Uskalla sinäkin

Mediassa on viime päivinä vilahdellut EU:n rahoittama, neljän suomalaisnuoren masinoima Uskalla-kampanja, jonka tarkoituksena on tuoda homoseksuaalisuus keskustelunaiheeksi pelikentillekin. Urheilupiireissähän on toistaiseksi keskitytty lähinnä urheiluun, mutta nyt pitäisi nostaa esille myös se, kummasta sukupuolesta (vai molemmista) nuoret urheilijat tykkäävät. Pitemmän tähtäimen tavoitteena lienee valjastaa urheiluseuratkin homoseksuaalisen elämäntavan puolestapuhujiksi (kirkossahan ollaan tässä asiassa jo edellä, kuten SETAn varapuheenjohtaja tiesi kuluvalla viikolla YLEn pääuutislähetyksessä kertoa).

Tässä projektissa on taas muutama oppintunti meille kristityille. Ensimmäinen on se, kuinka hyvinkin pieni ryhmä voi oikealla retoriikalla ja sopivalla julkisuudella saada asioita muuttumaan. Esimerkiksi vielä alkuviikosta Helsingin ja Vantaan kaupunkien urheilutoimet olivat sitä mieltä, että homomyönteisyyden edistäminen ja markkinointi eivät kuulu heidän agendaansa, mutta ei tarvittu kuin sopiva pätkä valtakunnan pääuutislähetyksessä ja pieni murahdus ministeri Wallinilta, niin johan muuttui ääni kellossa. Näin pienikin vähemmistö voi pistää enemmistön tanssimaan pillinsä mukaan ja ne, joille soundi ei kelpaa, voidaan leimata ahdasmielisiksi, homofobiasta kärsiviksi luonnonoikuiksi.

Mistä löytyisi se kourallinen kristittyjä, jotka pistäisivät vastaavasti tuulemaan jonkun hyvän asian puolesta?

Toinen oppitunti liittyy siihen, kuinka tärkeä asia homoseksuaalisuus kaikesta päätellen on niille, jotka sitä harjoittavat. Se ei ole vain yksi lokero omassa elämässä, vaan se tulee - tai sen pitäisi tulla - lävitse elämän kaikilla osa-alueilla, mukaanlukien urheiluharrastus. Oman seksuaalisen suuntautumisen kynttilää ei tule pitää vakan alla, vaan sen täytyy loistaa kaikille huoneessa oleville. Tämä luonnonvastainen perversio on iloinen, juhlimisen arvoinen asia.

Vaan miten on meidän kristittyjen laita? Miksi monet meistä ovat joutuneet tilanteeseen, jossa piilottelemme häpeillen omaa uskoamme ja pelkäämme kaapista ulos tulemista? Miksi jokaisen ihmisen uskoa pidetään yksityisasiana, mutta seksuaalista suuntautumista tulee julistaa vuoren huipulta - vaikka sitten EU:n rahoilla ja kaupungin urheilutoimen avustuksella, jos ei muuten? Miksei mediassa puhuta kristofobiasta ja fideofobiasta?

Mitähän tapahtuisi, jos jokainen itsensä uudestisyntyneeksi laskeva suomalainen - n. 9% kansasta - uskaltaisi rohkeasti tunnustaa uskonsa omassa lähipiirissään? Veikkaisin, että syntyvien keskustelujen seurauksena aika moni suomalainen kuulisi todellisen evankeliumin ensimmäistä kertaa elämässään.

Minä ajattelin uskaltaa olla avoimesti kristitty tällä tulevalla viikolla - uskalla sinäkin.


PS. En usko, että mitään valtavaa pro-homo -liikettä urheilupiireissä loppujen lopuksi syntyy. Se on toisaalta sääli, sillä olisi ollut kieltämättä mielenkiintoista kuulla "vanhan liiton miesten" eli Alpo Suhosen ja Juhani Tammisen kommentoivan suomen pelaajien seksuaalisia preferenssejä jääkiekko-ottelun erätauolla kisastudiossa Vancouverin olympialaisissa.

Lue lisää...

Ilmaista mainosta

Vapaa-ajattelijain liitto pääsi vihdoin aloittamaan jo paljon julkisuutta saaneen ateistibussikampanjansa. Kristittyjen kannattaa iloita tästä kampanjasta, monestakin syystä.

Ensiksikin kampanja auttaa näyttämään maailmalle sen, että kristityt suhtautuvat oikeanlaiseen sananvapauteen eri tavalla kuin monet muut uskonnot ja kiihkomieliset ryhmät. Bussikampanjan myötä ei synny mellakoita, autoja ei polteta kaduilla, kukaan ei saa tappouhkauksia eikä maassa ala pyhä sota eri mieltä olevia vastaan. Kristinuskon nimissä suoritetut - liian usein jopa aitojenkin kristittyjen masinoimat - vääryydet ovat historiaa, eivätkä tule toistumaan. Kristinusko kestää kritiikkiä ja arvostelua, ja se pystyy vastaamaan vapaa-ajattelijoidenkin heittämiin haasteisiin. Hävettävää sillä on vain silloin, kun se ei ole valmis kuuntelemaan niitä, jotka ovat eri mieltä.

Toiseksi on hienoa, että vapaa-ajattelijat nostavat keskusteluun asioita, joista puhutaan aivan liian vähän. Vaikka Suomi on tilastojen valossa kristillistä kansaa, tosiasiassa Jumalasta puhuminen on usein tabu. Suurin osa kansasta pitää uskoa - jos sellaista yleensä on - yksityisasiana, josta ei paljon hiiskuta muille. Sama ongelma vaivaa myös monia uskovia. On naurettavaa ajatella, että joku uskova luopuisi uskostaan bussin kyljessä olevan mainoksen perusteella, mutta on hyvin mahdollista, että kampanja pysäyttää monen uskosta osattoman miettimään Jumalaa ja tämän elämän ainutlaatuisuutta. Onkin ironista, että uskovien vaietessa ateistit ottavat Jumalan puheeksi näin näkyvällä ja vaikuttavalla tavalla.

Kolmas hyvä syy kiittää ateistibussikampanjaa on se, että sen myötä kansa näkee yhä paremmin, kuinka epäloogista ja fundamentalistista porukkaa vapaa-ajattelijat ovat. (Tosin alle 2000 henkilön jäsenmäärä viittaa siihen, että asia on jo laajalti tiedossa joka tapauksessa.) Liikkeessä kun ei ole kyse mistään vapaasta ajattelusta - kuten yhdistyksen nimi harhaanjohtavasti antaa ymmärtää - vaan tiettyyn asiaan uskomisesta ja saman uskon tuputtamisesta muillekin. Into, jolla omaa evankeliumia ("Jumalaa ei ole, voit siis huokaista helpotuksesta ja olla tuntematta tunnontuskia synneistäsi") viedään eteenpäin, vetää helposti vertoja fundamentalisteille tai palavimmille kristityille saarnamiehille. Enää puuttuu vain täydelle olympiastadionille puhuva ateismin voideltu evankelista Dawkins ja tunteisiin voimakkaasti vetoavan saarnan jälkeen esitettävä alttarikutsu.

Ateistit ampuvat itseään säännöllisesti nilkkaan, mutta harvoin näin näyttävällä tavalla. Toivotetaan siis vapaa-ajattelijoiden ateistibussikampanja tervetulleeksi ja käytetään tilaisuutta hyväksemme.

[Päivitys 29.6.: Tätä ilmaista mainosta hyödynnetään näköjään ainakin Suomen Raamattuopiston "Jumala on" -kampanjassa.
Päivitys 6.7.: Huomasin vasta, että Pasi Turunen oli ollut - niin kuin monta kertaa aikaisemminkin - osittain samalla asialla, mutta muutamia päiviä aikaisemmin.]

Lue lisää...

Lähteä vai jäädä?

Kansankirkossamme on taas kerran menossa se vaihe, missä monet Raamatulle uskolliset tahot uhkailevat kirkon jättämisellä. Fiksuimmat ovat onneksi ymmärtäneet, että jatkuva uhkailu ilman käytännön toimia menettää pian tehonsa, mutta osalle ratkaisun tekeminen näyttää edelleen tuottavan vaikeuksia. Lähteä vai jäädä?

Vastaus riippuu monesta seikasta. Teoriassa asia on Jumalan Sanaa kunnioittavalle Jeesuksen opetuslapselle yksinkertainen, eli Raamattu ratkaisee. Käytännössä asiaan kuitenkin vaikuttaa moni muukin asia, vaikka usein perin inhimilliset vaikuttimet halutaankin pukea hengellisempään kaapuun. Jotkut esimerkiksi sanovat, että eivät ole saaneet Jumalalta erityistä kehotusta lähteä kirkosta. Toisten mielestä taas on itsensä pettämistä jäädä odottelemaan jotain henkilökohtaista erikoisilmestystä, jos kerran kirkon meininki poikkeaa selkeän räikeästi Raamatusta.

Riviuskovilla (kirkon työntekijöistä enemmän toisessa kirjoituksessa) asiaan vaikuttavat monesti pelko, perinteet ja puutteellinen teologia. Ajatellaan, että ehkä luterilaisen kirkon ulkopuolella ei oikeasti ole pelastusta tai todellista hengellistä elämää. Kirkko eittämättä on harhassa, mutta eivätkö kaikki muut kristilliset liikkeet ja niissä mukana olevat kristityt ole vielä enemmän harhassa? Näinhän meille monille on annettu rivien välistä ymmärtää, vaikka piispojen virallinen linja muuta olisikin.

Entä kuinka voi jättää kirkon, jossa kaikki omat esi-isät ovat olleet jäseninä? Eikö se ole suvun perinteiden ja jo edesmenneiden pyhien uskon pettämistä? Eikö itse Martti Luther käänny murheellisena haudassaan? Ja mitä sanovat kirkkoon vielä sitoutuneet ystävät ja sukulaiset? Nämä ovat niitä kysymyksiä, jotka vaikuttavat lähtö- tai jäämispäätökseen huomattavasti enemmän kuin äkkipäätään uskoisi.

Monille lähdön esteenä on yksinkertaisesti se, että he ovat koko uskonelämänsä eläneet tyytyväisinä kirkollisen järjestelmän muodostamassa häkissä, jossa joku on heitä ruokkinut ja muutenkin määrännyt tahdin kaikessa. Siirtyminen elinikäisestä vankeudesta luonnolliseen elinympäristöön ei yleensä onnistu villieläimille, koska ne joko joutuvat petojen saaliiksi tai kuolevat nälkään. Sama pelko voi iskeä kirkon jättämistä harkitseville. Joudunko mukaan johonkin harhaoppiseen lahkoon? Kuinka eletään kristittynä ilman pyhien toimitusten suorittamiseen vihittyä pappia? Selviänkö ilman häkkiä?

Joskus jäämistä on perusteltu Raamatulle uskollisten piirissäkin sillä, että kirkko tarjoaa erilaisia palveluita (häät, hautajaiset, kaste, kummeus), joista jää paitsi, jos ei kuulu kirkkoon. Häiden ja hautajaisten kohdalla tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, lapsensa saa kastettua muuallakin eikä kummiksi pääseminenkään ole loppupelissä ongelma, mikäli jostain syystä haluaa virallisen kummin asemaan (vaikka tämä onkin hieman kummillinen perinne). Kirkko tekee myös paljon hyvää ja yleishyödyllistä työtä, mutta sitä voi rahoittaa muutenkin kuin kirkollisveron kautta. Suoraan antamalla voi lisäksi tukea vain niitä asioita, jotka katsoo oikeaksi, eli sateenkaaripappien palkkaamiseen ei ole pakko osallistua.

Jos erityistä ilmoitusta asiasta ei tule, eikä Raamatunkaan tarjoama vastaus riitä, niin silloin paras kriteeri lähtemiselle tai jäämiselle lienee uskovien väliset ihmissuhteet. Opetuslapseus on nimittäin yhteisöllinen projekti: olemme Jeesuksen seuraajia yhdessä muiden kanssa. Uskovien todellinen yhteys on tärkeä, tapahtuipa se missä kontekstissa tahansa. Jos kirkon sisällä toteutuu elävä uskovien yhteys, jossa rukoillaan yhdessä, tutkitaan Raamattua, ylistetään Herraa, ja muillakin tavoilla eletään yhteistä uskoa todeksi, niin sitä ei kannata hyljätä vain siksi, että piispat vievät kirkkoa väärään suuntaan. Toisaalta ev.lut. kirkon jäsenyys ei tietenkään ole edellytyksenä uskovien yhteydelle, eli ihmissuhteet ja osallistuminen ovat mahdollista ilman kirkon jäsenyyttäkin. Samoin on täysin mahdollista - ja joskus jopa helpompaa - uskoa luterilaisen opin mukaan ilman, että kuuluu kirkkoon.

Olipa päätös mikä tahansa, kannattaa turha uhittelu jättää. Se kun on yhtä tehokasta kuin Suomen valitukset naapurin ilmatilanloukkauksista.

Lue lisää...

Sanan(sa) mittainen mies

Kotimaa-lehden verkkosivuston mukaan monelle tuttu luterilaisen kirkon pastori ja Gospel Cafén toiminnanjohtaja Jari Kuismin eroaa papinvirastaan ja samalla myös kirkosta. Syyksi erolle hän mainitsee mm. sen, että Raamatun normatiivisuudesta luopunutta instituutiota ei voi enää kutsua kristilliseksi kirkoksi.

Kuisminin mukaan esim. kysymys homoliittojen siunaamisesta on vain yksi askel pitkällä tiellä, joka vie väärään suuntaan, yhä kauemmaksi Jumalan Sanasta. Hän kritisoi myös pappiskoulutusta, jossa papeilta ei edellytetä henkilökohtaista uskoa, vaan ainoastaan uskonnollisen kielen hallintaa. Koska pappinakaan hän ei katso voivansa mitenkään vaikuttaa kirkon tulevaisuuteen sen sisältä käsin, pitää hän eroamista "välttämättömänä ratkaisuna".

On helppo olla Kuisminin kanssa samaa mieltä siitä, että ratkaisevaa ei ole niinkään jokin yksittäinen päätös kuin kirkon yleinen suunta ja se tapa, millä täysin Raamatun vastainen toiminta ja opetus hyväksytään. Se, mikä vielä 30 vuotta sitten oli yhteiskunnan silmissä pöyristyttävä perversio, alkaa tänään olla arkipäivää kirkon sisällä.

Jos jäsenkato ei pelasta yhteiskunnan talutusnuorassa olevaa kirkkoa, se tullee aikanaan siunaamaan mm. nämä iljetykset: sukupuolineutraalia liittoa seurannee lukumääräneutraali liitto (miksei kolme toisiaan rakastavaa henkilöä voisi mennä keskenään naimisiin?), sitten tulee ikäneutraali liitto ("40-vuotias mies etsii 12-vuotiasta tyttöä tositarkoituksella"), seuraavaksi sukuneutraali liitto (kaikkien oidipus-kompleksisten unelma), ja lopuksi varmaan se jo otsikoihinkin noussut lajineutraali liitto (Tiina on niin onnellinen... mennessään naimisiin hauvelinsa kanssa - ei koskaan uskonut hän käyvän niin).

Kuisminin eropäätökseen vaikuttivat siis pääasiassa Raamattu ja (siitä kauaksi poikenneen) kirkon suunta. Tästä rohkeudesta täytyy nostaa hänelle hattua, sillä toisin kuin monet kanssavaeltajansa, Kuismin ei vain tyydy valittelemaan tilannetta ja uhkailemaan erolla, vaan seisoo sanojensa takana. Kuka tahansa voi erota kirkosta, mutta papiksi vihityt tietävät, että pappeudesta ei helpolla luovuta.

Kotimaa-lehden juttu päättyy Kuisminin toteamukseen, että "kaikkien Raamatulle uskollisten tulisi erota kirkosta" (ks. myös Kuisminin mielipidekirjoitus Etelä-Saimaa-lehden verkkosivustolla). Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty (vrt. aikaisempi kirjoitukseni aiheesta). Lisää aiheesta seuraavassa blogauksessa...

Lue lisää...

Kummillinen perinne

Turussa meneillään olevassa kirkolliskokouksen kevätistunnossa käsitellään mm. kummien lukumäärää. Pitäisikö kummien vähimmäismäärä laskea kahdesta yhteen? Tämä on mielenkiintoinen kysymys, johon kantaa voi ottaa monellakin tavalla.

Yksi näkökulma asiaan on se, että kutsu kummiuteen on kirkon jäsenmäärää eniten kasvattavia asioita. Esimerkiksi Tampereella lähes yksi viidesosa kirkkoon liittyneistä mainitsee syyksi kummiuden. Useampi kirkolliskokousedustaja olikin huolestunut siitä, että kummien määrän laskeminen tappaisi - tai ainakin rampauttaisi - hyvin munivan kanan.

Pääkaupunkiseudun seurakunnilla on toisenlainen huoli. Koska vaadittavaa kahta kummia ei aina välttämättä löydy, kastetta ei voida suorittaa ja siksi lapsi (tai joskus maahanmuuttaja-aikuinen) voi jäädä kastamatta. Näin ihmisten kehittämä traditio ja siihen kytketty mielivaltainen vähimmäislukumäärävaatimus estää Raamatun selkeän opetuksen toteutumisen. Filippokselta olisi jäänyt etiopilainen hoviherrakin kastamatta.

Kolmas perspektiivi aiheeseen onkin se, että koko kummi-instituutiota ei Raamatusta löydy. Se lienee saanut alkunsa joskus toisen vuosisadan lopulla, jolloin aikuisia tarvittiin vokalisoimaan kastettavien lasten usko ja toimimaan heidän hengellisen kasvatuksensa takuuhenkilöinä. Vielä Augustinoksen aikana oletettiin, että normaalioloissa kastettavan lapsen omat vanhemmat toimivat kummeina.

Aloite kummien määrän vähentämiseksi jäi kirkolliskokouksessa toistaiseksi pöydälle, sillä sen käsittely siirtyy seuraavaksi perustevaliokuntaan. Lopputulos riippunee siitä, kumpi vaakakupissa painaa enemmän: kirkon jäsenmäärä (eli vaikutusvalta ja verotulot) vai pyrkimys asettaa Raamattu perinteiden edelle.

Jos kirkon Raamattu-uskollisena itseään pitävät tahot olisivat johdonmukaisia, niin he vaatisivat kokonaan pykälien säätelemästä kummijärjestelmästä luopumista, mutta perinteisesti tämä johdonmukaisuus on ollut hyvin valikoivaa. Ehkäpä sopiva kompromissi olisikin se, että palataan tämän pitkän mutta ei-raamatullisen perinteen alkulähteille: sylivauvan kummeina toimisivat normaalioloissa hänen vanhempansa, kun taas kastettavat aikuiset eivät - Raamatun mallin mukaan - tarvitsisi kummeja lainkaan, koska pystyvät itse tunnustamaan oman uskonsa. Näin saataisiin tämä historian saatossa moneen kertaan muuttunut kummillinen perinne vähän fiksummille raiteille.

Lue lisää...