Kummillinen perinne

Turussa meneillään olevassa kirkolliskokouksen kevätistunnossa käsitellään mm. kummien lukumäärää. Pitäisikö kummien vähimmäismäärä laskea kahdesta yhteen? Tämä on mielenkiintoinen kysymys, johon kantaa voi ottaa monellakin tavalla.

Yksi näkökulma asiaan on se, että kutsu kummiuteen on kirkon jäsenmäärää eniten kasvattavia asioita. Esimerkiksi Tampereella lähes yksi viidesosa kirkkoon liittyneistä mainitsee syyksi kummiuden. Useampi kirkolliskokousedustaja olikin huolestunut siitä, että kummien määrän laskeminen tappaisi - tai ainakin rampauttaisi - hyvin munivan kanan.

Pääkaupunkiseudun seurakunnilla on toisenlainen huoli. Koska vaadittavaa kahta kummia ei aina välttämättä löydy, kastetta ei voida suorittaa ja siksi lapsi (tai joskus maahanmuuttaja-aikuinen) voi jäädä kastamatta. Näin ihmisten kehittämä traditio ja siihen kytketty mielivaltainen vähimmäislukumäärävaatimus estää Raamatun selkeän opetuksen toteutumisen. Filippokselta olisi jäänyt etiopilainen hoviherrakin kastamatta.

Kolmas perspektiivi aiheeseen onkin se, että koko kummi-instituutiota ei Raamatusta löydy. Se lienee saanut alkunsa joskus toisen vuosisadan lopulla, jolloin aikuisia tarvittiin vokalisoimaan kastettavien lasten usko ja toimimaan heidän hengellisen kasvatuksensa takuuhenkilöinä. Vielä Augustinoksen aikana oletettiin, että normaalioloissa kastettavan lapsen omat vanhemmat toimivat kummeina.

Aloite kummien määrän vähentämiseksi jäi kirkolliskokouksessa toistaiseksi pöydälle, sillä sen käsittely siirtyy seuraavaksi perustevaliokuntaan. Lopputulos riippunee siitä, kumpi vaakakupissa painaa enemmän: kirkon jäsenmäärä (eli vaikutusvalta ja verotulot) vai pyrkimys asettaa Raamattu perinteiden edelle.

Jos kirkon Raamattu-uskollisena itseään pitävät tahot olisivat johdonmukaisia, niin he vaatisivat kokonaan pykälien säätelemästä kummijärjestelmästä luopumista, mutta perinteisesti tämä johdonmukaisuus on ollut hyvin valikoivaa. Ehkäpä sopiva kompromissi olisikin se, että palataan tämän pitkän mutta ei-raamatullisen perinteen alkulähteille: sylivauvan kummeina toimisivat normaalioloissa hänen vanhempansa, kun taas kastettavat aikuiset eivät - Raamatun mallin mukaan - tarvitsisi kummeja lainkaan, koska pystyvät itse tunnustamaan oman uskonsa. Näin saataisiin tämä historian saatossa moneen kertaan muuttunut kummillinen perinne vähän fiksummille raiteille.

Lue lisää...

Kirkollista vapaa-ajattelua

Jos haluaa tietää, mistä kirkkokansa tällä hetkellä kuhisee, tapahtuu se helpoimmin vilkaisemalla Kotimaa-lehden verkkosivuston etusivulla olevaa "Luetuimmat"-otsikkoa, jonka alla on kolme lukijoita eniten kiinnostanutta artikkelia. Sen vieressä on "Puhutuimmat"-otsikko, jota klikkaamalla paljastuu samat kolme artikkelia. Kaikkien huulilla on tänään Laura Mäntylä ja homoseksuaalisuus.

Mutta jos otetaan askel taaksepäin ja tarkastellaan asiaa pitemmällä aikavälillä, niin huomaamme Lauran ulostulon olevan vain yksi askel sillä pitkällä matkalla, jota kirkko on määrätietoisesti kulkenut. Asiassa kuin asiassa siirrytään pikkuhiljaa kauemmaksi Raamatun viitoittamasta tiestä ja lähemmäksi sitä, mitä tämän päivän uskonnollinen kuluttaja vaatii. Julkisuudessa taistelua käyvät keskustelijat vaihtelevat aina aiheen mukaan, mutta usein toisen puolen asetoimittajina ovat toimineet yliopiston eksegeetit ja tutkijat. Aina joku heistä on valmis kertomaan, miksi Raamattu ei itse asiassa tarkoitakaan sitä mitä se ko. aiheesta (olipa se mikä tahansa) sanoo. Miksi näin?

Alister McGrathin kirja Ateismin lyhyt historia antaa viitteitä siitä, minkälaisesta prosessista on kysymys. Yksi McGrathin teeseistä on, että ateismi on historian valossa pääsääntöisesti ennemminkin reaktio kirkon virheisiin ja vääränlaiseen toimintaan kuin esim. puhtaasti älyllisen pohdinnan tuloksena saavutettu vakaumus. Eli missä kirkko ja kristityiksi itseään kutsuvat tahot eivät toimi kutsumuksensa mukaisesti, siellä ateismi saa eniten jalansijaa.

Tätä havaintoa voidaan soveltaa laajemmaltikin esim. siihen ilmiöön, että esim. systemaattisen teologian laitos poikkeaa selvästi eetokseltaan eksegetiikan laitoksesta. Edellisessä ollaan enemmän kirkon uskon linjoilla, kun taas eksegeetit ovat tunnettuja Radio Rock -henkisestä "uskotaan, mitä halutaan" -asenteestaan. Kun tähän kuvaan vielä yhdistetään Suomen vaikutusvaltaisimman eksegeetin oma kertomus siitä, mitä hänen elämässään kirkon uskolle kävi kun Raamattuun alettiin tutustua tarkemmin, alkaa teoria olla valmis:

Näyttäisi siltä, että moni eksegeetti on joko pettynyt kirkkoon ja/tai havainnut sen tunnustuksellisen opetuksen olevan ristiriidassa Raamatun kanssa. Tämän kokemuksen myötä on tullut halu hyökätä kirkon oppeja ja näkemyksiä vastaan ja "sivistää" niitä konservatiivisia tahoja, joiden nähdään olevan vastuussa tuosta pettymyksestä. Jos tämä on tavoite ja jos systeemiä halutaan nakertaa sisältäpäin, niin se onnistuu parhaiten juuri eksegeettisistä piireistä käsin, koska siellä ollaan (teoriassa) kaikkein lähimmin tekemisissä Raamatun kanssa.

Koska teologian opiskelijoille ei kadonneen lapsenuskon tilalle ole missään vaiheessa ollut tarjolla tervettä ja teologisesti kestävää näkemystä, ei uskonnon ammattilainen välttämättä erota kirkon raamatullisia perinteitä niistä, jotka nousevat muilta pohjilta. Luterilaiselle eksegeetille kelpaa näin maalitauluksi mikä tahansa lapsikasteesta tai vain oikeaoppisille rajatusta ehtoollisesta aina Jeesuksen ylösnousemukseen ja Raamatun homoaktivastaisuuteen saakka. Kaikelta mihin kirkko uskoo - olipa asia Raamatun valossa oikein tai väärin - on parempi ihan varmuuden vuoksi vetää matto alta eksegeettisten argumenttien ja tutkimustulosten kera.

Hypoteesi tiivistettynä: monen raamatuntutkijan halussa murentaa kristinuskon raamatullisia perustuksia - tai vihkiä Raamattua tuntematon rahvas Todelliseen Ymmärrykseen, ihan miten vaan - on loppupelissä taustalla negatiivinen reaktio kirkkoa tai sen opetuksia kohtaan. Vapaa-ajattelijat sekä kirkon sisällä että ulkopuolella ammentavat siis vimmansa samasta lähteestä, vaikka se purkautuukin eri tavoin - ja vaikka sitä molemmissa tapauksissa yritetäänkin pukea tieteellisyyden kaapuun. http://www.eroakirkosta.fi/-sivusto ainoastaan toimii sadonkorjaajana kaikelle sille, mitä olemme itse kylväneet.

Lue lisää...

Inhimillinen tekijä

Keskiviikon 8.4. Inhimillinen tekijä-ohjelman päävieraana oli kaapista juuri ulos tullut lesbopappi - tai "sankaripappi", kuten hän itse haluaisi itseänsä mielummin kutsuttavan - Laura Mäntylä. Mukana olivat myös Rengon kirkkoherra Soili Juntumaa ja professori Paavo Kettunen Joensuun teologisesta tiedekunnasta. Ohjelma oli kaikessa inhimillisyydessään erittäin avartava.

Mäntylä itse vaikutti hyvin sympaattiselta nuorelta naiselta, vaikkakin oli samalla kovin eksyksissä olevan oloinen. Tämä ei toisaalta ole ihme, sillä oma lesbous oli selvinnyt vasta 31-vuotiaana jonkun ystävättären kanssa tehdyn testin tuloksena. Taipumus ei siis liene synnyinnäinen tai ainakaan kovin voimakas. Sisäistä hämmennystä lienee aiheuttanut myös se, että ensimmäisenä opiskeluvuotenaan teologisessa tiedekunnassa Mäntylä piti homoseksuaalisuutta syntinä ja vastusti sitä.

Ohjelman ensimmäinen mielenkiintoinen pointti liittyykin tähän Raamatun tulkinnassa tapahtuneeseen muutokseen. Mäntylä nimittäin kertoi iloisena, kuinka hänen syötyään teologisen tiedekunnan puusta hänen silmänsä aukenivat ja hänen raamattunäkemyksensä muuttui. Kaikkea sitä, mitä Raamattu kertoo ja opettaa, ei tarvitsekaan uskoa. Onko Jumala todellakin sanonut...? (Teologinen tiedekunta lienee evankeliumia myös monelle muulle raskautetulle sielulle, sillä siellä synti katoaa, totuuden muuttuessa valheeksi ja valheen muuttuessa totuudeksi.)

Toinen katsojan maailmankuvaa avartava hetki tuli silloin, kun Juntumaa niputti naispappeuden ja homoseksuaalisuuden yhteen. Molemmissahan on pohjimmiltaan kyse samasta asiasta ja yhden vastustajat vastustavat toistakin. Koska siis naispappeus on jo hyväksytty, niin samalla logiikalla ja hermeneutiikalla myös homoseksuaalisuus kirkossa tulisi hyväksyä. Näppärä retorinen veto Juntumaalta.

Raamattua ja sen eettisiä ohjeita ei ohjelmassa oikeastaan sivuttu lainkaan. Lähimmäksi päästiin silloin, kun Juntumaa totesi nykylääketieteen osoittaneen Raamatun käsityksen homoseksuaalisuudesta vääräksi ja nykymaailmaan sopimattomaksi. Muuten koko keskustelu ja kaikki siinä käytetyt argumentit nousivat aivan muista asioista ja lähteistä kuin Raamattu.

Toisaalta ohjelman tarkoitus ei ollutkaan keskustella asiasta Jumalan näkökulmasta, vaan tuoda nimenomaan inhimillinen, ihmisen langennut näkökulma esille. Tässä ohjelma onnistuikin loistavasti. Raamattunsa tunteva katsoja ei nimittäin voinut välttää tuntemasta sääliä ihmisiä kohtaan, joiden moraalinen kompassi on rikki ja jotka Jumalan ohjeet hylättyään nyt ajelehtivat vailla ymmärrystä omien mieltymystensä ja maailman tuulten mukaan. Mistä saataisiin apu näille suuntansa menettäneille uskonnon ammattilaisille, joita Suomi on pullollaan?

Lue lisää...

Ylen mauton ehdotus

Oli pakko hieraista silmiä ja tarkistaa kalenterista päivämäärä aamulla, kun vastaan tuli Helsingin Sanomien juttu siitä, että tv-lupamaksu korvataan kaikilta kansalaisilta kerättävällä tv-verolla. Kumpikaan ei auttanut - kyseessä ei ole painajaisuni ja aprillipäiväkin on jo mennyt, eli Ylen rahoitusta pohtiva työryhmä on ilmeisesti tosissaan. Panem et circenses kansalaisille, jotka laman seurauksena voivat muuten käydä hankaliksi ja ryhtyä ajattelemaan?

Asiaa puivien poliitikkojen olisi aika suorittaa tässä vaiheessa pieni reality check. Vaikka elämmekin demokratiassa, niin enemmistö ei voi tehdä aivan mitä vaan vähemmistön kustannuksella. Jos tv:n katselu on maksullista, niin siitä maksakoot ne, jotka sitä katselevat. Tv-luvan korka hinta ei ole niiden ongelma, jotka eivät omista tv:tä. Vähemmistö ei ole velvollinen kustantamaan enemmistön huveja, eikä enemmistön tule vaatia sitä edes siinä tapauksessa, että huvin hintaa luvataan laskea.

Jos poliitikkojen ja päättäjien lääkitys on niin pahasti pielessä, että Ylen kaavailema toiminnan pakkorahoitus jossain vaiheessa toteutuu, niin avaahan se toisaalta mielenkiintoisia mahdollisuuksia muillakin alueilla. Yksi uuden "kaikki maksaa" -periaatteen hyötyjistä voisi olla ev.lut. kirkko, jolle voitaisiin antaa lain turvin oikeus kerätä kirkollisveroa niiltäkin, jotka eivät ole sen jäseniä. Tämä auttaisi taloudellisessa ahdingossa olevaa kirkkoa, joka sentään vastaa useammasta koko yhteiskuntaa hyödyttävästä palvelusta. Samalla taattaisiin kirkon riippumattomuus, sillä sen ei enää tarvitsisi miellyttää jäseniään siinä pelossa, että tulot vähenevät kirkosta eroamisten myötä.

Toinen hyötyjien ryhmä voisi olla autoilijat. Jos määrätään autovero kaikille automaattisesti maksettavaksi, niin valtion tulot kasvavat ja autojen omistajien ei enää tarvitsisi maksaa niin paljon. Tietysti polttoainevero siirrettäisiin samalla kaikkien maksettavaksi, ja näin autoilu halpenisi entisestään.

Myös alkoholiveroa voitaisiin ryhtyä perimään kaikilta suoraan verotuksen yhteydessä, jotta saataisiin alkoholinkin hintaa alas. Tämä ei ehkä ole oikein niitä kohtaan, jotka eivät vielä/enää juo, mutta ainakin viinaralli Viroon vähenisi. Samalla saataisiin kerättyä riittävästi rahaa alkoholin kansanterveydellisten haittojen hoitoa varten.

Ja niin edelleen. Eiköhän Suomesta löydy paljon asioita, joissa enemmistö voisi surutta pistää vähemmistönkin maksamaan omista huveistaan, kunhan saadaan tämä tv-vero ensin esimerkkitapauksena runnottua läpi. Ja sitten ei enää olekaan pitkä matka siihen totalitaariseen malliin, missä enemmistö pistetään maksamaan vähemmistön huveista. Pankkikriisi on jo näyttänyt, että myös se tullaan kiltisti nielemään.

Lue lisää...

Näky tulevaisuudesta

Kirjoitin vuoden 2007 alussa, että kaikki on vielä mahdollista ev.lut. kirkon sisällä. Tänä päivänä kirkon tilanne ei ole inhimillisesti ajatellen sen parempi, vaan alamäki eri rintamilla jatkuu edelleen - joidenkin mielestä vauhti suorastaan kiihtyy. Vieläkö kirkolla on toivoa?

Rukoilin hiljattain kirkon tulevaisuuden puolesta ja mieleeni nousi kuva kirkosta isona, vanhana puuna. Sen juuret ovat syvällä suomalaisessa maaperässä ja ulottuvat maan jokaiseen kolkkaan. Kuvassa juuret olivat kuitenkin osittain mustia eikä tervettä kasvua enää tapahtunut siellä, missä juuri oli mustunut. Nuo mustat kohdat kuitenkin katkaistiin pois ja vaikka puun juuret eivät enää ulottuneet yhtä pitkälle kuin aikaisemmin, juuret olivat kuitenkin jälleen terveet ja elinvoimaiset.

On selvää, että pitkästä historiastaan huolimatta ev.lut. kirkon kirkkaimman loiston päivät Suomessa ovat auttamatta ohitse. Kansaa ei voi enää pakottaa lailla kirkonpenkkiin ja vaikka koko kansa tulisi herätykseen, kaikki tuskin päätyisivät luterilaisen kirkon hoiviin. Kirkolla on kuitenkin vielä sanansa sanottavana Suomen hengellisessä kentässä - jos se pelaa korttinsa oikein. Jumala tarjoaa edelleen kirkolle mahdollisuutta uudistumiseen, mutta aikaa ei ole loputtomiin. Mitä mustemmaksi juuret käyvät, sitä lähempänä on koko puun kaatuminen.

Kirkkoruumiin ongelmiin on olemassa monenlaisia lääkkeitä. Osa niistä vaikuttaa heti, osa vasta pitemmällä aikavälillä. Osa on tehokkaita, osalla on vain lumevaikutus. Osa vaikuttaa toimivilta, mutta tosiasiassa aiheuttaa vain lisää ongelmia. Osaa ei edes uskalleta kokeilla, vaikka ne olisivat kuinka hyviä tahansa. Lisäksi ruumiiseen pesiytyneet syöpäsolut vastustavat loppuun asti lääkkeitä, jotka uhkaavat niiden olemassaoloa tai hyvinvointia.

Useimmille luulisi kuitenkin kelpaavan sellainen lääke, että panostetaan erityisesti nuoriin ja nuoriin aikuisiin. Nuorissa on kirkonkin tulevaisuus ja jos he saavat hyvän ja mielekkään perustan, niin heidän joukostaan kasvaa sellaisia kirkon työntekijöitä ja vaikuttajia, jotka pikkuhiljaa oikaisevat kirkon syöksykierteen.

Mitä tämä merkitsee käytännössä? Kirkon tilasta huolestuneiden toimijoiden tulisi panostaa ainakin kahteen asiaan (olettaen, että nuori on jo jossain vaiheessa tullut uskoon):

1) Nuoret tarvitsevat erilaisia uusitestamentillisia pienryhmiä, verkostoja ja yhteisöjä, joissa he voivat sekä kasvaa hengellisesti että löytää omat lahjansa ja oman paikkansa. Ajatus kaikkien ikäryhmien yhteisestä, perinteisestä sunnuntaijumalanpalveluksesta on kaunis, mutta siihen sopeutuminen on pitkällisen akkulturaatioprosessin tulos. Jos nuorille ei ole muuta tarjolla, niin heidät menetetään kauan ennen kuin he alkavat kokea isien liturgiset traditiot omakseen.

2) Tulevat papit ja muut työntekijät tarvitsevat teologialleen ja uskolleen vahvan raamatullisen pohjan. Jos tämän saisi teologisesta tiedekunnasta, niin kirkko ei olisi tänään siinä suossa, johon se vuosi vuodelta yhä syvemmälle vajoaa. Ratkaisun täytyy siis löytyä muualta. Joko papin virkaan pitää avata vaihtoehtoisia koulutuspolkuja tai sitten on luotava joku järjestelmä, jolla teologisen tiedekunnan aiheuttamia vahinkoja korjataan ja sen jättämiä aukkoja paikataan. Jos pohja ei ole kestävä, kaikki sille rakennettu tulee ennemmin tai myöhemmin luhistumaan.

Nuorissa on myös sellainen hyvä puoli, että useimmille heistä uskovien yhteys ja yhteistyö yli seurakuntarajojen on luontaista, kun taas monia vanhempia sukupolvia vaivaa oikeaoppisuus, joka näkee ev.lut. kirkon ulkopuoliset (ja välillä jopa kirkon sisällä olevat, eri tavoin ajattelevat) uskovat enemmän tai vähemmän harhaoppisina lahkolaisina. Älkäämme siis vanhempina kristittyinä myrkyttäkö nuorten mieliä ja rakentako muureja sinne, missä niitä ei tule olla, sillä mikään kirkkokunta ei kuitenkaan koskaan tule yksin voittamaan Suomea Kristukselle. Lisäksi uskovien välille raja-aitoja rakentelevat tahot tulevat aina lopulta löytämään itsensä eri puolelta aitaa kuin Jeesus.

Haluammeko ulkoisesti näyttävän mutta pinnan alta kuolleen ja mätänevän laitoksen, vai elävistä soluista koostuvan, Jumalan Sanalle uskollisen vanhurskauden tammen? Tänään ratkaisemme sen, millainen kirkkomme on huomenna.

Lue lisää...