Kaksi linjaa

Arkkipiispanvaalissa toiselle kierrokselle selvisivät odotetusti Kari Mäkinen ja Miikka Ruokanen, jotka edustavat kahta hyvin erilaista - suorastaan vastakkaista - linjaa monessa asiassa. Luterilaisen kirkon seurakuntapapeille tehty kysely paljasti, että tämä sama jako kahteen leiriin on totta myös pappien keskuudessa. Vaalin tulos siis heijastelee kirkkomme tilaa ja tulevaa linjaa laajemmaltikin.

Mäkisen kannattajien mielestä tulevan arkkipiispan kolme tärkeintä tehtävää ovat kirkon media- ja yhteiskuntasuhteiden kehittäminen, kirkon aseman ja talouden turvaaminen, ja kirkon ekumeenisten suhteiden kehittäminen. Ruokasen kannattajat puolestaan toivovat kirkon opillista eheyttämistä, evankeliointitoiminnan kehittämistä ja maallikoiden aktivoimista kirkossa. Ei tarvitse olla kovin syvästi oppinut huomatakseen, että toisen ehdokkaan kannattajat ammentavat kirkon keulakuvan ja johtajan tehtävät Raamatusta, kun taas toisella ne nousevat vastakkaisista lähteistä.

Ehdokkaat itse pyrkivät eroon heihin lyödyistä leimoista. "Liberaali" Mäkinen haluaa uudistaa vain oppia, mutta ei kirkon toimintaa, joten hän pitää itseänsä osittain konservatiivina. Sen sijaan "konservatiivi" Ruokanen pitäisi opista kiinni, mutta uudistaisi mielellään kirkon toimintaa, joten hän näkee itsensä osittain liberaalina.

Papeilla (ja muilla valitsijoilla) on siis käsissään sangen haastava tehtävä. Valitako mies, joka pyrkii turvaamaan kansansuosion, rahavirrat ja pappissäädyn erityisaseman - ja joka samalla haluaa muuttaa oppia niin, että tulevan arkkipiispan seuraaja voi olla naimisissa samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa? Vai mieluummin mies, joka pyrkii pitämään kiinni Raamatusta, korostaa kirkon raamatullista missiota ja joka haluaisi yleisen pappeuden olevan jotain muutakin kuin teologinen korulause?

Pahoin pelkään, että kirkkomme leivissä ja päättävissä elimissä on runsaasti niitä, joille vastaus ei ole ilmeinen.

Lue lisää...

Valinnan paikka

Arkkipiispaehdokas Miikka Ruokanen on blogissaan pohtinut mm. sitä, millaista uudistusta kirkkomme tarvitsee. Pitäisikö kirkon siirtyä kohti kääntymystä ja parannuksentekoa korostavaa herätyskristillisyyttä, vai pyrkiä yhä enemmän olemaan kansankirkollinen instituutio, jonka sisään kaikki mahtuvat?

Ruokanen osuu kysymyksellään suoraan asian ytimeen. Kirkon suurin ongelma on nimittäin se, että sen identiteetti on hukassa. Toisaalta kirkossa on paljon niitä, jotka toivoisivat kirkon olevan uskollinen Raamatulle ja kristillisen kirkon päälle eli Kristukselle. Toisaalta kirkossa on vieläkin enemmän niitä, jotka syystä tai toisesta kokevat uskon korostamisen tai Raamatun opetuksista kiinni pitämisen ahdistavaksi ja jotka mieluummin näkisivät kirkon laitoksena, joka tarjoaa tiettyjä yhteiskunnallis-kulttuurillisia palveluja mutta jossa kukin saa uskoa tavallaan (kunhan maksaa kirkollisveronsa).

Näiden kahden ääripään välinen jännite on ilmeinen ja vaikka kirkon johto onkin pitkään yrittänyt miellyttää molempia ryhmiä, yhteiselo alkaa käydä siinä määrin hankalaksi, että vettä pahasti hörpänneestä kirkkolaivasta pakenee väkeä molemmilta laidoilta. Viimeistään nyt aletaan toivottavasti ymmärtää se, että Raamatulle uskollinen, mutta samalla koko kansan kirkko on kaunis mutta mahdoton ideaali (joka on Suomessakin toiminut oikeastaan vain silloin, kun laki siihen käytännössä pakotti).

Minkä suunnan kirkko aikoo valita? Jos se haluaa edelleen pysytellä kansankirkkomaisena, suomalaisuuteen olennaisena osana kuuluvana instituutiona, joka ei häiritse ketään mutta palvelee kaikkia, jatkanee sen jäsenmäärä siitä huolimatta hidasta mutta tasaista laskuaan. Raamattuun vakavimmin suhtautuvat ryhmät lähtenevät kirkosta nopeassa tahdissa ja muodostavat omia, uusia yhteisöjään (ja pitkällä aikavälillä todennäköisesti vain toistavat emoyhteisönsä virheet). Uskovien eksoduksen myötä kirkosta tulee selkeästi diakoniaan ja muuhun avustustyöhön keskittynyt järjestö, joka voisi hyvin fuusioitua Punaisen ristin kanssa.

Jos kirkko sen sijaan haluaa palata juurilleen sellaisena kuin ne Raamatusta löytyvät, niin se merkitsee käytännössä nisunjyvän maahan putoamista ja kuolemista. Kun saarnoihin tulee suolaa, julkiset kannanotot eivät enää myötäile turvallisesti kansan enemmistön näkemyksiä ja henkilökohtainen usko Jeesukseen Kristukseen nousee jälleen kristityn tunnusmerkiksi, niin jäsenmäärä kokee ainakin alussa kovia kolauksia. Rahavirran supistuessa monia asioita pitää miettiä uudestaan. Mutta samalla on toivoa siitä, että nisunjyvä alkaa kantaa hedelmää. Kirkko voi jälleen löytää alkuperäisen missionsa eli uskosta osattomien tavoittamisen ja niiden opetuslapseuttamisen, jotka haluavat seurata sitä Herraa, joka kuoli heidän puolestaan ristillä.

Ruokasen ratkaisu kirkon ongelmiin on "paluu uusitestamentilliseen spiritualiteettiin". Toivottavasti mahdollisimman moni arkkipiispanvaalin äänioikeutetuista on halukkaita pyrkimään kohti samaa päämäärää.

Lue lisää...

Lopunaikojen alkamisen muistopäivä

On tullut taas se aika vuodesta, jolloin maamme hiljentyy kristikunnan toiseksi tärkeimmän juhlan viettoon. Hiljentyminen onkin paikallaan, sillä joulua edeltävinä päivinä ihmiset ovat tyypillisesti kiireisempiä ja stressaantuneempia kuin koskaan, osallistuen mammonanpalvonnan uhrimenoihin kulutusjuhlan temppeleissä, jotka ovat - kiitos Mammonan! - nyt auki joka päivä. Sitä paitsi on hyvä kerätä muutama päivä voimia, ennen kuin alennusmyynnit alkavat ja kiihkeimpien kuluttajien palvonta saa vieläkin ekstaattisempia muotoja.

Kaikessa tässä humussa kristinuskon perussanoma unohtuu - sikäli kuin siitä ollaan koskaan laajemmalti edes oltu tietoisia. Pieni Jeesus-lapsi seimessä ei ole koko tarina, vaan ainoastaan sen alku. Tai vielä tarkemmin: oikeastaan kyseessä on maailman suurimman kertomuksen huipentuman alku.

Kertomuksessa on kyse siitä, kuinka hyvän Jumalan hyväksi luoma maailma lähti väärille raiteille, kun sen hoitajaksi asetetut ihmiset eivät tyytyneet Jumalan viisauteen, vaan etsivät viisautta muilla keinoilla ja nousivat näin Luojaansa vastaan. Edenissä alkanut maailmanlaajuinen kapina jatkuu edelleen.

Jumala ei kuitenkaan hylännyt ihmisiä ja luomakuntaansa, vaan päätti tehdä asialle jotain. Tämän prosessin huipentuman alku oli se, että 2000 vuotta sitten hän tuli itse ihmisenä ihmisten keskelle ja kärsi ristillä sen rangaistuksen, joka on varattu kaikille kapinaan osallistuneille. Sovinto yksilön ja Jumalan välillä ei kuitenkaan ole automaattinen, vaan se täytyy vastaanottaa uskossa, jotta sen seurauksia voi elää todeksi.

Raamatun mukaan "viimeiset päivät" tai "lopunajat" alkoivat Jeesuksen syntymän myötä. Joulu kannattaisikin mieltää lopunaikojen alkamisen muistopäiväksi. Samalla pysyisi paremmin mielessä se, että tarina ei ole vielä ohi, vaan sille on odotettavissa loistelias huipentuma. Sijoiltaan mennyt luomakunta tullaan asettamaan ennalleen, Jeesuksen seuraajat saavat elää hänen kanssaan ikuisesti - ja paha saa lopulta sen palkan, jonka se ansaitseekin.

Niidenkin, joille joulu on lähinnä taru ristin Herrasta, kannattaisi siis muistaa, että Kuninkaan paluu on vielä edessä. Tämä joulu voi olla se viimeinen, joten nyt kannattaa todellakin hiljentyä Jeesuksen kanssa ja varmistaa, että suhde kuninkaiden Kuninkaaseen ja herrain Herraan on kunnossa.

Hyvää ja rauhallista joulua!

Lue lisää...

5 teesiä kirkosta

Kirkon propagandaosasto käynnisti syyskuussa sivuston 10 väitettä kirkosta, jonka tarkoituksena on toimia keskustelufoorumina sellaisten väitteiden suhteen, joita ulkopuoliset usein esittävät kirkosta. Tämän inspiroimana ajattelin esittää vielä ylimääräiset 5 teesiä kirkosta, mutta tällä kertaa sisäpiiriläisen silmin.

Ensimmäinen teesi: kirkon pappiskoulutus ei toimi. Kirkko on ahneudessaan antanut pappiensa koulutuksen sekulaarien yliopistojen tehtäväksi ja jälki on sen mukaista. On toki edullista, että kirkon työntekijät koulutetaan yhteiskunnan varoilla, mutta opetuksen sisältö murentaa pohjan Raamatun auktoriteetilta. Siitä tulee vain yksi kirja muiden joukossa, josta poimitaan vain se aines, mikä kulloinkin kansan enemmistön moraalitajuun sopii. Muutenkin suurin osa papeiksi valmistuneista kokee, että ei ole koulutuksessa saanut riittäviä eväitä siihen työhön, johon seurakunnassa joutuvat.

Toinen teesi: kirkon paimenet ovat koukussa valtaan. Kaikki Raamattunsa lukeneet tietävät, että sieltä ei löydy samanlaista hierarkiaa, jota kirkko organisaationa toteuttaa. Samoin siellä ei ole asetettu minkäänlaisia rajoja esimerkiksi sille, ketkä saavat jakaa ehtoollista tai kastaa, monesta vähäpätöisemmästä asiasta puhumattakaan. Ongelmana on se, että raamatullisen vapauden näissä asioissa voivat Jeesuksen seuraajille tuoda vain seurakunnan johtajat tuoda. Mutta juuri heillä ei kuitenkaan ole mitään intressejä tähän, koska kauniista puheista huolimatta vihkimys ja sen mukanaan tuoma uskonnollinen asema antaa heille sellaisia kiksejä, ettei niistä voi luopua. Pappisinstituutiolla on paljon enemmän tekemistä ihmisen psyyken kuin Raamatun kanssa.

Kolmas teesi: kirkon perinteet estävät elämän. Tämä seuraa pitkälti edellisestä teesistä. Kaikki uskovat on kutsuttu palvelemaan Jumalaa ja toisiaan omilla lahjoillaan, mutta kirkko on tiukasti rajannut sen, kuka voi palvella, miten voi palvella ja missä voi palvella. Papit kamppailevat kasuaalitoimitusten ja kissanristiäisten aiheuttaman uupumuksen kanssa ja uudestisyntyneet uskovat tuskastuvat penkinlämmittäjän rooliin kerran viikossa. Tämän seurauksena ihmiset joko etäätyvät kirkosta privaattiin hengellisyyteen tai päätyvät erilaisiin pikku piireihin yms. toimintoihin, jotka eivät ole sidottuja perinteisiin (eivätkä aina kovin luterilaisiakaan). Tämä toisaalta auttaa ihmisiä pysymään kirkon jäseninä, sillä pelkän päätapahtumansa eli epäsuositun sunnuntaimessunsa varassa kirkko kupsahtaisi hyvin nopeasti.

Neljäs teesi: kirkon missioksi on muodostunut uskonnollisten palvelujen myynti. Koska kirkko on yhä irrelevantimpi sekä tavalliselle kansalle että uudestisyntyneille uskoville, täytyy kirkon perustella olemassaolonsa ja erityisasemansa lain edessä jotenkin. Kirkon varsinaista missiota eli Jeesuksen käskemää suomalaisten evankelioimista ja opetuslapseuttamista eivät papit ehdi tekemään eikä muita ole siihen varustettu/vapautettu, joten mission paikan on ottanut markkinatalouteen paremmin sopiva toiminta. Kirkko onkin tärkeä lähinnä siksi, että se valittaa uskonnollisia palveluja uskonnollisille ihmisille: kasteita, häitä ja hautajaisia.

Viides teesi: kirkon jäsenistön enemmistö on matkalla ikuiseen kadotukseen. Tämä on lopputulos siitä, että väärät ja/tai väärällä tavalla varustetut henkilöt päätyvät kirkon paimeniksi, ihmiset pidetään passiivisina kuluttajina, ja kirkon missio on hämärtänyt. On ironista, että yli 80% kansasta on kirkon jäseniä, mutta alle 10% tunnustaa Jeesuksen herrakseen. Ne kelvottomat paimenet, jotka antavat lampaidensa tulla autuaaksi omalla uskollaan eivätkä edes yritä herätellä heitä helvettiin vievällä tiellä, joutuvat jokainen kerran tekemään tiliä tekemisistään Herralle.

Herra meitä auttakoon!

Lue lisää...

Lainsäätäjien logiikkaa

Johdonmukaisten lakien säätäminen on erittäin vaikeaa puuhaa, joten täytyy ihan nostaa hattua niinä harvoina kertoina, kun siinä onnistutaan. Joskus lain väsääminen on ihan puhdasta matematiikkaa, mutta usein on kysymys arvovalinnoista, jolloin lopputuloksen laadusta ei välttämättä ole takeita. Tässä muutama esimerkki tapauksista, jotka eivät kaikkien maalaisjärkeen istu:

1) Tupakointia ollaan kieltämässä autoissa silloin, kun kyydissä on lapsia. Tämä on teoriassa hienoa, mutta lain rikkomisesta ei seuraa rangaistusta, joten mikään tuskin muuttuu. Lisäksi lasten hengitysilman myrkyttäminen on edelleen sallittu lapsen omassa kodissa. Samoin laki sallii raskaana olevan äidin aiheuttaa lapselleen pysyviä vaurioita esim. päihteiden käytöllä - puhumattakaan lapsen tappamisesta ennen tämän syntymää. Sen sijaan vaikkapa luunapin käyttäminen tottelemattoman lapsen kasvatuksessa voi viedä vanhemman käräjille, vaikka suurin osa suomalaisista pitää lasten ruumiillista kuritusta tietyissä olosuhteissa tarpeellisena ja oikeutettuna.

2) Aikuinen ei voi koskea lapseen (paitsi ehkä raiskata hänet ja selvitä silti lievemmällä rangaistuksella kuin lapsen ruumiilliseen kuritukseen turvautunut vanhempi), mutta voi aina pyytää jotakuta alaikäistä tekemään sen puolestaan. Suurin osa koulukiusatuista pystynee todistamaan, että on paljon pahempaa saada turpiin samanikäisellä (tai pari vuotta vanhemmalta) kaverilta koulussa tai pihapiirissä kuin saada isältä tai äidiltä ansaittua kuritusta pahanteon jälkeen. Lasta tai nuorta oikeasti pelottava väkivalta onkin siis käytännössä sallittua - kuinka moni koulukiusaaja päätyy oikeuteen tai saa sakkoja? - mutta vanhempien kasvatustoimet eivät.

Lasten suojeleminen on hyvä ja kannatettava tavoite, ja todellisen väkivallan vähentämiseksi ja estämiseksi tulisi tehdä kaikki mahdollinen. Ongelmana on nyt kuitenkin se, että fyysinen kuritus on onnistuttu samastamaan väkivaltaan, eli haitallisten ääri-ilmiöiden torjumiseksi kielletään kaikki mahdollinen asiaan liittyvä.

Jos tätä logiikkaa sovellettaisiin johdonmukaisesti, niin samalla periaatteella pitäisi kieltää mm. alkoholi kokonaan, sillä sen nauttimiseen liittyvät ääri-ilmiöt ovat paljon haitallisempia ja vaarallisempia - sekä aikuisille että lapsille - kuin ruumiillinen kuritus. Myös aseet tulisi kokonaan kieltää, sillä niillä tapetaan paljon ihmisiä. Samoin autoilla ajetaan runsaasti kuolonkolareita - varsinkin nuorten toimesta, kuten viime päivinä on jälleen nähty - joten kaikki autoilu täytyisi väärinkäytösten pelossa kieltää (ja ympäristökin kiittäisi). Näissä kaikissa asioissa on kuitenkin huomattu, että laki ei suinkaan poista ääri-ilmiöitä, mutta tekee asiallisesta/oikeasta/kohtuullisesta käytöstä rikollista.

Oma asiansa ovat sitten sellaiset jutut, jotka ovat pääsääntöisesti yksinomaan haitallisia. Tässä kategoriassa yksi maailman tappavimmista asioista eli tupakka painii aivan omassa sarjassaan. Siitä ei ole kuin pelkkää haittaa kaikille muille osapuolille paitsi tupakkateollisuudelle, mutta tästä riippuvuudesta kärsii vielä niin moni päättäjä, että täyskielto on edelleen aika kaukana. Tabu on myöskin muista kuin terveydellisistä syistä tehty abortti maassa, jossa vastustetaan ankarasti kuolemanrangaistusta. Syyllistä murhaajaa elätetään laitoksissa vuosikymmenet yhteiskunnan kustannuksella, mutta viaton lapsi voidaan tappaa, jos äiti ei ole valmis kantamaan vastuutaan edes syntymään saakka.

O tempora, o mores!

Lue lisää...