Pohjakosketus

Nokia Missiossa tapahtui nyt se, mitä osa odotti, moni pelkäsi - ja jotkut jopa toivoivat: sen pitkäaikainen keulahahmo Markku Koivisto karahti lopulta karille. Hengellisen johtajan kolmesta perinteisestä kiusauksesta - raha, valta ja seksi - kohtalokkaaksi muodostui jälleen kerran trion kolmas jäsen.

Tähänastiset julkisuuteen annetut tiedot ongelman tarkasta laadusta ovat niukkoja ("seksuaalisten rajojen rikkomista"), mutta jotain niiden pohjalta voi kuitenkin jo sanoa. Tässä muutamia ajatuksia aiheen tiimoilta:

• Kun mennään tarpeeksi pitkään tarpeeksi lujaa, vauhtisokeus iskee ja on vaarana ajaa mutkassa ulos. Mitä laajempi ja julkisempi palvelustyö, sitä tärkeämpää on, että on kunnossa se perustus, mikä rakennetaan Herran kanssa piilossa muilta.
  
  
• Vahvinkaan voitelu ei takaa julistajan kuuliaisuutta tai oikeaa teologiaa. Daavid lankesi valtansa huipulla aviorikokseen, jota hän yritti peitellä murhalla. On vaarallista pitää itseään tai jotakuta toista erehtymättömänä vain siksi, että Jumala toimii voimallisesti oman tai jonkun toisen palvelutyön kautta.
  
  
• Kyky vastaanottaa kritiikkiä on tärkeää. Tämä on ollut Koivistolle ja Nokia Missiolle ainakin menneisyydessä ajoittain vaikeaa, mutta toivottavasti siihen suhtaudutaan tulevaisuudessa riittävällä vakavuudella.
  
  
• Johtajan lankeaminen ei kerro vain johtajasta yksilönä, vaan usein myös siitä yhteisöstä, jossa johtaja toimii. Jos joku nostetaan jalustalle yli muiden eikä elä avointa, tilivelvollista elämää suhteessa toisiin, ei yhteisön johtamis- ja toimintamalli ole terve.
  
  
• Kaikki tekevät syntiä, mutta kaikkien syntejä ei repostella lehtien palstoilla. Kaikkien äkillisestä moraalisesta ylemmyydentunteesta kärsivien kannattaakin käydä lähimmän peilin luona ja sen jälkeen kiittää Jumalaa siitä, että vain hänen armonsa varassa on itse toistaiseksi selvinnyt.
  
  
• On hyvä muistaa, että Nokia Mission kaltaisessa herätysliikkeessä moraalinen rima on paljon korkeammalla kuin kansankirkossa. Se, mikä tuo Missiosta potkut, ei välttämättä aiheuttaisi mitään toimenpiteitä kirkossa, missä pedofilia alkaa olla viimeisiä seksuaalisen alueen syntejä, jotka vielä herättävät pahennusta.

Miten tästä eteenpäin? Jos Mission nykyinen johto toimi proaktiivisesti Koiviston kanssa, tulee sille nostaa hattua. Jos sen sijaan tässä ainoastaan tehtiin välttämättömyydestä hyve, eli tuotiin asia julkisuuteen vasta sen jälkeen, kun liian moni tiesi, ei reaktio ollut aivan yhtä kiitettävä.

Kaikesta huolimatta on pakko muistaa, että evankeliumi on hyviä uutisia erityisesti niille, jotka ovat elämässään epäonnistuneet, eikä Koivisto ole poikkeus. Hänellä voi vielä olla paljon annettavaa Kristuksen ruumiille, mikäli hän tekee parannuksen. Luottamuksen palautuminen vie toki aikansa, mutta tämäkään synti ei ole niin suuri, etteikö Jeesus antaisi sitä anteeksi. Toivottavasti hänen seuraajansa ovat yhtä armollisia.

Lue lisää...

Paine kasvaa

Rakas kansankirkkomme on monenlaisten muutosten kourissa. Toisaalta sitä uhkaavat ulkopuoliset muutospaineet, mutta toisaalta myös instituution sisällä olevien ryhmittymien paineet alkavat purkautua kirkon johdon kannalta ei-toivotuissa muodoissa. Tulevaisuuden suuret linjat näyttävät selviltä, mutta yksityiskohdat ja aikataulu ovat vielä avoimia.

Syksyn aikana nähtiin, mitä ulkopuolinen paine saa aikaan. Media vei ja kirkko vikisi - tuloksena kirkon historian tähän asti suurin eropiikki. Raamatusta ja kirkon 2000-vuotisesta perinteestä kiinni pitävät uskovat leimattiin ahdasmielisiksi kiihkoilijoiksi ja anti-kristillinen vihapuhe sai Suomessa aivan uusia ulottuvuuksia. Kansanjoukkojen tyynnyttelemiseksi jopa muutama piispa kiirehti sanoutumaan irti kirkon tähänastisesta virallisesta avioliittokannasta.

Paine kirkossa ei ole suinkaan vielä hellittänyt, vaikka ulkoinen kuohunta tuntuukin hetkeksi tyyntyneen. Maailma ei luovuta, ennen kuin kirkko muuttuu sen kaltaiseksi, joten uusia myönnytyksiä on kirkon johdon taholta varmasti tulossa. Lisäksi moni pappi on lähivuosina eläköitymässä eikä kirkollisveronmaksajia ole varaa menettää tällä vauhdilla.

Mutta myös kirkon sisällä kuohuu. Leif Nummelan esittämä piispaboikotti on vain jäävuoren huippu. Raamatulle uskollisia tahoja on jo pitempään yritetty tavalla tai toisella saada lähtemään kirkosta, mutta useimmat eivät halua luopua niistä eduista (lue: rahoista ja rakennuksista), joita kirkkoon kuuluminen tuo tullessaan. Yhtenä ratkaisuna ongelmalliseen tilanteeseen ovat ns. jumalanpalvelusyhteisöt, joita on ruvennut syntymään virallisen kirkon sisälle eri puolelle Suomea.

[Toim. huom.: "Jumalanpalvelusyhteisö" on organismi, joka pyrkii toimimaan kuin Raamatun seurakunta - toisin kuin kirkon "seurakunta"-nimikkeellä varustetut väestökirjanpidolliset yksiköt - mutta jota ei voi (vielä) kutsua seurakunnaksi, jottei kirkon johto ei hermostu eikä teologeilta mene sormi suuhun.]

Tällaisessa toiminnassa on luonnollisesti omat etunsa. Se auttaa ylläpitämään Pyhän Hengen synnyttämää elämää ilman, että tarvitsee luopua niistä perinteistä, jotka koetaan rakkaiksi. Toisaalta tässä piiree myös omat vaaransa. Esim. Kansanlähetyksen lähetysjohtaja Timo Rämä mm. varoittelee, että kodeissa ei saa yhdessä murtaa leipää "ilman minkään virallisen tahon lupaa". Näitä impulsseja elää Uuden testamentin mukaista elämää (vrt. Ap.t. 2:46) on liikkeen historiassa ollut aikaisemminkin, joten siinä mielessä varoitus on paikallaan. Joskus voi nimittäin käydä niin, että Raamattu tulee perinnettä tärkeämmäksi.

Näiden paineiden valossa olisi melkoinen ihme, jos kirkon jäsenkato pysähtyisi tai yksikään kirkon sisäinen yhteisö ei lopulta päätyisi tekemään niitä ratkaisuja, joihin kirkon johto niitä rohkaisee. Kansanlähetys harkitsee tilannettaan 2015, mutta muutama muu varmasti jo aikaisemmin. Jäämme odottelemaan, ketkä ensimmäisenä joutuvat valitsemaan ihmisten ja Jumalan miellyttämisen välillä.

Lue lisää...

Lisää kaikuja Kotimaasta

Esittelin kesällä valittuja paloja Kotimaa-lehden sivuilta. Tässä lisää yhtä tarkoitushakuisesti poimittuja näytteitä siitä, minkälaisia vaikuttajia ja vaikutteita kansankirkossamme on:

Lehden numerossa 43 lehden "kanslisti" ihmettelee vakiopalstallaan äänen, kuinka 50000 helluntailaisen muodostamalla pienellä liikkeellä on varaa lähettää maailmalle enemmän lähetystyöntekijöitä kuin rikkaalla, monimiljoonajäsenisellä kirkolla ja sen seitsemällä lähetysjärjestöllä yhteensä. Sitä sopiikin ihmetellä.

Numerossa 44 Koivisto-myönteisyydestään sittemmin parannuksen tehnyt dosentti Sammeli Juntunen on sitä mieltä, että kansankirkko on "teologisesti erinomainen ajatus". Hänen tavoitteenaan onkin kirkko, "jossa kuilu uskovaisten ja muiden välillä poistuisi".
Tämän kuilun voi teoriassa poistaa kolmella eri tavalla. Juntunen ilmeisesti toivoo, että kuilusta ei tehtäisi liian isoa numeroa kirkon piirissä, jolloin tuo oleellinen ero paljastuisi vasta (enemmistön kannalta) ikävänä yllätyksenä helmiportilla. Muut kaksi tapaa poistaa kuilu ovat kirkon nykyinen trendi (eli savustetaan uskovat ulos) tai sitten alkuseurakunnan tapa (toimitaan niin, että ei-uskovat pysyvät ulkona kunnes tulevat uskoon; vrt. Apt. 5:13).

Seuraavassa numerossa valitellaan, että pääkaupunkiseudulla asuvat vanhemmat eivät enää meinaa löytää kastettavalle lapselle kirkkolain edellyttämiä kahta kirkkoon kuuluvaa kummia. Joskus on jopa kastepapin pitänyt ryhtyä kummiksi, jotta lapsi on saatu kastetuksi. Tässäpä jälleen helmi kaikille niille, jotka kuvittelevat kuuluvansa sola scriptura-periaatetta kunnioittavaan kirkkokuntaan.

Numerossa 46 haastatellaan eksegetiikan lehtori Jarmo Kiilusta ja valitellaan sitä, kuinka brittiläislähtöisen kalvinistisen teologian takia apokryfikirjat jäivät pois Raamatuista, minne ne kuitenkin kuuluvat. "On oikeastaan epäluterilaista olla piittaamatta apokryfikirjoista ja lukematta niitä", toteaa Kiilunen. Joitakin saattaa harmittaa ajatus siitä, että juutalaisten pyhiin kirjoituksiin lasketaan mukaan kirjoja, joita he eivät itse laske mukaan, mutta luterilaisille asian ei pitäisi olla ongelma. Jo Luther jakoi UT:n jyviin ja akanoihin, joten pullan kasvamisen ei pitäisi olennaisesti haitata rusinoiden poimimista.

Seuraavassa numerossa eräs lukija kyselee, onko vuorisaarna otettava tosissaan. Pappi lohduttelee, että Jeesuksen mukaan Jeesuksen antamia ohjeita ei ihminen kykene noudattamaan. Pappi lienee tarkoittanut, että ilman Pyhän Hengen vaikutusta Jeesuksen tarjoama etiikka on ihmiselle mahdotonta, mutta nyt lukijalle jää sellainen kuva, että Jeesuksen antamia ohjeita ei ole uskovankaan tarkoitus noudattaa. Kansamme onneksi löytyy näitä Raamattunsa osaavia pappeja, jotka vapauttavat meidät kaikista niistä kiusallisista teksteistä, jotka muuten voisivat kutsua meitä muuttumaan Jeesuksen kaltaisuuteen.

Marraskuun viimeisessä numerossa piispa Huotari haluaa "iloisesti puhua tapakristillisyyden puolesta". Hänen teesinään on, että oikea, elävä kristillisyys nousee ja lähtee liikkeelle kristillisistä tavoista. Ajatus on kaunis, vaikkakin empiirinen kokemus vuosisatojen ajalta osoittaa, että näin ei käy. Tapakristillisyyttä ja tapakristittyjä ja on maailma pullollaan ilman, että he mitenkään merkittävässä määrin siirtyisivät oikeiden kristittyjen leiriin. Pikemminkin juuri näiden siivosyntisten on kaikkein vaikeinta nähdä, että he ovat sairaita ja tarvitsevat lääkäriä. Sen sijaan siellä, missä kristittyjen ja muiden ihmisten raja on selvin, saavuttaa evankeliumi myös eniten ihmisiä. Usko synnyttää aina kristillisiä tapoja, mutta usko ei tule tapakristillisyydestä vaan evankeliumin kuulemisesta.

Joulukuun myötä alkaa kirjoituksissakin näkyä selvästi enemmän valoa. Numerossa 49 todetaan, että luterilaisuudessa ei juuri perusteta Raamatun näkemyksistä maallisia tai yhteiskunnallisia asioita koskevissa kysymyksissä, mutta spekuloidaan kuitenkin sillä, mitä pyhät kirjoitukset mahtaisivat sanoa itsenäisyydestä. Tässä yhteydessä kenttäpiispa Hannu Niskanen toteaa, että Suomi ei ole mitenkään Jumalan erityisesti valitsema kansa, vaan sen vapaus on yhtä arvokas kuin muidenkin kansojen. Samoilla linjoilla on myös VT:n eksegeetti, kirkkoherra Pekka Särkiö, jonka mielestä jonkun tietyn kansankunnan pitäminen "valittuna kansana" tai nationalismin perustelu Raamatulla on hyvin ongelmallista.

Kotimaan viimeisimmässä numerossa Markku Envall valittelee, että joulu on kaikkea muuta kuin mitä kirkko toivoisi. "Miten joulunsa toteuttaakin, sen pitäminen omana vaatii yhä suurempaa kykyä torjua, kieltäytyä, tehdä vastarintaa." Envall on oikeassa. Joulu on Jumalan pahimman kilpailijan, Mammonan, tärkein palvontapäivä ja kulutusvuoden onnellinen huipentuma. Kristityt ovat tehneet tästä pakanallisesta juhlasta aikaisemminkin kristillisen juhlan - jokohan olisi aika yrittää uudestaan?

Lue lisää...

Oikea seurakunta

Yhdeksi syyksi uuden kirkkokunnan perustamiseksi Nokia Mission johtajat mainitsevat sen, että he voivat siten nauttia ehtoollista ja kastaa niitä, jotka ovat tulleet uskoon. Itse päämäärä on hyvä ja raamatullinen, mutta lähettääkö liike tässä samalla signaalin, joka tulisi juuri Raamatun valossa kyseenalaistaa?

Mikä tekee seurakunnasta todellisen seurakunnan? Se, että siellä saarnataan Sanaa ja oikein toimitetaan sakramentteja? Se, että se on osa kirkkokuntaa? Se, että sen paimenet toimivat piispan alaisuudessa ja johdossa? Se, että sillä on oma kirkkorakennus, palkattuja kokopäiväisiä työntekijöitä, omia lähettejä, laaja diakoniatyö ja oma edustaja ekumeenisissa neuvotteluissa?

Näinhän me usein ajattelemme. Raamatusta näitä vaatimuksia ei kuitenkaan tällaisenaan löydy, vaikka tiettyjä yhtymäkohtia yllä mainittuihin "oikean seurakunnan" kriteereihin onkin olemassa.

UT:n valossa näyttäisi esimerkiksi siltä, että Jeesuksen kuoleman muistoateriaa vietettiin melko säännöllisesti. Tutkijat ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että kyseessä ei ollut symbolinen leivänmuru tai öylätti joka huuhdeltiin kitalaesta irti ruokalusikallisella viiniä, vaan todellinen ateria, aivan kuten Jeesuksenkin nauttima illallinen - ehtoollinen - oli todellinen ateria.

Samoin näyttäisi siltä, että jokaisella seurakunnalla oli paimenia, jotka tavalla tai toisella valittiin tai asetettiin tehtäväänsä ennen pitkää, mutta ei vielä välttämättä seurakunnan syntyessä. Heidän tehtävistäänkään ei ole kovin tarkkaa tietoa, sillä esim. Paavali on paljon kiinnostuneempi siitä, että paimenet ovat nöyriä ja (varsinkin kansan silmissä) moitteettomia Kristuksen seuraajia, jotka omalla elämällään näyttävät hyvää esimerkkiä laumansa lampaille. Siitä, kenellä oli lupa kastaa tai murtaa leipää, ei UT sano mitään. Kaikki kuitenkin viittaa siihen, että näitä toimintoja ei ollut mitenkään rajattu vain johtajien tehtäviksi.

"Oikea seurakunta" -klubin sisäänpääsyvaatimuksissa ei yleensä mainita sellaisia asioita, jotka alkuseurakunnissa tuntuivat olevan itsestäänselvyyksiä. Tutkijat vahvistavat esimerkiksi sen, minkä satunnainenkin lukija äkkiä huomaa: ensimmäisen vuosisadan seurakunnat kokoontuivat kodeissa. Se tapa, jota tämän päivän Suomessa pidetään vaarallisena perversiona, oli siis alkuseurakunnassa normi. (Nykypäivän normin kannattajat tosin hakevat henkistä selkänojaa sekä Apostolien teoissa temppelissäkäyntiä jatkaneista juutalaisista että Paavalin kaksi vuotta jatkuneista päivittäisistä keskusteluista Tyrannuksen luentosalissa.)

Samoin on mielenkiintoista, kuinka tietyt erityisesti mainitut, seurakuntaa ja sen olemusta koskevat ohjeet ja määrittelyt on kätevästi unohdettu: seurakunnan muodostavat Jeesukseen uskovat ja hänet Herrakseen tunnustavat yhteen kokoontuneet ihmiset; seurakunnan jäsenet eivät saa sietää keskuudessaan siveettömästi eläviä; seurakuntalaisten ei tule haastaa toisiaan maalliseen oikeuteen; seurakunnan kokoontuessa kaikilla on jotain annettavaa ja jokainen voi vuorotellen käyttää lahjojaan; jne.

Jos siis katsomme Raamatusta kriteerejä sille, milloin tietyt ihmiset muodostavat oikeasti seurakunnan, niin pelkäänpä, että aika harva itsensä seurakunnaksi mieltävä ryhmä on oikeasti sellainen. Juuri siksi suuren enemmistön onkin pakko rummuttaa oman kriteerikokoelmansa puolesta. Ensiksikin se vie huomion pois epämiellyttävistä tosiasioista. Toiseksi kokemus näyttää viittaavan siihen, että valheesta tulee monelle totuus, kunhan sitä toistetaan tarpeeksi usein ja tarpeeksi voimakkaasti.

On ihan ok, että Missio haluaa selkeyttää linjaansa ja perustaa uuden kirkkokunnan. Toivottavasti kukaan ei kuitenkaan kuvittele, että tarvitaan patentti- ja rekisterihallituksen päätös ennen kuin seurakunta voi olla seurakunta. Raamatusta meille selviää todellisen seurakunnan reunaehdot - jotka ovat kovin erilaiset kuin yleisesti uskotaan. Ehkäpä piispankin tehtäväksi sopisi ennemminkin kirkon raamatullisuuden kuin kirkon ykseyden vaalinta?

Lue lisää...

Kasteen pätevyys

On ollut mielenkiintoista seurata keskustelua, jota käydään Ruotsissa vihittyjen Luther-säätiön pappien toimittamista kasteista. Kaikki eivät säätiön toiminnasta tykkää, mutta ongelmana on ollut löytää joku perustelu, jolla kasteiden pätevyys voitaisiin asettaa kyseenalaiseksi. Viimeisin yrittäjä on professori Risto Saarinen, joka Kotimaa-lehdessä selvittää, miksi kasteet ovat kyseenalaisia.

Ongelmana Saarisen mukaan on kasteen intentio, sillä on "ekumeenisesti laajalti hyväksyttyä", että kasteen pitää liittää kastettava paikallisseurakunnan jäseneksi, mutta "LS-kasteessa" tämä ei toteudu. Saarinen lisäksi tietää, että "ainoa poikkeus asiassa ovat kenties eräät aikuis- tai uskovien kastetta noudattaat kirkot" sekä lähetyskentillä tapahtuneet kasteet, joissa saattaa olla vaarallista liittyä virallisesti kirkon jäseneksi.

En haluaisi epäillä Saarisen ekumeenisten asioiden tuntemusta, mutta kieltämättä nousi mieleen kysymys, että mahtaako hän todella tietää noin tarkasti, mitä maailman yli 25000 - nollia on kolme - kirkkokunnassa ajatellaan tästä asiasta? Tai jos otetaan vaikkapa vain maailman suurin protestanttisten kristittyjen ryhmä eli helluntailiike, niin tietojeni mukaan heillä ei yhtenäistä virallista oppia tästä aiheesta ole. Sama pätee ymmärtääkseni myös n. 110 miljoonaan baptistiin, puhumattakaan voimakkaasti leviävistä karismaattisista uusista seurakunnista ja liikkeistä ympäri maailmaa. Saarisen "ekumeeninen konsensus" ei siis välttämättä protestanttisen kristinuskon valtavirtoja, saati sitten enemmistöä kirkkokunnista.

Ajatuksia herättää myös tämä Saarisen lausunto: "Allekirjoittamatta jätetyt dokumentit ovat todistuskappale siitä, että pyrkimys on ollut virheellinen. Koska kastaja ei allekirjoita kaavaketta, hän silloin luopuu oikeasta intentiosta. Se asettaa kasteen pätevyyden kyseenalaiseksi. Tässä on suuri kasteteologinen ongelma."

Siis sakramentti on väärin toimitettu ja kasteteologisesti ongelmallinen, jos joku tietty kaavake on jäänyt täyttämättä? Eksegeettinä on jo tottunut siihen, että dogmaatikoilta voi odottaa vaikka mitä, mutta tällainen argumentointi on kyllä eksynyt jo aika kauas Raamatusta, jonka luterilainen kirkkokin tunnustaa uskonsa perustaksi. Sääliksi käy etiopilaista hoviherraa ja kaikkia muita UT:ssa (ja kautta kirkkohistorian) kastettuja, joiden kastajien intentio täytyy näin asettaa kyseenalaiseksi.

Saarisen avauksesta huolimatta näyttää siltä, että oikeita ja/tai sopivia argumentteja kasteen kyseenalaistamiseksi ei ole vielä löydetty. En usko, että niitä tullaan koskaan löytämäänkään - tai vaikka tultaisiinkin, niin asialla ei tule olemaan mitään käytännön merkitystä. Luterilainen kirkko tuskin haluaa lähteä harrastamaan uudelleenkastamista. Sillä saattaisi nimittäin olla omat implikaationsa niihin ekumeenisiin keskusteluihin, joita se käy niiden kirkkokuntien kanssa, joiden pahimpia syntejä on ollut juuri uudelleenkastaminen.

Lue lisää...

Vuosi 2008

Ennustaminen on vaikea laji, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen. Trendien analysointiin ei sen sijaan paljoa vaadita. Jos nykyinen kehitys jatkuu samanlaisena, niin mitä tulemme tulevana vuonna Suomen Siionissa näkemään? Tässä muutamia veikkauksia:

Ev.lut. kirkko: Naispappeuskiistaa puidaan vielä jonkun aikaa, mutta Jari Rankinen ja muut samalla tavalla ajattelevat papit savustetaan lopulta ulos. Keskustelu homoliittojen siunauksesta ja homoliitossa elävien kirkon työntekijöiden asemasta nousee tärkeämpään osaan. Kirkosta eroaminen jatkuu suunnilleen samaa vauhtia kuin tähänkin asti. Suurin osa eroajista on edelleen uskosta osattomia, mutta myös konservatiivien rivit alkavat rakoilla. Monelle Raamatun opetuksista kiinni pitäminen on niin tärkeää, että he joko muodostavat erillisiä kirkon sisäisiä jumalanpalvelusyhteisöjä tai sitten eroavat kokonaan. Useimmat siirtyvät olemassaoleviin yhteisöihin mutta myös uusia yhteisöjä syntynee. Kirkosta eroaa myös edellisiä vuosia enemmän niitä, jotka ovat aikaisemmin olleet virallisesti luterilaisia mutta ovat tosiasiassa helluntailaisia.

Nokia Missio: Liike jatkaa oman identiteettinsä etsimistä. Syksyn kastelinjauksen jälkeen on vaikea palata kirkon helmaan ja jäädä sen herätysliikkeeksi. Suomen luterilaisen kirkon tiukan ehtoollislinjauksen myötä myös paineet yhteisen ehtoollisen viettämiseksi kasvavat. Nykyinen tilanne kelpaa luterilaisesta taustasta tulleille, mutta muut kaikkoavat pikkuhiljaa, ellei jotain ratkaisua (esim. uuden kirkkokunnan perustaminen) keksitä. Taloudellisista vaikeuksista huolimatta valovoimaisten puhujien tuontia Suomeen jatketaan. Olisi myös yllättävää, ellei liike tai joku sen vastuunkantajista herättäisi kohua ja/tai pahennusta mediassa vuoden aikana.

Suomen hengellinen kenttä yleensä: Perinteiset vapaakristilliset seurakunnat jatkavat kirkollistumiskehitystään ja muuttuvat samalla suvaitsevammiksi monessakin mielessä. Yhteiskristillisyyttä ei enää koeta niin pahaksi asiaksi kuin aikaisemmin, ehtoolliskäytännöt muuttuvat avoimempaan suuntaan ja naispuolisten työntekijöiden määrä kasvaa. Teologiseen koulutukseen ei enää suhtauduta niin varauksellisesti ja yliopistoissa opiskelee ennätysmäärä tulevia vapaakristillisiä maistereita ja tohtoreita. Tätä kehitystä kammoksuvat vanhoilliset perustavat omia seurakuntiaan ja yhteisöjään, mutta ne jäävät pieniksi. Todellista yhteiskristillisyyttä koetaan erityisesti nuorten parissa, jotka ovat kyllästyneet oppikiistoihin ja seurakuntien välisiin raja-aitoihin. Nuorempien sukupolvien myötä myös uusien, pienempien (koti)seurakuntien määrä kasvaa. Venäjällä tapahtuvan kehityksen myötä "Venäjä valtaa Suomen, ellet(te)..." -tyyliset profetiat tekevät paluutaan.

Yhteiskunta: Maahanmuuttajien määrä lisääntyy selvästi. Koska kirkon jäsenmäärä samalla pienenee, lisääntyy yhteiskunnan moniarvoisuus hitaasti mutta varmasti. Tänä vuonna lauletaan vielä useimmissa kevät- ja joulujuhlissa tuttuja virsiä, mutta keskusteluja juhlien - ja yleensä yhteiskunnan - kristillisyydestä tullaan käymään enenevässä määrin. Yhä useampi kyseenalaistaa hyvinvointiyhteiskunnan ja kristinuskon välisen yhteyden.

Vuoden lopussa katsomme, kuinka hyvin ennusteet pitivät paikkansa - ja mitä yllätyksiä Herralla oli hihassaan...

Hyvää alkanutta vuotta!

Lue lisää...

Liennytystä ilmassa

Eilen illalla pidettiin Tampereella Nokia Mission tiloissa "suuri kastekeskustelu", johon oli kutsuttu panelisteiksi David Pawson, Valtter Luoto, Klaus Korhonen, Timo Aro-Heinilä ja Antti Laato. Kolme tuntia kestänyt keskustelu oli mielenkiintoinen, vaikka ei mennytkään aivan niin kuin aikaisemmassa postauksessa olin kuvitellut.

Varsinaiset teologiset argumentit noudattivat linjaa, joka on tullut tutuksi jo alan kirjallisuudesta. Luterilaiset pyrkivät tuomaan esille sekä VT:a ja sen liittoajattelua, että kirkkohistoriallisia argumentteja. Vapaiden suuntien edustajat puolestaan yrittivät rummuttaa, että kasteopin pitäisi nousta siitä, mitä UT:ssa näemme, jolloin esim. liiton jäseneksi tullaan henkilökohtaisen uskon kautta eikä luonnollisen syntymän kautta. Kaiken kaikkiaan panelistien argumentoinnista jäi sellainen kuva, että baptistinen kastenäkemys nousee eksegeesistä, kun taas luterilainen kastenäkemys lepää enemmänkin systemaattisen teologian varassa.

Loppujen lopuksi paneelin aikana ei päästy (tai ei haluttu joutua?) kovinkaan syvälliseen tai yksityiskohtaiseen argumentointiin. Osasyynä tähän saattoi olla keskustelun puheenjohtajan eli Hannu Vuorisen toiminta, mutta osaltaan varmaan vaikutti sekin, että kummallakaan puolella ei keskustelemassa ollut henkilöitä, jotka ovat (akateemisen oikeasti) perehtyneet aiheeseen. Esim. kirkkohistoriallista kehitystä tarkasteltaessa toinen puoli siteerasi vakioargumentteja, jotka tarkempi varhaisten dokumenttien tutkiminen osoittaisi hyvin hauraiksi, mutta toisen puolen tietämys ei riittänyt edes perustason vasta-argumenttien esittämiseen.

Keskustelun akateemisesti alhaisesta tasosta huolimatta yleisölle tarjoiltiin runsaasti erilaisia herkkupaloja. Esim. David Pawson esitti useamman kerran näkemyksiä, jotka eivät sopineet oikein mihinkään perinteisiin raameihin. Jotkut näistä olivat ihan hyviä oivalluksia, mutta (ainakin Pawsonin kirjallisesta tuotannosta päätellen) osa lepää hiukan heikommalla eksegeettiselä pohjalla.

Antti Laato yllätti monet kertomalla, että käytti omien lastensa kastekaavana kirkon vanhaa kaavaa, missä lapset (kummiensa suilla) sanoutuvat irti perkeleestä ja kaikista perkeleen pahoista teoista, jne. Kysymykseen siitä, ovatko kastamattomat mutta Jeesusta silti rakastavat lapset perkeleen vallassa, hän ei suoraan vastannut.

Timo Aro-Heinilä korosti, että luterilaistenkin kastenäkemys nousee Raamatusta (UT:sta?). Häneltä pääsi kuitenkin pieni (freudilainen?) lipsahdus kun hän mainitsi, että kirkkohistoria voi ainoastaan tukea Raamatusta noussutta näkemystä, tai kumota sen. (Tästä jälkimmäisestähän vapaat suunnat usein syyttävät luterilaisia.)

Sekä Laato että Aro-Heinilä moittivat osaltaan sitä kansankirkkomme käytäntöä, että lapsia kastetaan ilman, että kenelläkään paikallaolijoista välttämättä on henkilökohtaista uskoa. Kirkon virallisen opin mukaan tämä on ok (vaikkakaan ei toivottavaa), mutta ymmärrettävistä syistä herätyskristillisille luterilaisille asia on ongelmallinen.

Osapuolet tuntuivat olevan yhtä mieltä siitä, että kastekysymys on vain näkyvä osa suuremmasta kokonaisuudesta, jossa vapaiden kristittyjen ja luterilaisten välillä on eroja. Kysymys on siitä, miten ja milloin ihminen uudestisyntyy - Sanan ja sakramentin vaikutuksesta kasteessa, vai evankeliumin kuulemisen ja vastaanottamisen myötä.

Tämän valossa mielenkiintoista keskustelussa olikin se, mistä ei puhuttu. Moni olisi halunnut kuulla Aro-Heinilältä ja Laatolta, mitä he ajattelevat kirkon virallisesta opista eli siitä, että kirkon ja vanhempien/kummien uskon vaikutuksesta lapsi saa kasteessa Pyhän Hengen ja oman uskon ja näin uudestisyntyy. Tätä näkemystä eivät läheskään kaikki herätyskristilliset luterilaiset nimittäin allekirjoita ja kuitenkin se on erottamaton osa luterilaista kasteoppia.

Joillekin oli varmaan yllätys, kuinka paljon yhteistä luterilaisella ja baptistisella kastenäkemyksellä loppujen lopuksi on. Klaus Korhonen ja Valtter Luoto toivat monessa yhteydessä esille (mm. helluntaikirkon virallisia asiakirjoja siteeraten) sen, kuinka pelastus on Jumalan armoteko eikä millään lailla ihmisen oma suoritus. Samalla he sanoutuivat myös selväsanaisesti irti omavanhurskaudesta yms. leimoista, joita luterilaiset ovat baptistiseen kastenäkemykseen aikojen kuluessa liittäneet. Tämä oli hienoa kuulla, vaikka viralliseen luterilaiseen tulkintaan uskovien kasteesta sillä ei luonnollisesti ole mitään vaikutusta.

Liennytystä oli myös siinä, kun Korhonen ja Luoto vakuuttivat, että heidän silmissään uudestisyntyneet luterilaiset ovat "rakkaita veljiä ja sisaria" siitä huolimatta, että kastenäkemyksissä on eroa, ja että he ovat yhtä lailla pelastettuja. Samoin he pyysivät anteeksi mahdollisia ylilyöntejä ja mahdollista yksittäisten luterilaisten painostusta kastekysymyksessä. Sekä he että Pawson korostivat, että tärkeintä on toimia sen mukaan, mitä Herra asiasta sanoo.

On mielenkiintoista jäädä kuuntelemaan, millaisia signaaleja kentältä tämän jälkeen kuuluu. Keskustelu käytiin hyvässä hengessä eikä samanlaista vastakkainasettelua päässyt syntymään kuin helatorstain tilaisuudessa. Sympatiapisteet menivät ehkä tällä kertaa helluntailaisille, mutta ovet tuskin tulevat käymään normaalia vilkkaammin kummassakaan kirkkokunnassa. Sen sijaan Nokia Mission sisällä sopu kasteasiassa on varmasti tämän paneelin jälkeen helpommin löydettävissä - ja omien rauhoittelu lieneekin ollut yksi Koiviston päämotiiveista paneelikeskustelun järjestämiselle.

Päivitys 22.9.:
Alustavista reaktioista päätellen keskustelua on tulkittu molemmissa leireissä oman ryhmän voitoksi. Helluntailaisten RV-lehti ylistää David Pawsonia ja sitä, kuinka hänen mukaansa Uuden testamentin selkeä opetus on ratkaiseva. Toisaalta luterilainen Kotimaa-lehti vetää vähintään yhtä tiukasti kotiinpäin viitatessaan "kirkkohistorian tosiasioihin", joista professori Laaton mukaan "tiedetään, että lapsikaste oli ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana vallitseva käytäntö". Liekö tässä siis esimerkki ns. win-win -tilanteesta? :-)

Lue lisää...

Ovensuukyselyiden tuloksia

Kaikki tietävät, että ev.lut. kirkon jäsenmäärä laskee joka vuosi. Samoin lienee selvää, että suurin osa eronneista ei koskaan ole kuulunut aktiivisiin kirkossakävijöihin, vaan on ollut seurakunnan jäsenenä vain paperilla. Mutta osa lähtijöistä on ehkä vuosien ajan käynyt säännöllisesti kirkossa. Mikä saa tällaiset ihmiset lähtemään - opilliset näkemyserot, ihmissuhdeongelmat, uskosta luopuminen vai jokin muu syy?

En tiedä, onko Suomessa koskaan suoritettu mitään kattavia ovensuukyselyitä niiden parissa, jotka lähtevät yhdestä kirkosta eivätkä liity mihinkään toiseen kirkkoon. Voisi kuitenkin kuvitella, että aiheesta on väännetty ainakin muutama gradu, sillä sen verran tärkeää tietoa noilla lähtijöillä on eittämättä annettavana. Eri asia sitten on, haluavatko seurakuntien paimenet kuulla, miksi heidän lampaansa halusivat jättää heidät.

Anglosaksisessa maailmassa asiasta on tehty useita tutkimuksia. Tutustuin muutaman 90-luvulla tehdyn tutkimuksen tuloksiin, jotka olivat yllättävän mielenkiintoisia. Uuden-Seelannin, USAn tai vaikkapa Englannin tulokset eivät tietenkään ole sellaisinaan siirrettävissä Suomeen, mutta epäilen, että samanlaisia löydöksiä tulisi kotimaisissakin tutkimuksissa. Osa alla olevista havainnoista tuntuu sopivan erityisesti luterilaiseen kontekstiin, kun osasta olisi vapaiden suuntienkin edustajilla opittavaa:

• Yhden tutkimuksen mukaan suurimmat syyt kirkon (suurin osa vastanneista oli kuulunut ns. perinteisiin kirkkokuntiin, mutta mukana oli muitakin) jättämiseen olivat se, että se koettiin täysin irrelevantiksi jokapäiväisen elämän suhteen (34% vastanneista), sekä se, että kirkkoa (=jumalanpalvelukset?) pidettiin tylsänä (34% vastanneista).


• Toisen tutkimuksen mukaan kirkon jättäneistä aktiivisista kristityistä 43% oli kokenut, että he paloivat loppuun erilaisten vastuiden, velvollisuuksien ja toimintamuotojen kuluttamina.


• Yhtenä tärkeänä syynä lähtemiseen esitettiin se, että seurakunta ei ollut mitenkään lämmin tai vastaanottavainen ja että lähtijä koki itsensä seurakunnassa ulkopuoliseksi tai joukkoon kuulumattomaksi (toisessa tutkimuksessa 29% haastatelluista, toisessa 46%).

Yllättävää oli se, mitä löytyi harvinaisimpien lähtösyiden joukosta:

• 7% koki syystä tai toisesta pettyneensä Jumalaan.
• 4% oli sitä mieltä, että muut kirkossakävijät ovat tekopyhiä.
• 3% oli menettänyt uskonsa.
• 2% ei pitänyt seurakunnan senhetkisestä jumalanpalvelus/ylistystyylistä.
• Vain muutama vastaaja koki, että syynä kirkosta lähtemiseen oli se, että kirkon oppi oli muuttunut tai että heillä oli älyllisiä/teologisia vaikeuksia Raamatun tai kirkon opin kanssa.

Näissä luvuissa ei siis ole huomioitu niitä, jotka syystä tai toisesta vaihtoivat toiseen kirkko/seurakuntaan, joten niiden pohjalta on huono tehdä ennusteita jonkun yksittäisen seurakunnan suhteen. Toisaalta ne antavat viitteitä siitä, mikä on koko organisoidun kristillisyyden kannalta pahinta, mitä kirkossakävijälle voi tarjota: tylsä ja/tai jokapäiväisen elämän suhteen irrelevantti seurakunnan jumalanpalvelus/kokoontuminen; kylmä tai sisäänlämpiävä seurakunta; ja aktiivisten vastuunkantajien polttaminen loppuun.

On myös hyvä nähdä, että esim. opilliset kiistat harvemmin ajavat ketään pois Jeesuksen yhteydestä, vaikka seurakunta saattaakin vaihtua. Tämä on hyviä uutisia kaikille niille, jotka ovat enemmän kiinnostuneita Jumalan valtakunnasta kuin jonkun yksittäisen kirkkokunnan valtakunnasta.

Lue lisää...

Maallikot vs. papisto

Olen jo aikaisemmin todennut muutamaan kertaan, että eräässä kirkkomme piirissä käytävässä ajankohtaisessa keskustelussa on vaikea löytää oikeita vastauksia, koska itse kysymys on väärä. Tässä yksi lainaus, joka ei käsittele ko. aihetta mutta joka toisaalta iskee sen paljon tärkeämmän asian ytimeen:

Historically the church seems to have fallen into a model that eventually developed a sharp distinction between the people themselves (laity) and the professional ministry (clergy), reaching its sharpest expression in the Roman Catholic communion, but finding its way into almost every form of Protestantism as well. The net result has been a church in which the clergy all to often exist apart from the people, for whom there is a different set of rules and different expectations, and a church in which the "gifts" and "ministry", not to mention significance, power structures, and decision making, are the special province of the professionals. Being "ordained" to this profession, the later tend to like the aura that it provides, and having such ordained professionals allows the laity to pay them to do the work of the ministry and thus excuse themselves from their biblical calling. ...

The problem for most moderns, of course, in coming to the biblical texts, is that we tend to presuppose our resultant form of church to be theirs; we therefore carry both different agenda and a different experience of the church back to the documents. But history and tradition have had their innings. Even though it is arguable that we have genuine continuity with the New Testament church in many ways - especially our experience of grace and the Spirit - our experience of the church itself is so far different from theirs that seemingly ne'er the twain shall meet.

- Gordon Fee kirjassaan Listening to the Spirit in the Text

Oleellinen kysymys on, hyväksymmekö seurakuntamalli(e)n ja seurakuntaelämän jatkuvan muuttumisen ja kehittymisen kulttuurien muuttumisen ja ajan myötä, vai onko meillä UT:ssa jotain sellaista, jota kohti pyrkiä. Jos haluamme seurata UT:a, niin kyllähän sieltä esim. papisto selvästi löytyy. Sen sijaan maallikoita ei esim. Paavalin perustamista seurakunnisa löydy ja siksi minäkin haluaisin päästä niistä kokonaan eroon.

Lue lisää...

Mistä muutos lähtee?

Pieni vilkaisu suomalaisten tilaan osoittaa, että emme ainakaan toistaiseksi ole onnistuneet Jeesuksen meille antamassa missiossa eli koko kansan opetuslapseuttamisessa. Uskonnoltaan kristityiksi laskettavien määrä on laskussa eikä uudestisyntyneidenkään joukko näyttäisi olevan missään selvässä nousussa. Jos emme ole fatalisteja - tai peräti valmiit syyttämään Herraa tästä asioiden tilasta - niin nyt olisi aika katsoa peiliin.

Mikä on seurakunnan suurin ongelma Suomessa? Tätä kysymystä voidaan varmasti lähestyä monin eri tavoin, mutta ainakin yksi ongelma on se, että Ef. 4:11-16 mainittua pyhien varustamista ei tapahdu. Liian usein ne, joiden pitäisi olla varustamassa muita, ovatkin niitä, jotka tekevät kaiken "palveluksen työn" (j. 12).

Paavalin mukaan Jeesus antoi apostolit, profeetat, evankelistat, paimenet ja opettajat lahjaksi seurakunnalle, jotta Kristuksen ruumis tulisi rakennetuksi ja kypsyisi kaikin tavoin. Ikävä kyllä historian saatossa näistä viidestä palveluvirasta kaksi viimeistä ovat pelanneet korttinsa niin hyvin, että kahdesta ensimmäisestä on päästy eroon teologisilla verukkeilla, eikä evankelistojakaan aina katsota hyvällä (vrt. esim. tapaus Markku Koivisto, jonka palvelutyön kautta on tullut Suomessa enemmän ihmisiä uskoon kuin kenenkään muun kautta pitkiin aikoihin).

Voidaanko näitä seurakunnille annettuja lahjoja saada takaisin niin, että koko ruumis pääsee kasvamaan ja kehittymään sillä tavalla, kuin on alunperin tarkoitettukin? Ehkä, mutta helppoa se ei ole, sillä tänä päivänä seurakuntia johtavat useimmiten ne, joilla on kaikkein eniten menetettävää, mikäli Jumalan kansa rupeaa oikeasti toimimaan UT:n mallin ja opetusten mukaisesti. Nykyinen jako maallikoihin ja papistoon on tehokkaasti lamaannuttanut suurimman osan uskovista eivätkä papisto ja teologinen oppineisto luovu helpolla siitä asemasta, mikä niillä on.

Jos muutos ei lähde johtajista, niin kenestä sitten? Uskossaan nuorilla on useimmiten alussa paljon tulta ja näkyä Jumalan valtakunnan eteenpäin viemisestä, mutta johtajat ja vanhemmat uskovat yleensä onnistuvat heittämään märkiä pyyhkeitä näiden uhkaavien palonalkujen päälle. Viimeistään viiden tai kymmenen uskossaolovuoden jälkeen akkulturaatio on tehnyt tehtävänsä ja uusi uskova vihdoin ymmärtää, kuinka vallitseva olotila onkin itseasiassa raamatullinen ja teologisesti kaikin tavoin hyvin perusteltavissa.

Einstein on kuulemma joskus todennut, että "the kind of thinking that will solve the world's problems will be of a different order to the kind of thinking that created those problems in the first place." Samaa voisi soveltaa myös tämän päivän seurakuntiin: Suomi ei koskaan tule opetuslapseutetuksi sillä, että seurakunnat tekevät pelkästään enemmän samaa kuin tälläkin hetkellä.

Vaan mistä löytyvät ne henkilöt, jotka
... uskaltavat ajatella laatikon ulkopuolella ja kuitenkin pysyvät raamatullisina?
... poikkeavat ihmisten traditioista ja tekevät asioita eri tavalla?
... herättävät pyhää tyytymättömyyttä, kysyvät hankalia kysymyksiä ja ottavat riskejä?
... jotka pelkäävät enemmän Jumalaa kuin ihmistä?

Entä missä ovat ne vanhemmat uskovat, jotka eivät ehkä enää itse pääse ulos mukavuusvyöhykkeeltään, mutta jotka ovat siunaamassa, rohkaisemassa ja voimauttamassa niitä, joita Henki kutsuu haastamaan olemassaolevat rakenteet omalla elämällään ja toiminnallaan?

Jos et voi olla daavid, niin ole ainakin jonatan. Saulin päivät eivät kestä ikuisesti.

Lue lisää...

Kirje Smyrnasta

Moni meistä on saattanut kuulla, että Turkissa on hiljattain tapettu kolme kristittyä. Aiheesta on kirjoiteltu jonkin verran blogeilla ja lehdissä, mutta tällä kertaa ei kannata tyytyä pelkkään tiivistelmään vaan lukea tarkemmin siitä, mitä Jeesuksen seuraaminen äärimmillään merkitsee:

A letter to the Global Church from The Protestant Church of Smyrna

Dear friends,

This past week has been filled with much sorrow. Many of you have heard by now of our devastating loss here in an event that took place in Malatya, a Turkish province 300 miles northeast of Antioch, the city where believers were first called Christians (Acts 11:26).

On Wednesday morning, April 18, 2007, 46 year old German missionary and father of three Tilman Geske prepared to go to his office, kissing his wife goodbye taking a moment to hug his son and give him the priceless memory, "Goodbye, son. I love you."

Tilman rented an office space from Zirve Publishing where he was preparing notes for the new Turkish Study Bible. Zirve was also the location of the Malatya Evangelist Church office. A ministry of the church, Zirve prints and distributes Christian literature to Malatya and nearby cities in Eastern Turkey. In another area of town, 35 year old Pastor Necati Aydin, father of two, said goodbye to his wife, leaving for the office as well. They had a morning Bible Study and prayer meeting that some other believers in town would also be attending. Ugur Yuksel likewise made his way to the Bible study.

None of these three men knew that what awaited them at the Bible study was the ultimate testing and application of their faith, which would conclude with their entrance into glory to receive their crown of righteousness from Christ and honor from all the saints awaiting them in the Lord's presence.

On the other side of town, ten young men all under 20 years old put into place final arrangements for their ultimate act of faith, living out their love for Allah and hatred of infidels who they felt undermined Islam.

On Resurrection Sunday, five of these men had been to a by-invitation-only evangelistic service that Pastor Necati and his men had arranged at a hotel conference room in the city. The men were known to the believers as "seekers." No one knows what happened in the hearts of those men as they listened to the gospel. Were they touched by the Holy Spirit? Were they convicted of sin? Did they hear the gospel in their heart of hearts? Today we only have the beginning of their story.

These young men, one of whom is the son of a mayor in the Province of Malatya, are part of a tarikat, or a group of "faithful believers" in Islam. Tarikat membership is highly respected here; it's like a fraternity membership. In fact, it is said that no one can get into public office without membership in a tarikat. These young men all lived in the same dorm, all preparing for university entrance exams.

The young men got guns, bread knives, ropes and towels ready for their final act of service to Allah. They knew there would be a lot of blood. They arrived in time for the Bible Study, around 10 o'clock.

They arrived, and apparently the Bible Study began. Reportedly, after Necati read a chapter from the Bible the assault began. The boys tied Ugur, Necati, and Tilman's hands and feet to chairs and as they videoed their work on their cellphones, they tortured our brothers for almost three hours*

[Details of the torture--
* Tilman was stabbed 156 times, Necati 99 times and Ugur's stabs were too numerous to count. They were disemboweled, and their intestines sliced up in front of their eyes. They were emasculated and watched as those body parts were destroyed. Fingers were chopped off, their noses and mouths and anuses were sliced open. Possibly the worst part was watching as their brothers were likewise tortured. Finally, their throats were sliced from ear to ear, heads practically decapitated.]

Neighbors in workplaces near the print house said later they had heard yelling, but assumed the owners were having a domestic argument so they did not respond.

Meanwhile, another believer Gokhan and his wife had a leisurely morning. He slept in till 10, ate a long breakfast and finally around 12:30 he and his wife arrived at the office. The door was locked from the inside, and his key would not work. He phoned and though it had connection on his end he did not hear the phone ringing inside. He called cell phones of his brothers and finally Ugur answered his phone. "We are not at the office. Go to the hotel meeting. We are there. We will come there," he said cryptically. As Ugur spoke Gokhan heard in the telephone's background weeping and a strange snarling sound.

He phoned the police, and the nearest officer arrived in about five minutes. He pounded on the door, "Police, open up!" Initially the officer thought it was a domestic disturbance. At that point they heard another snarl and a gurgling moan. The police understood that sound as human suffering, prepared the clip in his gun and tried over and over again to burst through the door. One of the frightened assailants unlocked the door for the policeman, who entered to find a grisly scene.

Tilman and Necati had been slaughtered, practically decapitated with their necks slit from ear to ear. Ugur's throat was likewise slit and he was barely alive.

Three assailants in front of the policeman dropped their weapons.

Meanwhile Gokhan heard a sound of yelling in the street. Someone had fallen from their third story office. Running down, he found a man on the ground, whom he later recognized, named Emre Gunaydin. He had massive head trauma and, strangely, was snarling. He had tried to climb down the drainpipe to escape, and losing his balance had plummeted to the ground. It seems that he was the main leader of the attackers. Another assailant was found hiding on a lower balcony.

To untangle the web we need to back up six years. In April 2001, the National Security Council of Turkey (Milli Guvenlik Kurulu) began to consider evangelical Christians as a threat to national security, on equal footing as Al Quaida and PKK terrorism. Statements made in the press by political leaders, columnists and commentators have fueled a hatred against missionaries who they claim bribe young people to change their religion.

After that decision in 2001, attacks and threats on churches, pastors and Christians began. Bombings, physical attacks, verbal and written abuse are only some of the ways Christians are being targeted. Most significant is the use of media propaganda.

From December 2005, after having a long meeting regarding the Christian threat, the wife of Former Prime Minister Ecevit, historian Ilber Ortayli, Professor Hasan Unsal, Politician Ahmet Tan and writer/propogandist Aytunc Altindal, each in their own profession began a campaign to bring the public's attention to the looming threat of Christians who sought to "buy their children's souls". Hidden cameras in churches have taken church service footage and used it sensationally to promote fear and antagonism toward Christianity.

In an official televised response from Ankara, the Interior Minister of Turkey smirked as he spoke of the attacks on our brothers. Amid public outrage and protests against the event and in favor of freedom of religion and freedom of thought, media and official comments ring with the same message, "We hope you have learned your lesson. We do not want Christians here."

It appears that this was an organized attack initiated by an unknown adult tarikat leader. As in the Hrant Dink murder in January 2007, and a Catholic priest Andrea Santoro in February 2006, minors are being used to commit religious murders because public sympathy for youth is strong and they face lower penalties than an adult convicted of the same crime. Even the parents of these children are in favor of the acts. The mother of the 16 year old boy who killed the Catholic priest Andrea Santoro looked at the cameras as her son was going to prison and said, "He will serve time for Allah."

The young men involved in the killing are currently in custody. Today news reported that they would be tried as terrorists, so their age would not affect the strict penalty. Assailant Emre Gunaydin is still in intensive care. The investigation centers around him and his contacts and they say will fall apart if he does not recover.

The Church in Turkey responded in a way that honored God as hundreds of believers and dozens of pastors flew in as fast as they could to stand by the small church of Malatya and encourage the believers, take care of legal issues, and represent Christians to the media.

When Susanne Tilman expressed her wish to bury her husband in Malatya, the Governor tried to stop it, and when he realized he could not stop it, a rumor was spread that "it is a sin to dig a grave for a Christian." In the end, in an undertaking that should be remembered in Christian history forever, the men from the church in Adana (near Tarsus), grabbed shovels and dug a grave for their slain brother in an un-tended hundred year old Armenian graveyard.

Ugur was buried by his family in an Alevi Muslim ceremony in his hometown of Elazig, his believing fiancé watching from the shadows as his family and friends refused to accept in death the faith Ugur had so long professed and died for.

Necati's funeral took place in his hometown of Izmir, the city where he came to faith. The darkness does not understand the light. Though the churches expressed their forgiveness for the event, Christians were not to be trusted. Before they would load the coffin onto the plane from Malatya, it went through two separate xray exams to make sure it was not loaded with explosives. This is not a usual procedure for Muslim coffins.

Necati's funeral was a beautiful event. Like a glimpse of heaven, thousands of Turkish Christians and missionaries came to show their love for Christ, and their honor for this man chosen to die for Christ. Necati's wife Shemsa told the world, "His death was full of meaning, because he died for Christ and he lived for Christ. Necati was a gift from God. I feel honored that he was in my life, I feel crowned with honor. I want to be worthy of that honor."

Boldly the believers took their stand at Necati's funeral, facing the risks of being seen publicly and likewise becoming targets. As expected, the anti-terror police attended and videotaped everyone attending the funeral for their future use. The service took place outside at Buca Baptist church, and he was buried in a small Christian graveyard in the outskirts of Izmir.

Two assistant Governors of Izmir were there solemnly watching the event from the front row. Dozens of news agencies were there documenting the events with live news and photographs. Who knows the impact the funeral had on those watching? This is the beginning of their story as well. Pray for them.

In an act that hit front pages in the largest newspapers in Turkey, Susanne Tilman in a television interview expressed her forgiveness. She did not want revenge, she told reporters. "Oh God, forgive them for they know not what they do," she said, wholeheartedly agreeing with the words of Christ on Calvary (Luke 23:34).

In a country where blood-for-blood revenge is as normal as breathing, many many reports have come to the attention of the church of how this comment of Susanne Tilman has changed lives. One columnist wrote of her comment, "She said in one sentence what 1000 missionaries in 1000 years could never do."

The missionaries in Malatya will most likely move out, as their families and children have become publicly identified as targets to the hostile city. The remaining 10 believers are in hiding. What will happen to this church, this light in the darkness? Most likely it will go underground. Pray for wisdom, that Turkish brothers from other cities will go to lead the leaderless church. Should we not be concerned for that great city of Malatya, a city that does not know what it is doing? (Jonah 4:11)

When our Pastor Fikret Bocek went with a brother to give a statement to the Security Directorate on Monday they were ushered into the Anti-Terror Department. On the wall was a huge chart covering the whole wall listing all the terrorist cells in Izmir, categorized. In one prominent column were listed all the evangelical churches in Izmir. The darkness does not understand the light. "These that have turned the world upside down are come hither also." (Acts 17:6)

Please pray for the Church in Turkey. "Don't pray against persecution, pray for perseverance," urges Pastor Fikret Bocek.

The Church is better having lost our brothers; the fruit in our lives, the renewed faith, the burning desire to spread the gospel to quench more darkness in Malatya .all these are not to be regretted. Pray that we stand strong against external opposition and especially pray that we stand strong against internal struggles with sin, our true debilitating weakness.

This we know. Christ Jesus was there when our brothers were giving their lives for Him. He was there, like He was when Stephen was being stoned in the sight of Saul of Tarsus.

Someday the video of the deaths of our brothers may reveal more to us about the strength that we know Christ gave them to endure their last cross, about the peace the Spirit of God endowed them with to suffer for their beloved Savior. But we know He did not leave their side. We know their minds were full of Scripture strengthening them to endure, as darkness tried to subdue the un-subduable Light of the Gospel. We know, in whatever way they were able, with a look or a word, they encouraged one another to stand strong. We know they knew they would soon be with Christ.

We don't know the details. We don't know the kind of justice that will or will not be served on this earth.

But we pray-- and urge you to pray-- that someday at least one of those five boys will come to faith because of the testimony in death of Tilman Geske, who gave his life as a missionary to his beloved Turks, and the testimonies in death of Necati Aydin and Ugur Yuksel, the first martyrs for Christ out of the Turkish Church.

Reported by Darlene N. Bocek (24 April 2007)

izmirprotestan@gmail.com // http://www.izmirprotestan.org


Ylläolevaa lukiessa tuli mieleen mm. nämä kaksi ajatusta: (1) Ilmestyskirjan sanoma on tänäänkin ajankohtainen, ja (2) Turkistako EU:n jäsen?

Lue lisää...

WWJD?

Anglosaksisessa maailmassa useimmat kristityt tuntevat suositun akronyymin WWJD, joka tulee lauseesta What Would Jesus Do? Suomessa vastaava slogaani - MJt? - ei ymmärrettävistä syistä ole yleistynyt; onhan kaikenlainen hengellinen tekeminen epäilyttävää ja voidaan pahimmillaan jopa tulkita yritykseksi ansaita pelastus.

On aina helpompi kirota pimeyttä kuin sytyttää kynttilä. Tähän olen itsekin usein tällä blogilla syyllistynyt, ja varmaan tulen vastakin syyllistymään. Mutta mitä Jeesus tekisi? On totta, että hänkin aina välillä kirosi aikansa uskonnollisten ihmisten pimeyttä, mutta useimmiten hän vaikutti sytyttämällä sen kynttilän. Saman ohjeen hän antoi myös vuorisaarnassaan (Matt. 5:14-16):

Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa."

Varsin ongelmallista puhetta suomalaiselle kristitylle! Vaan jatko ei ole sen helpompaa (Matt. 5:17-20 vanhasta käännöksestä; nykyisen kirkkoraamatun kääntäjillä on mennyt pupu täysin pöksyyn tässä kohdassa):

Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan; en minä ole tullut kumoamaan, vaan täyttämään. Sillä totisesti minä sanon teille: kunnes taivas ja maa katoavat, ei laista katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto, ennenkuin kaikki on tapahtunut. Sentähden, joka purkaa yhdenkään näistä pienimmistä käskyistä ja sillä tavalla opettaa ihmisiä, se pitää pienimmäksi taivasten valtakunnassa kutsuttaman; mutta joka niitä noudattaa ja niin opettaa, se pitää kutsuttaman suureksi taivasten valtakunnassa. Sillä minä sanon teille: ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa suurempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, niin te ette pääse taivasten valtakuntaan.

Mitä Jeesus tässä sanoo? Viittaako ilmaisu "näistä pienimmistä käskyistä" tässä kontekstissa taaksepäin, eli jakeissa 17 ja 18 mainittuun lakiin ja sitä kautta esim. johonkin VT:n seremonialaeissa löytyvään käskyyn? Jeesus ja alkuseurakunta eivät näyttäneet pitävän näitä tärkeinä, mutta onko tässä nyt poikkeus? Pitääkö niitä sittenkin opettaa ja noudattaa?

Vai viittaako kreikan sana ουτος tässä eteenpäin - mikä on kielen ja syntaksin puolesta täysin mahdollista - Jeesuksen jakeesta 21 alkaen antamiin käskyihin? Pitäisikö vuorisaarna sittenkin nähdä VT:ssa luvattuna eskatologisena Siionin toorana, joka tulee uutena aikana ja jonka oli määrä lähteä vuorelta?

Vuorisaarnan synnyttämään kysymykseen on tarjolla monia vastauksia. Yksi niistä on se Suomessa usein kuultu selitys, että Jeesuksen esittämien käskyjen tarkoituksena oli saada meidät tuntemaan itsemme vieläkin surkeammiksi ja kyvyttömimmiksi täyttämään lain vaatimuksia, jotta voisimme sitten kunnolla arvostaa armoa. Jeesus täytti lain eikä meidän tarvitse (eikä pidäkään) enää mitään tehdä.

On totta, että Jeesus puhuu vuorisaarnassaan kovia sanoja. Varsinkin uskosta osattomalle Jeesuksen käskyt ovat mahdottomia toteuttaa. Mutta Pyhän Hengenkin kanssa tekee välillä tiukkaa. Syynä ei kuitenkaan ole se, että Jeesus pyytää mahdottomia, vaan useimmiten se, että meidän hengellinen elämämme ei yleensä ole siinä kunnossa, että voisimme tehdä, mitä Jeesus teki.

Se, mitä Jeesus ihmisenä teki, perustui moneen asiaan. Raamattu antaa meille välähdyksiä kurinalaisesta rukouselämästä, hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä vietetystä ajasta, hyvästä Sanan tuntemisesta, läheisestä suhteesta Jumalaan, Pyhän Hengen täyteydestä, jne. Nämä ovat sitä treenausta, jonka turvin Jeesus pystyi tositilanteessa toimimaan ja reagoimaan tavalla, joka heijasti Isän luonnetta.

Kaikilla Jumalan omilla on sama kutsu heijastaa Isän luonnetta. Meiltä kuitenkin yleensä puuttuu tuo pitkäjänteinen hengellinen harjoittelu ja kun sitten emme tositilanteessa pystykään samanlaisiin suorituksiin kuin Jeesus, niin päättelemme, että karsintaraja oli vedetty liian tiukalle. Eikä tämä edes vielä riitä, vaan olemme tehneet hengellisten harjoitusten puutteesta suorastaan hyveen: autuaita ovat ne, jotka eivät yritäkään viettää kurinalaista hengellistä elämää, sillä yritykseen syyllistyvät pitävät armoa halpana.

Olisiko nyt jo aika unohtaa ne teologiset rakennelmat, jotka tekevät hengellisestä voimattumuudesta ja aneemisuudesta tavoiteltavia päämääriä ja keskittyä sen sijaan noudattamaan kaikkea sitä, mitä Jeesus opetti?

Lue lisää...

Lottovoitto

Keskustelu naispappeudesta jatkuu kiivaana Jari Rankisen blogin kommenteissa. Taistelun tiimellyksessä muutama keskustelija on yrittänyt kysellä, että mistä tietää, kenen tulkinta Raamatusta on oikea. Tämä onkin erittäin hyvä kysymys.

Suomessa on ymmärrettävistä syistä kiusaus ajatella, että vaikka vilkasta keskustelua oikeasta tulkinnasta käydäänkin eri ryhmien välillä, totuus löytyy joka tapauksessa kuitenkin jostain ev.lut. kirkon sisältä. Naispappeuskeskustelussakin näyttää useammalla olevan se käsitys, että luterilaisen kirkon ylin ohje ja auktoriteetti on Raamattu (jota tosin pitää tulkita Tunnustuskirjojen kautta, jotta se oikealla tavalla avautuisi). Olipa sellaistakin ajattelua, että kirkon traditiot (mm. virkakäsitys ja se, että miespapit jakavat ehtoollista) ovat kuin suoraan UT:n sivuilta.

Mutta entäpä jos otamme hieman laajemman perspektiivin? Kaivelin hieman tilastoja (luvut vuosilta 2000-2007) siitä, mistä kirkkokunnista löytyvät maailman pari miljardia itseään kristityksi kutsuvaa ihmistä. Katolisia on n. 943 miljoonaa, ortodokseja 211 miljoonaa, helluntailaisia 120 miljoonaa, baptisteja 110 miljoonaa, metodisteja 75 miljoonaa, anglikaaneja 73 miljoonaa ja luterilaisia 70 miljoonaa. Loput 328 miljoonaa kuuluvat muihin kirkkokuntiin.

Näiden tilastojen valossa on selvää, että on teologinen lottovoitto syntyä suomalaiseksi, luterilaiseksi kristityksi, jonka oppi ja käytäntö tulevat suoraan Uudesta testamentista. Voin jopa sieluni silmin nähdä esim. Paavalin hiljattain perustaman seurakunnan, jossa papit pitkiin kaapuihin pukeutuneena toimittavat messun parisataapäiselle, parhaimpiinsa pukeutuneelle seurakunnalle, joka kirkonkellojen kutsumana on aikaisin sunnuntaiaamuna kokoontunut jumalanpalvelukseen paikkakunnan korkeimmalla paikalla sijaitsevaan kirkkoon. Papit (joista yksi on vain kuukausi aikaisemmin valmistunut läheisestä yliopistosta teologian maisteriksi), lehtorit ja muut kirkon kokopäiväiset työntekijät odottavat tilaisuuden alkua innoissaan - kanttorikin on harjoitellut uutta urkusooloa tavallista tarmokkaammin - koska Paavalin lisäksi paikalla on tällä kertaa sekä hiippakunnan piispa että itse arkkipiispa. Jne.

On hienoa, että tämä UT:n seurakuntamalli on säilynyt liki muuttumattona ihan näihin päiviin asti. Raamatulle muuten kaikessa uskollinen luterilainen kirkkomme onkin toiminnassaan poikennut tuosta alkuperäisestä mallista vain siinä, että nykyään messun voi toimittaa myös naispappi. Mutta koska tuo on ainoa asia, jossa kirkkomme oppi ja toiminta eroavat siitä, mitä löydämme Uudessa testamentissa, niin rivikristityllä ei ole syytä hätääntyä. Yhden virheen takia ei kannata ainoasta oikeasta kirkosta lähteä tai isien uskosta luopua - varsinkin kuin loput n. kaksi miljardia kristittyä ovat paljon pahemmin harhassa. On lottovoitto olla suomalainen.

Lue lisää...

Unohdettu pääsiäisrukous

Pääsiäisen aikaan ympäri kristikuntaa vietetään ehtoollista muistellen sitä, mitä Jeesus teki puolestamme. Suomessa kilpailun tärkeimmästä "juhlapyhästä" ovat voittaneet Mammonan palvontaan keskittynyt joulu ja pakanallinen juhannus, mutta joissain muissa maissa pääsiäinen on vielä aidosti tärkeä juhla eikä ainoastaan kirkkokalenterin teoreettisesti tärkein tapahtuma.

Ikävä kyllä, tämä tärkeä juhla muistuttaa meitä kaikkia ympäri maailmaa myös siitä, kuinka rikkinäinen Kristuksen ruumis on. Jo pelkästään pääsiäisen ajankohta on näytellyt merkittävää osaa yhdessä kirkon monista hajaannuksista. Tänä vuonna maailman ortodoksit juhlivat samana päivänä lännen kirkkojen kanssa, mutta tämäkin ilo osuu kohdalle vain joka kolmas vuosi.

Toinen asia, joka korostuu viimeisen (vai ensimmäisen?) ehtoollisen muistoateriassa on se, että siihen eivät saa osallistua esimerkiksi ne kanssakilvoittelijat ja Jeesuksen opetuslapset, jotka ymmärtävät sen merkityksen eri tavoin. (Ks. edellinen postaukseni sekä aiheesta käymäni keskustelu toisessa blogissa.)

Käytännössä tämä tilanne ilmenee esim. ev.lut. kirkossa niin, että pahimmillaan ehtoollista voi messussa olla ateistille jakamassa toinen ateisti, mutta uskovalla toisesta kirkosta ei ole asiaa samalle yhteyden aterialle. Raamatullisia perusteluja kyseltäessä kovastikin Raamattuun (esim. naispappeuskysymyksessä) vetoava teologi yllättäen lakkaakin vetoamasta siihen ja tyytyy vain valittelemaan tilannetta. Tämä on hyvä esimerkki siitä valikoivasta tulkinnasta, jota tietyissä piireissä valitettavasti esiintyy.

Paavali kyllä puhuu siitä, että kaikkien veljiksi tai sisariksi kutsuttujen kanssa ei tule olla edes ateriayhteydessä, jos he elävät synnissä (1 Kor. 5:11). Jotenkin kirkossa on kuitenkin päädytty siihen, että se, mitä Raamattu opettaa selvästi (seurakuntakuri), on korvattu sellaisella, mitä Raamatusta ei lainkaan löydy (oikeassa suhteessa Herraan oleva eri tunnustuskunnan uskova ei ole tervetullut ehtoollisyhteyteen). Jumalan synnyttämää Hengen yhteyttä tärkeämpi on ihmisten kehittämä opillinen yhteys.

Pääsiäisenä muistelemme sitä, mitä Jeesus teki puolestamme. Ehkäpä nyt olisi aika ruveta muistelemaan myös sitä, mitä hän rukoili puolestamme. Viimeisellä aterialla Jeesus rukoili Isäänsä, että kaikki ne, jotka tulevat uskomaan häneen, voisivat olla yhtä, "jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut" (Joh. 17:21). Olemme kuitenkin kunnostautuneet pistämällä nimenomaan ateriayhteyden poikki - eikä maailma ole jostain kumman syystä uskonut Jeesukseen.

Ne tahot, jotka ovat elämällään ja opillaan sitoutuneet uskovien hajaannukseen, mielellään ajattelevat - ja opettavat muitakin - että tuo Jeesuksen toive on kyllä ihan kaunis, mutta toteutuu vasta taivaassa (niiden oikeaoppisten kanssa, jotka sinne pääsevät). Koska ehtoollisyhteyden puutetta ei voi perustella Raamatulla, perustellaan sitä sitten erilaisilla teologisilla rakennelmilla ja isien perinnäissäännöillä. Samalla ilmeisesti toivotaan, että Jeesuksen suhtautuminen näihin on muuttunut 2000 vuoden aikana hieman suopeammaksi.

Itse kuulun niihin, jotka uskovat Jeesuksen rukousten voimaan. Jos Jeesus on rukoillut, että olisin yhtä veljieni ja sisarteni kanssa, ja Paavalikin kehottaa säilyttämään Hengen luoman yhdyssiteen, niin mikä minä olen kieltämään heitä osallistumasta samalle ehtoolliselle vain siksi, että ymmärrämme sen sisällön eri tavoin? Antakoon Herra meille rohkeutta totella enemmän Jumalaa kuin ihmistä.

Hyvää pääsiäistä kaikille!

Lue lisää...

Saatanan juonet

Maailmalla on paljon kristillistä populaarikirjallisuutta, jossa käsitellään hengellistä sodankäyntiä, demonologiaa, yms. Usein perusteena näihin asioihin keskittymiselle on se, että "meidän tulee tuntea viholliset juonet ja menetelmät", joihin jo Paavalikin toisessa kirjeessään Korinttilaiselle vetoaa (2:11).

Valitettavasti Paavali ei anna ohjeita siitä, kuinka alueelliset henkivallat pitää voittaa ennen kuin evankeliumia voi kertoa. Hän ei myöskään kerro yksityiskohtaisesti siitä, kuinka tärkeää on tietää langenneiden enkeleiden tarkka hierarkia, tai miksi jokaisen uskovan esim. pitäisi olla riittävästi perillä noituudesta, tms. Juonet, joihin Paavali kirjeessään viittaa, ovat paljon yksinkertaisempia.

Pahimpia Saatanan metkuja ovat Paavalin mielestä ne, jotka rikkovat uskovien keskinäisen yhteyden. Esimerkiksi anteeksiantamattomuus on syntilistan pahimmasta päästä. (Tässä Paavali toki vain seuraa Jeesuksen opetusta siitä, että taivaaseen ei ole asiaa, ellei ole antanut sydämestään anteeksi kaikille "velallisilleen".) Muitakin mahdollisuuksia yhteyden rikkomiseen toki on. Myös tämänhetkistä naispappeuskeskustelua seuratessa tuntuu ajoittain siltä, että Saatanan juonien oleellisin sisältö on joiltakin vaarassa unohtua.

Toinen ehdoton no-no Paavalilla on kaikki se, mikä tulee uskovien keskinäisen ateriayhteyden esteeksi, kuten Galatalaiskirjeestä käy selvästi ilmi. Ympärileikkaus, käsien pesut yms. ovat toimintoina ok niin kauan, kun niistä ei tehdä rajapyykkejä sen suhteen, kenen kanssa voi olla samassa pöydässä.

Se, että kristillisillä kirkkokunnilla on vuosikymmenten ja jopa vuosisatojen ajan ollut tapana sulkea ehtoollisyhteydestään ulkopuolisia - mutta silti uudestisyntyneitä uskovia - on mitä irvokkainta kommentaaria siitä, kuinka vähän välitämme siitä, mikä oli Jeesukselle ja aposteleille tärkeää. Tältä osin olemme kuin Israel pahimmillaan Vanhassa testamentissa: muotomenot ovat kyllä kohdallaan, mutta vanhurskautemme on Herran silmissä "saastaista kuin kuukautisveri".

Oma lukunsa on sitten se, että saman kirkkokunnan sisällä - jossa ehtoollispöydän molemmilta puolilta voi parhaimmillaan (tai pahimmillaan) löytää ateisteja - yksi uskova on valmis kieltämään ateriayhteyden toiselta uskovalta siksi, että ollaan jostain teologisesta kysymyksestä eri mieltä.

"Samoin on ilo helvetissä suurempi yhdestä vanhurskaasta, jonka yhteys toisiin rikkoutuu, kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä syntisestä, joiden suhteet eivät rikkomista enää tarvitse." Vanha visukinttu korkannee jälleen pullollisen kuohujuomaa juhlan kunniaksi.

Lue lisää...

Paavalin ongelmia

Edellisessä postauksessa viittasin professori Lauri Thurénin kysymykseen siitä, mitä Paavali sanoisi tänään, mikäli tulisi vierailulle luterilaiseen kirkkoon. Mutta karismaattisuus - tai sen puute - ei varmaankaan olisi ainoa asia, joka Paavalia kovasti ihmetyttäisi. Yksi vähintään yhtä hämmentävä piirre kirkon toiminnasta käy ilmi Kotimaa-lehden tuoreesta artikkelista "Mieheni ei saanut liittyä kirkkoon".

Lehdessä kerrotaan Suomesta turvapaikkaa hakeneesta miehestä, joka ei saanut liittyä kirkkoon. Syynä tähän oli se, että kirkkolain mukaan ei saa kastaa, ellei kastettavalla ole kotikuntaa. Ilman kastetta ei puolestaan saa osallistua ehtoolliselle.

Luterilaiset suhtautuvat kovin nuivasti ns. vapaiden suuntien edustajiin, jotka sentään perustelevat kastenäkemystään (= usko ennen kastetta) Raamatulla. Tämän valossa luterilainen toiminta (= kotikunta ennen kastetta) kuulostaa perin omituiselta.

Asiaan on yritetty saada muutosta jo piispainkokouksessa 2003, mutta tällä hetkellä asia makaa toista vuotta kirkkohallituksen jatkovalmistelussa. Tunnelin päässä ei juuri valoa näy, sillä kirkkohallituksen hallinto-osaston hallintopäällikkö Mikko Tähkäsen mukaan "juuri nyt on vältettävä kirkkolain muutoksia, jotka eivät ole aivan välttämättömiä". Sanoma on hyvin selvä: kirkolla on muutakin tekemistä kuin kastaa ihmisiä, jotka haluaisivat liittyä seurakuntaan.

Sen vielä ymmärtää, että portti on ahdas, mutta kun ovella on kaiken lisäksi lainoppineita, jotka estävät muita menemästä sisälle, niin saattaa turvapaikanhakijalla olla vähän ihmettelemistä. Mutta maassa maan tavalla, eikö niin?

Lue lisää...

Ok, mutta...

Kirjoitin jo aikaisemmin Timo Koiviston räväköistä puheenvuoroista kotiseurakuntien puolesta. Mieleeni nousi kuitenkin vielä muutama ajatus asiaan liittyen, joten ajattelin palata uudelleen aiheeseen.

Ok, myönnetään - Koivisto on oikeassa sen suhteen, että jos UT:sta pitäisi löytää joku malli seurakunnalle, niin kotiseurakunta on huomattavasti lähempänä tuota mallia kuin traditionaaliset seurakunnat. Mutta ei kai raamatullisuus ole ennenkään tällaisia asioita ratkaissut, joten miksi tässä tapauksessa? Kokosinkin tähän joukon sellaisia syitä, minkä takia kotiseurakuntamalli(t) ei(vät) sovi:

• Kuten jo aikaisemmassa kirjoituksessa mainitsin, kotiseurakunta-ajattelu on liian trendikästä. Trendit ovat aina vähintäinkin epäilyttäviä, elleivät suorastaan pahoja. Jos nykyisellä mallilla on selvitty 50-500 vuotta, niin eikö se ole osoitus siitä, että se on se Oikea Malli™?
  
  
• Kotiseurakunnassa keskusjohtoinen kontrolli katoaa, ja tällainen kontrollin katoaminen on aina Paha Asia™. Emme kai halua tehdä samoja virheitä kuin Paavali, joka saattoi synnyttää seurakunnan hyvinkin nopeasti ja jättää sen sitten vain Herran (ja suhteellisen tuoreiden uskovien) haltuun? Teoriassa tietysti Herra kykenee siihen, mutta emme voi olettaa, että Herra huolehtisi meidän seurakunnistamme.
  
  
• Suuri on kaunista ja mitä suurempi porukka, sen parempi. Se luo turvallisuutta, tehokkuutta ja näkyvyyttä (ja tuo lisäksi enemmän kolehtituloja ja/tai veromarkkoja, jotta voidaan pitää kiinteistöistä parempaa huolta). Esimerkki: Siinä missä pienen (15 henkeä tai alle) kotiseurakunnan kautta tulee vuodessa uskoon 2-3 henkeä, voi 1500 hengen seurakunnan kautta tulla vuodessa uskoon jopa 30 henkeä. Lapsikin osaa laskea, että tuo massiivinen seurakunta hoitaa evankelioinnin paremmin.
  
  
• Pienessä kotiseurakunnassa suurten puhujien lahjat menevät hukkaan. Kuka nyt haluaisi opettaa esim. vain 12 henkeä, kun olisi mahdollisuus puhua sadoille tai jopa tuhansille? Kokemus lisäksi opettaa, että massaluennointi kantaa parempaa hedelmää kuin henkilökohtainen tai pienessä ryhmässä tapahtuva opetus.
  
  
• Ihmiset haluavat mieluummin perinteistä seurakuntaelämää kuin kotiseurakuntia. Tähän on monia syitä: perinteisessä seurakunnan kokoontumisessa ei tarvitse puhua kenenkään kanssa vaan voi keskittyä yksin "minä ja Herra" -kristillisyyteen; ilman läheisiä ihmissuhteita on paljon helpompi elää synnissä (ja kukapa meistä on täydellinen?); ikävien tai epämiellyttävien uskovien kanssa ei tarvitse olla tekemisissä; jne. jne.
  
  
• Mikä tärkeintä, Herra toimii perinteistenkin seurakuntien kautta, joten eikö se jo todista sen puolesta, että se on parempi kuin kotiseurakunnat? Kristittyjen määrä on tosin koko ajan laskussa, mutta eiköhän tilanne siitä muutu, kun järjestetään pari isoa evankeliointikampanjaa Kalevi Lehtisen tai jonkun muun tunnetun puhujan kanssa; ollaan näkyvämmin esillä mediassa; toteutetaan tehokas G12-malli, joka on avain herätykseen; tullaan vähän lähemmäksi ihmisiä luopumalla muutamista jo vanhoiksi käyneistä opinkappaleista ja ajatusmalleista; jne.

Hyviä syitä perinteisessä mallissa pitäytymiseen on toki muitakin eli nuo edellä esitetyt ovat vain esimerkinomaisia. (Ja sehän on selvää, että kotiseurakunta-ajattelun vastustamisella ei ole mitään tekemistä vallanhalun, rahan tai pelon kanssa.)

Jos tästä kyseenalaisesta liikehdinnästä haluaa tietää lisää, niin yksi mahdollisuus siihen on HNMKY:n järjestämä jokavuotinen Johtajuusseminaari, jossa yhden kanavan pitää yksi liikkeen tunnetuimmista edustajista, Neil Cole.

Lue lisää...

Todellista ekumeniaa

Monille sana "ekumenia" (ks. www.ekumenia.fi) saattaa tuoda mieleen kirkkojen maailmanneuvoston tai muita vastaavia liikehdintöjä ja aloitteita, joiden tarkoitus on usein löytää pienin yhteinen nimittäjä eri kristillisten kirkkokuntien kesken. Jotkut saattavat ajatella oppineuvotteluja, joita ev.lut. kirkko käy pienempien kirkkokuntien kanssa. Toiset ovat ehkä osallistuneet pääsiäisen ajan ristisaattoon tai johonkin muuhun ekumeeniseen tapahtumaan.

Itse olen aina ajatellut, että todellinen ekumenia on ensi sijassa ruohonjuuritason yhteyttä uudestisyntyneiden kristittyjen kesken yli seurakuntarajojen. Tärkeänä elementtinä on siis Pyhän Hengen työ yksilöissä, ei niinkään viralliset neuvottelut erilaisissa komiteoissa. Raamattukin puhuu nimenomaan Pyhän Hengen luomasta yhteydestä ja siteestä uskovien välillä.

Viime aikoina olen pohtinut tätä uskovien yhteyttä enemmän kuin normaalisti. Silmiini on nimittäin osunut useampi kirja tai kirjoitus, joissa on kerrottu tapahtumista, tilanteista, vaiheista ja liikehdinnöistä, joissa mukana olleet ovat ylistäneet sitä, kuinka olivat kokeneet kaikkien kristittyjen yli tunnustuskuntarajojen olleen yhtä. Tämä asia ei suinkaan ole ollut yhdenkään kirjoituksen tai julkaisun pääaiheena, mutta löytyy eri muodoissaan kaikista.

Edellä mainitun lisäksi kaikille näille todistuksille on ollut yhteistä se, että kirjoittajat tai haastatellut olivat olleet mukana jonkinlaisessa karismaattisessa herätyksessä, olipa sitten kyse helluntaiherätyksen tulosta Suomeen, 60-luvun karismaattisesta herätyksestä, 80-luvun "kolmannesta aallosta", tai jostain muusta paikallisesta tai lyhyempiaikaisesta liikehdinnästä Suomessa tai ulkomailla. Pyhä Henki on tehnyt (ja tekee edelleen uudestaan ja uudestaan) yhdessä hujauksessa sen, missä delegaatiot ja kirkonmiehet ovat epäonnistuneet vuosisatojen ajan.

Kun lisäksi ajattelemme sellaisia ilmiöitä kuin

• paljon kiitetty ja parjattu "Toronton siunaus",
• Suomessa ja muuallakin maailmassa leviävä, Englannin anglikaanikirkosta lähtöisin oleva New Wine -liikehdintä,
• Nokia Missio, joka vetää mukaan ihmisiä eri kirkkokunnista, tai
  
• maailmanlaajuinen karismaattisuus, johon David Barrettin mukaan kuuluu noin 600 miljoonaa uskovaa yli seurakuntarajojen (suurin yksittäinen ryhmä on helluntailaiset, jotka nykyisellä kasvuvauhdilla tiputtavat katolisen kirkon toiseksi suurimmaksi kristittyjen ryhmäksi alle 20 vuoden sisällä),

niin onkin varsin mielenkiintoista ajatella seurakunnan tulevaisuutta Suomessa ja muuallakin maailmassa.

Kaikki karismaatikot eivät tietenkään automaattisesti käytännön tasolla rakasta kaikkia sisariaan ja veljiään yli seurakuntarajojen. Silti näyttäisi siltä, että yhä useammat kaipaavat sellaista Pyhän Hengen työtä ja läsnäoloa elämäänsä, jota perinteiset ei-karismaattiset seurakunnat eivät tarjoa tai hyväksy. Ja kokemus on näyttänyt, että siellä missä Jumalan Henki saa vapaasti toimia ja vaikuttaa, siellä myös Hengen luoma ekumenia on ihan erilaista kuin (sinänsä hyvän) yhteistyöelimen päätöksellä syntynyt ekumeeninen yhteys ja yhteistyö.

Lue lisää...

Amerikkalainen harhaoppi?

Timo Koivisto on viime kuukausina kunnostautunut Suomen Siionia ja erityisesti seurakunnan olemusta käsittelevissä kirjoituksissaan. Hänen viimeisin kirjoituksensa käsittelee kotiseurakuntia ja sitä, kuinka tuoreen ja arvovaltaisen amerikkalaisen tutkimuksen mukaan kotiseurakunnissa mukana olevat kokevat hengellisten tarpeidensa tulevan paremmin tyydytetyiksi kuin ne, jotka ovat mukana perinteisissä seurakunnissa.

Tätä tutkimusta ei tietenkään kannata ottaa vakavasti. Ensinnäkin kaikkien amerikkalaisten hengellisyys on vähintäinkin kyseenalaista eikä pärjää vertailussa suomalaisten hengellisyydelle millään osa-alueella. (Tästähän jo todistaa sekin, että amerikkalaisten keskuudessa kotiseurakuntaliike kasvaa kovaa vauhtia.)

Toiseksi, seurakunnan tehtävä ei tietenkään ole seurakunnan jäsenten hengellisten tarpeiden tyydyttäminen vaan jumalanpalvelusten uskollinen toimittaminen kunnialla ja arvokkuudella. Jos siinä sivussa jumalanpalvelukseen osallistuja kasvaa uskossaan, niin se on tietenkin plussaa, mutta ei siis mikään ensisijainen päämäärä.

Kolmanneksi, Suomeen ei kannata yrittää tuoda mitään amerikkalaista tai muualtakaan lähtöisin olevaa hengellistä liikehdintää - onhan kristinuskomme ihan kotimaista tuotantoa. (Ja jos Suomessa jotain kotiseurakuntatoimintaa on tai on joskus ollut, niin sekin on epäilyttävää, koska se menestyy Amerikassa, jossa siis ollaan vähemmän hengellisiä kuin Suomessa.)

Ja lopuksi: jos kerran Paavalinkin aikana oli kirkkoja, joihin maallikot kokoontuivat satapäin sunnuntaiaamuisin osallistumaan pitkiin kaapuihin pukeutuneiden pappien toimittamaan jumalanpalvelukseen kaikkine sen rituaaleineen, niin eikö tuo ole se raamatullinen standardi, jota meidänkin tulisi noudattaa tänä päivänä? Tämän tosiasian valossa ajatus siitä, että uskovat kokoontuisivat kodeissa rukoilemaan, ylistämään, aterioimaan, murtamaan leipää ja tutkimaan Raamattua - ja vielä ilman pappisvihkimystä saanutta henkilöä - on kerta kaikkiaan pöyristyttävä.

Vielä pahemmaksi asian tekee se, että tällaista yhteen kokoontunutta uskovien joukkoa kutsuttaisiin "seurakunnaksi". Onhan Suomessa sentään jo vuosikausien ollut voimassa myös yhdestoista käsky: "Älä perusta uusia seurakuntia." Ja toisaalta: eihän tällainen lahkolainen ryhmä voi senkään takia olla oikea seurakunta, että he eivät hautaa eivätkä vihi ihmisiä, eikä heillä ei ole omaa rakennusta eikä palkattuja työntekijöitä.

Näyttäisi siis siltä, että tällainen kotiseurakunta-ajattelu kannattaa heti kättelyssä hylätä epäraamatullisena amerikkalaisena harhaoppina. Timo Koivistonkaan juttuja ei kannata lukea, ettei vain saa hassuja ajatuksia ja rupea itse tutkimaan Raamattua. Sillä on nimittäin usein tuhoisat seuraukset, varsinkin uskonnollista valtaa pitävien kannalta.

Lue lisää...

Paimenkolumni

Pohdin vielä edellisen postauksen jälkeen, minkälaisia viestejä piispa Juha Pihkalan paimenkolumni lukijoilleen välittää. Tässä muutama ajatus jo esille tulleiden lisäksi:

Ymmärrän, että jollakin voi nousta tukka pystyyn. Onko piispa nyt ihan väärällä asialla? Eikö hengellisen johtajan pitäisi kannustaa yhä syvempään ja palavampaan uskoon? Toki - mutta ei hinnalla millä hyvänsä. On myös vahinkoa tuottavaa uskoa ja tuhoisaa hengen palavuutta.

On helppo ymmärtää, mihin Pihkala tässä tähtää, mutta ei ole yhtä varmaa, onko hän diagnosoinut ongelman oikein. Voi olla, että hänen tilaisuuksissaan käy runsaasti aktiivista ja palavaa seurakuntakansaa, mutta tämä ei suinkaan ole normi kansankirkossamme. Kirkkoherrana minä ainakin ottaisin ennemmin sen riskin, että joudun rauhoittelemaan liian palavia seurakuntalaisia, kuin että yritän herättää heitä kuolleista kerran viikossa.

Toinen asia, jota jäin ihmettelemään, on se, että miksi ihmeessä piispa yrittää paimentaa laumaansa Aamulehden kolumnien kautta. Sen vielä ymmärrän, että kolumnissa otetaan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin tai muihin laajoihin, kaikkia koskettaviin kysymyksiin. Mutta se, että kolumnissa ruoditaan oman hiippakunnan sisäisiä asioita tavalla ja kielellä, joka jää suurelle enemmistölle täysin vieraaksi, herättää kyllä kysymyksiä.

Vaan lieneekö piispan käytös osittain selitettävissä viimeisimmällä Kirkon tutkimuskeskuksen tuottamalla tutkimuksella? Sen lisäksi, että tutkimus totesi jälleen, että kirkolla menee hyvin (tällä kertaa koska kansalaiset ovat tyytyväisiä pappeihin), kävi siitä ilmi muutama muukin asia. Esim. 25% suomalaisista ei ole kohdannut työtään tekevää pappia viimeisen kahden vuoden aikana. Lopuista suomalaisista on papin viimeksi kohdannut jumalanpalveluksessa - eli seurakunnan tärkeimmässä tilaisuudessa - kokonaiset 6%.

Tutkimuksen tilastoista on Kirkon tiedotuskeskuksen sivuilla julkaistu vain osa, joten ei ole varmaa, kertooko tuo luku siitä, että jokainen suomalainen osallistuu häihin, hautajaisiin, kastetilaisuuteen tai rippijuhlaan vähintään kerran viikossa, vai tuoko tuo luku esille vain jo moneen kertaan havaitun karun tosiasian kansankirkkomme tilasta ja suomalaisten "kristillisyydestä".

Tätä taustaa vasten piispan paimenkolumni on jollain lailla ymmärrettävissä. Jos seurakuntalaiset eivät koskaan kohtaa omaa pappiaan jumalanpalvelusta pitämässä, niin todennäköisyys piispan saarnojen kuulemiseen kirkossa on vielä huomattavasti pienempi. Miksei siis turvautua Aamulehteen, joka onnistuu lampaiden tavoittamisessa paremmin kuin niiden omat paimenet?

Lue lisää...