa.
   

Niitä, jotka tuntevat sekä kirjoitetun että elävän Sanan, on vaikea viedä kuin pässiä narussa.

Monet eivät kuitenkaan jaksa nähdä sitä vaivaa, mikä näihin lähestymistapoihin liittyy, vaan haluavat vaivattomamman ratkaisun ongelmalleen. Tässä muutama ehdotus heitä varten:

Ketä ei kannata kuunnella?

• Ei kannata kuunnella niitä, jotka eivät tunnusta kristinuskon perustotuuksia. Toki heiltäkin saattaa ajoittain löytyä oikeita tulkintoja Raamatusta, mutta jyvien ja akanoiden erottaminen voi osoittautua liian vaativaksi puuhaksi.
  
• Ei kannata kuunnella niitä, jotka sanovat Pyhän Hengen paljastaneen heille selkeästi, mikä on totta ja mikä ei. Ei niin, etteikö Pyhä Henki puhuisi tänäkin päivänä, mutta useimmiten tällainen auktoriteettiin vetoaminen on vain yritys kätkeä se, että puhujalla/kirjoittajalla ei ole mitään todellisia perusteita näkemyksensä tueksi.
  
• Ei kannata kuunnella niitä, jotka huutavat. Jos puhuja puhuu asiaa, ei hänen tarvitse korottaa ääntänsä, jotta kuulijat uskoisivat hänen sanaansa. Hyvät perustelut, Jumalan Henki ja Sana itse pitävät kyllä huolen kuulijan vakuuttamisesta.
  

Ketä kannattaa kuunnella?

• Kannattaa kuunnella niitä, joiden argumentit nousevat Raamatusta. Kaikki Raamatulla argumentoivat eivät tietenkään ole automaattisesti oikeassa, mutta ainakin teologia rakentuu oikealle pohjalle.
  
• Kannattaa kuunnella niitä, jotka ovat uhranneet vuosia Raamatun ja/tai teologian opiskeluun. Kaikki ovat yhdenvertaisia Jumalan edessä eikä ihmisen hurskaus ole teologisesta oppineisuudesta kiinni, mutta kaikki mielipiteet ja kaikki tulkinnat eivät ole samanarvoisia.
  
• Kannattaa kuunnella niitä, jotka ovat kasvaneet yhdessä traditiossa mutta ovat siirtyneet toiseen. On helppoa mennä tutun ja turvallisen joukon mukana, mutta asioita tulee pohdituksi ihan eri tavalla silloin, kun joutuu asettamaan kyseenalaiseksi oman traditionsa rakkaimmatkin tulkinnat.
  
• Kannattaa kuunnella niitä, joilla ei ole mitään menetettävää. Niin ikävää ja inhimillistä kuin se onkin, oma sosiaalinen sijainti usein sanelee sen, mikä totuus voi olla. Harva on valmis tuomaan totuuden julki silloin, kun sillä voi olla voi olla vaikutusta omaan asemaan tai kontekstiin.
  
• Kannattaa kuunnella niitä, jotka eivät suoraan tai välillisesti saa taloudellista hyötyä siitä, että kuulija/lukija uskoo nimenomaan heidän tulkintansa tai versionsa totuudesta. Kiusaus julistaa ja opettaa kuulijoiden/lukijoiden korvasyyhyn mukaan on suuri silloin, kun oma taloudellinen tilanne on siitä kiinni.
  
• Kannattaa kuunnella niitä, joiden toiminta tuottaa hyvää hedelmää. Hyvästä teologiasta ja hyvästä käytännstä seuraa yleensä hyvää hedelmää ja huonosta teologiasta ja huonosta käytännöstä seuraa huonoa hedelmää. Hedelmistään puu tunnetaan, teologiassakin.
  

Niin, tätäkään blogausta ei kannata pureksimatta niellä.

Lue lisää...

"Houston, meillä on ongelma"

Naispappeuskysymys, homojen asema kirkossa, karismaattisuus, liberaalit teologiset kannanotot, Luther-säätiön ja Suokonaukion kasteet - siinä muutamia uutiskynnyksen ylittäneitä kysymyksiä, joiden kanssa evankelis-luterilainen kirkko tälläkin hetkellä painii. Tavalliselle, hengellisistä asioista etääntyneelle tallaajalle ei kirkosta ja kristinuskosta tällaisten aiheiden kautta muodostu kovinkaan houkuttelevaa kuvaa.

Taannoisessa Kotimaa-lehden haastattelussa piispa Pihkala povasi vaikeita aikoja uudelle Missiokirkolle. Rohkenen kuitenkin epäillä, että Koiviston ja kumppaneiden ongelmat tulevat olemaan aika pieniä verrattuna siihen, minkälaisia ongelmia kansankirkolla on - ja tulee vastakin olemaan.

Ensiksikin kaikki gallupit, tilastot ja tutkimukset (joita tässäkin blogissa on usein käsitelty) viittaavat vahvasti siihen, että vain murto-osa ev.lut. kirkon jäsenistä on (Raamatun mukaisessa) uskossa. Kirkon opin mukaan kaikki sen jäsenet ovat kuitenkin uudestisyntyneitä. Tästä voi vetää sen johtopäätöksen, että joko oppi on väärässä - mikä vetäisi maton koko luterilaisuuden alta - tai sitten kirkko epäonnistuu surkeasti päätehtävässään, koska uskovina elämänsä aloittaneista yli 90% joko (a) luopuu uskostaan tai (b) ei koskaan opi aiheesta riittävästi erottuakseen näkemyksiltään ja elämäntavoiltaan ateisteista, agnostikoista, pakanoista yms. ryhmistä. Riippumatta siitä, kumpi selitysmalli valitaan, on ongelma Raamatun valossa aikamoinen.

Toiseksi, kansankirkkomme papeiksi vihittyjen joukossa on ateisteja, leipäpappeja, panteisteja, yms. henkilöitä (toisin kuin esim. piispa Björkstrand taannoin television A-talk -ohjelmassa väitti). Toisaalta pappeina toimii myös paljon aidosti Jumalaa ja Raamattua rakastavia henkilöitä, jotka kaikessa etsivät ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa. Näiden kahden ääripään välillä tuntuu sitten olevan suuri joukko ihmisiä, joilla on halu tehdä hyvää tai palvella hengellisessä tehtävässä, mutta joilta ympäröivä yhteiskunta ja liberaali teologinen koulutus ovat riistäneet eväät ja sen myötä selkeän ymmärryksen siitä, mitä Raamattu monista asioista opettaa. Joku voisi pitää tätäkin tilannetta melko ongelmallisena.

Kolmanneksi, kirkossa näyttää olevan hyvin erilaisia käsityksiä siitä, mille sen toiminta ja oppi perustuu. Teologisissa kädenväännöissä käy yleensä äkkiä ilmi, että sola scriptura -periaatteesta tunnetussa kirkkokunnassa on ainakin kolme auktoriteettia, joiden perusteella asiat ratkotaan: ympäröivä yhteiskunta ("Enemmän tulee pelätä Jumalaa kuin ihmistä"?), tunnustuskirjat/kirkkolaki/kirkkojärjestys ("Näin te olette perinnäissäännöillänne tehneet tyhjäksi Jumalan sanan"?) ja Raamattu. Viimeiseen vetoavien joukossa on tosin paljon niitäkin, jotka ovat tarpeen vaatiessa valmiit unohtamaan Raamatun ja ottamaan aseeksi kirkkohistorian, mikäli jälkimmäinen on paremmin linjassa omien teologisten preferenssien kanssa. Sopua ja yhteistä näkemystä on vaikea löytää, koska eri auktoriteetit ovat usein ristiriidassa keskenään. Niinpä ainakin yhdeksi ratkaisuksi on otettu se, että vallassa olevat potkivat eri tavalla ajattelevat - ja sen julki tuovat - pois kirkon viroista.

Kirkon soppaa ovat hämmentämässä lisäksi seuraavat seikat:

• Syyt kirkkoon kuulumiselle ovat useimmiten kaikkea muuta kuin hengellisiä, eli "olla suomalainen" = "olla luterilainen".
  
• Kirkolla on paljon rahaa ja omaisuutta sekä erityisasema suhteessa valtioon - kukapa näistä eduista haluaisi vapaaehtoisesti luopua?
  
• Moni olisi valmis lähtemään kirkosta, mutta eroamiseen ja toiseen kristilliseen kirkkoon liittymiseen liittyy uskoville sekä teologisesti että yhteiskunnallisesti vielä niin suuri stigma, että moni jää mieluummin verorahoillaan tukemaan järjestelmää, joka etääntyy koko ajan yhä kauemmaksi Jumalasta ja hänen Sanastaan. Tämä puolestaan takaa sen, että riitoja, napinaa ja ongelmia riittää kirkossa vielä vuosiksi eteenpäin.
  

Ok, ongelmat on helppo tuoda esiin, vaan mistä niihin löytyisi ratkaisuja? Tässä muutamia ehdotuksia, jotka todennäköisesti pitemmällä tähtäimellä parantaisivat tilannetta kirkossa:

• Siirrytään monissa kirkoissa käytössä olevaan malliin, jossa seurakunta itse kutsuu omat työntekijänsä (mahdollisuuksien mukaan) omasta keskuudestaan. Näin esim. papeiksi päätyy henkilöitä, jotka ovat seurakunnalle tuttuja, joiden luonne ja palvelualttius on jo testattu, jne.
  
• Toteutetaan niiden herätyskristillisten pappien toive, jotka haluaisivat kastaa vain uskovien vanhempien lapsia. Kirkolta ei kastettujen lasten opetuslapseuttaminen näytä onnistuvan, mutta uskovilla vanhemmilla voisi olla hieman paremmat mahdollisuudet.
  
• Pyritään tavoittamaan jokainen seurakuntalainen huomattavasti useammin kuin kirkon strategiamietinnön ehdottamat viisi kertaa vuodessa. Jos kerran kirkon päätehtävä (Raamatun mukaan) on ihmisten tavoittaminen evankeliumilla ja uskooon tulleiden opetuslapseuttaminen, niin se ei varmasti voi toteutua viidellä tapaamisella, joista useimmat liittyvät kaiken lisäksi johonkin riittiin tai seremoniaan.
  
• Avataan tie kirkon papiksi muillekin kuin niille, jotka ovat suorittaneet opintonsa sekulaarin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.
  
• Siirretään konfirmaatio 10 vuotta myöhemäksi, tai otetaan käyttöön 2. konfirmaatio henkilön täyttäessä esim. 25 vuotta. Tuossa vaiheessa ei yleensä mennä enää muiden mukana tai toisteta konfirmaatiosanoja vain siksi, että saataisiin "naimalupa". (Koska Raamatussa ei puhuta mitään ensimmäisestäkään konfirmaatiosta, ei toisen konfirmaation käyttöönotolle pitäisi olla ainakaan teologisia esteitä.)
  
• Hyväksytään kummiksi vain sellaisia, jotka ovat kuuluneet pitkään johonkin kristilliseen kirkkoon (ev.lut. tai jokin muu). Näin ei kenellekään tule tarvetta liittyä kirkkoon vain siksi, että ei halua tuottaa pettymystä parhaalle kaverilleen, jonka lapsen kummiksi on pyydetty.
  
• Tarjotaan ihmisille helppo mahdollisuus tukea kirkon työtä kirkollisveron määrällä ilman, että on kirkon jäsen.
  
• Siirretään hautausmaat valtion hoidettaviksi niin, että kenenkään ei tarvitse liittyä kirkkoon halvan hautapaikan takia.
  
• Avataan kirkkohäät kaikille sitä haluaville (mies-naispareille) ilman, että on pakko liittyä kirkon jäseneksi. Jos joku ei-kristitty tai ei-luterilainen haluaa pyytää Jumalan siunausta liitolleen, niin se ei liene paha asia.
  
• Palautetaan kirkon perustehtävä - joka siis ei suinkaan ole sakramenttien jakaminen vaan ihmisten kutsuminen uskoon ja parannukseen - aivan uudella tavalla kunniaan.
  
• Ollaan enemmän huolestuneita laadusta kuin määrästä. Se, että yli 80% kansasta kuuluu kirkkoon voi olla hyvä juttu taloudellisesti, mutta sen, että suurin osa heistä on matkalla ikuiseen kadotukseen, tulisi myös painaa vaakakupissa jonkin verran.
  

Keksiikö joku vielä lisää ehdotuksia?

Lue lisää...

Oikea seurakunta

Yhdeksi syyksi uuden kirkkokunnan perustamiseksi Nokia Mission johtajat mainitsevat sen, että he voivat siten nauttia ehtoollista ja kastaa niitä, jotka ovat tulleet uskoon. Itse päämäärä on hyvä ja raamatullinen, mutta lähettääkö liike tässä samalla signaalin, joka tulisi juuri Raamatun valossa kyseenalaistaa?

Mikä tekee seurakunnasta todellisen seurakunnan? Se, että siellä saarnataan Sanaa ja oikein toimitetaan sakramentteja? Se, että se on osa kirkkokuntaa? Se, että sen paimenet toimivat piispan alaisuudessa ja johdossa? Se, että sillä on oma kirkkorakennus, palkattuja kokopäiväisiä työntekijöitä, omia lähettejä, laaja diakoniatyö ja oma edustaja ekumeenisissa neuvotteluissa?

Näinhän me usein ajattelemme. Raamatusta näitä vaatimuksia ei kuitenkaan tällaisenaan löydy, vaikka tiettyjä yhtymäkohtia yllä mainittuihin "oikean seurakunnan" kriteereihin onkin olemassa.

UT:n valossa näyttäisi esimerkiksi siltä, että Jeesuksen kuoleman muistoateriaa vietettiin melko säännöllisesti. Tutkijat ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että kyseessä ei ollut symbolinen leivänmuru tai öylätti joka huuhdeltiin kitalaesta irti ruokalusikallisella viiniä, vaan todellinen ateria, aivan kuten Jeesuksenkin nauttima illallinen - ehtoollinen - oli todellinen ateria.

Samoin näyttäisi siltä, että jokaisella seurakunnalla oli paimenia, jotka tavalla tai toisella valittiin tai asetettiin tehtäväänsä ennen pitkää, mutta ei vielä välttämättä seurakunnan syntyessä. Heidän tehtävistäänkään ei ole kovin tarkkaa tietoa, sillä esim. Paavali on paljon kiinnostuneempi siitä, että paimenet ovat nöyriä ja (varsinkin kansan silmissä) moitteettomia Kristuksen seuraajia, jotka omalla elämällään näyttävät hyvää esimerkkiä laumansa lampaille. Siitä, kenellä oli lupa kastaa tai murtaa leipää, ei UT sano mitään. Kaikki kuitenkin viittaa siihen, että näitä toimintoja ei ollut mitenkään rajattu vain johtajien tehtäviksi.

"Oikea seurakunta" -klubin sisäänpääsyvaatimuksissa ei yleensä mainita sellaisia asioita, jotka alkuseurakunnissa tuntuivat olevan itsestäänselvyyksiä. Tutkijat vahvistavat esimerkiksi sen, minkä satunnainenkin lukija äkkiä huomaa: ensimmäisen vuosisadan seurakunnat kokoontuivat kodeissa. Se tapa, jota tämän päivän Suomessa pidetään vaarallisena perversiona, oli siis alkuseurakunnassa normi. (Nykypäivän normin kannattajat tosin hakevat henkistä selkänojaa sekä Apostolien teoissa temppelissäkäyntiä jatkaneista juutalaisista että Paavalin kaksi vuotta jatkuneista päivittäisistä keskusteluista Tyrannuksen luentosalissa.)

Samoin on mielenkiintoista, kuinka tietyt erityisesti mainitut, seurakuntaa ja sen olemusta koskevat ohjeet ja määrittelyt on kätevästi unohdettu: seurakunnan muodostavat Jeesukseen uskovat ja hänet Herrakseen tunnustavat yhteen kokoontuneet ihmiset; seurakunnan jäsenet eivät saa sietää keskuudessaan siveettömästi eläviä; seurakuntalaisten ei tule haastaa toisiaan maalliseen oikeuteen; seurakunnan kokoontuessa kaikilla on jotain annettavaa ja jokainen voi vuorotellen käyttää lahjojaan; jne.

Jos siis katsomme Raamatusta kriteerejä sille, milloin tietyt ihmiset muodostavat oikeasti seurakunnan, niin pelkäänpä, että aika harva itsensä seurakunnaksi mieltävä ryhmä on oikeasti sellainen. Juuri siksi suuren enemmistön onkin pakko rummuttaa oman kriteerikokoelmansa puolesta. Ensiksikin se vie huomion pois epämiellyttävistä tosiasioista. Toiseksi kokemus näyttää viittaavan siihen, että valheesta tulee monelle totuus, kunhan sitä toistetaan tarpeeksi usein ja tarpeeksi voimakkaasti.

On ihan ok, että Missio haluaa selkeyttää linjaansa ja perustaa uuden kirkkokunnan. Toivottavasti kukaan ei kuitenkaan kuvittele, että tarvitaan patentti- ja rekisterihallituksen päätös ennen kuin seurakunta voi olla seurakunta. Raamatusta meille selviää todellisen seurakunnan reunaehdot - jotka ovat kovin erilaiset kuin yleisesti uskotaan. Ehkäpä piispankin tehtäväksi sopisi ennemminkin kirkon raamatullisuuden kuin kirkon ykseyden vaalinta?

Lue lisää...

Ehtoollisongelma

Vammalan seurakunnan kappalainen Jari Rankinen kirjoittaa tuoreessa blogauksessaan siitä, kuinka Karkun evankeliselta opistolta aiotaan viedä sillä tähän asti ollut ehtoollisenvietto-oikeus. Blogiin tulleiden kommenttien perusteella Karkku ei ole ainoa paikka, jossa ehtoollisruuvia aiotaan kiristää. Osalle kirkkokansaa olot käyvät näin entistä vaikeammiksi.

Sympatiani ovat jälleen kerran Rankisen ja kumppaneiden puolella. Samalla myös jälleen kerran ihmettelen, miksi Rankinen ja muut Raamatusta tiukasti kiinni pitävät tahot tuntuvat kuitenkin aika ajoin hellittävän otteensa. Kuten eräs kommentoijista oikei huomauttikin, Raamattu ei määrittele sitä, missä ehtoollisen vieton tulisi tapahtua. Jos UT:ssa on yleensäkään paikan suhteen havaittavissa joku malli, niin se on se, että ehtoollista vietetään kodeissa. (Ehtoollisen "jakamista" ei myöskään yhdessäkään Raamatun tekstissä määritellä pappien - tai edes miesten - tehtäväksi. Jeesus, Paavali & kumpp. tuntuvat unohtaneen paljon oleellista.)

Nyt voisivat kaikki Raamattua ylimpänä auktoriteettinaan pitävät kristityt nousta barrikadeille ja protestoida sen puolesta, että ehtoollisessa vallitsisi vapaus paikan suhteen. Jos taas ajatus ei tunnu mukavalta, niin sitten pitää katsoa peiliin ja kysyä itseltään: "Miksi minun Raamattu-uskollisuuteni poimii vain rusinat pullasta?"

Lue lisää...

Kasteen pätevyys

On ollut mielenkiintoista seurata keskustelua, jota käydään Ruotsissa vihittyjen Luther-säätiön pappien toimittamista kasteista. Kaikki eivät säätiön toiminnasta tykkää, mutta ongelmana on ollut löytää joku perustelu, jolla kasteiden pätevyys voitaisiin asettaa kyseenalaiseksi. Viimeisin yrittäjä on professori Risto Saarinen, joka Kotimaa-lehdessä selvittää, miksi kasteet ovat kyseenalaisia.

Ongelmana Saarisen mukaan on kasteen intentio, sillä on "ekumeenisesti laajalti hyväksyttyä", että kasteen pitää liittää kastettava paikallisseurakunnan jäseneksi, mutta "LS-kasteessa" tämä ei toteudu. Saarinen lisäksi tietää, että "ainoa poikkeus asiassa ovat kenties eräät aikuis- tai uskovien kastetta noudattaat kirkot" sekä lähetyskentillä tapahtuneet kasteet, joissa saattaa olla vaarallista liittyä virallisesti kirkon jäseneksi.

En haluaisi epäillä Saarisen ekumeenisten asioiden tuntemusta, mutta kieltämättä nousi mieleen kysymys, että mahtaako hän todella tietää noin tarkasti, mitä maailman yli 25000 - nollia on kolme - kirkkokunnassa ajatellaan tästä asiasta? Tai jos otetaan vaikkapa vain maailman suurin protestanttisten kristittyjen ryhmä eli helluntailiike, niin tietojeni mukaan heillä ei yhtenäistä virallista oppia tästä aiheesta ole. Sama pätee ymmärtääkseni myös n. 110 miljoonaan baptistiin, puhumattakaan voimakkaasti leviävistä karismaattisista uusista seurakunnista ja liikkeistä ympäri maailmaa. Saarisen "ekumeeninen konsensus" ei siis välttämättä protestanttisen kristinuskon valtavirtoja, saati sitten enemmistöä kirkkokunnista.

Ajatuksia herättää myös tämä Saarisen lausunto: "Allekirjoittamatta jätetyt dokumentit ovat todistuskappale siitä, että pyrkimys on ollut virheellinen. Koska kastaja ei allekirjoita kaavaketta, hän silloin luopuu oikeasta intentiosta. Se asettaa kasteen pätevyyden kyseenalaiseksi. Tässä on suuri kasteteologinen ongelma."

Siis sakramentti on väärin toimitettu ja kasteteologisesti ongelmallinen, jos joku tietty kaavake on jäänyt täyttämättä? Eksegeettinä on jo tottunut siihen, että dogmaatikoilta voi odottaa vaikka mitä, mutta tällainen argumentointi on kyllä eksynyt jo aika kauas Raamatusta, jonka luterilainen kirkkokin tunnustaa uskonsa perustaksi. Sääliksi käy etiopilaista hoviherraa ja kaikkia muita UT:ssa (ja kautta kirkkohistorian) kastettuja, joiden kastajien intentio täytyy näin asettaa kyseenalaiseksi.

Saarisen avauksesta huolimatta näyttää siltä, että oikeita ja/tai sopivia argumentteja kasteen kyseenalaistamiseksi ei ole vielä löydetty. En usko, että niitä tullaan koskaan löytämäänkään - tai vaikka tultaisiinkin, niin asialla ei tule olemaan mitään käytännön merkitystä. Luterilainen kirkko tuskin haluaa lähteä harrastamaan uudelleenkastamista. Sillä saattaisi nimittäin olla omat implikaationsa niihin ekumeenisiin keskusteluihin, joita se käy niiden kirkkokuntien kanssa, joiden pahimpia syntejä on ollut juuri uudelleenkastaminen.

Lue lisää...

Viikon reaktioita

Viimeisen parin viikon aikana sekä kristillinen että sekulaari media ovat tarjoilleet varsinaisia herkkupaloja kirkon asioista kiinnostuneille. Viimeisin Kotimaa-lehti lopulta provosoi jakamaan muutaman ajatuksen kahdesta viime viikkojen suosikkiaiheesta: tapaus Tuomioja ja Tampereen hiippakunnan piispanvaali.

Tuomiojan kommentit ovat kirvoittaneet runsaasti kritiikkiä eri tahoilta. Yhtä suuntausta edustaa hyvin entisen piispan Ilkka Kantolan mielipidekirjoitus uusimmassa Kotimaassa. Kantolan mukaan kirkon yhteys valtioon mm. hillitsee "yhteiskunnan kannalta tuhoisaa fundamentalismia".

Kuten kaikki tietävät, "fundamentalisti" on yleensä sellainen retoris-fiktiivinen henkilö, joka suhtautuu johonkin asiaan konservatiivisemmin kuin puhuja/kirjoittaja itse. Kantola ei erittele, ketkä ev.lut. kirkossa hänen mielestään ovat näitä "pienissä teologisissa ääriryhmissä" olevia fundamentalisteja. Hän antaa kuitenkin ymmärtää, että siinä missä esim. kirkon omat pappisseminaarit voisivat ruokkia tällaista ääriainesta, opiskelu teologisessa tiedekunnassa takaa, että kirkko säilyy riittävän "haaleana".

On vaikea sanoa varmuudella, minkälaisia luterilaisia ääriryhmiä Kantola (ja muut samassa hengessä kirjoittaneet) pelkäävät, mutta jos jotain pitäisi veikata, niin tällä listalla ovat ainakin SLEY, Luther-säätiö, karismaatikot, homoliittojen vastustajat ja yleensäkin kaikki Raamatun vakavasti ottavat luterilaiset. Tuomiojan ei siis tarvitse olla huolissaan, koska yliopistollinen teologia tehokkaasti neutralisoi näiden "uskonnollista väkivaltaa" harjoittavien fundamentalistien vaikutusta.

Samanlaisia kommentteja on näkynyt muissakin kirjoituksissa: "Tuomioja pelkää suotta, sillä yliopisto ei ole pappisseminaari eikä edes anna valmiuksia papin työhön", vaan opettaa ihan toisenlaisia asioita ja antaa toisenlaisia valmiuksia. Edelleen ihmettelen (ja muutamissa viikon varrella luetuissa kommenteissa muutkin ovat ihmetelleet), kuinka tämä voi olla "kirkon etu" ja sen päättäjien tahto?


Huomattavasti hauskempaa luettavaa ovat olleet lausunnot ja mielipiteet Tampereen hiippakunnan piispanvaalista. Kuluneen viikon varrelta on jäänyt mieleen erityisesti kaksi tapausta.

Ensimmäinen liittyy Kotimaa-lehden äänestykseen siitä, kuka olisi paras henkilö piispaksi. Äänestyksen voitti ylivoimaisesti Markku Koivisto. Koska Koivisto ei tietenkään voi olla paras ehdokas piispaksi - tämänhän fiksuimmat tiesivät jo ennen kuin muiden mielipidettä oli edes kysytty - on tulos pistetty vaalivilpin piikkiin. Jos joku muu olisi voittanut äänestyksen, ei kukaan olisi reagoinut mitenkään, mutta Koiviston voiton seurauksena on päätelty, että joidenkin on täytynyt osallistua nettiäänestykseen monta kertaa päivässä eri koneilta. Onhan selvää - kuten fiksuimmat tietävät äänestämättäkin - että vuosikausien ajan ympäri Suomea puhumassa kiertänyt Koivisto ei mitenkään voi olla maanlaajuisessa äänestyksessä suositumpi kuin muutama paikallinen pappi, joista suurin osa kirkkomme jäsenistä ei ole koskaan kuullutkaan.

Toinen mieleen jäänyt juttu on jossain lehdessä ollut haastattelu, jossa arkkipiispa Paarma valitteli siitä, että yksi ehdokkaista on ryhtynyt - vastoin pitkää kirkollista perinnettä - vaalikampanjaan tullakseen valituksi. Paarma ei itse suoraan mainitse tämän (selvästi epäkelvon) ehdokkaan nimeä, mutta tässä muutama vihje tunnistamisen helpottamiseksi: ehdokasta on haastateltu mediassa ja hänen valitsijayhdistyksellään on omat kampanjasivut. Ihan hyvä, että itse arkkipiispa kommentoi näinkin härskiä kampanjointia.

Lue lisää...

Tuomioja tapetilla

Verkko- ja paperilehdet ovat ovat viime päivinä uutisoineet Erkki Tuomiojan joulukuussa esittämiä kommentteja uskonnosta, kirkosta ja teologian opiskelusta. Keskustelua ovat herättäneet erityisesti ateistiksi tunnustautuneen Tuomiojan vaatimukset kirkon ja valtion erosta, ehdotus teologian opiskelun siirtämisestä pois valtion ylläpitämistä yliopistoista ja näkemys siitä, että uskon(no)n välittäminen lapselle myrkyttää tämän mielen.

Kuvittelin Tuomiojan olevan fiksu mies, mutta ilmeisesti usko Jumalan olemassaolemattomuuteen on tehnyt aivoille samanlaista hallaa kuin usko Jumalan olemassaoloon monien ateistien mielestä tekee. On oppineelta mieheltä aika naiivia ajatella, että ateismi olisi jotenkin neutraali, arvovapaa ja luonnollinen tila, kun taas ei-ateistinen kasvatus vaikeuttaisi maailman hahmottamisessa oikealla tavalla. Epäilen myös, että Tuomioja ei oikeasti tiedä, minkälaista yhteiskuntaa hän peräänkuuluttaa. Tai ehkäpä hän ihan oikeasti haikailee esimerkiksi entiseen Neuvostoliittoon, Albaniaan tai Romaniaan, missä maailma hahmotettiin oikealla tavalla?

Vaatimus valtion ja kirkon erosta on jo järkevämpi. Todellinen uskontojen tasavertaisuus ei kuitenkaan toteudu vielä vähään aikaan edes kristillisten kirkkojen välillä, saati sitten kaikkien uskonnollisten yhdyskuntien kesken. Toisaalta sisäministeriön keskiviikkona julkistetun vision mukaan Suomesta aiotaan viidessä vuodessa tehdä "Euroopan moniarvoisin maa", joten ehkäpä valtion ja ev.lut. kirkon siteet ohenevat nopeammin kuin mitä kirkon jäsenmäärän lasku antaa olettaa.

Kaikkein ymmärrettävin kommentti Tuomiojalta koski valtion tarjoamaa, yliopistojen teologisen koulutuksen muotoon puettua ilmaista tulonsiirtoa ev.lut. kirkolle. Toisin kuin kansanedustaja Tuomioja kuvittelee, ongelma ei silti ole siinä, että yliopistoissa tehtävä teologia olisi huuhaata (korkeakouluissa on paljon muitakin vähintään yhtä suurta huuhaata olevia aineita, opiskelulinjoja ja suuntautumisvaihtoehtoja). Ongelma on pikemminkin siinä, että joillakin laitoksilla teologian tekeminen on aika kaukana kirkon uskosta ja tarpeista (ja näin Tuomiojan pelko on turha), kun taas toisilla laitoksilla se on vahvasti tunnustuksellista ja yhteen kirkkokuntaan sidottua.

On ymmärrettävää, että kirkko ei halua luopua ilmaisesta rahasta eivätkä yliopistojen teologiset tiedekunnat omasta monopolistaan, mutta pitkällä tähtäimellä molemmat saattaisivat olla viisaita ratkaisuja.

Kirkolla voisi olla oma (tai mieluummin vielä kaikkien kristittyjen yhteinen) teologinen oppilaitos, jossa opiskelun se voisi kustantaa niille, jotka se kutsuu virkoihinsa. Tällaisen oppilaitoksen tarjonta olisi helposti muokattavissa sellaiseksi, että se palvelee huomattavasti nykyistä paremmin kirkon ja sen tulevien työntekijöiden tarpeita (ilman, että kristinuskon perusasiat asetetaan kyseenalaisiksi).

Teologisten tiedekuntien näkemys siitä, että vain niissä voidaan tehdä "objektiivista" ja "rehellistä" teologista tutkimusta on kupla, joka on voinut kestää näinkin pitkään vain Suomen kaltaisessa teologisessa ghetossa. Tuo(kin) kupla puhkeaa ennen pitkää - ja mitä pikemmin, sen parempi. Eri tutkimusalojen terävimmät teologit maailmalla eivät läheskään kaikki tee tutkimustaan valtion ylläpitämissä yliopistoissa. Suomessa on jossain vaiheessa on mennyt jotain pahasti pieleen, jos kirkonmiesten ja teologien esiolettamus on, että ainoastaan sekulaareissa yliopistoissa sekulaarilta pohjalta nouseva teologinen tutkimus on hyvää.

Tuomioja jakoi näkemyksiään teologisesta koulutuksesta ilman, että välttämättä ymmärsi asiasta paljoakaan. Mielestäni teologisen koulutuksen vapauttaminen valtiollisesta monopolista ei kuitenkaan ole uhka, vaan mahdollisuus. Miksei rikas kirkkomme käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja varmistaisi, että saa Raamattunsa osaavia ja Jumalaan uskovia, hyvin koulutettuja ja tuleviin tehtäviinsä varustettuja työntekijöitä palvelukseensa?

Lue lisää...

Joulun sanoma

Kaikki tietävät, koska joulua vietetään, ja useimmat tietävät vielä senkin, että se liittyy (teoriassa) jotenkin Jeesukseen - kaikesta kaupallisuudesta ja pakanallista perua olevista tavoista huolimatta. Kristityt osannevat kertoa senkin, että jouluna juhlitaan Jeesuksen syntymää. Tämä juhla olisi kuitenkin merkityksetön ilman Jeesuksen kuolemaa ja sen seurauksia. Liian harva pysähtyy miettimään sitä, että nämä kaksi liittyvät oleellisesti yhteen.

Jouluevankeliumissa toivotetaan rauhaa maahan niille ihmisille, joita kohtaan Jumalalla on hyvä tahto (ks. aikaisemmat ko. tekstiin liittyvät kommenttini). Jumalan ja ihmisten välillä - ja loppupelissä myös ihmisten kesken - voi olla rauha vain sen tähden, mitä Jeesus on tehnyt puolestamme. Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa paha saa palkkansa ja synniltä ja jopa kuolemalta viedään pahin terä pois. Jeesuksen työn tähden Jumala voi antaa meille anteeksi meidän pahat tekomme.

Monissa uskonnoissa uskotaan "silmä silmästä ja hammas hampaasta" -jumalaan. Anteeksiantamusta pidetään heikkouden osoituksena, jolloin ei suhtauduta tarpeeksi reilusti ja oikeudenmukaisesti pahuuteen. Onkin vaikea kuvitella, että esim. Lähi-Idän kriisin osapuolet tekisivät muuta kuin vastaavat väkivallalla väkivaltaan (joidenkin kristittyjen noustessa jopa barrikadeille sen puolesta, että pitää pystyä maksamaan potut pottuina ja mahdollisesti vielä korkojen kera).

Kristinuskon Jumala sen sijaan suhtautuu anteeksiantamiseen vakavasti. Jeesuksen välittämä kuva rakastavasta Isästään ärsytti suunnattomasti fariseuksia, joiden jumalakuvaan armo ja anteeksiantamus ei oikein sopinut, eikä tuo asetelma ole 2000 vuodessa juuri muuttunut.

Anteeksiantamus on aivan uskomme ytimessä. Sen takia saamme syntimme anteeksi. Sen tähden meillä on rauha Jumalan kanssa. Sitä rukoillaan Isä Meidän -rukouksessa. Se on itse asiassa niin vakava asia, että ilman sen osoittamista toisille ei ole asiaa taivaaseen (Matt. 6:14-15; 18:21-35).

Mutta mikä parasta - ja tässä on joulun sanoma - Taivaallinen Isämme tarjoaa sitä lahjana tänäkin jouluna jokaiselle, joka sen haluaa vastaanottaa.

Hyvää joulua!

Lue lisää...

Kirkon etu?

Pari viikkoa sitten ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä oli eläkkeelle jääneen Raija Sollamon haastattelu, joka on puhuttanut jo Sana-lehdessä ja parillakin blogilla. Tässä ei ole tarpeen toistaa jo muiden tekemiä hyviä huomioita, mutta jotain ajattelin samasta artikkelista vielä minäkin sanoa.

Sollamo antaa ymmärtää, että "on lopulta kirkon etu", mikäli eksegetiikan opetus säilyy teologisilla tiedekunnilla (eli käytännössä Helsingin teologisen tiedekunnan eksegeeteillä). Niiden rinnalla Suomen Teologinen Instituutti ja muut vastaavat yritykset haastaa valtaa pitävän joukon eksegeettinen monopoli ovat vaarallisia, koska "jotkut opiskelijat eivät opi ajattelemaan" joistain asioista (esim. naispappeus tai homoseksuaalisuus) samalla tavalla kuin Sollamo ja kumppanit.

Artikkeliin sisältyy paljonkin kommentoimisen arvoista, mutta mielenkiintoista on jälleen se, kuinka vankasti suomalainen eksegeetti uskoo omaan osaamiseensa. Suomessa voi turvallisesti uskotella olevansa teologisen osaamisen ja tutkimuksen kärjessä, vaikka maailmalla suomalaista UT:n ja VT:n tutkimusta pidetään - jos siitä yleensä on kuultu - lähinnä ajastaan jäljessä olevana historiallis-kriittisenä kuriositeettina. Kun vaihtoehtoiset teologiset lähestymistavat, metodit ja instituutiot on maasta joko eliminoitu tai demonisoitu, ei ole ketään, joka katsoisi bluffin. Jäljellä on vain omia poikia ja tyttöjä, jotka laulavat sen laitoksen lauluja jonka leipää syövät.

Akateeminen ja oikealla tavalla kriittinen Raamatun tutkiminen on tervetullutta ja varmasti kirkollekin eduksi, mutta Sollamon edustaman "kriittisen raamatuntutkimuksen" hedelmä on jo kirkossa nähty ja (toivottavasti) huonoksi havaittu. Nyt olisi jo aika jonkun dekonstruoida tämä teologinen valtarakennelma.

Lue lisää...

Liennytystä ilmassa

Eilen illalla pidettiin Tampereella Nokia Mission tiloissa "suuri kastekeskustelu", johon oli kutsuttu panelisteiksi David Pawson, Valtter Luoto, Klaus Korhonen, Timo Aro-Heinilä ja Antti Laato. Kolme tuntia kestänyt keskustelu oli mielenkiintoinen, vaikka ei mennytkään aivan niin kuin aikaisemmassa postauksessa olin kuvitellut.

Varsinaiset teologiset argumentit noudattivat linjaa, joka on tullut tutuksi jo alan kirjallisuudesta. Luterilaiset pyrkivät tuomaan esille sekä VT:a ja sen liittoajattelua, että kirkkohistoriallisia argumentteja. Vapaiden suuntien edustajat puolestaan yrittivät rummuttaa, että kasteopin pitäisi nousta siitä, mitä UT:ssa näemme, jolloin esim. liiton jäseneksi tullaan henkilökohtaisen uskon kautta eikä luonnollisen syntymän kautta. Kaiken kaikkiaan panelistien argumentoinnista jäi sellainen kuva, että baptistinen kastenäkemys nousee eksegeesistä, kun taas luterilainen kastenäkemys lepää enemmänkin systemaattisen teologian varassa.

Loppujen lopuksi paneelin aikana ei päästy (tai ei haluttu joutua?) kovinkaan syvälliseen tai yksityiskohtaiseen argumentointiin. Osasyynä tähän saattoi olla keskustelun puheenjohtajan eli Hannu Vuorisen toiminta, mutta osaltaan varmaan vaikutti sekin, että kummallakaan puolella ei keskustelemassa ollut henkilöitä, jotka ovat (akateemisen oikeasti) perehtyneet aiheeseen. Esim. kirkkohistoriallista kehitystä tarkasteltaessa toinen puoli siteerasi vakioargumentteja, jotka tarkempi varhaisten dokumenttien tutkiminen osoittaisi hyvin hauraiksi, mutta toisen puolen tietämys ei riittänyt edes perustason vasta-argumenttien esittämiseen.

Keskustelun akateemisesti alhaisesta tasosta huolimatta yleisölle tarjoiltiin runsaasti erilaisia herkkupaloja. Esim. David Pawson esitti useamman kerran näkemyksiä, jotka eivät sopineet oikein mihinkään perinteisiin raameihin. Jotkut näistä olivat ihan hyviä oivalluksia, mutta (ainakin Pawsonin kirjallisesta tuotannosta päätellen) osa lepää hiukan heikommalla eksegeettiselä pohjalla.

Antti Laato yllätti monet kertomalla, että käytti omien lastensa kastekaavana kirkon vanhaa kaavaa, missä lapset (kummiensa suilla) sanoutuvat irti perkeleestä ja kaikista perkeleen pahoista teoista, jne. Kysymykseen siitä, ovatko kastamattomat mutta Jeesusta silti rakastavat lapset perkeleen vallassa, hän ei suoraan vastannut.

Timo Aro-Heinilä korosti, että luterilaistenkin kastenäkemys nousee Raamatusta (UT:sta?). Häneltä pääsi kuitenkin pieni (freudilainen?) lipsahdus kun hän mainitsi, että kirkkohistoria voi ainoastaan tukea Raamatusta noussutta näkemystä, tai kumota sen. (Tästä jälkimmäisestähän vapaat suunnat usein syyttävät luterilaisia.)

Sekä Laato että Aro-Heinilä moittivat osaltaan sitä kansankirkkomme käytäntöä, että lapsia kastetaan ilman, että kenelläkään paikallaolijoista välttämättä on henkilökohtaista uskoa. Kirkon virallisen opin mukaan tämä on ok (vaikkakaan ei toivottavaa), mutta ymmärrettävistä syistä herätyskristillisille luterilaisille asia on ongelmallinen.

Osapuolet tuntuivat olevan yhtä mieltä siitä, että kastekysymys on vain näkyvä osa suuremmasta kokonaisuudesta, jossa vapaiden kristittyjen ja luterilaisten välillä on eroja. Kysymys on siitä, miten ja milloin ihminen uudestisyntyy - Sanan ja sakramentin vaikutuksesta kasteessa, vai evankeliumin kuulemisen ja vastaanottamisen myötä.

Tämän valossa mielenkiintoista keskustelussa olikin se, mistä ei puhuttu. Moni olisi halunnut kuulla Aro-Heinilältä ja Laatolta, mitä he ajattelevat kirkon virallisesta opista eli siitä, että kirkon ja vanhempien/kummien uskon vaikutuksesta lapsi saa kasteessa Pyhän Hengen ja oman uskon ja näin uudestisyntyy. Tätä näkemystä eivät läheskään kaikki herätyskristilliset luterilaiset nimittäin allekirjoita ja kuitenkin se on erottamaton osa luterilaista kasteoppia.

Joillekin oli varmaan yllätys, kuinka paljon yhteistä luterilaisella ja baptistisella kastenäkemyksellä loppujen lopuksi on. Klaus Korhonen ja Valtter Luoto toivat monessa yhteydessä esille (mm. helluntaikirkon virallisia asiakirjoja siteeraten) sen, kuinka pelastus on Jumalan armoteko eikä millään lailla ihmisen oma suoritus. Samalla he sanoutuivat myös selväsanaisesti irti omavanhurskaudesta yms. leimoista, joita luterilaiset ovat baptistiseen kastenäkemykseen aikojen kuluessa liittäneet. Tämä oli hienoa kuulla, vaikka viralliseen luterilaiseen tulkintaan uskovien kasteesta sillä ei luonnollisesti ole mitään vaikutusta.

Liennytystä oli myös siinä, kun Korhonen ja Luoto vakuuttivat, että heidän silmissään uudestisyntyneet luterilaiset ovat "rakkaita veljiä ja sisaria" siitä huolimatta, että kastenäkemyksissä on eroa, ja että he ovat yhtä lailla pelastettuja. Samoin he pyysivät anteeksi mahdollisia ylilyöntejä ja mahdollista yksittäisten luterilaisten painostusta kastekysymyksessä. Sekä he että Pawson korostivat, että tärkeintä on toimia sen mukaan, mitä Herra asiasta sanoo.

On mielenkiintoista jäädä kuuntelemaan, millaisia signaaleja kentältä tämän jälkeen kuuluu. Keskustelu käytiin hyvässä hengessä eikä samanlaista vastakkainasettelua päässyt syntymään kuin helatorstain tilaisuudessa. Sympatiapisteet menivät ehkä tällä kertaa helluntailaisille, mutta ovet tuskin tulevat käymään normaalia vilkkaammin kummassakaan kirkkokunnassa. Sen sijaan Nokia Mission sisällä sopu kasteasiassa on varmasti tämän paneelin jälkeen helpommin löydettävissä - ja omien rauhoittelu lieneekin ollut yksi Koiviston päämotiiveista paneelikeskustelun järjestämiselle.

Päivitys 22.9.:
Alustavista reaktioista päätellen keskustelua on tulkittu molemmissa leireissä oman ryhmän voitoksi. Helluntailaisten RV-lehti ylistää David Pawsonia ja sitä, kuinka hänen mukaansa Uuden testamentin selkeä opetus on ratkaiseva. Toisaalta luterilainen Kotimaa-lehti vetää vähintään yhtä tiukasti kotiinpäin viitatessaan "kirkkohistorian tosiasioihin", joista professori Laaton mukaan "tiedetään, että lapsikaste oli ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana vallitseva käytäntö". Liekö tässä siis esimerkki ns. win-win -tilanteesta? :-)

Lue lisää...

Kolme kärpästä yhdellä iskulla

Yllättävät uutiset Nokia Mission tiimoilta eivät näytä loppuvan. Viimeisin lienee se, että helatorstain Iloa Tulvii -tapahtumassa paljon kohua herättänyt David Pawson on kutsuttu uudestaan Tampereelle, tällä kertaa osallistumaan Break Forth -konferenssin aikana käytävään "suureen kastekeskusteluun". Kaipaako Koivisto pappisoikeuksien palauttamisen jälkeen uusia vaikeuksia vai mistä on kysymys?

Jos asiaa pysähtyy hetkeksi ajattelemaan niin huomaa, kuinka nerokas veto Pawsonin kutsuminen takaisin itse asiassa on:

Ensimmäiseksi tulee mieleen, että Pawson ja suuri kastekeskustelu ovat sisäänvetotuotteita, joilla avitetaan uuden konferenssin rantautumista Suomeen. Vaikka kolmetuntiseksi kaavailtu keskustelu itsessään onkin avoin kaikille, se tuo viikonlopulle varmasti lisäarvoa erityisesti niiden mielissä, jotka tulevat paikalle kauempaa.

Toiseksi keskustelu ja Pawsonin paluu rikospaikalle vastaavat niille liikkeen piirissä oleville ja/tai sitä seuraaville, joiden mielestä Pawsonin sana Missiolle oli todellakin Herran antama, vaikka Koivisto halpamaisesti tyrmäsi sen ja kielsi äänitteiden myynnin. Koivisto haluaa näin osoittaa, että ei hyljeksi liikkeen helluntaisiipeä, vaan on valmis avoimeen ja julkiseen keskusteluun tästä suomalaisille niin kipeästä aiheesta.

Sokerina pohjalla Koivistolle ja kaikille luterilaisille on tietysti se, että Pawsonilla ja Korhosella ei ole ainakaan eksegeetin silmissä mitään mahdollisuuksia vastaväittelijöitään eli Laatoa ja Aro-Heinilää vastaan. Sulavapuheinen ammattiteologi puhuu nimittäin aina nojatuoliteologin suohon täysin riippumatta siitä, kumpi on oikeasti oikeassa. Pawson on kyllä terävä, mutta painii ainakin kirjallisen tuotantonsa perusteella täysin eri sarjassa eksegeettisen ja teologisen argumentoinnin suhteen kuin Laato. Sitä on tietysti vaikea tietää etukäteen, millä tasolla keskustelun argumentaatio tulee liikkumaan ja kuinka hyvin yleisö tuntee Raamattunsa, mutta eiköhän lapsikasteen ystäville ole luvassa muhkea hyvitys helatorstain henkisistä kärsimyksistä.

Lue lisää...

Sohaisu ja sen seuraukset

Nokia Mission helatorstain Iloa Tulvii -tapahtumassa oli pääpuhujana suomalaisillekin TV7:n kautta tutuksi tullut englantilainen Raamatun opettaja David Pawson. Räväköistä kirjoistaankin tunnettu baptistisaarnaaja ei Tampereellakaan jättänyt ketään kylmäksi, vaan sohaisi kastekommenteillaan suoraan ampiaispesään.

Osa yleisöstä kehui Pawsonia siitä, että hän uskalsi puhua asioista, joista ei yleensä puhuta, kun taas osa oli sitä mieltä, että Pawsonin kommentit vain repivät rikki sitä vielä kovin ohutta yhteyttä, joka Nokia Missiossa eri taustoista tulleiden kesken on ehtinyt muodostua. Myös Koivisto kiirehti antamaan lausunnon, jonka mukaan "Pawson ei kasteesta puhuessaan opettanut Nokia Mission linjan mukaisesti... joka tunnustaa lapsikasteen raamatulliseksi kasteeksi".

Pawsonin puhe ja sen jälkimainingit herättävät muutamia ajatuksia sekä Nokia Mission että koko Suomen suhteen.

Ensimmäiseksi tulee mieleen, että taitaa olla Mission helluntailaissiiven vaikutus liikkeen viralliseen linjaan paljon vähäisempi kuin mitä Tampereen tuomiokapituli pelkää, kun kerran lapsikastetta pidetään raamatullisena kasteena. Liike siis pitää (ainakin julkisuudessa) kiinni luterilaisesta identiteetistään. Tämä puolestaan antanee viitteitä siitä, mistä mahdollisesti perustettava uusi kirkkokunta olettaa jäsentensä pääasiallisesti tulevan.

Mielenkiintoisempi kysymys sen sijaan on, voiko Nokia Missiossa - tai jopa koko Suomessa - muodostua oikeaa yhteyttä sellaisten uskovien välille, jotka ajattelevat kasteesta eri tavoin. Lutherin opetus kasteesta Isossa katekismuksessa on nimittäin aivan selvä: uskovien kasteen kannattajat ovat Perkeleen johdossa toimivia harhaoppisia lahkolaisia. Jos tästä näkemyksestä luovutaan, eikö samalla luovuta jostain Lutherille ja luterilaisuudelle olennaisesta piirteestä?

Nykypäivän tilanne on se, että luterilaiset näkevät lapsikasteen raamatullisena toimenpiteenä, joka hyvin kuvaa Jumalan suurta armoa ihmistä kohtaan: kasteessa pieni lapsi uudestisyntyy ja saa Pyhän Hengen kirkon ja vanhempien uskon vaikutuksesta, veden ja siihen yhdistyneen sanan kautta. Uskovien kasteen kannattajat näkevät myös uskon ja kasteen yhteyden, mutta tulevat Uuden testamentin perusteella siihen tulokseen, että Sanan kuuleminen ja sen vastaanottaminen edeltävät kastetta. Niinpä se, mikä yhdelle on suuri salaisuus ja Jumalan ihme, on toisen silmissä vaarallista taikauskoa ja magiaa.

Kuinka tällaisesta tilanteesta voitaisiin päästä eteenpäin? Jos pitäydytään Lutherissa, niin ei mitenkään, sillä sen verran pysyvästi hän merkitsi rajan paikan. Toisella puolella on tosi kirkko, toisella puolella harhaoppiset lahkolaiset ja hurmahenget.

Mutta jos tingitään hieman, niin eikö seuraavanlainen lähestymistapa olisi mahdollinen:

Luterilainen tunnustaa, että Raamatun opetus lapsikasteesta ei ole aivan niin selkeä kuin Luther antoi ymmärtää ja että erilaiseen kastenäkemykseen päätynyt henkilö ei välttämättä pidä armoa halpana tai ole jollain muulla hyvin ratkaisevalla tavalla harhaoppinen, vaan pyrkii sydämestään palvelemaan samaa Jumalaa kuin lapsikasteen saanut luterilainenkin.

Ei-luterilainen puolestaan tunnustaa, että luterilaistenkin parissa voi olla aidosti uudestisyntyneitä ja palavia kristittyjä; kunnioittaa luterilaisen kastevakaumusta, josta tämä on itse vastuussa omalle Herralleen; ja jättää kasteen suhteen käännyttämisen ja "oikeaan oppiin" johdattamisen Pyhän Hengen tehtäväksi.

Ev.lut. kirkon virallinen oppi ei tietenkään anna näihin myönnytyksiin mahdollisuutta, mutta ruohonjuuritasolla tämä voisi toimia esim. juuri Nokia Missiossa, joka korostaa henkilökohtaista uskoontuloa (tai kasteessa saatuun uskoon palaamista, näkökulmasta riippuen).

Jos vielä kaiken lisäksi luterilaiset voisivat pyytää anteeksi historian saatossa Suomessakin esiintyneitä "lahkolaisten" vainoja ja sanoutua niistä irti, ja toisaalta nuo "lahkolaiset" voisivat pyytää anteeksi hengellistä ylpeyttään ja luterilaisia halveksivia asenteitaan, niin ehkä jonkinlainen hengellinen läpimurto ja uskovien välisten raja-aitojen todellinen kaatuminen voisi jonain päivänä tapahtua Suomessakin.

Lue lisää...

WWJD?

Anglosaksisessa maailmassa useimmat kristityt tuntevat suositun akronyymin WWJD, joka tulee lauseesta What Would Jesus Do? Suomessa vastaava slogaani - MJt? - ei ymmärrettävistä syistä ole yleistynyt; onhan kaikenlainen hengellinen tekeminen epäilyttävää ja voidaan pahimmillaan jopa tulkita yritykseksi ansaita pelastus.

On aina helpompi kirota pimeyttä kuin sytyttää kynttilä. Tähän olen itsekin usein tällä blogilla syyllistynyt, ja varmaan tulen vastakin syyllistymään. Mutta mitä Jeesus tekisi? On totta, että hänkin aina välillä kirosi aikansa uskonnollisten ihmisten pimeyttä, mutta useimmiten hän vaikutti sytyttämällä sen kynttilän. Saman ohjeen hän antoi myös vuorisaarnassaan (Matt. 5:14-16):

Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa."

Varsin ongelmallista puhetta suomalaiselle kristitylle! Vaan jatko ei ole sen helpompaa (Matt. 5:17-20 vanhasta käännöksestä; nykyisen kirkkoraamatun kääntäjillä on mennyt pupu täysin pöksyyn tässä kohdassa):

Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan; en minä ole tullut kumoamaan, vaan täyttämään. Sillä totisesti minä sanon teille: kunnes taivas ja maa katoavat, ei laista katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto, ennenkuin kaikki on tapahtunut. Sentähden, joka purkaa yhdenkään näistä pienimmistä käskyistä ja sillä tavalla opettaa ihmisiä, se pitää pienimmäksi taivasten valtakunnassa kutsuttaman; mutta joka niitä noudattaa ja niin opettaa, se pitää kutsuttaman suureksi taivasten valtakunnassa. Sillä minä sanon teille: ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa suurempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, niin te ette pääse taivasten valtakuntaan.

Mitä Jeesus tässä sanoo? Viittaako ilmaisu "näistä pienimmistä käskyistä" tässä kontekstissa taaksepäin, eli jakeissa 17 ja 18 mainittuun lakiin ja sitä kautta esim. johonkin VT:n seremonialaeissa löytyvään käskyyn? Jeesus ja alkuseurakunta eivät näyttäneet pitävän näitä tärkeinä, mutta onko tässä nyt poikkeus? Pitääkö niitä sittenkin opettaa ja noudattaa?

Vai viittaako kreikan sana ουτος tässä eteenpäin - mikä on kielen ja syntaksin puolesta täysin mahdollista - Jeesuksen jakeesta 21 alkaen antamiin käskyihin? Pitäisikö vuorisaarna sittenkin nähdä VT:ssa luvattuna eskatologisena Siionin toorana, joka tulee uutena aikana ja jonka oli määrä lähteä vuorelta?

Vuorisaarnan synnyttämään kysymykseen on tarjolla monia vastauksia. Yksi niistä on se Suomessa usein kuultu selitys, että Jeesuksen esittämien käskyjen tarkoituksena oli saada meidät tuntemaan itsemme vieläkin surkeammiksi ja kyvyttömimmiksi täyttämään lain vaatimuksia, jotta voisimme sitten kunnolla arvostaa armoa. Jeesus täytti lain eikä meidän tarvitse (eikä pidäkään) enää mitään tehdä.

On totta, että Jeesus puhuu vuorisaarnassaan kovia sanoja. Varsinkin uskosta osattomalle Jeesuksen käskyt ovat mahdottomia toteuttaa. Mutta Pyhän Hengenkin kanssa tekee välillä tiukkaa. Syynä ei kuitenkaan ole se, että Jeesus pyytää mahdottomia, vaan useimmiten se, että meidän hengellinen elämämme ei yleensä ole siinä kunnossa, että voisimme tehdä, mitä Jeesus teki.

Se, mitä Jeesus ihmisenä teki, perustui moneen asiaan. Raamattu antaa meille välähdyksiä kurinalaisesta rukouselämästä, hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä vietetystä ajasta, hyvästä Sanan tuntemisesta, läheisestä suhteesta Jumalaan, Pyhän Hengen täyteydestä, jne. Nämä ovat sitä treenausta, jonka turvin Jeesus pystyi tositilanteessa toimimaan ja reagoimaan tavalla, joka heijasti Isän luonnetta.

Kaikilla Jumalan omilla on sama kutsu heijastaa Isän luonnetta. Meiltä kuitenkin yleensä puuttuu tuo pitkäjänteinen hengellinen harjoittelu ja kun sitten emme tositilanteessa pystykään samanlaisiin suorituksiin kuin Jeesus, niin päättelemme, että karsintaraja oli vedetty liian tiukalle. Eikä tämä edes vielä riitä, vaan olemme tehneet hengellisten harjoitusten puutteesta suorastaan hyveen: autuaita ovat ne, jotka eivät yritäkään viettää kurinalaista hengellistä elämää, sillä yritykseen syyllistyvät pitävät armoa halpana.

Olisiko nyt jo aika unohtaa ne teologiset rakennelmat, jotka tekevät hengellisestä voimattumuudesta ja aneemisuudesta tavoiteltavia päämääriä ja keskittyä sen sijaan noudattamaan kaikkea sitä, mitä Jeesus opetti?

Lue lisää...

Lottovoitto

Keskustelu naispappeudesta jatkuu kiivaana Jari Rankisen blogin kommenteissa. Taistelun tiimellyksessä muutama keskustelija on yrittänyt kysellä, että mistä tietää, kenen tulkinta Raamatusta on oikea. Tämä onkin erittäin hyvä kysymys.

Suomessa on ymmärrettävistä syistä kiusaus ajatella, että vaikka vilkasta keskustelua oikeasta tulkinnasta käydäänkin eri ryhmien välillä, totuus löytyy joka tapauksessa kuitenkin jostain ev.lut. kirkon sisältä. Naispappeuskeskustelussakin näyttää useammalla olevan se käsitys, että luterilaisen kirkon ylin ohje ja auktoriteetti on Raamattu (jota tosin pitää tulkita Tunnustuskirjojen kautta, jotta se oikealla tavalla avautuisi). Olipa sellaistakin ajattelua, että kirkon traditiot (mm. virkakäsitys ja se, että miespapit jakavat ehtoollista) ovat kuin suoraan UT:n sivuilta.

Mutta entäpä jos otamme hieman laajemman perspektiivin? Kaivelin hieman tilastoja (luvut vuosilta 2000-2007) siitä, mistä kirkkokunnista löytyvät maailman pari miljardia itseään kristityksi kutsuvaa ihmistä. Katolisia on n. 943 miljoonaa, ortodokseja 211 miljoonaa, helluntailaisia 120 miljoonaa, baptisteja 110 miljoonaa, metodisteja 75 miljoonaa, anglikaaneja 73 miljoonaa ja luterilaisia 70 miljoonaa. Loput 328 miljoonaa kuuluvat muihin kirkkokuntiin.

Näiden tilastojen valossa on selvää, että on teologinen lottovoitto syntyä suomalaiseksi, luterilaiseksi kristityksi, jonka oppi ja käytäntö tulevat suoraan Uudesta testamentista. Voin jopa sieluni silmin nähdä esim. Paavalin hiljattain perustaman seurakunnan, jossa papit pitkiin kaapuihin pukeutuneena toimittavat messun parisataapäiselle, parhaimpiinsa pukeutuneelle seurakunnalle, joka kirkonkellojen kutsumana on aikaisin sunnuntaiaamuna kokoontunut jumalanpalvelukseen paikkakunnan korkeimmalla paikalla sijaitsevaan kirkkoon. Papit (joista yksi on vain kuukausi aikaisemmin valmistunut läheisestä yliopistosta teologian maisteriksi), lehtorit ja muut kirkon kokopäiväiset työntekijät odottavat tilaisuuden alkua innoissaan - kanttorikin on harjoitellut uutta urkusooloa tavallista tarmokkaammin - koska Paavalin lisäksi paikalla on tällä kertaa sekä hiippakunnan piispa että itse arkkipiispa. Jne.

On hienoa, että tämä UT:n seurakuntamalli on säilynyt liki muuttumattona ihan näihin päiviin asti. Raamatulle muuten kaikessa uskollinen luterilainen kirkkomme onkin toiminnassaan poikennut tuosta alkuperäisestä mallista vain siinä, että nykyään messun voi toimittaa myös naispappi. Mutta koska tuo on ainoa asia, jossa kirkkomme oppi ja toiminta eroavat siitä, mitä löydämme Uudessa testamentissa, niin rivikristityllä ei ole syytä hätääntyä. Yhden virheen takia ei kannata ainoasta oikeasta kirkosta lähteä tai isien uskosta luopua - varsinkin kuin loput n. kaksi miljardia kristittyä ovat paljon pahemmin harhassa. On lottovoitto olla suomalainen.

Lue lisää...

Unohdettu pääsiäisrukous

Pääsiäisen aikaan ympäri kristikuntaa vietetään ehtoollista muistellen sitä, mitä Jeesus teki puolestamme. Suomessa kilpailun tärkeimmästä "juhlapyhästä" ovat voittaneet Mammonan palvontaan keskittynyt joulu ja pakanallinen juhannus, mutta joissain muissa maissa pääsiäinen on vielä aidosti tärkeä juhla eikä ainoastaan kirkkokalenterin teoreettisesti tärkein tapahtuma.

Ikävä kyllä, tämä tärkeä juhla muistuttaa meitä kaikkia ympäri maailmaa myös siitä, kuinka rikkinäinen Kristuksen ruumis on. Jo pelkästään pääsiäisen ajankohta on näytellyt merkittävää osaa yhdessä kirkon monista hajaannuksista. Tänä vuonna maailman ortodoksit juhlivat samana päivänä lännen kirkkojen kanssa, mutta tämäkin ilo osuu kohdalle vain joka kolmas vuosi.

Toinen asia, joka korostuu viimeisen (vai ensimmäisen?) ehtoollisen muistoateriassa on se, että siihen eivät saa osallistua esimerkiksi ne kanssakilvoittelijat ja Jeesuksen opetuslapset, jotka ymmärtävät sen merkityksen eri tavoin. (Ks. edellinen postaukseni sekä aiheesta käymäni keskustelu toisessa blogissa.)

Käytännössä tämä tilanne ilmenee esim. ev.lut. kirkossa niin, että pahimmillaan ehtoollista voi messussa olla ateistille jakamassa toinen ateisti, mutta uskovalla toisesta kirkosta ei ole asiaa samalle yhteyden aterialle. Raamatullisia perusteluja kyseltäessä kovastikin Raamattuun (esim. naispappeuskysymyksessä) vetoava teologi yllättäen lakkaakin vetoamasta siihen ja tyytyy vain valittelemaan tilannetta. Tämä on hyvä esimerkki siitä valikoivasta tulkinnasta, jota tietyissä piireissä valitettavasti esiintyy.

Paavali kyllä puhuu siitä, että kaikkien veljiksi tai sisariksi kutsuttujen kanssa ei tule olla edes ateriayhteydessä, jos he elävät synnissä (1 Kor. 5:11). Jotenkin kirkossa on kuitenkin päädytty siihen, että se, mitä Raamattu opettaa selvästi (seurakuntakuri), on korvattu sellaisella, mitä Raamatusta ei lainkaan löydy (oikeassa suhteessa Herraan oleva eri tunnustuskunnan uskova ei ole tervetullut ehtoollisyhteyteen). Jumalan synnyttämää Hengen yhteyttä tärkeämpi on ihmisten kehittämä opillinen yhteys.

Pääsiäisenä muistelemme sitä, mitä Jeesus teki puolestamme. Ehkäpä nyt olisi aika ruveta muistelemaan myös sitä, mitä hän rukoili puolestamme. Viimeisellä aterialla Jeesus rukoili Isäänsä, että kaikki ne, jotka tulevat uskomaan häneen, voisivat olla yhtä, "jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut" (Joh. 17:21). Olemme kuitenkin kunnostautuneet pistämällä nimenomaan ateriayhteyden poikki - eikä maailma ole jostain kumman syystä uskonut Jeesukseen.

Ne tahot, jotka ovat elämällään ja opillaan sitoutuneet uskovien hajaannukseen, mielellään ajattelevat - ja opettavat muitakin - että tuo Jeesuksen toive on kyllä ihan kaunis, mutta toteutuu vasta taivaassa (niiden oikeaoppisten kanssa, jotka sinne pääsevät). Koska ehtoollisyhteyden puutetta ei voi perustella Raamatulla, perustellaan sitä sitten erilaisilla teologisilla rakennelmilla ja isien perinnäissäännöillä. Samalla ilmeisesti toivotaan, että Jeesuksen suhtautuminen näihin on muuttunut 2000 vuoden aikana hieman suopeammaksi.

Itse kuulun niihin, jotka uskovat Jeesuksen rukousten voimaan. Jos Jeesus on rukoillut, että olisin yhtä veljieni ja sisarteni kanssa, ja Paavalikin kehottaa säilyttämään Hengen luoman yhdyssiteen, niin mikä minä olen kieltämään heitä osallistumasta samalle ehtoolliselle vain siksi, että ymmärrämme sen sisällön eri tavoin? Antakoon Herra meille rohkeutta totella enemmän Jumalaa kuin ihmistä.

Hyvää pääsiäistä kaikille!

Lue lisää...

Saatanan juonet

Maailmalla on paljon kristillistä populaarikirjallisuutta, jossa käsitellään hengellistä sodankäyntiä, demonologiaa, yms. Usein perusteena näihin asioihin keskittymiselle on se, että "meidän tulee tuntea viholliset juonet ja menetelmät", joihin jo Paavalikin toisessa kirjeessään Korinttilaiselle vetoaa (2:11).

Valitettavasti Paavali ei anna ohjeita siitä, kuinka alueelliset henkivallat pitää voittaa ennen kuin evankeliumia voi kertoa. Hän ei myöskään kerro yksityiskohtaisesti siitä, kuinka tärkeää on tietää langenneiden enkeleiden tarkka hierarkia, tai miksi jokaisen uskovan esim. pitäisi olla riittävästi perillä noituudesta, tms. Juonet, joihin Paavali kirjeessään viittaa, ovat paljon yksinkertaisempia.

Pahimpia Saatanan metkuja ovat Paavalin mielestä ne, jotka rikkovat uskovien keskinäisen yhteyden. Esimerkiksi anteeksiantamattomuus on syntilistan pahimmasta päästä. (Tässä Paavali toki vain seuraa Jeesuksen opetusta siitä, että taivaaseen ei ole asiaa, ellei ole antanut sydämestään anteeksi kaikille "velallisilleen".) Muitakin mahdollisuuksia yhteyden rikkomiseen toki on. Myös tämänhetkistä naispappeuskeskustelua seuratessa tuntuu ajoittain siltä, että Saatanan juonien oleellisin sisältö on joiltakin vaarassa unohtua.

Toinen ehdoton no-no Paavalilla on kaikki se, mikä tulee uskovien keskinäisen ateriayhteyden esteeksi, kuten Galatalaiskirjeestä käy selvästi ilmi. Ympärileikkaus, käsien pesut yms. ovat toimintoina ok niin kauan, kun niistä ei tehdä rajapyykkejä sen suhteen, kenen kanssa voi olla samassa pöydässä.

Se, että kristillisillä kirkkokunnilla on vuosikymmenten ja jopa vuosisatojen ajan ollut tapana sulkea ehtoollisyhteydestään ulkopuolisia - mutta silti uudestisyntyneitä uskovia - on mitä irvokkainta kommentaaria siitä, kuinka vähän välitämme siitä, mikä oli Jeesukselle ja aposteleille tärkeää. Tältä osin olemme kuin Israel pahimmillaan Vanhassa testamentissa: muotomenot ovat kyllä kohdallaan, mutta vanhurskautemme on Herran silmissä "saastaista kuin kuukautisveri".

Oma lukunsa on sitten se, että saman kirkkokunnan sisällä - jossa ehtoollispöydän molemmilta puolilta voi parhaimmillaan (tai pahimmillaan) löytää ateisteja - yksi uskova on valmis kieltämään ateriayhteyden toiselta uskovalta siksi, että ollaan jostain teologisesta kysymyksestä eri mieltä.

"Samoin on ilo helvetissä suurempi yhdestä vanhurskaasta, jonka yhteys toisiin rikkoutuu, kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä syntisestä, joiden suhteet eivät rikkomista enää tarvitse." Vanha visukinttu korkannee jälleen pullollisen kuohujuomaa juhlan kunniaksi.

Lue lisää...