Selvä suunta

Kirkon tiedotuskeskuksen eilen (14.5.2012) julkaiseman tiedotteen mukaan "suomalaiset haluavat Suvivirren edelleen kevätjuhliinsa". Kirkon tutkimuskeskuksen tekemässä tutkimuksessa nimittäin selvisi, että viisi kuudesta suomalaisesta haluaa pitää tästä kulttuuriperinteestä kiinni. Tiedotuskeskukselle tuttuun tapaan tutkimuksen keskeisin tulos ei kuitenkaan löydy tiedotteen positiivisesta otsikosta. Samassa tutkimuksessa kun kävi myös ilmi, että kristinuskon Jumalaan uskovien suomalaisten osuus on neljässä vuodessa (!) laskenut 10 prosenttiyksikköä ja on nyt 27%.

Vastaavanlaista laskua havaittiin myös suomalaisten suhtautumisessa keskeisiin kristillisiin oppeihin. Esim. Jeesusta piti Jumalan Poikana vuonna 2007 vielä 63%, mutta nyt luku oli laskenut 41%:iin. Samansuuntaisia, yli 20 prosenttiyksikön notkahduksia oli kaikkien muidenkin opinkappaleiden kohdalla.

Tutkimuksen ainoa selkeästi kasvanut ryhmä olivat ne, jotka uskovat ettei Jumalaa ole. Heitä on nyt 21% kansasta, mikä on kaikkien aikojen ennätys. Kaikki merkit viittaavat siis vahvasti siihen, että Suomi jälkikristillistyy kovempaa vauhtia kuin on osattu odottaa.

Kristinuskon julkikuvasta Suomessa vastaava ev.lut. kirkko on nyt siinä tilanteessa, että ns. "tarttis tehrä jotain" - eikä yön yli nukkuminen tai kahvin juominen enää auta. Jos suurin osa kirkon jäsenistä uskoo muuhun kuin kristinuskon Jumalaan - ja osa on peräti ateisteja - niin tarvitaan muutakin kuin kasteen armoa, että tilanne muuttuu. Tähän mennessä on toki kokeiltu mm. homoliikkeen kosiskelua ja Raamattu-uskollisten ainesten ajamista joko kirkosta ulos tai ainakin omiin jumalanpalvelusyhteisöihinsä, mutta nämäkään toimet eivät ole oikein toimineet.

Jos kirkon johdosta löytyisi nyt vastuullisia päättäjiä, niin kirkon toimintastrategiaa tultaisiin näiden realiteettien valossa muuttamaan niin, että kirkko tunnustaa elävänsä lähetystilanteessa ja rupeaa aktiivisesti tavoittamaan vähintäinkin tuota kolmea neljäsosaa kansasta, joka ei usko Jumalaan. Mutta tällä hetkellä näyttää ikävästi siltä, että Kreikan selviytyminen omasta velkakriisistään ennen juhannusta on huomattavasti todennäköisempää kuin se, että kirkkolaiva muuttaisi kurssiaan tulevina vuosina parempaan suuntaan.

Lue lisää...

Monikasvoinen kirkko

Kirkon tutkimuskeskus on hiljattain julkaissut kirkon nelivuotiskertomuksen Monikasvoinen kirkko. Tutkimuskeskuksen omassa tiedotteessa korostettiin ensi sijassa sitä, että suomalaisten "luottamus kirkkoon on vahvistunut". Kirkon tilasta kiinnostuneen kannattaa jälleen kerran tutustua raporttiin lähemmin eikä tyytyä vain viralliseen tiivistelmään.

Kertomus on pitkä ja sisältää paljon mielenkiintoista tietoa suomalaisista, joista 81,7 prosenttia kuului vuoden 2007 lopussa evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Tästä huolimatta suomalaisten suhtautuminen erilaisiin uskonnollisiin liikkeisiin yllättää. Suomalaiset suhtautuvat esim. buddhalaisuuten positiivisemmin kuin mm. juutalaisuuteen tai vaikkapa Suomen Vapaakirkkoon. Hieman huonommassa maineessa on helluntailaisuus, johon on vain yhden prosenttiyksikön verran enemmän myönteisesti suhtautuvia kuin seuraavana tulevaan hindulaisuuteen. Jos puolestaan lasketaan kielteisesti suhtautuvien määrää, niin hindulaisuutta ei pidetä lainkaan niin kielteisenä asiana kuin esim. helluntailaisuutta, joka on melkein tasoissa Krishna-liikkeen, Kabbalan ja Wiccan kanssa.

Sen sijaan huomattavasti negatiivisemmin suhtaudutaan karismaattisuuteen, jota 41% suomalaisista pitää kielteisenä. Kristillisistä liikkeistä huonommin Suomessa pärjää ainoastaan lestadiolaisuus, jonka 48% kansasta näkee negatiivisessa valossa. Syyksi arvellaan, että moraalinen rima esim. lestadiolaisten ja karismaattisten kristittyjen parissa on keskimääräistä korkeammalla, mikä koetaan riviluterilaisten parissa ahdistavana.

Tässä muita valittuja paloja raportin ensimmäisestä luvusta, jossa käsitellään erityisesti suomalaisten uskonnollisuutta:

• Julkisessa uskonnollisuudessa suomalaiset ovat maailmanlaajuisesti vähiten aktiivisten joukossa. Viikottain jumalanpalvelukseen tai vastaavaan tilaisuuteen osallistuu suomalaisista n. 6%, joista 2/3 on kirkon jäseniä ja loput vapaita kristittyjä tai Jehovan todistajia (luterilaisen kirkon pääjumalanpalvelukseen osallistuu 1,9% kirkon väkiluvusta). Erilaiset seurakunnan pienryhmät ja piirit vetävät enemmän väkeä, sillä niihin osallistuu peräti 9% suomalaisista. Jos seurakunnan eri tilaisuuksien (jumalanpalvelukset, konsertit, ihmissuhdekurssit, jne.) sisällön saisi itse päättää eikä oma aikataulu olisi esteenä, peräti 10% suomalaisista olisi kiinnostunut osallistumaan uskonnolliseen - ei siis pelkästään ev.lut. kirkon järjestämään - tilaisuuteen viikottain.


• Kun kysyttiin, miksi kirkon tilaisuudet eivät kiinnosta, 68% ilmoitti haluavansa hoitaa jumalasuhdettaan mieluummin yksityisesti ilman kirkkoa. Lähes kolmasosa ilmoitti lisäksi, ettei seurakunnan toiminta yksinkertaisesti kiinnosta, ja toinen mokoma ilmoitti kiinnostamattomuuden vaikuttavan asiaan ainakin jonkin verran. Kaiken kaikkiaan 46% koki hengellisen elämän itselleen vieraaksi. Liiasta ahdasmielisyydestä kirkkoa syytti 39% ja liiasta vapaamielisyydestä 15%.


• Hieman yllättäen uudestisyntyneenä kristittynä itseään piti vain 5% vastanneista, vaikka Seurakunnan kasvu ry:n hiljattain tekemän tutkimuksen mukaan (ks. aiempi postaus) uudestisyntyneitä kristittyjä olisi Suomessa peräti 10%. Vain 78% suomalaisista kielsi olevansa uudestisyntyneitä kristittyjä, joten liekö jäljelle jääneiden 17% joukossa sellaisia, joiden vastaus vaihtelee tutkimuksesta toiseen?


• Kirkko sai suomalaisilta yleisarvosanan 7½. Tyytyväisiä oltiin erityisesti kirkollisten toimitusten hoitoon. Noin 90% pitääkin tärkeimpinä syinä kirkkoon kuulumiselleen mahdollisuutta saada kirkkohäät, tulla haudatuksi kirkon toimesta, päästä kummiksi tai saada oma lapsensa kastetuksi.

Nelivuotiskertomuksen johdannossa sanotaan, että sen "tarkoitus on tarjota kirkon tilanteen ja kehityssuuntien kuvaus ja analyysi, jonka pohjalta on mahdollista tehdä päätöksiä kirkon tulevaisuudensuunnitelmiksi". On mielenkiintoista nähdä, millaisia johtopäätöksiä ylläolevien faktojen perusteella tehdään. Tässä muutama ehdotus:

1) Pienryhmät yms. vetävät käytännössä selvästi paremmin väkeä kuin muodolliset isommat tilaisuudet. Tämä ei ole uhka vaan mahdollisuus, joten pienryhmätoimintaan kannattaisi satsata kunnolla.

2) Nykyisellään maksimissaan vain 10% on halukas osallistumaan seurakunnan tilaisuuksiin, vaikka ne saisi räätälöidä oman mielensä mukaiseksi, ja silloinkin eri ihmisten mieltymykset menisivät usein pahasti ristiin. Suuren yleisön kosiskelu ei siis ideaalitapauksessakaan johda tilanteen kohenemiseen, joten paukkuja ei kannata kovin paljoa tuhlata kosmeettisiin muutoksiin tai sanoman vesittämiseen.

3) Kirkon raamatullinen missio tehdä opetuslapsia on suurimmaksi osaksi epäonnistunut. Suurin osa ihmisistä ei ole kiinnostunut kirkosta, sen toiminnasta tai hengellisestä elämästä ylipäätään, ja vain 5% koko kansasta pitää itseään uudestistynyneenä. On hienoa, että kasuaalitoimitukset ovat suosittua ja että ihmiset kuuluvat niiden takia kirkkoon. Toisaalta pitäisi olla itsestään selvää, että käytännössä ne ovat täysin toissijaisia asioita sen rinnalla, mitä Raamatussa opetetaan seurakunnan tehtävästä.

Voitaisiinko jo pikkuhiljaa lakata onnittelemasta itseämme siitä, että olemme onnistuneet siivilöimään hyttysiä - ja alkaa kiinnittämään huomiota niihin kameleihin, joita koko ajan nielemme?

Lue lisää...

Kiusallinen tulos

Viikko sitten julkaistiin ensimmäisiä tuloksia kolmannesta Seurakunnan kasvu ry:n järjestämästä kristinuskoa Suomessa käsittelevästä tutkimuksesta. Tutkimuksen keskeisimpään kysymykseen, "Oletko uudestisyntynyt kristitty, jolla on henkilökohtainen suhde Jeesukseen?", vastasi myöntävästi 10%. Tämä tulos on kiusallinen monellakin tapaa.

Tulosta on ainakin joidenkin vapaiden kristittyjen parissa hämmästelty siksi, että se on niin hyvä. Arviot suomalaisten uskovien määrästä liikkuvat yleensä 3-5% tienoilla, joka kuitenkin vastannee paremmin aktiivisten kristittyjen määrää. Gallupin tulos on siis eräänlainen näpäytys niille vapaiden suuntien edustajille, joiden mielestä luterilaisten keskuudesta ei juurikaan löydy uskoa.

Mutta tulos on kiusallinen myös luterilaiselle kirkolle. Sen oman tutkimuskeskuksen tekemien tutkimusten kysymykset on yleensä aseteltu niin, että suomalaisten kristillisyydestä saadaan selkeästi positiivisempi kuva. Toisaalta tietysti voidaan ajatella, että on hyödytöntä kysyä ihmisten uudestisyntymisestä, koska kirkon virallisen opin mukaan jokainen lapsi uudestisyntyy kasteessa. Ongelmaksi ei tällöin nähdä uudestisyntymättömyyttä vaan se, että ihminen ei vain tiedä sitä tai ei elä sen mukaan. Koska kirkon teologista pohjaa ei voida muuttaa, on korjaavia toimia pyritty ohjaamaan pääsääntöisesti tämän jälkimmäisen ongelman ratkaisuun.

Tutkimusraportin lopullinen versio ilmestyy myöhemmin tänä vuonna. Siinä tullaan huomioimaan myös eri kristillisten järjestöjen ja kirkkokuntien palaute, jotta raportista tulisi mahdollisimman laadukas. Tutkimuksen otos (n. 1400), tekijä (TNS Gallup) ja tekotapa ovat sinänsä täysin normaaleja ja päteviä, mutta tulosten tulkinnasta voi luonnollisesti olla erilaisia näkemyksiä.

Toivotaan, että kiusallisesta tuloksesta huolimatta tutkimus noteerataan mahdollisimman laajasti ja että siihen reagoidaan oikealla tavalla myös kirkon piirissä. Epämiellyttävistä asioista vaikeneminen ei ole kenenkään etu - eikä varsinkaan niiden, jotka ovat matkalla helvettiin.


Päivitys 16.10.:

Tutkimuksen tulos oli juuri niin kiusallinen kuin saattoi ounastellakin. Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimusassistentti Jussi Sohlberg hyökkää Kotimaa-lehden jutussa "teologisesti latautunutta ja ongelmallista" kysymyksenasettelua vastaan. Hänen mukaansa esim. "aktiivikörteistä" moni vastaisi kieltävästi, jos heiltä kysyttäisiin, onko heillä henkilökohtainen suhde Jeesukseen. Tarkempia tuloksia kuin tällaiset ratkaisukristillisyyden mittaukset antavat Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimukset, joiden mukaan "31 prosenttia suomalaisista pitää itseään uskovana, 15 prosenttia uskovaisena ja 68 prosenttia kristittynä".

Niinpä niin. Sohlbergille ei kelpaa Raamatun näkemys siitä, mikä on kristitty, vaan mittanuoraksi kaivetaan aktiivikörtti - ja sitten syytetään kysymyksenasettelua "teologisesti latautuneeksi". Jos vaihtoehtoina on joko kirkon perustan kyseenalaistaminen tai kristityn määritelmän muuttaminen, niin lienee selvää, kumpi valitaan. Suomalaisten uskosta ollaan kyllä iloisia, mutta ei välitetä siitä, että uskon kohteena ei välttämättä ole Raamatun Jumala eikä Jeesus kuulu kuvioon millään tavalla.

Kaikesta päätellen Seurakunnan kasvu ry:n tutkimus ei siis päässyt häiritsemään ainakaan Kirkon tutkimuskeskuksen unta, mutta toivottavasti muilla tahoilla aletaan pikkuhiljaa heräillä.

Lue lisää...

Yli ymmärryksen

Maailma seuraa jälleen ihmeissään Venäjän lähestyviä vaaleja ja Putinin otteita oman aseman varmistamiseksi. Poliittisilla toimittajilla on vaikeuksia ymmärtää, miten maan johto voi toimia niin härskisti kuin se toimii. Vielä yllättävämpää on se, että monet tavalliset kansalaiset hyväksyvät tämän venäläisen "demokratian".

Minä seuraan vähintään yhtä ihmeissäni kirkon sisällä käytävää keskustelua ja sitä, miten se toimii, mihin se on menossa, ja millaista sen "raamatullisuus" on.

Tuoretta ihmettelyn aihetta (homokeskustelu ei ihmetytä lainkaan, vaan sitä on jo odotettu monta vuotta) antoi viime viikolla julkaistu Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimus, joka analysoi suomalaisten suhtautumista uskontoon.

Tutkimuksen mielenkiintoisimpia tuloksia olivat suomalaisten suhtautuminen uskonnollisten oppien totuuteen ja suomalaisten käsitys omasta uskonnollisuudestaan.

• 37% oli sitä mieltä, että uskontojen totuudellisuutta ei voi vertailla, eli ei ole mahdollista sanoa, onko esim. kristinuskossa enemmän totta tai oikeaa kuin islamissa.


• 23% piti kaikkia uskontoja yhtä tosina, eli kaikki opettavat pohjimmiltaan samaa asiaa.


• 15% oli sitä mieltä, että kaikki uskonnot perustuvat epätosiin uskomuksiin, mutta niistä voi silti löytyä tärkeitä inhimillisiä arvoja.


• 4% oli sitä mieltä, kaikki uskonnot perustuvat epätosiin uskomuksiin, mutta ovat sen lisäksi vielä ihmisille haitallisia.

Siis 79% suomalaisista - eli vähintään 75% kirkon jäsenistä - ei pidä kristinuskoa sen oikeampana tai todempana kuin muitakaan uskontoja.

Loput jakautuvat kahteen ryhmään: 15% piti yhtä uskontoa (ei siis välttämättä kristinuskoa) muita parempana, vaikka muissakin on jossain määrin totuutta, ja 6% piti vain yhtä uskontoa totuudelle perustuvana. Kun vielä muistetaan, että Suomessa on muitakin vakaumuksellisia uskonnonharjoittajia kuin luterilaiset, niin todelliset luvut ovat kirkon jäsenten osalta vieläkin pienempiä.

Entä mitä tutkimus kertoo suomalaisten uskonnollisesta identiteetistä? 68% näkee itsensä kristittynä - ja sehän on hyvä asia, eikö niin? Valitettavasti ei, mikäli lukua verrataan muihin tarjolla olleisiin vaihtoehtoihin. Esim. vain 6% kertoi olevansa uudestisyntyneitä kristittyjä. Vastaavasti 78% tiesi, että ei ole uudestisyntynyt, ja loput olivat epävarmoja siitä, ovatko uskossa vai ei. Luvut korreloivat yllättävän hyvin sen kanssa, miten uskontoon suhtaudutaan.

Tutkimuksen tulokset eivät yllättäneet. Sen sijaan täysin käsittämätöntä on, kuinka evankelis-luterilaisen kirkon johdolle on tärkeämpää yhteiskunnallinen salonkikelpoisuus ja verorahat kuin se, että vain pieni osa kirkon jäsenistä uskoo siihen, mitä varten kirkko yleensä on olemassa.

Lähes yhtä käsittämätöntä on, että Raamatun vakavasti ottavat, uudestisyntyneet luterilaiset kuvittelevat, että kirkko jotenkin jatkossa muuttaisi suuntaansa ja palaisi noudattamaan sitä Raamattua, jonka sanomasta ja opetuksista se on jo aikaa sitten irtaantunut.

Kirkon linjanvetoja ja sen johdon toimintaa seuratessa rajan itäpuolen hulluudet alkavat äkkiä näyttää hyvinkin mielekkäiltä. Saavutetusta valta-asemasta ja kansan suosiosta täytyy pitää kiinni, vaikka kovallakin kädellä. Jo ylipappi Kaifas ymmärsi, että on parempi raivata muutama toisinajattelija pois tieltä kuin että koko kansa hukkuu. Kristuksen todellinen kirkko ei tietenkään tähän kaadu, mutta kuinka käy Suomen luterilaiselle kirkkoveneelle, jossa alkaa olla vettä enemmän sisä- kuin ulkopuolella?

Lue lisää...

Kirkon etu?

Pari viikkoa sitten ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä oli eläkkeelle jääneen Raija Sollamon haastattelu, joka on puhuttanut jo Sana-lehdessä ja parillakin blogilla. Tässä ei ole tarpeen toistaa jo muiden tekemiä hyviä huomioita, mutta jotain ajattelin samasta artikkelista vielä minäkin sanoa.

Sollamo antaa ymmärtää, että "on lopulta kirkon etu", mikäli eksegetiikan opetus säilyy teologisilla tiedekunnilla (eli käytännössä Helsingin teologisen tiedekunnan eksegeeteillä). Niiden rinnalla Suomen Teologinen Instituutti ja muut vastaavat yritykset haastaa valtaa pitävän joukon eksegeettinen monopoli ovat vaarallisia, koska "jotkut opiskelijat eivät opi ajattelemaan" joistain asioista (esim. naispappeus tai homoseksuaalisuus) samalla tavalla kuin Sollamo ja kumppanit.

Artikkeliin sisältyy paljonkin kommentoimisen arvoista, mutta mielenkiintoista on jälleen se, kuinka vankasti suomalainen eksegeetti uskoo omaan osaamiseensa. Suomessa voi turvallisesti uskotella olevansa teologisen osaamisen ja tutkimuksen kärjessä, vaikka maailmalla suomalaista UT:n ja VT:n tutkimusta pidetään - jos siitä yleensä on kuultu - lähinnä ajastaan jäljessä olevana historiallis-kriittisenä kuriositeettina. Kun vaihtoehtoiset teologiset lähestymistavat, metodit ja instituutiot on maasta joko eliminoitu tai demonisoitu, ei ole ketään, joka katsoisi bluffin. Jäljellä on vain omia poikia ja tyttöjä, jotka laulavat sen laitoksen lauluja jonka leipää syövät.

Akateeminen ja oikealla tavalla kriittinen Raamatun tutkiminen on tervetullutta ja varmasti kirkollekin eduksi, mutta Sollamon edustaman "kriittisen raamatuntutkimuksen" hedelmä on jo kirkossa nähty ja (toivottavasti) huonoksi havaittu. Nyt olisi jo aika jonkun dekonstruoida tämä teologinen valtarakennelma.

Lue lisää...

Kuka on minun lähimmäiseni?

Kotimaa-lehti kirjoitti numerossa 37 (13.9.2007) World Values -arvokartoituksen tuloksista otsikolla "Suomalaisten uskonnollisuus näkyy suvaitsevaisuudessa". Samasta aiheesta löytyy myös Kirkon tiedotuskeskuksen uutinen. Muiden tutkimustulosten tapaan tässäkin tutkimuksessa on mielenkiintoista se, mitä raportoidaan ja mitä ei raportoida, mutta löytyypä raportoiduista "faktoistakin" jotain silmiinpistävää.

World Values -tutkimusten data on tarjolla netissä, mutta se ei valitettavasti vielä sisällä viimeisimmän "aallon" lukuja. Edellisten vuosien data toki kertoo paljon kaikenlaista mukavaa ja antaa samalla viitteitä siitä, kuinka luotettavia vertailut esim. luterilaisten ja ei-luterilaisten välillä ovat.

Yllättäviin tuloksiin ei kuulu esim. se, että usko yhteen j/Jumalaan on vähentynyt - nyt vain 47% koko kansasta uskoo yhteen j/Jumalaan, olipa kyseessä mikä tahansa j/Jumala. (Ja kun kirkkoon kuitenkin kuuluu 82% kansasta, niin jokainen voi itse tehdä omat johtopäätöksensä.)

Yllättävää ei ollut sekään, että kaikista suomalaisista uskonnollisiin tilaisuuksiin vähintään kerran kuussa osallistuu vain 14%. (Olisi ollut kiva nähdä, mistä uskonnollisista yhdyskunnista nuo 14% tulevat, mutta jostain syystä tämänkaltaisia tietoja harvemmin kerrotaan suurelle yleisölle.)

Sen sijaan yllättävää oli se, että muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin kuin ev.lut. kirkkoon kuulumattomat ovat kaikkein haluttomimpia saamaan naapureikseen juuri senkaltaisia ihmisiä, joiden parissa Jeesus eniten liikkui ja jotka kaikkein kipeimmin tiesivät tarvitsevansa evankeliumia: narkkarit, alkoholistit, maahanmuuttajat, homoseksuaalit, avoparit, eri rotuun/kieleen/uskontoon kuuluvat ihmiset, yms. yhteiskunnalliset marginaaliryhmät.

Tarkemmat tiedot otoksesta tulevat varmaan jossain vaiheessa nettiinkin näkyville, mutta toivon totisesti, että tuossa joukossa on uudestisyntyneiden uskovien määrä todella pieni. Suomalaisten uskonnollisuuden tulisi ainakin kristittyjen kohdalla näkyä ihan muussa kuin suvaitsemattomuudessa (pace Nahkurin orsi).

Lue lisää...

Ovensuukyselyiden tuloksia

Kaikki tietävät, että ev.lut. kirkon jäsenmäärä laskee joka vuosi. Samoin lienee selvää, että suurin osa eronneista ei koskaan ole kuulunut aktiivisiin kirkossakävijöihin, vaan on ollut seurakunnan jäsenenä vain paperilla. Mutta osa lähtijöistä on ehkä vuosien ajan käynyt säännöllisesti kirkossa. Mikä saa tällaiset ihmiset lähtemään - opilliset näkemyserot, ihmissuhdeongelmat, uskosta luopuminen vai jokin muu syy?

En tiedä, onko Suomessa koskaan suoritettu mitään kattavia ovensuukyselyitä niiden parissa, jotka lähtevät yhdestä kirkosta eivätkä liity mihinkään toiseen kirkkoon. Voisi kuitenkin kuvitella, että aiheesta on väännetty ainakin muutama gradu, sillä sen verran tärkeää tietoa noilla lähtijöillä on eittämättä annettavana. Eri asia sitten on, haluavatko seurakuntien paimenet kuulla, miksi heidän lampaansa halusivat jättää heidät.

Anglosaksisessa maailmassa asiasta on tehty useita tutkimuksia. Tutustuin muutaman 90-luvulla tehdyn tutkimuksen tuloksiin, jotka olivat yllättävän mielenkiintoisia. Uuden-Seelannin, USAn tai vaikkapa Englannin tulokset eivät tietenkään ole sellaisinaan siirrettävissä Suomeen, mutta epäilen, että samanlaisia löydöksiä tulisi kotimaisissakin tutkimuksissa. Osa alla olevista havainnoista tuntuu sopivan erityisesti luterilaiseen kontekstiin, kun osasta olisi vapaiden suuntienkin edustajilla opittavaa:

• Yhden tutkimuksen mukaan suurimmat syyt kirkon (suurin osa vastanneista oli kuulunut ns. perinteisiin kirkkokuntiin, mutta mukana oli muitakin) jättämiseen olivat se, että se koettiin täysin irrelevantiksi jokapäiväisen elämän suhteen (34% vastanneista), sekä se, että kirkkoa (=jumalanpalvelukset?) pidettiin tylsänä (34% vastanneista).


• Toisen tutkimuksen mukaan kirkon jättäneistä aktiivisista kristityistä 43% oli kokenut, että he paloivat loppuun erilaisten vastuiden, velvollisuuksien ja toimintamuotojen kuluttamina.


• Yhtenä tärkeänä syynä lähtemiseen esitettiin se, että seurakunta ei ollut mitenkään lämmin tai vastaanottavainen ja että lähtijä koki itsensä seurakunnassa ulkopuoliseksi tai joukkoon kuulumattomaksi (toisessa tutkimuksessa 29% haastatelluista, toisessa 46%).

Yllättävää oli se, mitä löytyi harvinaisimpien lähtösyiden joukosta:

• 7% koki syystä tai toisesta pettyneensä Jumalaan.
• 4% oli sitä mieltä, että muut kirkossakävijät ovat tekopyhiä.
• 3% oli menettänyt uskonsa.
• 2% ei pitänyt seurakunnan senhetkisestä jumalanpalvelus/ylistystyylistä.
• Vain muutama vastaaja koki, että syynä kirkosta lähtemiseen oli se, että kirkon oppi oli muuttunut tai että heillä oli älyllisiä/teologisia vaikeuksia Raamatun tai kirkon opin kanssa.

Näissä luvuissa ei siis ole huomioitu niitä, jotka syystä tai toisesta vaihtoivat toiseen kirkko/seurakuntaan, joten niiden pohjalta on huono tehdä ennusteita jonkun yksittäisen seurakunnan suhteen. Toisaalta ne antavat viitteitä siitä, mikä on koko organisoidun kristillisyyden kannalta pahinta, mitä kirkossakävijälle voi tarjota: tylsä ja/tai jokapäiväisen elämän suhteen irrelevantti seurakunnan jumalanpalvelus/kokoontuminen; kylmä tai sisäänlämpiävä seurakunta; ja aktiivisten vastuunkantajien polttaminen loppuun.

On myös hyvä nähdä, että esim. opilliset kiistat harvemmin ajavat ketään pois Jeesuksen yhteydestä, vaikka seurakunta saattaakin vaihtua. Tämä on hyviä uutisia kaikille niille, jotka ovat enemmän kiinnostuneita Jumalan valtakunnasta kuin jonkun yksittäisen kirkkokunnan valtakunnasta.

Lue lisää...

Hyviä ja huonoja uutisia

Kirkon tiedotuskeskuksen julkaiseman tuoreen uutisen perusteella näyttäisi siltä, että kirkolla on syytä pieneen juhlaan: viime vuonna kirkkoon liittyi 10 700 henkeä, mikä on 11,9% enemmän kuin vuonna 2005 (9 559).

Toisaalta samassa tiedotteessa tuli myös huonot uutiset: kirkosta erosi 33 823 henkeä, kun edellisenä vuonna eronneiden määrä oli vain 33 043. Vaikka nettomenetys olikin pienempi kuin viime vuonna, kirkon jäsenmäärän pieneneminen yli 23 000 hengellä vuosittain ei vieläkään ole hyvä merkki. Kaiken lisäksi suurin osa lähtijöistä on nuoria aikuisia, jolloin on odotettavissa, että myös kastettujen määrä alkaa pienellä viiveellä selvästi laskea.

Vai olisiko tämä sittenkin pitkällä tähtäimellä hyvä merkki? Mitä tapahtuisi, jos kirkkoon jäisivät jäljelle vain ne, jotka uskovat Jumalaan, seuraavat Jeesusta Herranaan, pitävät Raamattua Jumalan Sanana ja elävät Pyhän Hengen täyteydessä uskoaan todeksi? Kerrassaan pelottava ajatus - ainakin sielunvihollisen mielestä.

Lue lisää...

Mahdollinen skenaario

Eräässä toisessa blogissa kirjoittaja pohtii samaa sukupuolta olevien parien siunaamista ja pelkää sitä mahdollisuutta, että Suomen ev.lut. kirkko seuraisi Ruotsin esimerkkiä. Minusta kyseessä ei kuitenkaan ole tapahtuma, jonka kohdalla kannattaa enää puhua mistään todennäköisyydestä. Tässäkin asiassa Suomi seuraa aivan varmasti Ruotsin perässä, n. 10+ vuoden viiveellä, mikäli kehitys ev.lut. kirkossa jatkuu nykyisellään.

Mitkä ovat nämä kehitystrendit, jotka antavat aihetta tällaiseen pessimismiin? Yhtä näistä on blogissaan hyvin ansiokkaasti ruotinut Timo Koivisto. Jos yksi Suomen johtavia teologisia ajattelijoita ja yli 30 vuotta kirkkomme työntekijöitä ja hengellisiä johtajia kouluttamassa ollut Heikki Räisänen ei usko kristinuskon ydintotuuksiin, niin sillä on toki ollut oma vaikutuksensa (kuten kaikki Helsingissä teologiaa opiskelleet tietävät).

Toinen mielenkiintoinen trendi on muutos kirkon työntekijöissä. Siteerasin jo aikaisemmissa kirjoituksissani ("Mitä Henki sanoo seurakunnille" ja "'Papit ja kanttorit jaksavat työssään aiempaa paremmin'") Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimusta, jonka mukaan 38% papeista olisi valmis tarjoamaan kirkollisen siunauksen homopareille. Sukupuolen mukaan jaettuna tähän olisi valmis 53% naispapeista, mutta vain 29% miespapeista. Kun lisäksi piispa Vikströmin Kotimaa-lehdessä (23.11.) esittämän arvion mukaan "10-20 vuoden kuluttua pappisvirka on kirkossamme valtaosaltaan naisvirka", niin you do the math, kuten kolmannella kotimaisella tavataan sanoa.

Näiden faktojen valossa näyttää pahasti siltä, että kyllä tässä Ruotsin perässä mennään.

Lue lisää...

"Joka vitsaa säästää..."

Lasten ruumiillinen kurittaminen on ollut viime aikoina usein esillä lehdissä. Helsingin Sanomien (18.10.) mukaan suomalaisten asenteet ovat lyhyessä ajassa muuttuneet selvästi kielteisimmiksi. Siinä missä vielä touko-kesäkuussa Taloustutkimuksen tekemässä kyselyssä n. 33% tutkituista (N=1006) hyväksyi ruumiillisen kurituksen, tässä kuussa puhelimitse tehdyn uuden tutkimuksen mukaan vain enää 11% vastanneista hyväksyi sen.

Mielenkiintoinen sen sijaan on Iltalehden syyskuun lopussa suorittama kysely, johon pystyi periaatteessa vastaamaan anonyymisti. Sen mukaan kysymykseen "hyväksytkö lasten kurittamisen kasvatuskeinona" vastasi 72% (N=4036) "kyllä" (kysymyksen asiayhteys ja artikkelin vieressä ollut faktalaatikko antoivat ymmärtää, että "kuritus"="ruumiillinen kuritus"). Kun lisäksi ottaa huomioon, että otos on iso ja että verkko-Iltalehden lukijoissa on todennäköisesti aika vähän ikääntyneitä eli niitä, jotka suhtautuvat kaikkein myönteisimmin kuritukseen, voidaan tulosta pitää merkittävänä. Se puolestaan herättää kysymyksen siitä, heittelevätkö suomalaisten mielipiteet noin rajusti kuukaudesta toiseen vai riippuuko tutkimuksen tulos siitä, saako siihen vastata täysin anonyymisti vai ei. (Tietenkin on myös mahdollista, että bittinikkarit ovat peukaloineet tulosta.)

Pahoinpitelyiden ja väkivallan ehkäiseminen on ilman muuta kannatettava asia, mutta kaikki vanhemmat eivät selvästikään yhdy siihen näkemykseen, että esim. tarvittaessa voimakas 4-vuotiaan kädestä kiinni pitäminen on täysin verrattavissa siihen, että alle vuoden ikäinen lapsi hakataan sairaalakuntoon. Nostan hattua myös kaikille niille pienten lasten vanhemmille, joiden lapset ymmärtävät fiksua keskustelua ja perusteluja jo alle vuoden ikäisestä ja osaavat niiden ansiosta aina toimia rauhallisesti ja hillitysti.

Oli miten oli, tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, mihin tämä Suomen valitsema linja johtaa pitkällä tähtäimellä. Suurimman osan ihmiskunnan historiaa lapset ja vanhemmat on nimittäin nähty esim. kasvatuksessa eriarvoisiksi niin, että aikuinen sanelee pelisäännöt ja lapsi tottelee. Jos lapsi ei tottele tai osoita kunnioitusta vanhempia kohtaan, on vanhemmilla yleensä ollut käytössään lapsen ikään ja tilanteeseen sopivia sanktioita, jotka ovat auttaneet lasta toivottuun suuntaan.

Mutta näistä toimintatavoista ollaan nyt siis luopumassa, Suomi ensimmäisten joukossa. Laki on ollut voimassa 22 vuotta ja seurauksena on ollut... lasten ja nuorten kasvava kunnioitus vanhempia ihmisiä ja auktoriteetteja kohtaan? Vanhempien lisääntynyt kokemus siitä, että keinoja lasten kasvatukseen on riittävästi? Yleinen lasten hyvinvointi ja lisääntynyt yhteys perheenjäsenten kesken? Jos tuhansia vuosia kaikissa kulttuureissa käytössä ollut kasvatuksen apuväline julistetaan laittomaksi, niin muutoksen hyvistä puolista 22 vuoden jälkeen lienee runsaasti tutkimustuloksia.

Seuraavaksi voisi poliisilta poistaa kaikki aseet ja vankilarangaistuksistakin voitaisiin pitemmällä tähtäimellä luopua (tähän ei tosin lienekään enää pitkä matka, kun elinkautinenkin on vain 16 vuotta). Eihän tällaisia ihmisarvoa alentavia menetelmiä voi olla käytössä silloin, kun kyseessä on aikuiset ihmiset. Kyllä fiksujen poliisien ja tuomareiden pitäisi pystyä perustelemaan rikolliselle, miksi rikos ei kannata tai miksi pahaa ei saa tehdä. Jos kerran parivuotias lapsi ymmärtää järkevän keskustelun perusteella oman parhaansa ja oikean toiminnan, niin sitä enemmän siihen kykenee myös aikuinen ihminen. Ei kai asia voi mitenkään olla niin, että vain lakiin liittyvät sanktiot estävät joitakin ihmisiä toimimasta väärin?

Lue lisää...

Apua kirkolta?

Edellisessäkin postauksessa mainittu tutkimus pitää sisällään vielä muitakin mielenkiintoisia tietoja pappien näkemyksistä. Esim. 22% papeista on pappina "ennen muuta toimeentulon takia". Toisaalta 88% kertoo olevansa työssään siksi, että he kokevat Jumalan kutsuneen heidät siihen. Täytyykö tämä ymmärtää niin, että 10% papeista päätyy työhönsä alunperin Jumalan kutsusta, mutta pysyy siinä vain rahan takia?

Tutkimuksessa kysyttiin myös sitä, minkälaista hengellisen elämän tukea ja ohjausta pappi itse kaipaisi kirkolta. Vastauksista löytyy mm. seuraavaa: 65% kaipaisi yleisen hengellisen elämän tukemista, 56% kaipaisi kirkon innostavan Raamatun tutkisteluun, 46% kaipaisi kirkon tukea rukouksiinsa, ja 9% kaipaisi kirkolta itselleen selkeitä elämänohjeita.

Jälleen riittää taviksella ihmettelemistä. Jos seurakunnan paimenet ovat hengellisesti tällaisessa jamassa, eikä kirkoltakaan (piispat? teologit? muut papit? seurakuntalaiset?) tule kaivattua tukea ja ohjausta, niin missä oikein mennään? Mitä toivoa on meillä tavallisilla seurakuntalaisilla saada apua näissä asioissa, jotta pysyisimme hengellisessä elämässämme oikeilla raiteilla? Kaiken huipuksi sellaisia pappeja, jotka tällaista apua ihmisille tarjoavat, ollaan oikein tuomiokapitulin kera savustamassa ulos kirkosta.

Herra, kuinka kauan?

Lue lisää...

"Papit ja kanttorit jaksavat työssään aiempaa paremmin"

Viittasin jo aikaisemmassa postauksessa siihen, että papiston suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on lyhyessä ajassa muuttunut selvästi myönteisemmäksi. Tämä näkyy mm. siinä, että yhteensä 38% prosenttia papeista antaisi kirkon siunauksen samaa sukupuolta olevien parisuhteille.

Saman Kirkon tutkimuskeskuksen tekemän tutkimuksen mukaan 36% papeista - siis melkein sama joukko kuin edellä - olisi valmis myös vihkimään papiksi avoimessa ja aktiivisessa homo- tai lesbosuhteessa elävän henkilön.

Näitä lukuja voi tulkita monin tavoin, mutta tässä yksi tulkinta: nuo 36% ovat ainakin rehellisiä, johdonmukaisia ja raamatullisia lähtiessään siitä, että seurakunnan paimenille pätevät samat moraaliset standardit kuin muillekin seurakuntalaisille. Tai sama asia kääntäen: seurakunnan paimenten tulee toki olla esimerkillisiä, mutta missään ei sanota, että seurakunnan jäsenistä muilla kuin paimenilla olisi lupa elää synnissä. Ei ole olemassa kahta kategoriaa, super-kristityt ja tavalliset kristityt, vaan jokainen Jumalan oma on kutsuttu yhtä lailla vaeltamaan Jumalan Sanan mukaisesti.

(Ai mitenkö tämän postauksen otsikko liittyy koko aiheeseen? Se on Kirkon tiedotuskeskuksen näkemys siitä, mikä yllä mainitussa tutkimuksessa oli merkittävintä.)

Lue lisää...

"Nuoret uskovat Jumalaan"

Taas on ev.lut. kirkolla aihetta juhlaan, ainakin jos on viimeaikaisia otsikoita uskominen. Näin esim. Seppo Simola helsinkiläisen Kirkko & Kaupunki -lehden pääkirjoituksessa:

Viime viikolla julkistetun nuorisobarometrin tulokset vahvistavat saman, minkä lukuisat tutkimukset aiemmin. Suomalaisista valtaosa, myös nuorista ikäluokista kaksi kolmasosaa, uskoo vankasti Jumalaan. Vakaumuksellisia ateisteja on kovasta äänestä huolimatta perin vähän, alle joka kymmenes.

Vaan mitäpä tuolta nuorisobarometrista löytyy? Katsotaanpa:

• Kuinka paljon nuoret "luottavat" tiettyihin instituutioihin (vrt. aikaisempi kirjoitus, "Hyvin menee - vai meneekö?")? Vuonna 2006 Kirkkoon luotetaan suunnilleen yhtä paljon kuin suuryrityksiin - edelle menevät mm. puolustusvoimat, oikeuslaitos, presidentti ja poliisi.

• Mitkä asiat ovat hyväksyttäviä? Tässä kaksi kärjessä: 86% pitää seksiä ennen avioliittoa täysin tai jokseenkin hyväksyttävänä, ja 87% ajattelee abortin tekemisestä samalla tavalla.

• Kuinka usein käydään kirkossa? 9% käy vähintään kerran kuussa, 19% vain erityisinä juhlapyhinä (joulu yms.) ja loput harvemmin tai ei koskaan.

• Seurakuntien tärkein toimintamuoto? Kolme kärjessä: hautausmaiden ylläpito, hautaan siunaaminen ja lasten päivähoito.

• Mihin seurakunnan toimintamuotoon osallistutaan? 71% eli melkein kolme neljästä ei osallistu mihinkään.

• Kuinka usein rukoillaan? Kirkkoon kuuluvista rukoilee 10% päivittäin ja 16% muutaman kerran kuussa. 30% kirkkoon kuuluvista rukoilee "vain tiukan paikan tullen" ja 30% ei koskaan.

• 55% uskoo Pyhään Henkeen, joka päivittää niukasti maapallon ulkopuoliset älylliset olennot (53%). Saatana (29%) puolestaan häviää täpärästi astrologialle (31%).

• Uskotaanko Jumalaan? 23% uskoo oman kirkkonsa opetuksen mukaan (kaksi kolmasosaa voi uskoa "vankasti jumalaan", mutta kaikesta päätellen ei Raamatun ilmoittamaan Jumalaan, kuten Simolan kirjoitus antaisi ymmärtää).

• Entä mitä kuoleman jälkeen? Vain 17% uskoo Raamatun mukaan taivaaseen ja helvettiin.

Simolan mukaan "tutkimuksen tulokset voidaan kirkossa merkitä tyytyväisinä tiedoksi". Toivottavasti ei.

Lue lisää...

Hyvin menee - vai meneekö?

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tutkimuskeskus tutkii kirkon toimintaa ja suomalaisten uskonnollisuutta. Yksi tämän vuoden merkittävimmistä tutkimustuloksista on, että suomalaisten "luottamus kirkkoon" on korkeimmillaan neljännesvuosisataan. Maassa, jossa pelkästään ev.lut. kirkon jäseniä kansasta on yli 85% (muista kristillisistä kirkkokunnisa ja seurakunnissa puhumattakaan) "luottaa" kirkkoon ennätykselliset 63%. Tällaisesta tutkimustuloksesta kannattaakin pitää meteliä, sillä se osoittaa, että ev.lut. kirkko on tehnyt työnsä hyvin ja sen kannattaa olla tyytyväinen.

Vai kannattaako? ISSP:n (International Social Survey Program) vuosien 2003 ja 2004 aineiston mukaan suomalaiset ovat hyvin luottavaista kansaa. Esim. 56% suomalaisista luottaa toisiin suomalaisiin. Tyypillinen 15-74-vuotias suomalainen luottaa siis kirkkoon seitsemän prosenttiyksikköjä enemmän kuin bussissa viereisellä penkillä istuvaan Matti tai Maija Meikäläiseen. Tutkimuksen mukaan suomalaiset luottavat yksityishenkilöitä selvästi enemmän keskeisiin yhteiskunnallisiin instituutioihin, kuten poliisiin, oikeuslaitokseen tai tasavallan presidenttiin. Myös kansainvälisessä vertailussa suomalaisten luottamus näihin instituutioihin on erittäin vahvaa.

Suomalaisten luottamus ev.lut. kirkkoon voi siis olla korkeammalla kuin vuosiin, mutta vertailussa muihin suomalaisiin keskeisiin instituutioihin kirkkoon luotetaan todella vähän. Lisäksi kun luodataan tarkemmin, mitä tämä "luottamus" tarkoittaa, käy ilmi että esim. etiikkaa tai moraalia koskevissa kysymyksissä vain 44% suomalaisista luottaa kirkkoon. Ja kuitenkin tästäkin tuloksesta iloitaan kovasti, koska näin korkeita luottamuslukemia ei olla saatu yli 20 vuoteen.

Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuksista käy ilmi muitakin mielenkiintoisia faktoja. Esim. Suomalaisten uskonnollisuus uuden vuosituhannen alussa -tutkimuksen mukaan yhä harvempi suomalainen uskoo Jumalaan kuten kirkko opettaa. Tutkimuksessa ei mainita kuin muutama kristinuskon keskeinen oppi, joten kovin tarkkaa kuvaa aiheesta ei välttämättä saa, mutta jos Raamatun ilmoittamaan Jumalaan uskoo alle 40% ja helvetin olemassaoloon noin 25% suomalaisista, niin se jo antaa kuvaa siitä, kuinka hyvin kansankirkkomme on onnistunut tehtävässään.

Samainen tutkimus tyypittelee "aktiiviseurakuntalaisiksi" ne, jotka käyvät kirkossa kerran kuussa ja rukoilevat vähintään kerran viikossa. Näitä on suomalaisista n. 14% (vastaava luku eurooppalaisista on 25%). Muissa tutkimuksissa on todettu, että viikoittaisessa seurakuntayhteydessä on n. 2-3% suomalaisista (mukaanlukien myös muiden kuin ev.lut. kirkon kristityt). UT:n (ja varhaisen kirkkohistorian) mukaan kuitenkin nimenomaan tämä indikaattori kertoo maamme hengellisestä tilasta enemmän kuin esim. kysymys siitä, "luottaako" suomalainen kirkkoon.

Oma lukunsa on sitten se tahti, jolla ihmisiä eroaa kirkosta. Väkeä katoaa keskisuuren kaupungin verran joka vuosi, mutta tutkimusten ja tilastojen mukaan silti on syytä iloita: tänä vuonna kirkostaeroamisvauhti ei ole kiihtynyt viime vuodesta.

Suurimmassa osassa maailman kirkkokunnista kaikki nämä tilastot ja tutkimukset otettaisiin merkkinä siitä, että jotain on todella pahasti vialla ja että tällä hetkellä kirkko täyttää sille annettua tehtävää erittäin huonosti. Suomessa sen sijaan iloitaan siitä, että vaikka suurin osa kansankirkon jäsenistä ei uskokaan Jumalaan, kirkon julistukseen tai kristinuskon keskeisiin opinkappaleisiin, niin ainakin yli puolet suomalaisista "luottaa kirkkoon" (joka tosin häviää vertailussa poliisille, oikeuslaitokselle, presidentille, lääkäreille, jne.).

En tiedä, kummasta tässä pitäisi olla huolestuneempi: siitä, että tilanne on tämä, vai siitä, että se ei näytä häiritsevän ketään?

Lue lisää...