Kansankirkko vai Kristuksen kirkko?

Nykyään kuluu harvoin yli viikkoa niin, ettei kirkko tai joku sen toimija ole mediassa näkyvästi esillä. Joskus asialla ovat ulkopuoliset, jotka arvostelevat kirkkoa kovin sanoin jostain asiasta, ja välillä pinnalla ovat kirkon sisäiset väärinkäytökset. Suurin osa negatiivisesta julkisuudesta tuntuu kuitenkin liittyvän organisaation sisäiseen teologiseen kiistelyyn. Kansankirkko natisee liitoksissaan.

Kommunismi oli rakennelma, joka eli aikansa, mutta sortui lopulta. Siinä oli niin sanottuja valuvikoja, jotka varmistivat sen, että sinällään hienolla ideologisella järjestelmällä on rajallinen elinikä. Suomalainen kansankirkko on rakennelmana elänyt huomattavasti kommunismia pitempään, mutta myös siinä on omat valuvikansa. Historian saatossa on valtion ja kirkon yhteyden legitimoinniksi tehty teologisia virhelinjauksia, jotka lopulta koituvat kirkon kohtaloksi.

Kirkon pääongelma on se, että se ei voi olla sekä kansan kirkko että Kristuksen kirkko. Molempia herroja ei voi palvella ja miellyttää yhtä aikaa. Kun yhdelle kumartaa, niin toiselle pyllistää. Kristus on kyllä pitkämielinen, mutta jossain vaiheessa hänkin kyllästyy tuijottamaan samaa ahteria vuosikymmenestä toiseen.

Ikävä kyllä kirkon hajoamisessa tuntuu olevan melkoista hitausmomenttia (josta voi vain haaveilla silloin, kun kirkon johtajat ajavat sisään uusia teologisia ja käytännöllisiä linjauksia). Moni elinvoimainen ryhmittymä kirkon sisällä olisi teoriassa kykenevä itsenäistymään, mutta haluaa kuitenkin viimeiseen saakka riippua kiinni uppoavassa kirkkolaivassa. Osaa nimittäin kismittää se, että lähtijät eivät voi ottaa rakennuksia ja muuta omaisuutta mukaansa. Toiset taas ovat aidosti huolissaan siitä, että voivat saada skismaatikon leiman otsaansa - unohtaen tietysti sen, että koko luterilainen kirkko itsessään on kirkkohistorian valossa skismaattinen ryhmä, jota sen oma emäkirkko ei edes tunnusta kirkoksi.

Kirkon ovi kuitenkin käy koko ajan ja jossain vaiheessa siitä tulee astumaan ulos yksilöiden lisäksi myös kirkon sisällä pysyneitä liikkeitä. Luterilaiset näyttävät sietävän kirkkonsa johdolta melkein mitä vain, mutta tuskinpa hekään pystyvät loputtomiin kuulumaan yhteisöön, jonka jumalaa muokataan jatkuvasti kansan omaksi kuvaksi. Luterilaisen kirkon jumala näyttää siunaavan ja hyväksyvän kaiken mahdollisen, mutta Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala tunnetaan siitä, että hän aina välillä pitää kiinni oikean ja väärän välisistä rajoista.

Sitä on vaikea sanoa, tuleeko Suomen evankelis-luterilainen kirkko jossain vaiheessa katoamaan kokonaan - ihmiset kun ovat perusluonteeltaan yllättävän uskonnollisia olentoja. Jonkinlainen kulttuurikristityille palveluja tarjoava uskontovirasto tulee siis varmaan pysymään vielä pitkään. Moni nimittäin haluaa elämäänsä pikkuriikkisen kristillistä mystiikkaa ja korkeampaa voimaa, kunhan se ei vaadi liikoja ja sitä voi itse säädellä.

Kristuksen kirkko ei koskaan häviä, mutta nykymuotoiselle Suomen evankelis-luterilaiselle kansankirkolle käy vielä kalpaten.

Lue lisää...

Selvä suunta

Kirkon tiedotuskeskuksen eilen (14.5.2012) julkaiseman tiedotteen mukaan "suomalaiset haluavat Suvivirren edelleen kevätjuhliinsa". Kirkon tutkimuskeskuksen tekemässä tutkimuksessa nimittäin selvisi, että viisi kuudesta suomalaisesta haluaa pitää tästä kulttuuriperinteestä kiinni. Tiedotuskeskukselle tuttuun tapaan tutkimuksen keskeisin tulos ei kuitenkaan löydy tiedotteen positiivisesta otsikosta. Samassa tutkimuksessa kun kävi myös ilmi, että kristinuskon Jumalaan uskovien suomalaisten osuus on neljässä vuodessa (!) laskenut 10 prosenttiyksikköä ja on nyt 27%.

Vastaavanlaista laskua havaittiin myös suomalaisten suhtautumisessa keskeisiin kristillisiin oppeihin. Esim. Jeesusta piti Jumalan Poikana vuonna 2007 vielä 63%, mutta nyt luku oli laskenut 41%:iin. Samansuuntaisia, yli 20 prosenttiyksikön notkahduksia oli kaikkien muidenkin opinkappaleiden kohdalla.

Tutkimuksen ainoa selkeästi kasvanut ryhmä olivat ne, jotka uskovat ettei Jumalaa ole. Heitä on nyt 21% kansasta, mikä on kaikkien aikojen ennätys. Kaikki merkit viittaavat siis vahvasti siihen, että Suomi jälkikristillistyy kovempaa vauhtia kuin on osattu odottaa.

Kristinuskon julkikuvasta Suomessa vastaava ev.lut. kirkko on nyt siinä tilanteessa, että ns. "tarttis tehrä jotain" - eikä yön yli nukkuminen tai kahvin juominen enää auta. Jos suurin osa kirkon jäsenistä uskoo muuhun kuin kristinuskon Jumalaan - ja osa on peräti ateisteja - niin tarvitaan muutakin kuin kasteen armoa, että tilanne muuttuu. Tähän mennessä on toki kokeiltu mm. homoliikkeen kosiskelua ja Raamattu-uskollisten ainesten ajamista joko kirkosta ulos tai ainakin omiin jumalanpalvelusyhteisöihinsä, mutta nämäkään toimet eivät ole oikein toimineet.

Jos kirkon johdosta löytyisi nyt vastuullisia päättäjiä, niin kirkon toimintastrategiaa tultaisiin näiden realiteettien valossa muuttamaan niin, että kirkko tunnustaa elävänsä lähetystilanteessa ja rupeaa aktiivisesti tavoittamaan vähintäinkin tuota kolmea neljäsosaa kansasta, joka ei usko Jumalaan. Mutta tällä hetkellä näyttää ikävästi siltä, että Kreikan selviytyminen omasta velkakriisistään ennen juhannusta on huomattavasti todennäköisempää kuin se, että kirkkolaiva muuttaisi kurssiaan tulevina vuosina parempaan suuntaan.

Lue lisää...

Pohjakosketus

Nokia Missiossa tapahtui nyt se, mitä osa odotti, moni pelkäsi - ja jotkut jopa toivoivat: sen pitkäaikainen keulahahmo Markku Koivisto karahti lopulta karille. Hengellisen johtajan kolmesta perinteisestä kiusauksesta - raha, valta ja seksi - kohtalokkaaksi muodostui jälleen kerran trion kolmas jäsen.

Tähänastiset julkisuuteen annetut tiedot ongelman tarkasta laadusta ovat niukkoja ("seksuaalisten rajojen rikkomista"), mutta jotain niiden pohjalta voi kuitenkin jo sanoa. Tässä muutamia ajatuksia aiheen tiimoilta:

• Kun mennään tarpeeksi pitkään tarpeeksi lujaa, vauhtisokeus iskee ja on vaarana ajaa mutkassa ulos. Mitä laajempi ja julkisempi palvelustyö, sitä tärkeämpää on, että on kunnossa se perustus, mikä rakennetaan Herran kanssa piilossa muilta.
  
  
• Vahvinkaan voitelu ei takaa julistajan kuuliaisuutta tai oikeaa teologiaa. Daavid lankesi valtansa huipulla aviorikokseen, jota hän yritti peitellä murhalla. On vaarallista pitää itseään tai jotakuta toista erehtymättömänä vain siksi, että Jumala toimii voimallisesti oman tai jonkun toisen palvelutyön kautta.
  
  
• Kyky vastaanottaa kritiikkiä on tärkeää. Tämä on ollut Koivistolle ja Nokia Missiolle ainakin menneisyydessä ajoittain vaikeaa, mutta toivottavasti siihen suhtaudutaan tulevaisuudessa riittävällä vakavuudella.
  
  
• Johtajan lankeaminen ei kerro vain johtajasta yksilönä, vaan usein myös siitä yhteisöstä, jossa johtaja toimii. Jos joku nostetaan jalustalle yli muiden eikä elä avointa, tilivelvollista elämää suhteessa toisiin, ei yhteisön johtamis- ja toimintamalli ole terve.
  
  
• Kaikki tekevät syntiä, mutta kaikkien syntejä ei repostella lehtien palstoilla. Kaikkien äkillisestä moraalisesta ylemmyydentunteesta kärsivien kannattaakin käydä lähimmän peilin luona ja sen jälkeen kiittää Jumalaa siitä, että vain hänen armonsa varassa on itse toistaiseksi selvinnyt.
  
  
• On hyvä muistaa, että Nokia Mission kaltaisessa herätysliikkeessä moraalinen rima on paljon korkeammalla kuin kansankirkossa. Se, mikä tuo Missiosta potkut, ei välttämättä aiheuttaisi mitään toimenpiteitä kirkossa, missä pedofilia alkaa olla viimeisiä seksuaalisen alueen syntejä, jotka vielä herättävät pahennusta.

Miten tästä eteenpäin? Jos Mission nykyinen johto toimi proaktiivisesti Koiviston kanssa, tulee sille nostaa hattua. Jos sen sijaan tässä ainoastaan tehtiin välttämättömyydestä hyve, eli tuotiin asia julkisuuteen vasta sen jälkeen, kun liian moni tiesi, ei reaktio ollut aivan yhtä kiitettävä.

Kaikesta huolimatta on pakko muistaa, että evankeliumi on hyviä uutisia erityisesti niille, jotka ovat elämässään epäonnistuneet, eikä Koivisto ole poikkeus. Hänellä voi vielä olla paljon annettavaa Kristuksen ruumiille, mikäli hän tekee parannuksen. Luottamuksen palautuminen vie toki aikansa, mutta tämäkään synti ei ole niin suuri, etteikö Jeesus antaisi sitä anteeksi. Toivottavasti hänen seuraajansa ovat yhtä armollisia.

Lue lisää...

Älä alistu!

Mediassa kuohuu jälleen. Tällä kertaa aiheena on muutamien kristillisten järjestöjen tukema Älä alistu! -kampanja. Kampanjan keskiössä on kymmenminuuttinen video, jossa 20-vuotias "Sanni" kertoo, kuinka Jeesus vapautti hänet tupakasta. Pahinta monelle on ollut Sannin varomaton vertaus: Jos kerran joku alkoholisti voi tehdä parannuksen, niin miksei joku tupakoijakin? Ei ihme, että tämän nuoren naisen kokemus on saanut tupakkateollisuuden varpailleen ja sen äänenkannattajat raivon partaalle.

Kuten kuvioon kuuluu, ensin alkoi kova kuhina eroakirkosta.fi-sivustolla ja seuraavaksi arkkipiispa riensi sanoutumaan irti kampanjasta. Myös yksittäiset seurakunnat ja seurakuntayhtymät ovat esittäneet vastalauseensa kampanjan johdosta. Jäsenkadosta huolestuneet kirkon johtajat korostavat, kuinka "tupakoijan identiteettiä on kunnioitettava" ja kuinka "tupakoiva henkilö ei ole rikollinen, sairas tai erityisellä tavalla syntinen".

Kampanjan vetäjät ovat tästä samaa mieltä, mutta haluavat tehdä eron tupakanhimon ja polttamisen välillä. Himo tupakkaan ei itsessään ole väärin tai vahingollista - se voi jopa joissain tapauksissa olla perinnöllistä - mutta polttaminen ei ole oikein. Heidän mielestään Sannin viesti on, että nuoren ei pitäisi aloittaa polttamista vain kaveripiirin painostuksen tai kasvavan tupakkamyönteisen ilmapiirin takia ja että tupakoinnin voi lopettaa. Toisaalta he myöntävät myös, että vaikka Sanni eheytyi ja pääsi kokonaan irti tupakanhimosta, jotkut saattavat joutua kokemaan vetoa tupakkaan koko elämänsä ajan. Kirkko haluaa tukea myös heitä heidän kipuilussaan, kampanjan johto muistuttaa.

Keskustelu tupakoinnista ja siitä, onko se haitallista tai onko tupakanhimo synnynnäistä, tulee varmasti jatkumaan kirkossamme vielä jonkin aikaa. Tämän kohun osalta herää kuitenkin kysymys siitä, onko tupakoijilla myös jokin piiloagenda. Harva nimittäin olisi edes kuullut koko - vain viikon mittaiseksi suunnitellusta - kampanjasta, elleivät sen vastustajat olisi tarttuneet siihen sillä raivolla, mikä on mediassa nähty. Väkisinkin tulee mieleen, että osaa asiasta uutisoivista tahoista motivoi antikristillisyys vähintäänkin yhtä voimakkaasti kuin tupakkamyönteisyys.

Tupakoinnin edistämiselle tuskin tekee hyvää viittaukset "kristilliseen äärimateriaaliin" ja "vahvasti röökifobiseen kampanjaan". Samoin on pakko kysyä, mihin kerta toisensa jälkeen katoaa se paljon puhuttu "suvaitsevaisuus", jonka perään tupakoijat jatkuvasti kuuluttavat. Jos joku vuosien sinnittelyn jälkeen pistää vihdoin palamaan, sitä juhlitaan avoimesti, mutta jos joku haluaa syystä tai toisesta tumpata viimeisen kerran, siitä kertomista pidetään "sairaana" ja ihmisten pahoinvointia lisäävänä. Kaikki kokemukset eivät selvästikään ole yhtä tärkeitä tai samanarvoisia.

Vielä toistaiseksi taitaa olla niin, että suurin osa suomalaisista ei polta ja pitää sauhuttelua lähinnä iljettävänä puuhana. Siksi on mielenkiintoista, että tästä huolimatta ainoaksi julkisuudessa sallituksi totuudeksi on noussut väite, että "tupakanpoltto on yhtä normaalia kuin polttamatta oleminenkin". Jos tupakkateollisuus on onnistunut saamaan agendansa näin tehokkaasti läpi yhteiskunnassa, on vain ajan kysymys, koska siitä tulee ainoa virallinen totuus myös kirkossamme. Ei ihme, että luterilainen kansankirkollisuus on uhanalainen laji.

Lue lisää...

Paine kasvaa

Rakas kansankirkkomme on monenlaisten muutosten kourissa. Toisaalta sitä uhkaavat ulkopuoliset muutospaineet, mutta toisaalta myös instituution sisällä olevien ryhmittymien paineet alkavat purkautua kirkon johdon kannalta ei-toivotuissa muodoissa. Tulevaisuuden suuret linjat näyttävät selviltä, mutta yksityiskohdat ja aikataulu ovat vielä avoimia.

Syksyn aikana nähtiin, mitä ulkopuolinen paine saa aikaan. Media vei ja kirkko vikisi - tuloksena kirkon historian tähän asti suurin eropiikki. Raamatusta ja kirkon 2000-vuotisesta perinteestä kiinni pitävät uskovat leimattiin ahdasmielisiksi kiihkoilijoiksi ja anti-kristillinen vihapuhe sai Suomessa aivan uusia ulottuvuuksia. Kansanjoukkojen tyynnyttelemiseksi jopa muutama piispa kiirehti sanoutumaan irti kirkon tähänastisesta virallisesta avioliittokannasta.

Paine kirkossa ei ole suinkaan vielä hellittänyt, vaikka ulkoinen kuohunta tuntuukin hetkeksi tyyntyneen. Maailma ei luovuta, ennen kuin kirkko muuttuu sen kaltaiseksi, joten uusia myönnytyksiä on kirkon johdon taholta varmasti tulossa. Lisäksi moni pappi on lähivuosina eläköitymässä eikä kirkollisveronmaksajia ole varaa menettää tällä vauhdilla.

Mutta myös kirkon sisällä kuohuu. Leif Nummelan esittämä piispaboikotti on vain jäävuoren huippu. Raamatulle uskollisia tahoja on jo pitempään yritetty tavalla tai toisella saada lähtemään kirkosta, mutta useimmat eivät halua luopua niistä eduista (lue: rahoista ja rakennuksista), joita kirkkoon kuuluminen tuo tullessaan. Yhtenä ratkaisuna ongelmalliseen tilanteeseen ovat ns. jumalanpalvelusyhteisöt, joita on ruvennut syntymään virallisen kirkon sisälle eri puolelle Suomea.

[Toim. huom.: "Jumalanpalvelusyhteisö" on organismi, joka pyrkii toimimaan kuin Raamatun seurakunta - toisin kuin kirkon "seurakunta"-nimikkeellä varustetut väestökirjanpidolliset yksiköt - mutta jota ei voi (vielä) kutsua seurakunnaksi, jottei kirkon johto ei hermostu eikä teologeilta mene sormi suuhun.]

Tällaisessa toiminnassa on luonnollisesti omat etunsa. Se auttaa ylläpitämään Pyhän Hengen synnyttämää elämää ilman, että tarvitsee luopua niistä perinteistä, jotka koetaan rakkaiksi. Toisaalta tässä piiree myös omat vaaransa. Esim. Kansanlähetyksen lähetysjohtaja Timo Rämä mm. varoittelee, että kodeissa ei saa yhdessä murtaa leipää "ilman minkään virallisen tahon lupaa". Näitä impulsseja elää Uuden testamentin mukaista elämää (vrt. Ap.t. 2:46) on liikkeen historiassa ollut aikaisemminkin, joten siinä mielessä varoitus on paikallaan. Joskus voi nimittäin käydä niin, että Raamattu tulee perinnettä tärkeämmäksi.

Näiden paineiden valossa olisi melkoinen ihme, jos kirkon jäsenkato pysähtyisi tai yksikään kirkon sisäinen yhteisö ei lopulta päätyisi tekemään niitä ratkaisuja, joihin kirkon johto niitä rohkaisee. Kansanlähetys harkitsee tilannettaan 2015, mutta muutama muu varmasti jo aikaisemmin. Jäämme odottelemaan, ketkä ensimmäisenä joutuvat valitsemaan ihmisten ja Jumalan miellyttämisen välillä.

Lue lisää...

Kaksi virtaa

Eilen (13.10.2010) erosi kirkosta ennätysmäärä ihmisiä, yhteensä 2633 jäsentä. Syynä tilastolliseen piikkiin lienee tiistai-illan ohjelma A2 Teema: Homoilta. Kiista jakaa sekä kansaa että kansankirkkoa.

Ohjelmassa käydyn keskustelun ja siinä esitettyjen argumenttien taso vaihteli aika paljon, mutta piikistä päätellen ainakin yksi asia välittyi katsojille selkeästi: Raamatun mukaan Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi, ja avioliitto on mahdollista vain miehen ja naisen välillä (eikä silloinkaan aina, vaikka kuinka mieli tekisi). Monet niistä, jotka eivät Raamatun opetuksesta tässä(kään) kohdassa pidä, katsoivat parhaaksi lopettaa taloudellisen tukensa sellaiselle kirkolle, joka nojautuu (ainakin toistaiseksi) tässä asiassa Raamattuun. Ilta oli siis kirkon kannalta menestys, vaikka pitkällä tähtäimellä menetetäänkin jonkin verran verorahoja.

Kaikki eivät kuitenkaan pidä siitä, että kirkosta on muodostumassa Raamattua ohjenuoranaan pitävien, Jeesukseen uskovien ihmisten ryhmä. Erityisesti tämä tuntuu harmittavan monia pappeja ja jopa joitakin piispoja, jotka pyrkivät estämään tällaisen negatiivisen kehityksen. Niinpä olot ovat pikkuhiljaa käyneet vaikeammiksi niille, jotka eivät pidä kristinuskon tai Raamatun oppien vesittämisestä. Ketään ei tietenkään olla erottamassa - mikä olisi tietysti hieman ristiriitaista niin kauan kuin ateistit saavat pysyä pappisviroissaan - mutta oven suuntaan tuupitaan kyllä ahkerasti. Tärkeintä on saada pahat, fundamentalistiset ainekset lähtemään omasta tahdostaan, koska lähtijät ovat aina oletusarvoisesti väärässä (paitsi tietysti Raamatun homonäkemyksen takia lähteneet, joiden olisi ennemminkin kannattanut lähteä seurakuntavaaleihin ehdokkaiksi - Homoillassa esiintynyt Mr. Gay Finland Kenneth Liukkonenkin liittyi kirkkoon vain tästä syystä).

Kirkolle sen uudistetun opin ja vanhoillisten käytäntöjen takia lähtevät ihmiset ovat iso menetys. Erona paperijäsenten lähtöön on se, että nämä ihmiset ovat usein myös osallistuneet kirkon toimintaan ja ehkä toimineet hyvinkin aktiivisesti sen hyvinvoinnin eteen. Toisaalta heidän lähtönsä kertoo myös siitä, että myytti evankelis-luterilaisesta kirkosta Kristuksen kirkkona on pikkuhiljaa murtumassa. Osa edellisen jäsenistä kuuluu toki jälkimmäiseenkin, mutta jälkimmäinen on paljon laajempi kokonaisuus eikä se myötäile seurakuntien tai valtioiden rajoja. Hengellinen elämä kansankirkkomme ulkopuolella on kirkossa usein tarkoin varjeltu salaisuus.

Kirkon ovi tulee käymään jatkossakin, mutta ketkä siitä käyvät - ja mihin suuntaan? Nyt meneillään olevat seurakuntavaalit ovat osaltaan vaikuttamassa siihen, millaisen vastauksen tämä kysymys saa pitkällä tähtäimellä. Mene siis ja äänestä isänpäivänä hyvää ehdokasta. Kenties elämän virta kirkon ovella kääntää suuntaansa!

Lue lisää...

Pappeudesta ja pedofiliasta

80-luvulta asti on katolisen kirkon piirissä paljastanut tasaisin väliajoin lasten ja nuorten seksuaalista hyväksikäyttöä. Viime päivien lehtiotsikot eivät siis ole mitään uutta, mutta niiden herättämät reaktiot ovat mielenkiintoisia.

Ensimmäinen huomionarvoinen seikka on se, kuinka mediassa on nostettu itsestäänselvyytenä esiin väite "selibaatti aiheuttaa pedofiliaa". Sitä ei varmaankaan käy kieltäminen, etteivätkö pedofiliaan syyllistyneet papit olisi eläneet (ainakin teoriassa) selibaatissa. Sen sijaan on syytä kysyä, voidaanko tästä päätellä, että seksuaalinen pidättäytyminen johtaa pidempään jatkuessaan lasten hyväksikäyttöön. Tämä "seksiaktista pidättäytyminen on vaarallista" -ajattelu sopii tietysti hyvin ajan henkeen, mutta aika huonosti kristilliseen avioliittonäkemykseen, jossa seksi rajataan vain keskenään avioliitossa olevan miehen ja naisen välille.

Toinen aiheeseen liittyvä huomio liittyy katoliseen näkemykseen kirkon pappeudesta. Luterilaisina me tietysti ihmettelemme kovasti katolisen kirkon sokeaa pistettä tässä asiassa. Vatikaanin virallinen näkemys tässä asiassa ei nimittäin perustu Raamattuun, vaan jossain kirkkohistorian mutkassa joidenkin kirkollisten vaikuttajien omaksumaan käytäntöön, joka on ajan myötä kanonisoitu. Ajatus pappien pakollisesta selibaatista on siksi Raamatun valossa pöyristyttävä.

Sokean pisteen ominaisuuksiin kuuluu kuitenkin se, että sen kohdalla ei näe sitä, mikä muille on itsestäänselvää. Niinpä meidänkin kirkkomme näkemykseen pappeudesta liittyy yhtä ja toista sellaista, joka on peräisin ennemminkin kirkon historiasta kuin Uuden testamentin sivuilta. Ulkopuolisille asia on ilmeinen, mutta me elämme sola scriptura-illuusiossa. Toisen kirkon virheet on helppo huomata, mutta halukkuus omien virheiden tunnustamiseen ei ole sen suurempaa kuin paavinkaan halukkuus reformoida oman kirkon oppia raamatullisemmaksi. Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä (Matt. 7:5).

Lopuksi on hyvä vielä muistuttaa siitä, kuinka vallankumouksellinen evankeliumi on. Ensimmäisenä pitkäperjantaina Jeesus sovitti ristillä myös pedofiilien synnit, niin vastenmielistä kuin se saattaakin tavalliselle siivosyntiselle olla. "Joka rikkomuksensa salaa, ei menesty, joka ne tunnustaa ja hylkää, saa armon" (Snl. 28:13). Jokainen syntinen voi turvautua Jeesuksen lunastustyöhön ja luottaa siihen, että Jumalan armo on häntäkin varten.

Armollista pääsiäistä!

Lue lisää...

Kaksi linjaa

Arkkipiispanvaalissa toiselle kierrokselle selvisivät odotetusti Kari Mäkinen ja Miikka Ruokanen, jotka edustavat kahta hyvin erilaista - suorastaan vastakkaista - linjaa monessa asiassa. Luterilaisen kirkon seurakuntapapeille tehty kysely paljasti, että tämä sama jako kahteen leiriin on totta myös pappien keskuudessa. Vaalin tulos siis heijastelee kirkkomme tilaa ja tulevaa linjaa laajemmaltikin.

Mäkisen kannattajien mielestä tulevan arkkipiispan kolme tärkeintä tehtävää ovat kirkon media- ja yhteiskuntasuhteiden kehittäminen, kirkon aseman ja talouden turvaaminen, ja kirkon ekumeenisten suhteiden kehittäminen. Ruokasen kannattajat puolestaan toivovat kirkon opillista eheyttämistä, evankeliointitoiminnan kehittämistä ja maallikoiden aktivoimista kirkossa. Ei tarvitse olla kovin syvästi oppinut huomatakseen, että toisen ehdokkaan kannattajat ammentavat kirkon keulakuvan ja johtajan tehtävät Raamatusta, kun taas toisella ne nousevat vastakkaisista lähteistä.

Ehdokkaat itse pyrkivät eroon heihin lyödyistä leimoista. "Liberaali" Mäkinen haluaa uudistaa vain oppia, mutta ei kirkon toimintaa, joten hän pitää itseänsä osittain konservatiivina. Sen sijaan "konservatiivi" Ruokanen pitäisi opista kiinni, mutta uudistaisi mielellään kirkon toimintaa, joten hän näkee itsensä osittain liberaalina.

Papeilla (ja muilla valitsijoilla) on siis käsissään sangen haastava tehtävä. Valitako mies, joka pyrkii turvaamaan kansansuosion, rahavirrat ja pappissäädyn erityisaseman - ja joka samalla haluaa muuttaa oppia niin, että tulevan arkkipiispan seuraaja voi olla naimisissa samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa? Vai mieluummin mies, joka pyrkii pitämään kiinni Raamatusta, korostaa kirkon raamatullista missiota ja joka haluaisi yleisen pappeuden olevan jotain muutakin kuin teologinen korulause?

Pahoin pelkään, että kirkkomme leivissä ja päättävissä elimissä on runsaasti niitä, joille vastaus ei ole ilmeinen.

Lue lisää...

Valinnan paikka

Arkkipiispaehdokas Miikka Ruokanen on blogissaan pohtinut mm. sitä, millaista uudistusta kirkkomme tarvitsee. Pitäisikö kirkon siirtyä kohti kääntymystä ja parannuksentekoa korostavaa herätyskristillisyyttä, vai pyrkiä yhä enemmän olemaan kansankirkollinen instituutio, jonka sisään kaikki mahtuvat?

Ruokanen osuu kysymyksellään suoraan asian ytimeen. Kirkon suurin ongelma on nimittäin se, että sen identiteetti on hukassa. Toisaalta kirkossa on paljon niitä, jotka toivoisivat kirkon olevan uskollinen Raamatulle ja kristillisen kirkon päälle eli Kristukselle. Toisaalta kirkossa on vieläkin enemmän niitä, jotka syystä tai toisesta kokevat uskon korostamisen tai Raamatun opetuksista kiinni pitämisen ahdistavaksi ja jotka mieluummin näkisivät kirkon laitoksena, joka tarjoaa tiettyjä yhteiskunnallis-kulttuurillisia palveluja mutta jossa kukin saa uskoa tavallaan (kunhan maksaa kirkollisveronsa).

Näiden kahden ääripään välinen jännite on ilmeinen ja vaikka kirkon johto onkin pitkään yrittänyt miellyttää molempia ryhmiä, yhteiselo alkaa käydä siinä määrin hankalaksi, että vettä pahasti hörpänneestä kirkkolaivasta pakenee väkeä molemmilta laidoilta. Viimeistään nyt aletaan toivottavasti ymmärtää se, että Raamatulle uskollinen, mutta samalla koko kansan kirkko on kaunis mutta mahdoton ideaali (joka on Suomessakin toiminut oikeastaan vain silloin, kun laki siihen käytännössä pakotti).

Minkä suunnan kirkko aikoo valita? Jos se haluaa edelleen pysytellä kansankirkkomaisena, suomalaisuuteen olennaisena osana kuuluvana instituutiona, joka ei häiritse ketään mutta palvelee kaikkia, jatkanee sen jäsenmäärä siitä huolimatta hidasta mutta tasaista laskuaan. Raamattuun vakavimmin suhtautuvat ryhmät lähtenevät kirkosta nopeassa tahdissa ja muodostavat omia, uusia yhteisöjään (ja pitkällä aikavälillä todennäköisesti vain toistavat emoyhteisönsä virheet). Uskovien eksoduksen myötä kirkosta tulee selkeästi diakoniaan ja muuhun avustustyöhön keskittynyt järjestö, joka voisi hyvin fuusioitua Punaisen ristin kanssa.

Jos kirkko sen sijaan haluaa palata juurilleen sellaisena kuin ne Raamatusta löytyvät, niin se merkitsee käytännössä nisunjyvän maahan putoamista ja kuolemista. Kun saarnoihin tulee suolaa, julkiset kannanotot eivät enää myötäile turvallisesti kansan enemmistön näkemyksiä ja henkilökohtainen usko Jeesukseen Kristukseen nousee jälleen kristityn tunnusmerkiksi, niin jäsenmäärä kokee ainakin alussa kovia kolauksia. Rahavirran supistuessa monia asioita pitää miettiä uudestaan. Mutta samalla on toivoa siitä, että nisunjyvä alkaa kantaa hedelmää. Kirkko voi jälleen löytää alkuperäisen missionsa eli uskosta osattomien tavoittamisen ja niiden opetuslapseuttamisen, jotka haluavat seurata sitä Herraa, joka kuoli heidän puolestaan ristillä.

Ruokasen ratkaisu kirkon ongelmiin on "paluu uusitestamentilliseen spiritualiteettiin". Toivottavasti mahdollisimman moni arkkipiispanvaalin äänioikeutetuista on halukkaita pyrkimään kohti samaa päämäärää.

Lue lisää...

5 teesiä kirkosta

Kirkon propagandaosasto käynnisti syyskuussa sivuston 10 väitettä kirkosta, jonka tarkoituksena on toimia keskustelufoorumina sellaisten väitteiden suhteen, joita ulkopuoliset usein esittävät kirkosta. Tämän inspiroimana ajattelin esittää vielä ylimääräiset 5 teesiä kirkosta, mutta tällä kertaa sisäpiiriläisen silmin.

Ensimmäinen teesi: kirkon pappiskoulutus ei toimi. Kirkko on ahneudessaan antanut pappiensa koulutuksen sekulaarien yliopistojen tehtäväksi ja jälki on sen mukaista. On toki edullista, että kirkon työntekijät koulutetaan yhteiskunnan varoilla, mutta opetuksen sisältö murentaa pohjan Raamatun auktoriteetilta. Siitä tulee vain yksi kirja muiden joukossa, josta poimitaan vain se aines, mikä kulloinkin kansan enemmistön moraalitajuun sopii. Muutenkin suurin osa papeiksi valmistuneista kokee, että ei ole koulutuksessa saanut riittäviä eväitä siihen työhön, johon seurakunnassa joutuvat.

Toinen teesi: kirkon paimenet ovat koukussa valtaan. Kaikki Raamattunsa lukeneet tietävät, että sieltä ei löydy samanlaista hierarkiaa, jota kirkko organisaationa toteuttaa. Samoin siellä ei ole asetettu minkäänlaisia rajoja esimerkiksi sille, ketkä saavat jakaa ehtoollista tai kastaa, monesta vähäpätöisemmästä asiasta puhumattakaan. Ongelmana on se, että raamatullisen vapauden näissä asioissa voivat Jeesuksen seuraajille tuoda vain seurakunnan johtajat tuoda. Mutta juuri heillä ei kuitenkaan ole mitään intressejä tähän, koska kauniista puheista huolimatta vihkimys ja sen mukanaan tuoma uskonnollinen asema antaa heille sellaisia kiksejä, ettei niistä voi luopua. Pappisinstituutiolla on paljon enemmän tekemistä ihmisen psyyken kuin Raamatun kanssa.

Kolmas teesi: kirkon perinteet estävät elämän. Tämä seuraa pitkälti edellisestä teesistä. Kaikki uskovat on kutsuttu palvelemaan Jumalaa ja toisiaan omilla lahjoillaan, mutta kirkko on tiukasti rajannut sen, kuka voi palvella, miten voi palvella ja missä voi palvella. Papit kamppailevat kasuaalitoimitusten ja kissanristiäisten aiheuttaman uupumuksen kanssa ja uudestisyntyneet uskovat tuskastuvat penkinlämmittäjän rooliin kerran viikossa. Tämän seurauksena ihmiset joko etäätyvät kirkosta privaattiin hengellisyyteen tai päätyvät erilaisiin pikku piireihin yms. toimintoihin, jotka eivät ole sidottuja perinteisiin (eivätkä aina kovin luterilaisiakaan). Tämä toisaalta auttaa ihmisiä pysymään kirkon jäseninä, sillä pelkän päätapahtumansa eli epäsuositun sunnuntaimessunsa varassa kirkko kupsahtaisi hyvin nopeasti.

Neljäs teesi: kirkon missioksi on muodostunut uskonnollisten palvelujen myynti. Koska kirkko on yhä irrelevantimpi sekä tavalliselle kansalle että uudestisyntyneille uskoville, täytyy kirkon perustella olemassaolonsa ja erityisasemansa lain edessä jotenkin. Kirkon varsinaista missiota eli Jeesuksen käskemää suomalaisten evankelioimista ja opetuslapseuttamista eivät papit ehdi tekemään eikä muita ole siihen varustettu/vapautettu, joten mission paikan on ottanut markkinatalouteen paremmin sopiva toiminta. Kirkko onkin tärkeä lähinnä siksi, että se valittaa uskonnollisia palveluja uskonnollisille ihmisille: kasteita, häitä ja hautajaisia.

Viides teesi: kirkon jäsenistön enemmistö on matkalla ikuiseen kadotukseen. Tämä on lopputulos siitä, että väärät ja/tai väärällä tavalla varustetut henkilöt päätyvät kirkon paimeniksi, ihmiset pidetään passiivisina kuluttajina, ja kirkon missio on hämärtänyt. On ironista, että yli 80% kansasta on kirkon jäseniä, mutta alle 10% tunnustaa Jeesuksen herrakseen. Ne kelvottomat paimenet, jotka antavat lampaidensa tulla autuaaksi omalla uskollaan eivätkä edes yritä herätellä heitä helvettiin vievällä tiellä, joutuvat jokainen kerran tekemään tiliä tekemisistään Herralle.

Herra meitä auttakoon!

Lue lisää...

Pyhä kuilu

Olisitko valmis seurakuntasi kanssa pitämään jumalanpalveluksia uudessa Pyhän Yrjön kirkossa, joka on rakennettu Irakin sodassa kuolleen Yhdysvaltain päämiehen, George W. Bushin muistolle? Entä jos vaihdetaan Yhdysvallat Norjaan, lisätään kirkolle hieman ikää, otetaan Irakin sodan tilalle pakanoiden pakkokäännyttäminen (sekä sota kruunun anastamiseksi), ja muutetaan Yrjö Olaviksi? Niinpä niin, kenenkään mielestä Pyhän Olavin kirkossa ei ole mitään ihmeellistä. Aika kultaa muistot - ja pyhittää pahikset.

Tämän kirjoituksen varsinaisena aiheena ei ole hiljattain YLEnkin pääuutislähetyksessä esitelty Tyrvään Pyhän Olavin kirkko, vaan kysymys siitä, mitä tai kenet ymmärrämme "pyhäksi". Kadulla pysäytetty Matti tai Maija Meikäläinen nimittäin ymmärtää pyhän hyvin eri tavalla kuin miten se Raamatussa esitetään. Ja harmittavan usein uskonnollinen koneisto ylläpitää ja tukee näitä harhakäsityksiä, koska sellainen palvelee sen omia etuja.

Kirko(i)ssa muistellaan usein aikaisemmin eläneitä "pyhiä", joista osa on saattanut olla hyvinkin jumalisia ihmisiä mutta joista ainakin osa on ollut aikalaistensa silmissä kaikkea muuta kuin pyhiä. Tämä "pyhistä" puhuminen ylläpitää sellaista vaikutelmaa, että uskovien joukossa on kahdenlaisia ihmisiä, erityisiä pyhiä (substantiivi, saints, ei siis adjektiivi, holy) ja tavallisia syntisiä (substantiivi, sinners, ei siis adjektiivi, sinful).

Raamatussa sen sijaan kaikki Kristuksen omat ovat pyhiä₁ vaikka eivät olekaan välttämättä pyhiä₂ vaellukseltaan, koska "pyhät₁" on Jumalan kansaan viittaava eskatologinen termi. Vastaavasti "syntiset₁" eivät (pääsääntöisesti) ole niitä, jotka tekevät syntejä (eli ovat syntisiä₂), vaan niitä, joiden määränpää on päinvastainen kuin pyhillä₁. Pyhät₁ eivät siis koskaan voi olla syntisiä₁. Niinpä onkin ironista, että suomalaisten kristittyjen pääidentiteetti on "syntinen", ja "pyhiä" ovat vain jotkut kuolleet superkristityt (tai vaikkapa miekalla muita käännyttäneet kuningas Olavin kaltaiset sotilaalliset johtajat).

Tätä pyhän eliitin ja tavallisten syntisten välistä kuilua on lisäksi kasvattamassa se, että maamme pääkirkkolaitos (ja omalla tavallaan myös moni ns. vapaakristillinen kirkkokunta) on rakentanut jumalanpalvelustoimintansa osittain vanhatestamentillisen mallin mukaan, joilloin pyhänä päivänä pyhässä paikassa suoritettävien pyhien toimitusten toimittajaksi käyvät vain pyhät, asiaan erityisellä vihkimyksellä vihityt henkilöt. Sen sijaan Uudesta testamentista ei tällaista erottelua pyhän ja profaanin välillä löydy, vaan ainoastaan joukko Jeesuksen seuraajia, joilla on erilaisia kutsumuksia ja armoituksia, ja jotka yhdessä elävät Kristus-keskeistä elämää todeksi.

Historia osoittaa, että tämä jaottelu kahden kerroksen väkeen, uskonnolliseen eliittiin ja tavallisiin tallaajiin, ei äkkiä häviä minnekään. Ongelma on toisaalta siinä, että VT:n Israelin tavoin rahvas kaipaa aina itselleen "kuningasta", jota seurata ja totella. Toisaalta ongelma on myöskin siinä, että juuri johtajien pitäisi vapauttaa kansa, mutta samalla se merkitsisi oman statuksen ja privilegion menetystä. Kun itse on kerran pappisvihkimyksen saanut, niin äkkiä löytyy paljon selityksiä sille, miksi vallitseva tilanne onkin hyvä ja raamatullinen. Pappeus on itseään pönkittävä traditio.

Jostain jonkun teologisen tunnustuksen pienellä präntätystä osuudesta löytynee kohta, jossa todetaan, että yllä esitetyn kaltaista kuilua eri uskovien välillä ei oikeasti ole, ja että vanhatestamentalliseksi mainitsemani instituutio on sekin todellisuudessa hyvin uusitestamentallinen. Ehkä niin, mutta kieli, symbolit ja traditiot muokkaavat (tässäkin asiassa) todellisuutta hyvin vahvasti. Pyhät rakennukset, pyhät puvut, pyhät henkilöt ja pyhät toimitukset ovat iskostuneet vahvasti suomalaiseen, Raamatusta vieraantuneeseen alitajuntaan. Tässä olisi paljon ihmettelemistä niillä alkukristityillä, jotka ilman pappeja päivittäin kokoontuivat koteihinsa rukouksen, opetuksen ja yhteisen [ehtoollis]aterian merkeissä.

Lue lisää...

Uskalla sinäkin

Mediassa on viime päivinä vilahdellut EU:n rahoittama, neljän suomalaisnuoren masinoima Uskalla-kampanja, jonka tarkoituksena on tuoda homoseksuaalisuus keskustelunaiheeksi pelikentillekin. Urheilupiireissähän on toistaiseksi keskitytty lähinnä urheiluun, mutta nyt pitäisi nostaa esille myös se, kummasta sukupuolesta (vai molemmista) nuoret urheilijat tykkäävät. Pitemmän tähtäimen tavoitteena lienee valjastaa urheiluseuratkin homoseksuaalisen elämäntavan puolestapuhujiksi (kirkossahan ollaan tässä asiassa jo edellä, kuten SETAn varapuheenjohtaja tiesi kuluvalla viikolla YLEn pääuutislähetyksessä kertoa).

Tässä projektissa on taas muutama oppintunti meille kristityille. Ensimmäinen on se, kuinka hyvinkin pieni ryhmä voi oikealla retoriikalla ja sopivalla julkisuudella saada asioita muuttumaan. Esimerkiksi vielä alkuviikosta Helsingin ja Vantaan kaupunkien urheilutoimet olivat sitä mieltä, että homomyönteisyyden edistäminen ja markkinointi eivät kuulu heidän agendaansa, mutta ei tarvittu kuin sopiva pätkä valtakunnan pääuutislähetyksessä ja pieni murahdus ministeri Wallinilta, niin johan muuttui ääni kellossa. Näin pienikin vähemmistö voi pistää enemmistön tanssimaan pillinsä mukaan ja ne, joille soundi ei kelpaa, voidaan leimata ahdasmielisiksi, homofobiasta kärsiviksi luonnonoikuiksi.

Mistä löytyisi se kourallinen kristittyjä, jotka pistäisivät vastaavasti tuulemaan jonkun hyvän asian puolesta?

Toinen oppitunti liittyy siihen, kuinka tärkeä asia homoseksuaalisuus kaikesta päätellen on niille, jotka sitä harjoittavat. Se ei ole vain yksi lokero omassa elämässä, vaan se tulee - tai sen pitäisi tulla - lävitse elämän kaikilla osa-alueilla, mukaanlukien urheiluharrastus. Oman seksuaalisen suuntautumisen kynttilää ei tule pitää vakan alla, vaan sen täytyy loistaa kaikille huoneessa oleville. Tämä luonnonvastainen perversio on iloinen, juhlimisen arvoinen asia.

Vaan miten on meidän kristittyjen laita? Miksi monet meistä ovat joutuneet tilanteeseen, jossa piilottelemme häpeillen omaa uskoamme ja pelkäämme kaapista ulos tulemista? Miksi jokaisen ihmisen uskoa pidetään yksityisasiana, mutta seksuaalista suuntautumista tulee julistaa vuoren huipulta - vaikka sitten EU:n rahoilla ja kaupungin urheilutoimen avustuksella, jos ei muuten? Miksei mediassa puhuta kristofobiasta ja fideofobiasta?

Mitähän tapahtuisi, jos jokainen itsensä uudestisyntyneeksi laskeva suomalainen - n. 9% kansasta - uskaltaisi rohkeasti tunnustaa uskonsa omassa lähipiirissään? Veikkaisin, että syntyvien keskustelujen seurauksena aika moni suomalainen kuulisi todellisen evankeliumin ensimmäistä kertaa elämässään.

Minä ajattelin uskaltaa olla avoimesti kristitty tällä tulevalla viikolla - uskalla sinäkin.


PS. En usko, että mitään valtavaa pro-homo -liikettä urheilupiireissä loppujen lopuksi syntyy. Se on toisaalta sääli, sillä olisi ollut kieltämättä mielenkiintoista kuulla "vanhan liiton miesten" eli Alpo Suhosen ja Juhani Tammisen kommentoivan suomen pelaajien seksuaalisia preferenssejä jääkiekko-ottelun erätauolla kisastudiossa Vancouverin olympialaisissa.

Lue lisää...

Ilmaista mainosta

Vapaa-ajattelijain liitto pääsi vihdoin aloittamaan jo paljon julkisuutta saaneen ateistibussikampanjansa. Kristittyjen kannattaa iloita tästä kampanjasta, monestakin syystä.

Ensiksikin kampanja auttaa näyttämään maailmalle sen, että kristityt suhtautuvat oikeanlaiseen sananvapauteen eri tavalla kuin monet muut uskonnot ja kiihkomieliset ryhmät. Bussikampanjan myötä ei synny mellakoita, autoja ei polteta kaduilla, kukaan ei saa tappouhkauksia eikä maassa ala pyhä sota eri mieltä olevia vastaan. Kristinuskon nimissä suoritetut - liian usein jopa aitojenkin kristittyjen masinoimat - vääryydet ovat historiaa, eivätkä tule toistumaan. Kristinusko kestää kritiikkiä ja arvostelua, ja se pystyy vastaamaan vapaa-ajattelijoidenkin heittämiin haasteisiin. Hävettävää sillä on vain silloin, kun se ei ole valmis kuuntelemaan niitä, jotka ovat eri mieltä.

Toiseksi on hienoa, että vapaa-ajattelijat nostavat keskusteluun asioita, joista puhutaan aivan liian vähän. Vaikka Suomi on tilastojen valossa kristillistä kansaa, tosiasiassa Jumalasta puhuminen on usein tabu. Suurin osa kansasta pitää uskoa - jos sellaista yleensä on - yksityisasiana, josta ei paljon hiiskuta muille. Sama ongelma vaivaa myös monia uskovia. On naurettavaa ajatella, että joku uskova luopuisi uskostaan bussin kyljessä olevan mainoksen perusteella, mutta on hyvin mahdollista, että kampanja pysäyttää monen uskosta osattoman miettimään Jumalaa ja tämän elämän ainutlaatuisuutta. Onkin ironista, että uskovien vaietessa ateistit ottavat Jumalan puheeksi näin näkyvällä ja vaikuttavalla tavalla.

Kolmas hyvä syy kiittää ateistibussikampanjaa on se, että sen myötä kansa näkee yhä paremmin, kuinka epäloogista ja fundamentalistista porukkaa vapaa-ajattelijat ovat. (Tosin alle 2000 henkilön jäsenmäärä viittaa siihen, että asia on jo laajalti tiedossa joka tapauksessa.) Liikkeessä kun ei ole kyse mistään vapaasta ajattelusta - kuten yhdistyksen nimi harhaanjohtavasti antaa ymmärtää - vaan tiettyyn asiaan uskomisesta ja saman uskon tuputtamisesta muillekin. Into, jolla omaa evankeliumia ("Jumalaa ei ole, voit siis huokaista helpotuksesta ja olla tuntematta tunnontuskia synneistäsi") viedään eteenpäin, vetää helposti vertoja fundamentalisteille tai palavimmille kristityille saarnamiehille. Enää puuttuu vain täydelle olympiastadionille puhuva ateismin voideltu evankelista Dawkins ja tunteisiin voimakkaasti vetoavan saarnan jälkeen esitettävä alttarikutsu.

Ateistit ampuvat itseään säännöllisesti nilkkaan, mutta harvoin näin näyttävällä tavalla. Toivotetaan siis vapaa-ajattelijoiden ateistibussikampanja tervetulleeksi ja käytetään tilaisuutta hyväksemme.

[Päivitys 29.6.: Tätä ilmaista mainosta hyödynnetään näköjään ainakin Suomen Raamattuopiston "Jumala on" -kampanjassa.
Päivitys 6.7.: Huomasin vasta, että Pasi Turunen oli ollut - niin kuin monta kertaa aikaisemminkin - osittain samalla asialla, mutta muutamia päiviä aikaisemmin.]

Lue lisää...

Lähteä vai jäädä?

Kansankirkossamme on taas kerran menossa se vaihe, missä monet Raamatulle uskolliset tahot uhkailevat kirkon jättämisellä. Fiksuimmat ovat onneksi ymmärtäneet, että jatkuva uhkailu ilman käytännön toimia menettää pian tehonsa, mutta osalle ratkaisun tekeminen näyttää edelleen tuottavan vaikeuksia. Lähteä vai jäädä?

Vastaus riippuu monesta seikasta. Teoriassa asia on Jumalan Sanaa kunnioittavalle Jeesuksen opetuslapselle yksinkertainen, eli Raamattu ratkaisee. Käytännössä asiaan kuitenkin vaikuttaa moni muukin asia, vaikka usein perin inhimilliset vaikuttimet halutaankin pukea hengellisempään kaapuun. Jotkut esimerkiksi sanovat, että eivät ole saaneet Jumalalta erityistä kehotusta lähteä kirkosta. Toisten mielestä taas on itsensä pettämistä jäädä odottelemaan jotain henkilökohtaista erikoisilmestystä, jos kerran kirkon meininki poikkeaa selkeän räikeästi Raamatusta.

Riviuskovilla (kirkon työntekijöistä enemmän toisessa kirjoituksessa) asiaan vaikuttavat monesti pelko, perinteet ja puutteellinen teologia. Ajatellaan, että ehkä luterilaisen kirkon ulkopuolella ei oikeasti ole pelastusta tai todellista hengellistä elämää. Kirkko eittämättä on harhassa, mutta eivätkö kaikki muut kristilliset liikkeet ja niissä mukana olevat kristityt ole vielä enemmän harhassa? Näinhän meille monille on annettu rivien välistä ymmärtää, vaikka piispojen virallinen linja muuta olisikin.

Entä kuinka voi jättää kirkon, jossa kaikki omat esi-isät ovat olleet jäseninä? Eikö se ole suvun perinteiden ja jo edesmenneiden pyhien uskon pettämistä? Eikö itse Martti Luther käänny murheellisena haudassaan? Ja mitä sanovat kirkkoon vielä sitoutuneet ystävät ja sukulaiset? Nämä ovat niitä kysymyksiä, jotka vaikuttavat lähtö- tai jäämispäätökseen huomattavasti enemmän kuin äkkipäätään uskoisi.

Monille lähdön esteenä on yksinkertaisesti se, että he ovat koko uskonelämänsä eläneet tyytyväisinä kirkollisen järjestelmän muodostamassa häkissä, jossa joku on heitä ruokkinut ja muutenkin määrännyt tahdin kaikessa. Siirtyminen elinikäisestä vankeudesta luonnolliseen elinympäristöön ei yleensä onnistu villieläimille, koska ne joko joutuvat petojen saaliiksi tai kuolevat nälkään. Sama pelko voi iskeä kirkon jättämistä harkitseville. Joudunko mukaan johonkin harhaoppiseen lahkoon? Kuinka eletään kristittynä ilman pyhien toimitusten suorittamiseen vihittyä pappia? Selviänkö ilman häkkiä?

Joskus jäämistä on perusteltu Raamatulle uskollisten piirissäkin sillä, että kirkko tarjoaa erilaisia palveluita (häät, hautajaiset, kaste, kummeus), joista jää paitsi, jos ei kuulu kirkkoon. Häiden ja hautajaisten kohdalla tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, lapsensa saa kastettua muuallakin eikä kummiksi pääseminenkään ole loppupelissä ongelma, mikäli jostain syystä haluaa virallisen kummin asemaan (vaikka tämä onkin hieman kummillinen perinne). Kirkko tekee myös paljon hyvää ja yleishyödyllistä työtä, mutta sitä voi rahoittaa muutenkin kuin kirkollisveron kautta. Suoraan antamalla voi lisäksi tukea vain niitä asioita, jotka katsoo oikeaksi, eli sateenkaaripappien palkkaamiseen ei ole pakko osallistua.

Jos erityistä ilmoitusta asiasta ei tule, eikä Raamatunkaan tarjoama vastaus riitä, niin silloin paras kriteeri lähtemiselle tai jäämiselle lienee uskovien väliset ihmissuhteet. Opetuslapseus on nimittäin yhteisöllinen projekti: olemme Jeesuksen seuraajia yhdessä muiden kanssa. Uskovien todellinen yhteys on tärkeä, tapahtuipa se missä kontekstissa tahansa. Jos kirkon sisällä toteutuu elävä uskovien yhteys, jossa rukoillaan yhdessä, tutkitaan Raamattua, ylistetään Herraa, ja muillakin tavoilla eletään yhteistä uskoa todeksi, niin sitä ei kannata hyljätä vain siksi, että piispat vievät kirkkoa väärään suuntaan. Toisaalta ev.lut. kirkon jäsenyys ei tietenkään ole edellytyksenä uskovien yhteydelle, eli ihmissuhteet ja osallistuminen ovat mahdollista ilman kirkon jäsenyyttäkin. Samoin on täysin mahdollista - ja joskus jopa helpompaa - uskoa luterilaisen opin mukaan ilman, että kuuluu kirkkoon.

Olipa päätös mikä tahansa, kannattaa turha uhittelu jättää. Se kun on yhtä tehokasta kuin Suomen valitukset naapurin ilmatilanloukkauksista.

Lue lisää...

Sanan(sa) mittainen mies

Kotimaa-lehden verkkosivuston mukaan monelle tuttu luterilaisen kirkon pastori ja Gospel Cafén toiminnanjohtaja Jari Kuismin eroaa papinvirastaan ja samalla myös kirkosta. Syyksi erolle hän mainitsee mm. sen, että Raamatun normatiivisuudesta luopunutta instituutiota ei voi enää kutsua kristilliseksi kirkoksi.

Kuisminin mukaan esim. kysymys homoliittojen siunaamisesta on vain yksi askel pitkällä tiellä, joka vie väärään suuntaan, yhä kauemmaksi Jumalan Sanasta. Hän kritisoi myös pappiskoulutusta, jossa papeilta ei edellytetä henkilökohtaista uskoa, vaan ainoastaan uskonnollisen kielen hallintaa. Koska pappinakaan hän ei katso voivansa mitenkään vaikuttaa kirkon tulevaisuuteen sen sisältä käsin, pitää hän eroamista "välttämättömänä ratkaisuna".

On helppo olla Kuisminin kanssa samaa mieltä siitä, että ratkaisevaa ei ole niinkään jokin yksittäinen päätös kuin kirkon yleinen suunta ja se tapa, millä täysin Raamatun vastainen toiminta ja opetus hyväksytään. Se, mikä vielä 30 vuotta sitten oli yhteiskunnan silmissä pöyristyttävä perversio, alkaa tänään olla arkipäivää kirkon sisällä.

Jos jäsenkato ei pelasta yhteiskunnan talutusnuorassa olevaa kirkkoa, se tullee aikanaan siunaamaan mm. nämä iljetykset: sukupuolineutraalia liittoa seurannee lukumääräneutraali liitto (miksei kolme toisiaan rakastavaa henkilöä voisi mennä keskenään naimisiin?), sitten tulee ikäneutraali liitto ("40-vuotias mies etsii 12-vuotiasta tyttöä tositarkoituksella"), seuraavaksi sukuneutraali liitto (kaikkien oidipus-kompleksisten unelma), ja lopuksi varmaan se jo otsikoihinkin noussut lajineutraali liitto (Tiina on niin onnellinen... mennessään naimisiin hauvelinsa kanssa - ei koskaan uskonut hän käyvän niin).

Kuisminin eropäätökseen vaikuttivat siis pääasiassa Raamattu ja (siitä kauaksi poikenneen) kirkon suunta. Tästä rohkeudesta täytyy nostaa hänelle hattua, sillä toisin kuin monet kanssavaeltajansa, Kuismin ei vain tyydy valittelemaan tilannetta ja uhkailemaan erolla, vaan seisoo sanojensa takana. Kuka tahansa voi erota kirkosta, mutta papiksi vihityt tietävät, että pappeudesta ei helpolla luovuta.

Kotimaa-lehden juttu päättyy Kuisminin toteamukseen, että "kaikkien Raamatulle uskollisten tulisi erota kirkosta" (ks. myös Kuisminin mielipidekirjoitus Etelä-Saimaa-lehden verkkosivustolla). Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty (vrt. aikaisempi kirjoitukseni aiheesta). Lisää aiheesta seuraavassa blogauksessa...

Lue lisää...

Kummillinen perinne

Turussa meneillään olevassa kirkolliskokouksen kevätistunnossa käsitellään mm. kummien lukumäärää. Pitäisikö kummien vähimmäismäärä laskea kahdesta yhteen? Tämä on mielenkiintoinen kysymys, johon kantaa voi ottaa monellakin tavalla.

Yksi näkökulma asiaan on se, että kutsu kummiuteen on kirkon jäsenmäärää eniten kasvattavia asioita. Esimerkiksi Tampereella lähes yksi viidesosa kirkkoon liittyneistä mainitsee syyksi kummiuden. Useampi kirkolliskokousedustaja olikin huolestunut siitä, että kummien määrän laskeminen tappaisi - tai ainakin rampauttaisi - hyvin munivan kanan.

Pääkaupunkiseudun seurakunnilla on toisenlainen huoli. Koska vaadittavaa kahta kummia ei aina välttämättä löydy, kastetta ei voida suorittaa ja siksi lapsi (tai joskus maahanmuuttaja-aikuinen) voi jäädä kastamatta. Näin ihmisten kehittämä traditio ja siihen kytketty mielivaltainen vähimmäislukumäärävaatimus estää Raamatun selkeän opetuksen toteutumisen. Filippokselta olisi jäänyt etiopilainen hoviherrakin kastamatta.

Kolmas perspektiivi aiheeseen onkin se, että koko kummi-instituutiota ei Raamatusta löydy. Se lienee saanut alkunsa joskus toisen vuosisadan lopulla, jolloin aikuisia tarvittiin vokalisoimaan kastettavien lasten usko ja toimimaan heidän hengellisen kasvatuksensa takuuhenkilöinä. Vielä Augustinoksen aikana oletettiin, että normaalioloissa kastettavan lapsen omat vanhemmat toimivat kummeina.

Aloite kummien määrän vähentämiseksi jäi kirkolliskokouksessa toistaiseksi pöydälle, sillä sen käsittely siirtyy seuraavaksi perustevaliokuntaan. Lopputulos riippunee siitä, kumpi vaakakupissa painaa enemmän: kirkon jäsenmäärä (eli vaikutusvalta ja verotulot) vai pyrkimys asettaa Raamattu perinteiden edelle.

Jos kirkon Raamattu-uskollisena itseään pitävät tahot olisivat johdonmukaisia, niin he vaatisivat kokonaan pykälien säätelemästä kummijärjestelmästä luopumista, mutta perinteisesti tämä johdonmukaisuus on ollut hyvin valikoivaa. Ehkäpä sopiva kompromissi olisikin se, että palataan tämän pitkän mutta ei-raamatullisen perinteen alkulähteille: sylivauvan kummeina toimisivat normaalioloissa hänen vanhempansa, kun taas kastettavat aikuiset eivät - Raamatun mallin mukaan - tarvitsisi kummeja lainkaan, koska pystyvät itse tunnustamaan oman uskonsa. Näin saataisiin tämä historian saatossa moneen kertaan muuttunut kummillinen perinne vähän fiksummille raiteille.

Lue lisää...

Kirkollista vapaa-ajattelua

Jos haluaa tietää, mistä kirkkokansa tällä hetkellä kuhisee, tapahtuu se helpoimmin vilkaisemalla Kotimaa-lehden verkkosivuston etusivulla olevaa "Luetuimmat"-otsikkoa, jonka alla on kolme lukijoita eniten kiinnostanutta artikkelia. Sen vieressä on "Puhutuimmat"-otsikko, jota klikkaamalla paljastuu samat kolme artikkelia. Kaikkien huulilla on tänään Laura Mäntylä ja homoseksuaalisuus.

Mutta jos otetaan askel taaksepäin ja tarkastellaan asiaa pitemmällä aikavälillä, niin huomaamme Lauran ulostulon olevan vain yksi askel sillä pitkällä matkalla, jota kirkko on määrätietoisesti kulkenut. Asiassa kuin asiassa siirrytään pikkuhiljaa kauemmaksi Raamatun viitoittamasta tiestä ja lähemmäksi sitä, mitä tämän päivän uskonnollinen kuluttaja vaatii. Julkisuudessa taistelua käyvät keskustelijat vaihtelevat aina aiheen mukaan, mutta usein toisen puolen asetoimittajina ovat toimineet yliopiston eksegeetit ja tutkijat. Aina joku heistä on valmis kertomaan, miksi Raamattu ei itse asiassa tarkoitakaan sitä mitä se ko. aiheesta (olipa se mikä tahansa) sanoo. Miksi näin?

Alister McGrathin kirja Ateismin lyhyt historia antaa viitteitä siitä, minkälaisesta prosessista on kysymys. Yksi McGrathin teeseistä on, että ateismi on historian valossa pääsääntöisesti ennemminkin reaktio kirkon virheisiin ja vääränlaiseen toimintaan kuin esim. puhtaasti älyllisen pohdinnan tuloksena saavutettu vakaumus. Eli missä kirkko ja kristityiksi itseään kutsuvat tahot eivät toimi kutsumuksensa mukaisesti, siellä ateismi saa eniten jalansijaa.

Tätä havaintoa voidaan soveltaa laajemmaltikin esim. siihen ilmiöön, että esim. systemaattisen teologian laitos poikkeaa selvästi eetokseltaan eksegetiikan laitoksesta. Edellisessä ollaan enemmän kirkon uskon linjoilla, kun taas eksegeetit ovat tunnettuja Radio Rock -henkisestä "uskotaan, mitä halutaan" -asenteestaan. Kun tähän kuvaan vielä yhdistetään Suomen vaikutusvaltaisimman eksegeetin oma kertomus siitä, mitä hänen elämässään kirkon uskolle kävi kun Raamattuun alettiin tutustua tarkemmin, alkaa teoria olla valmis:

Näyttäisi siltä, että moni eksegeetti on joko pettynyt kirkkoon ja/tai havainnut sen tunnustuksellisen opetuksen olevan ristiriidassa Raamatun kanssa. Tämän kokemuksen myötä on tullut halu hyökätä kirkon oppeja ja näkemyksiä vastaan ja "sivistää" niitä konservatiivisia tahoja, joiden nähdään olevan vastuussa tuosta pettymyksestä. Jos tämä on tavoite ja jos systeemiä halutaan nakertaa sisältäpäin, niin se onnistuu parhaiten juuri eksegeettisistä piireistä käsin, koska siellä ollaan (teoriassa) kaikkein lähimmin tekemisissä Raamatun kanssa.

Koska teologian opiskelijoille ei kadonneen lapsenuskon tilalle ole missään vaiheessa ollut tarjolla tervettä ja teologisesti kestävää näkemystä, ei uskonnon ammattilainen välttämättä erota kirkon raamatullisia perinteitä niistä, jotka nousevat muilta pohjilta. Luterilaiselle eksegeetille kelpaa näin maalitauluksi mikä tahansa lapsikasteesta tai vain oikeaoppisille rajatusta ehtoollisesta aina Jeesuksen ylösnousemukseen ja Raamatun homoaktivastaisuuteen saakka. Kaikelta mihin kirkko uskoo - olipa asia Raamatun valossa oikein tai väärin - on parempi ihan varmuuden vuoksi vetää matto alta eksegeettisten argumenttien ja tutkimustulosten kera.

Hypoteesi tiivistettynä: monen raamatuntutkijan halussa murentaa kristinuskon raamatullisia perustuksia - tai vihkiä Raamattua tuntematon rahvas Todelliseen Ymmärrykseen, ihan miten vaan - on loppupelissä taustalla negatiivinen reaktio kirkkoa tai sen opetuksia kohtaan. Vapaa-ajattelijat sekä kirkon sisällä että ulkopuolella ammentavat siis vimmansa samasta lähteestä, vaikka se purkautuukin eri tavoin - ja vaikka sitä molemmissa tapauksissa yritetäänkin pukea tieteellisyyden kaapuun. http://www.eroakirkosta.fi/-sivusto ainoastaan toimii sadonkorjaajana kaikelle sille, mitä olemme itse kylväneet.

Lue lisää...

Ylen mauton ehdotus

Oli pakko hieraista silmiä ja tarkistaa kalenterista päivämäärä aamulla, kun vastaan tuli Helsingin Sanomien juttu siitä, että tv-lupamaksu korvataan kaikilta kansalaisilta kerättävällä tv-verolla. Kumpikaan ei auttanut - kyseessä ei ole painajaisuni ja aprillipäiväkin on jo mennyt, eli Ylen rahoitusta pohtiva työryhmä on ilmeisesti tosissaan. Panem et circenses kansalaisille, jotka laman seurauksena voivat muuten käydä hankaliksi ja ryhtyä ajattelemaan?

Asiaa puivien poliitikkojen olisi aika suorittaa tässä vaiheessa pieni reality check. Vaikka elämmekin demokratiassa, niin enemmistö ei voi tehdä aivan mitä vaan vähemmistön kustannuksella. Jos tv:n katselu on maksullista, niin siitä maksakoot ne, jotka sitä katselevat. Tv-luvan korka hinta ei ole niiden ongelma, jotka eivät omista tv:tä. Vähemmistö ei ole velvollinen kustantamaan enemmistön huveja, eikä enemmistön tule vaatia sitä edes siinä tapauksessa, että huvin hintaa luvataan laskea.

Jos poliitikkojen ja päättäjien lääkitys on niin pahasti pielessä, että Ylen kaavailema toiminnan pakkorahoitus jossain vaiheessa toteutuu, niin avaahan se toisaalta mielenkiintoisia mahdollisuuksia muillakin alueilla. Yksi uuden "kaikki maksaa" -periaatteen hyötyjistä voisi olla ev.lut. kirkko, jolle voitaisiin antaa lain turvin oikeus kerätä kirkollisveroa niiltäkin, jotka eivät ole sen jäseniä. Tämä auttaisi taloudellisessa ahdingossa olevaa kirkkoa, joka sentään vastaa useammasta koko yhteiskuntaa hyödyttävästä palvelusta. Samalla taattaisiin kirkon riippumattomuus, sillä sen ei enää tarvitsisi miellyttää jäseniään siinä pelossa, että tulot vähenevät kirkosta eroamisten myötä.

Toinen hyötyjien ryhmä voisi olla autoilijat. Jos määrätään autovero kaikille automaattisesti maksettavaksi, niin valtion tulot kasvavat ja autojen omistajien ei enää tarvitsisi maksaa niin paljon. Tietysti polttoainevero siirrettäisiin samalla kaikkien maksettavaksi, ja näin autoilu halpenisi entisestään.

Myös alkoholiveroa voitaisiin ryhtyä perimään kaikilta suoraan verotuksen yhteydessä, jotta saataisiin alkoholinkin hintaa alas. Tämä ei ehkä ole oikein niitä kohtaan, jotka eivät vielä/enää juo, mutta ainakin viinaralli Viroon vähenisi. Samalla saataisiin kerättyä riittävästi rahaa alkoholin kansanterveydellisten haittojen hoitoa varten.

Ja niin edelleen. Eiköhän Suomesta löydy paljon asioita, joissa enemmistö voisi surutta pistää vähemmistönkin maksamaan omista huveistaan, kunhan saadaan tämä tv-vero ensin esimerkkitapauksena runnottua läpi. Ja sitten ei enää olekaan pitkä matka siihen totalitaariseen malliin, missä enemmistö pistetään maksamaan vähemmistön huveista. Pankkikriisi on jo näyttänyt, että myös se tullaan kiltisti nielemään.

Lue lisää...

Näky tulevaisuudesta

Kirjoitin vuoden 2007 alussa, että kaikki on vielä mahdollista ev.lut. kirkon sisällä. Tänä päivänä kirkon tilanne ei ole inhimillisesti ajatellen sen parempi, vaan alamäki eri rintamilla jatkuu edelleen - joidenkin mielestä vauhti suorastaan kiihtyy. Vieläkö kirkolla on toivoa?

Rukoilin hiljattain kirkon tulevaisuuden puolesta ja mieleeni nousi kuva kirkosta isona, vanhana puuna. Sen juuret ovat syvällä suomalaisessa maaperässä ja ulottuvat maan jokaiseen kolkkaan. Kuvassa juuret olivat kuitenkin osittain mustia eikä tervettä kasvua enää tapahtunut siellä, missä juuri oli mustunut. Nuo mustat kohdat kuitenkin katkaistiin pois ja vaikka puun juuret eivät enää ulottuneet yhtä pitkälle kuin aikaisemmin, juuret olivat kuitenkin jälleen terveet ja elinvoimaiset.

On selvää, että pitkästä historiastaan huolimatta ev.lut. kirkon kirkkaimman loiston päivät Suomessa ovat auttamatta ohitse. Kansaa ei voi enää pakottaa lailla kirkonpenkkiin ja vaikka koko kansa tulisi herätykseen, kaikki tuskin päätyisivät luterilaisen kirkon hoiviin. Kirkolla on kuitenkin vielä sanansa sanottavana Suomen hengellisessä kentässä - jos se pelaa korttinsa oikein. Jumala tarjoaa edelleen kirkolle mahdollisuutta uudistumiseen, mutta aikaa ei ole loputtomiin. Mitä mustemmaksi juuret käyvät, sitä lähempänä on koko puun kaatuminen.

Kirkkoruumiin ongelmiin on olemassa monenlaisia lääkkeitä. Osa niistä vaikuttaa heti, osa vasta pitemmällä aikavälillä. Osa on tehokkaita, osalla on vain lumevaikutus. Osa vaikuttaa toimivilta, mutta tosiasiassa aiheuttaa vain lisää ongelmia. Osaa ei edes uskalleta kokeilla, vaikka ne olisivat kuinka hyviä tahansa. Lisäksi ruumiiseen pesiytyneet syöpäsolut vastustavat loppuun asti lääkkeitä, jotka uhkaavat niiden olemassaoloa tai hyvinvointia.

Useimmille luulisi kuitenkin kelpaavan sellainen lääke, että panostetaan erityisesti nuoriin ja nuoriin aikuisiin. Nuorissa on kirkonkin tulevaisuus ja jos he saavat hyvän ja mielekkään perustan, niin heidän joukostaan kasvaa sellaisia kirkon työntekijöitä ja vaikuttajia, jotka pikkuhiljaa oikaisevat kirkon syöksykierteen.

Mitä tämä merkitsee käytännössä? Kirkon tilasta huolestuneiden toimijoiden tulisi panostaa ainakin kahteen asiaan (olettaen, että nuori on jo jossain vaiheessa tullut uskoon):

1) Nuoret tarvitsevat erilaisia uusitestamentillisia pienryhmiä, verkostoja ja yhteisöjä, joissa he voivat sekä kasvaa hengellisesti että löytää omat lahjansa ja oman paikkansa. Ajatus kaikkien ikäryhmien yhteisestä, perinteisestä sunnuntaijumalanpalveluksesta on kaunis, mutta siihen sopeutuminen on pitkällisen akkulturaatioprosessin tulos. Jos nuorille ei ole muuta tarjolla, niin heidät menetetään kauan ennen kuin he alkavat kokea isien liturgiset traditiot omakseen.

2) Tulevat papit ja muut työntekijät tarvitsevat teologialleen ja uskolleen vahvan raamatullisen pohjan. Jos tämän saisi teologisesta tiedekunnasta, niin kirkko ei olisi tänään siinä suossa, johon se vuosi vuodelta yhä syvemmälle vajoaa. Ratkaisun täytyy siis löytyä muualta. Joko papin virkaan pitää avata vaihtoehtoisia koulutuspolkuja tai sitten on luotava joku järjestelmä, jolla teologisen tiedekunnan aiheuttamia vahinkoja korjataan ja sen jättämiä aukkoja paikataan. Jos pohja ei ole kestävä, kaikki sille rakennettu tulee ennemmin tai myöhemmin luhistumaan.

Nuorissa on myös sellainen hyvä puoli, että useimmille heistä uskovien yhteys ja yhteistyö yli seurakuntarajojen on luontaista, kun taas monia vanhempia sukupolvia vaivaa oikeaoppisuus, joka näkee ev.lut. kirkon ulkopuoliset (ja välillä jopa kirkon sisällä olevat, eri tavoin ajattelevat) uskovat enemmän tai vähemmän harhaoppisina lahkolaisina. Älkäämme siis vanhempina kristittyinä myrkyttäkö nuorten mieliä ja rakentako muureja sinne, missä niitä ei tule olla, sillä mikään kirkkokunta ei kuitenkaan koskaan tule yksin voittamaan Suomea Kristukselle. Lisäksi uskovien välille raja-aitoja rakentelevat tahot tulevat aina lopulta löytämään itsensä eri puolelta aitaa kuin Jeesus.

Haluammeko ulkoisesti näyttävän mutta pinnan alta kuolleen ja mätänevän laitoksen, vai elävistä soluista koostuvan, Jumalan Sanalle uskollisen vanhurskauden tammen? Tänään ratkaisemme sen, millainen kirkkomme on huomenna.

Lue lisää...

Loukkaava Raamattu

Taas on pappi herättänyt pahennusta kirkkokansassa. Tällä kertaa kyseessä on Peter Silfverberg Kokkolan ruotsinkielisestä seurakunnasta. Hän oli erehtynyt toteamaan, että Paavalin sanat homoseksuaalisuuden harjoittamisesta ja Jumalan valtakunnan perimisestä (1 Kor. 6:9-10) pitävät paikkansa vielä tänäänkin. Tämä oli liikaa joillekin seurakuntalaisille, jotka - Paavalia paremmin asiasta perillä olevina tahoina - kantelivat asiasta piispalle ja tuomikapitulille.

On ymmärrettävää, että ihmisillä on erilaisia näkemyksiä siitä, kuinka homoseksuaalisuuteen ja sen aktiiviseen harjoittamiseen tulisi suhtautua. Näitä eri tavalla ajattelevia ihmisiä eksyy välillä kirkkoonkin - ja se on hyvä, sillä ei Jeesuskaan tullut parantamaan terveitä vaan sairaita. Raamatussa ei kuitenkaan ole mitään epäselvyyttä sen suhteen, miteä aiheesta tulisi ajatella. Tekstejä ei ole montaa, mutta niiden todistus on hyvin yksimielinen.

Sodoman ja Gomorran tapauksessa vääristynyt seksuaalisuus näyttää olevan vain jäävuoren huippu. Genesiksessä sen osuus toki korostuu (1 Moos. 19:1-29; vrt. Juuda 7), mutta myöhemmin Hesekiel nostaa toisia ongelmia päällimmäiseksi (Hes. 16:49).

Kolmannessa Mooseksen kirjassa sukupuolisuhde samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa todetaan "kauhistukseksi", josta rangaistus on kuolema (3 Moos. 18:22, 20:13). Tässä tekstissä ei puhuta mitään aktiin syyllistyvien motiiveista tai tunteista, ainoastaan itse aktista, ja niinpä myöhemmässäkin juutalaisuudessa on homoseksuaalisuuteen suhtauduttu aina negatiivisesti.

Uuden Testamentin puolella Paavali mainitsee "miesten kanssa makaajat" kolmessa eri tekstissä. Silfverbergin viittaamassa tekstissä (1 Kor. 6:9-11) todetaan, että homoseksuaalisuuttaan toteuttavilla ei ole asiaa taivaaseen. Toivoa heillä kuitenkin on, sillä "tällaisia jotkut teistä olivat ennen, mutta nyt teidät on pesty puhtaiksi ja tehty pyhiksi ja vanhurskaiksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Jumalamme Hengen voimasta." Jumalan voima voi tehdä sen, mikä ihmiselle on mahdotonta.

Ensimmäisessä Timoteuskirjeessä Paavalin asenne ei ole sen positiivisempi: "Eihän lakia ole säädetty kunnon ihmisten takia, vaan lain ja järjestyksen rikkojien, jumalattomien ja syntisten, rienaajien ja pyhänhäpäisijöiden, isän- ja äidinmurhaajien, tappajien, siveettömien, miesten kanssa makaavien miesten, ihmisten sieppaajien, valehtelijoiden, valapattojen ja ylipäänsä kaikkien sellaisten takia, jotka toimivat vastoin tervettä oppia" (1 Tim. 1:9-10).

Viimeinen ja kriittisin asiaa käsittelevä UT:n teksti löytyy Roomalaiskirjeen ensimmäisestä luvusta (18-32). Hieman yllättäen Paavali ei esitäkään homoseksuaalisuutta asiana, josta seuraa Jumalan viha (kuten tänä päivänä joissain piireissä saatetaan esittää). Asia on pikemminkin päinvastoin: "luonnollisten" (eli mies naisen kanssa) seksisuhteiden vaihtuminen "luonnottomiin" (eli samaa sukupuolta olevien väliseksi) onkin teologisesti seurausta - ja jopa rangaistus - siitä, että ihmiskunta on hylännyt Jumalan.

Paavalin teologisen argumentin mukaan ihminen ei siis välttämättä voi vapaasti valita "suuntautumistaan". Tämä vetää maton sen usein esitetyn väitteen alta, että homoseksuaalisuus olisi jotenkin moraalisesti neutraalia siksi, että se ei (aina) ole oman valinnan tulos. Paavalille homoseksuaalinen akti on luomistyön vastainen vääristymä - perversio joka näkyvällä tavalla ilmentää totuuden valheeseen vaihtaneen ihmiskunnan syvimpiä ongelmia. (Aktin harjoittajien välisellä rakkaudella tai sen puutteella ei ikävä kyllä ole mitään tekemistä asian kanssa).

Näin siis Raamattu. Silfverberg oli epäonnekseen saarnassaan samaa mieltä Jumalan Sanan kanssa ja näin loukkasi homoseksuaaleja. Joku voisi ajatella, että kyseessä on teologinen no-brainer, mutta viime vuodet ovat opettaneet, että kirkon tuomiokapituleilta voi odottaa mitä tahansa. Siinä toivossa ilmeisesti kantelukin on tehty. Mikäpä olisikaan irvokkaampaa maailman silmissä kuin se, että kirkko kieltää itseltään synnin kutsumisen synniksi.

Lue lisää...