Kiitos kirkolle
Nykyisin on muodissa kirkon parjaaminen ja vaikka kritiikistä osa osuukin kohdalleen, on kirkko saanut aikaan myös paljon hyvää. Esimerkiksi huonompiosaisista huolehtimisessa kirkko on ajoittain toiminut - Suomen mittakaavassa ajatellen - hyvinkin mallikkaasti.
Harvoin kuitenkaan puhutaan siitä, kuinka paljosta ns. vapaat suunnat saavat kiittää kirkkoa, puhumattakaan sellaisista liikkeistä kuin Jehovan todistajat tai Mormonikirkko. Ev.lut. kirkko on niille melkeinpä elinehto.
Vuosien varrella olen mahdollisuuksien mukaan haastatellut eri liikkeisiin kuuluvia ihmisiä ja kysellyt, miten he ovat päätyneet mukaan ko. toimintaan. Osa on tietysti mukana siksi, että ovat syntyneet liikkeen parissa, mutta ylivoimaisesti suurin osa lopuista on entisiä luterilaisia, jotka ovat äänestäneet jaloillaan. Kuten kirkon tutkijat ovat viime aikoina usein korostaneet: hengellisyys ja henkisyys eivät ole kadonneet minnekään - kirkko vain ei kiinnosta.
Jos kuulemiani tarinoita pitäisi jotenkin tyypitellä, niin otoksen laajuudesta huolimatta ne jakautuvat melko mukavasti seuraavaan viiteen kategoriaan (satunnaisessa järjestyksessä):
1) "Pahat" papit. Osa muihin liikkeisiin siirtyneistä pitää lähtöpäätöksen merkittävänä vaikuttajana pappia, joka on ryypännyt, polttanut, tehnyt aviorikoksen, tai muuten vain selkeästi poikennut siitä, millaiseen elämään Jeesuksen seuraajat on kutsuttu. (Median tietoisuuteen nousee vain harva tällainen tapaus.) Kirkko ja sen virallinen edustaja on siis pitkälti samastettu ja jälkimmäisen pettäessä on myös edelliseen otettu etäisyyttä.
2) Uskomattomat uskovat. Tässä ryhmässä ovat ne, joiden lähipiiriin kuuluu ihmisiä, jotka kyllä pitävät itseään uskovina tai "kunnon kristittyinä" - ehkäpä jopa käyvät kirkossa kerran viikossa - mutta jotka kulissien takana ryyppäävät, pahoinpitelevät puolisoaan tai lapsiaan, syyllistyvät haureuteen, pettävät toisia raha-asioissa, tms. Näitä on (luonnollisesti) paljon enemmän kuin edelliseen ryhmään kuuluvia. Henkilö, jonka perusteella kirkko on arvioitu, on toki useimmiten ollut uskonnollinen mutta uudestisyntymätön ihminen, mutta liian monta kertaa myös ihan oikea uskova.
3) Raju ristiriita. Monet ihmiset ovat itse tutkineet Raamattua ja ehkäpä jopa tulleet uskoon, mutta kirkko ei joko ole vastannut heidän hengelliseen etsintäänsä tai sitten vertailevaa tutkimusta suorittaneet etsijät ovat havainneet rajun ristiriidan Raamatun opetusten ja kirkon toiminnan välillä. Harhaopit ammentavat tästä (samoin kuin kahdesta edellisestä kategoriasta) paljon energiaa. Esim. Jehovan todistajat - joiden monissa tulkinnoissa on toki omat ongelmansa - muistavat usein mainita, kuinka absurdia on, että monessa sodassa ovat molemmilla puolilla kristityt papit pyytäneet siunausta sodalle ja sotilaille (räikeimpänä esimerkkinä tietysti 2. maailmansota). Samoin monet ns. vapaisiin suuntiin siirtyneet ovat tulleet uskoon kirkon jäseninä, mutta havainneet sitten, että hengelliselle palavuudelle, karismaattisuudelle, yms. ei olekaan löytynyt uomia kirkon piirissä, vaikka UT:n seurakunnissa ne olivat arkipäivää.
4) Rivikristittyjen rokotus. Kuten aikaisemminkin olen todennut, suurin osa suomalaisista (ja erityisesti suurten ikäluokkien jälkeen syntyneistä sukupolvista) on elämänsä varrella saanut juuri sopivan annoksen vesittynyttä kristillisyyttä niin, että ovat tulleet immuuneiksi. He luulevat tietävänsä, mitä kristinusko on, ja siten hylkäävät sen jo ennen kuin sen todellista sisältöä kukaan pääsee heille edes oikeasti selittämään. Koska kiinnostus hengellisyyteen ja henkisyyteen ei kuitenkaan ole kadonnut, nämä ihmiset päätyvät usein erilaisten uususkontojen ja itämaisista uskonnoista vaikutteita saaneiden, länsimaisten tee-se-itse -liikkeiden pariin.
5) Pullaa palloon. Tässä ryhmässä ovat ne, jotka ovat syntyneet luterilaiseksi ja käyneet kaikki kirkon pakolliset kuviot läpi, mutta joiden unta ei tiettyjen riittien ja koulun uskonnonopetuksen ulkopuolella ole juurikaan häiritty. Nämä ihmiset eivät ole missään vaiheessa tietoisesti torjuneet kristinuskoa, mutta koska heille on oikean evankeliumin sijasta tarjottu kirkon taholta lähinnä pullaa, eivät he myöskään ole voineet hyviä uutisia vastaanottaa. He ovatkin avoimia ensimmäiselle ryhmälle tai henkilölle, joka haluaa keskustella heidän kanssaan hengellisistä asioista. Kaiken järjen mukaan sen pitäisi olla uskova ystävä, sukulainen, työkaveri tai naapuri, mutta tilastollisesti se tuntuu olevan joko Jehovan todistaja tai mormoni.
Se, että erilaiset liikkeet ammentavat voimaansa kirkon virheistä ja puutteista, ei tietenkään merkitse sitä, että muut liikkeet olisivat oikeassa tai täydellisiä. On kuitenkin luonnollista, että valta-asemessa olevien eettiset töppäilyt ja ongelmalliset toimintatavat joutuvat tarkempaan syyniin kuin pienten toimijoiden vastaavat virheet. Luterilainen kirkkokin ammensi alussa paljon voimaa katolisen kirkon ylilyönneistä, puhumattakaan siitä, miten poliittisten johtajien lankeemuksiin tänä päivänä suhtaudutaan.
Asian varsinainen ydin on kuitenkin tämä: pysymällä uskollisena kristinuskon perustajan alkuperäiselle liikeidealle, ev.lut. kirkon kilpailijoiden markkinaosuudet pienentyisivät merkittävästi. Vastaavasti nykyinen meno takaa sen, että ihmisten hengellinen ja henkinen etsintä näkyy tulevaisuudessa yhä useammin muiden kirkkojen ja liikkeiden jäsenmäärän kasvuna. Vapaisiin suuntiin kuuluminen ei tietenkään vie taivaspaikkaa, mutta sääliksi käy sellaisia paimenia, jotka joutuvat tekemään tiliä niistä lampaistaan, jotka aloittivat päivänsä luterilaisena mutta päättivät ne ei-kristillisen "evankeliumin" evankelistana.
